GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Suomen soturien kirjeitä

G. Rein

I.

Kansallismuseossa Antellin kokoelmain joukossa tavataan joku määrä Suomen soturien kirjeitä, joita ainakin suureksi osaksi ei ole aikaisemmin julkaistu [1]. Useimmat niistä ovat 1808-09 vv:n sodan ajalta. Vaikkeivät ne yleensä sisällä mitään uutta, ovat ne kuitenkin mielenkiintoisia, koska niistä elävästi kuvastuvat taisteluun osaa ottaneiden tunnettujen soturien ajatukset ja mielialat. Pääsävynä niissä esiintyy pessimismi, joka ei kuitenkaan vaikuta lamauttavasti soturien velvollisuuden- ja kunniantuntoon. Toiveita sodan onnellisesta päättymisestä ei ole, vieläpä lausutaan toivomus, että onneton taistelu pian loppuisi, mutta velvollisuutensa tahtoo jokainen hartaasti täyttää viimeiseen saakka. Tyytymättömyys korkeimpaan johtoon, itse hallitsijaan, jonka syyksi sota luetaan, astuu sekin paikoitellen näkyviin näissä kirjeissä. - Huomattavia ovat varsinkin eräät Sandelsin kirjeet Toivalasta. Kuuluisa sotapäällikkö, joka hyvin valitussa asemassaan sitkeästi on pitänyt puoliansa, lähettää ne veljelleen vuorineuvos B. Sandelsille Ruotsiin. Savon prikaatin päällikkö antaa tietoja osastonsa tilasta ja valittaa niitä yhä karttuvia vaikeuksia, joita vastaan hänen on taisteleminen. Kirjeissä ilmenee lisäksi tyytymättömyyttä pääarmeijan johtoon, joka muka ei ole avustanut Sandelsia, vaan päinvastoin toimeenpanemillaan epäonnistuneilla liikkeillä ja sopimuksilla on saattanut hänet pulaan, sekä ylpeää itsetuntoa, hän kun on pienellä joukollaan niin kauan saattanut suojella Savoa ja pääarmeijaa idästä päin tehtyjä hyökkäyksiä vastaan.

Heinäkuun 25 p:nä 1808 Sandels ilmoittaa vihollisen edellisenä yönä jälleen tehneen hyökkäyksen, joka kuitenkin on tavallisuuden mukaan torjuttu. 800 miestä on kuitenkin nyt taas tulossa hänen vasenta sivustaansa vastaan; ne saapuvat Sortavalasta Karjalan kautta. Viholliset ympäröivät nyt hänet puolikaaressa; kuitenkin Sandels toivoo voivansa säilyttää selkäpuolensa vapaana, niin että, vaikkei pääarmeija häntä avustaisikaan, kuitenkin peräytyminen Ouluun tulee mahdolliseksi.

»Kohta kuuden viikon ajan olen saattanut säilyttää tämän aseman huolimatta alituisista yrityksistä saada minut karkoitetuksi täältä, eikä [pää]armeija tällä ajalla ole tehnyt ainoatakaan yritystä minun hyväkseni».

