Siirtolaisuus Suomesta Yhdysvaltoihin

Ensimmäiset Amerikkaan muuttaneet suomalaiset kuuluivat ruotsalaisiin retkikuntiin, jotka jo 1600-luvun ensimmäisellä puoliskolla perustivat "Uuden Ruotsin" siirtokunnan Delaware-joen varrelle, nykyään saman nimisessä osavaltiossa. Yhteensä sinne muutti 500-600 suomalaista pääasiassa Ruotsin ja Norjan metsäseuduilta. Näiden jälkeläisiä oli pennsylvanialainen John Morton (1725-1777), joka oli yksi Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista vuonna 1776. Hänen isänisänsä Mårten Mårtensson, joka Värmlannista muutti Amerikkaan, oli joidenkin lähteiden mukaan syntynyt Suomessa. Seuraavat Yhdysvaltoihin tulleet suomalaiset olivat lähinnä merimiehiä ja kullankaivajia.

Varsinaisen siirtolaisuuden Amerikkaan katsotaan alkaneen vuonna 1864, jolloin neljä siirtolaisryhmää, jotka olivat muuttaneet Norjan kautta, asettui asumaan pääasiassa Minnesotaan. Pian tämän jälkeen saapuivat ensimmäiset siirtolaiset Michiganin kaivosalueille. Tässä osavaltiossa on eniten suomalaisten jälkeläisiä. Jo 1870-luvulla oli kysymys massamuutosta. Yhdysvaltoihin asettuneet suomalaiset houkuttelivat luoksensa yhä enemmän väkeä aikaisemmilta kotiseuduiltaan, saman aikaisesti kun kaivosyhtiöiden ja varustamoiden agentit suostuttelivat ennen kaikkea nuoria miehiä ja naisia muuttamaan uuteen maahan.

Suurinta siirtolaisuus oli vuosina 1899-1913, jolloin enimmillään tuli yli 20.000 siirtolaista vuodessa. Siirtolaisuus väheni vuoden 1923 jälkeen, kun Yhdysvaltain viranomaiset alkoivat säännellä maahanmuuttoa. Euroopasta muutti noin 40 miljoonaa ihmistä Pohjois-Amerikkaan. Tähän nähden suomalaissiirtolaisuus oli mitätöntä:

Suomalaisten siirtolaisuus Yhdysvaltoihin alkoi Pohjois-Suomesta ja levisi sieltä etelään. Vuosien 1870-1914 aikana oli maastamuutto suurimmillaan (65,9 % koko määrästä), ja jakson muuttajista kokonaista 52 % oli Pohjanmaalta. Muita huomattavia maastamuuttoalueita olivat Lappi, Oulun läänin länsiosa ja Ahvenanmaa.

(Kero 1996, s. 59)

Suurin osa siirtolaisista asettui asumaan kapealle alueelle aivan Kanadan rajan eteläpuolelle. Ensimmäisiä asuinalueita olivat New Yorkin ja Massachusettsin osavaltiot itärannikolla sekä Suurten Järvien luona olevat osavaltiot Michigan ja Minnesota. Vähitellen asutus levisi länteen Montanaan, Kaliforniaan, Oregoniin ja Washingtoniin. Suomalaisista tuskin ketkään asettuivat etelävaltioihin.

Yli 25.000 asukkaan asutuskeskuksia joissa asui enemmän kuin 1.000 suomalaista v. 1920.
Sija		1920	1900
1.	New York, NY	10.240	3,733
2.	Duluth, MN	3.210	702
3.	Fitchburg, MA	2.823	963
4.	Seattle, WA	2.256	424
5.	Worcester, MA	2.175	1,143
6.	San Francisco, CA	1.810	935
7.	Detroit, MA	1.785	4
8.	Chicago, IL	1.577	416
9.	Portland, OR	1.394	98
10.	Quincy, MA	1.338	n.d.
11.	Cleveland, OH	1.122	79
12.	Minneapolis, MN	1.120	348
13.	Butte, MT	1.003	414
Kaups 1981, s. 64

Suomenruotsalainen siirtolaishistorioitsija Anders Myhrman, joka syntyi Purmossa ja muutti Yhdysvaltoihin 1910, arvioi suomenruotsalaisten osuuden olleen noin viides osa kaikista Suomen siirtolaisista. Tämän mukaan olisi noin 73.000 suomenruotsalaista muuttanut Amerikkaan vuosina 1870-1929. Vuodesta 1924 lähtien merkittiin äidinkieli passihakemuksen yhteydessä, ja 1924-1929 ruotsinkielisten osuus siirtolaisista oli 21,5 %.