Noin kuukautta myöhemmin, elok. 29 p:nä, Sandels taas kirjoittaa veljelleen samasta paikasta. Asemansa hän siis vieläkin on jaksanut säilyttää, mutta on juuri äskettäin saanut raportin Karjalasta, että vihollinen, (joka Malmin retken johdosta oli ollut pakotettu joksikin ajaksi vetäytymään takaisin), taas on koonnut voimansa, saanut lisäväkeä Savonlinnasta, Käkisalmesta ja Varkaudesta sekä on 2,000 miehen vahvuisena lähtenyt liikkeelle ja pikamarssissa lähestyy Karjalan kautta. Katsoen joukkonsa kärsimään mieshukkaan ja sairaitten suureen lukumäärään sekä vihollisen ylivoimaan, joka yhtä mittaa uhkaa häntä myös Kuopiosta päin, ei Sandels sano voivansa lähettää suurempaa apujoukkoa Karjalaan, hänen toimintalinjansa kun ulottuu Iisalmesta aina Joensuuhun saakka, mikä tekee kokonaista 24 peninkulmaa. Eikä hänellä ole toiveita saada pääarmeijaltakaan apua, sitten kun pahaksi onneksi Fieandt, jonka piti 1,500-1,600 miehisine joukkoineen tunkea itään päin, on täydellisesti joutunut tappiolle menettäen 1,000 miestä. »Karjalaan tehdyllä hyökkäyksellä», lisää Sandels, »on sitä suurempi merkitys minulle, kun Kuopiossa oleva vihollinen sillä tavoin on saanut voimani hajoitetuksi, ja olen nyt joka taholta hänen joukkojensa ja lisäksi 20 tykkiveneen saartamana, ja niin pian kuin he kykenevät karkoittamaan minut täältä, joutuvat kaikki Karjalassa olevat joukkoni täydelleen katkaistuiksi, koska ainoa sinne johtava tie kulkee tästä, Toivalan kautta, leirini vasemmalla sivustalla. - Jospa Jumala pian antaisi meille takaisin levon ja rauhan ja minä jälleen saisin tavata ja syleillä ystäviäni meren tuolla puolen».

Seuraava Sandelsin kirje on syyskuun 8 p:ltä, yhä vielä Toivalasta. Fieandtin tappion johdosta on pääarmeijan vasen sivusta paljastunut, ja Klingsporin on täytynyt tuntuvasti peräytyä saadakseen joukkonsa kootuiksi. Tämä onnettomuus on suuresti vaikeuttanut Sandelsinkin asemaa ja estää kenties ainiaaksi hänen yhteytensä pääarmeijan kanssa. »Vihollinen on saanut tuntuvasti vahvistusta, ja kun se kolmessa kuukaudessa ei ole kyennyt Kuopiosta käsin tunkemaan minut pois täältä huolimatta suuresta ylivoimastaan ja tykkiveneitten paljoudesta, joita vilisee järvessä ja jotka tekevät minulle suurta haittaa, on se kääntänyt kaikki voimansa Karjalan puolelle päästäkseen kimppuuni sivulta ja takaa samalla kun se myös ahdistaa minua suoraan edestä Kuopiosta päin ja järven puolelta».

Vihollisen yhtyneen sotavoiman Sandels arvioi 7,000 mieheksi, joita johtaa 7 kenraalia, niiden joukossa ruhtinas Dolgoruky. »Useiden rykmenttien odotetaan vielä saapuvan, jotka on tuotu Puolan rajalta. Kun minulla tätä hirvittävää voimaa vastaan . . . ei ole täyteen 1,800 miestä käytettävänäni, niin saanet pian kuulla, että minulle on sattunut jokin vaurio ja että minun on täytynyt luovuttaa asemani; tämä paikka on sangen tärkeä maan pohjoisosalle ja jos se täytyy jättää, on vihollisella tie auki Ouluun, jolloin pääarmeijan, (jottei päästäisi sen selkään), varmaan tulee pakko peräytyä; tästä huomannet kuten jokainen ihminen, että minua niinä kolmena kuukautena, jolloin täällä olen voinut pidättää vihollista, olisi pitänyt avustaa eikä jättää oman kohtaloni varaan. Vahvaa avustusta on Ruotsista luvattu ja kauan odotettu, mutta siitä ei kuulu mitään, ja syksy lähestyy suurin askelin, siis ei voida toivoa mitään suurempia yrityksiä... Olen tästä prikaatista tämän ajan kuluessa kuljetuttanut pois yli 700 sairasta. Jospa siis tämä kurjuus pian loppuisi ja me saisimme kunniakkaan ja pysyvän rauhan. Olen nyt totuudenmukaisesti ja avomielisesti tehnyt selkoa tilastamme y.m. Varovaisuus kuitenkin vaatinee, ettei tästä mainita, eikä sitä tehdä Tukholmassa tunnetuksi... Valitan poikasi menetystä [2], mutta kun sinulla on niitä hyvä joukko ja hän lisäksi oli hyvin kivulloinen ja heikko, pidän onnellisena häntä, joka on päässyt tästä matoisesta maailmasta. Ole hyvä ja sano paljon terveisiä kälylle ja pojillesi ja kerro että kaikesta sydämestäni toivon pian saavani jälleen nähdä heidät. Pelkään täydellä syyllä, että tämä on viimeinen kirjelmä täältä, mutta varmin osoitteeni on aina Kuopio; minulla on oma sotapostikonttorini, joka seuraa minua; jos peräydytään, pidätetään postintuojat tiellä».

Kuluu kaksi viikkoa, ja Sandels kirjoittaa taas (syysk. 22 p.) vieläkin Toivalasta, veljelleen.

Tämän kirjeen pääsisällys on ennen julkaistu [3]. Savon urhoollinen puolustaja on eristetty pääarmeijasta, Toivala on jätettävä ja peräytyminenkin on nyttemmin jo hyvin vaikea, mutta Sandels lohduttautuu sillä, että hän on tehnyt velvollisuutensa, vieläpä enemmänkin, »ja jälkimaailmalle», hän sanoo, »on jäävä arvoitukseksi, että olen 3 ½ kuukauden ajan neljä kertaa vahvempaa vihollisvoimaa vastaan säilyttänyt aseman, joka on siksi avonainen ja hankala puolustaa».

Kirjeensä lopussa Sandels lähettää terveisiä m.m. Hermelinin perheelle. Hän meni 1809 naimisiin vapaaherratar Ulrika Elisabet Hermelinin, vuorineuvos S. G. Hermelinin tyttären kanssa.

Syyskuun 30 päivänä 1808 Sandels vihdoin lähti liikkeelle Toivalasta. Hän oli jo edeltäkäsin huolellisesti varustanut Paloisten salmen seuraavaksi puolustusasemakseen, mutta Lohtajan aselevon määräysten mukaan, jonka Klingspor ja Adlercreutz olivat tehneet Oravaisten tappion jälkeen, täytyi Sandelsin suureksi harmikseen luovuttaa mainittu asema, saaden tästä vielä enemmän syytä tyytymättömyyteensä päämajan toimiin. Hän asettui nyt Iisalmen kirkon pohjoispuolelle Koljonvirralle. Täältä hän, saatuaan juuri tietää, että venäläiset olivat peruuttaneet aselevon, kirjoittaa veljelleen lokak. 20 p:nä m.m. »Viimeisen kirjelmäni jälkeen on merkillisiä asioita tapahtunut, nimittäin lyhyesti sanottuna, että armeija raivasi itselleen tien Uudenkaarlepyyn luona, karkoitti vihollisen ja palautti yhteyden minun kanssani, sen jälkeen tehtiin ruotsalaisten ja venäläisten päällikköjen kesken aselepo 8 päivän irtisanomisajalla ja määrättiin rajalinja, jonka johdosta minun... täytyi luovuttaa asemani ynnä 6 peninkulman levyinen alue ja vetäytyä tänne Iisalmen kirkonkylään luoteispuolelle kirkkoa, joka on julistettu puolueettomaksi ja samalla jäivät tekemäni varustukset ja patterit Palois-nimisen, täältä noin peninkulman päässä sijaitsevan salmen rannalla viholliselle, joka heti revitytti ne - ja nyt hän suureksi hämmästykseksi on peruuttanut aselevon, niin että vihollisuudet jälleen alkavat t.k. 27 p. kl. 1 i.p.; sillä välin vihollinen on voittanut aikaa vahvistuakseen, saanut melkoisen maakaistaleen verenvuodatuksetta eikä minulla ole mitään asemaa tämän paikan ja Oulun välillä, joka kelpaisi puolustettavaksi, minulle on lähetetty vahvistukseksi kreivi Cronstedtin entinen prikaati ..., mutta kaikesta tästä huolimatta on vihollinen kolme kertaa vahvempi, eikä minun kohtaloni ole vähääkään epäilyksenalainen. Miehistö sairastaa kauheasti, minulla on yli 1,000 sairasta prikaatissani, vuodenaika ja keli on niin epämiellyttävä ja sotaliikkeisiin sopimaton, ettei sitä voida kuvitella; tykistö, kuormasto, muona, rehu, sairaat y.m. täyttävät maantiet, eikä niitä voida kuljettaa syvien teiden, loan ja huonojen hevosien tähden. Joka päivä rukoilen Kaitselmusta, että tämä kurjuus pian loppuisi ja että me saisimme kunniakkaan rauhan, josta huhu on kertonut, mutta mitään tositointa ei näy seuraavan - vähimmin nyt, kun vihollinen on peruuttanut aselevon».