Suomenruotsalaiset asettuivat asumaan itärannikolle Bostonin (Massachusetts) ja Philadelphian (Pennsylvania) väliselle alueelle, Suurten Järvien lähellä oleviin osavaltioihin (Minnesota, Michigan, Illinois ja Wisconsin), vuoristoisiin osavaltioihin Arizonan och Brittiläisen Columbian (Kanada) välille sekä Kaliforniaan.

Siirtolaiset valitsivat asuinpaikkansa usein aikaisemman ammattinsa mukaan. Suuri osa siirtolaisista hakeutui uudessa kotimaassaan tiettyihin ammatteihin, koska niissä työvoiman tarve oli suuri. Suomalaiset hakeutuivat 1800-luvun alussa itärannikon kaupunkeihin. Räätälit ja myös muut käsityöläiset työskentelivät New Yorkissa, Bostonissa (Massachusetts), Clevelandissa (Ohio) ja Chicagossa (Illinois). Merimiehistä tuli 1860- ja 1870-luvuilla usein rakennustyöläisiä satamakaupunkeihin, kun taas sadoittain työläisiä päätyi Mainen kivilouhimoihin. Suomalaisperäiset metsätyöläiset olivat yleisiä pohjoisissa osavaltioissa, ja Fitchburg (Massachusetts), Detroit (Michigan) sekä Chicago (Illinois) tarjosivat työtä teollisuustyöntekijöille. Osasta tuli kalastajia Washingtonin ja Oregonin osavaltioissa, suomenruotsalaisista lähinnä Washingtonissa. Kaivosteollisuus oli suurimpia työnantajia; kuparikaivospaikkakuntia olivat Calumet, Hancock, Marquette, Ishpeming, Negaunee ja Ironwood Michiganissa, Etelä-Dakotassa oli kulta- ja hopeakaivoksia ja Montanassa ja Wyomingissa hiilikaivoksia. Kaliforniassa suomalaisia työskenteli kultakentillä tai hedelmäviljelyksillä. Naisille oli tarjolla varakkaiden perheiden kotiapulaisen paikkoja sekä työtä mm. tekstiiliteollisuudessa.

Yleisesti sanottiin, että Amerikka oli paratiisi naiselle, mutta helvetti miehelle ja hevoselle. Vähitellen useista raskaissa metsä- ja kaivostöissä olleista tuli maanviljelijöitä keskilänteen. Vuonna 1920 sai noin 25 % suomalaisista toimeentulonsa maataloudesta. He omistivat silloin noin 15.000 tilaa, joista noin 75 % oli Minnesotassa, Michiganissa ja Wisconsinissa ja noin 17 % Tyynen Valtameren rannikolla. Saksalaisten (140.000), ruotsalaisten (60.000) ja norjalaisten (50.000) tilojen määrään verrattuna oli suomalaisia tiloja varsin vähän.

Oli tavallista, että suurista suomalaisista maastamuuttopitäjistä päädyttiin samoille seuduille Yhdysvaltoihin. Ilmajoelta, Nurmosta ja Jurvasta muutettiin Worcesteriin (Massachusetts), Isostakyröstä Ashtabulaan (Ohio) ja Evijärveltä Crystal Fallsiin (Minnesota). Ruotsinkieliset pohjanmaalaiset asettuivat usein asumaan Worcesteriin, ahvenanmaalaiset Norwoodiin (Massachusetts), kokkolalaiset Coos Bay'hin (Oregon) sekä ahvenanmaalaiset, teerijärveläiset ja närpiöläiset New Yorkiin.