Usein ilmaisemastaan pessimismistä huolimatta ei Sandelsin toimintakyky lannistunut: viikkoa myöhemmin kuin tämä kirje oli päivätty hän sai Koljonvirran loistavan voiton vihollisesta, joka juuri aselevon päättymishetkenä oli koettanut yllättää hänet äkillisellä hyökkäyksellä. Sittenkin hänen täytyi jatkaa peräytymistään. Sotatoimet keskeytti Olkijoen sopimus marrask. 19 p:nä, ja Oulussa Sandels yhtyi pääarmeijaan. Sieltä hän taas kirjoittaa veljelleen marrask. 29 p:nä m.m. »Kaikista ponnistuksista, suurimmista uhrauksista ja useista . . . kunniakkaista voitoista huolimatta ei tätä maata ole voitu pelastaa vihollisen anastukselta. Suuren armeijan on täytynyt peräytyä asemasta toiseen ja on sen jälkeen tehnyt 5 viikon aselevon, jonka kestäessä armeija tulee jättämään Suomen alueen ja vetäytymään Kemin kautta Tornioon. . . Minulla ei ole mitään osuutta tässä toimituksessa eikä vihollinen... ole koko sotaretken aikana (huolimatta suuresta ylivoimastaan ja alinomaa saaduista vahvistuksistaan) voinut voittaa tai pakottaa minua peräytymään, vaan hän on vain armeijain kesken tehtyjen sopimusten perusteella saanut valtaansa Savon puolisen maan; minä olin äskettäin vihollisen kanssa ryhtynyt taisteluun, joka, niin kalliiksi kun se tulikin päättyi yhtä onnekkaasti kuin edellisetkin ja pakotti sen peräytymään varustuksiensa suojaan, kun sain käskyn päämajasta yötä päivää peräytyä yhtyäkseni armeijaan Oulussa, jonka nyttemmin olen suorittanut ilman vähintäkään tappiota... huomenna jätämme Oulun ja jatkamme marssia Tornioon, jonne minä, (joka johdan armeijan jälkijoukkoa), saadun marssiohjeen mukaan saavun ensi kuun 14 päivänä... Luulen että vihollinen pysähtyy Pohjanmaan rajalla, joka on Kemijoki, mutta mitä varmasti otaksun on, että se hinnasta mistä hyvästä, niin pian kuin meri kantaa, koettaa valloittaa Ahvenanmaan. Ennen helmikuun loppua pelkään tämän ennustukseni toteutuvan . . . Jumala kaikki asiat parhaimpaan päin kääntäköön; armeija on tässä sodassa voittanut kuolemattoman kunnian, ja saanut vihollisen arvonannon, omasta puolestani en saata kyllin kiittää Kaitselmusta, joka on edistänyt kaikkia yrityksiäni oivallisimmalla menestyksellä, josta syystä kenraali Tutschkoff tavatessamme lausuikin upseeriensa läsnäollessa, että minä olin suorittanut onnellisimman sotaretken ja olin menestyksellisin sotilas, minkä hän 7 vuoden sotaretken ajalta saattoi mainita, mikä myös on hankkinut minulle kaikenlaista suosiota kuninkaalta, sekä omien maanmiesten, armeijan ja vihollisen kunnioituksen ja kiitoksen. Jospa kaikki tämä olisi voinut koitua maan onneksi ja pelastukseksi, mutta mitäpä on voitu aikaansaada niin vähäisillä joukoilla 4 tai 5 kertaa suurempaa voimaa vastaan, jolla on kaikki tarpeensa, kun meiltä päinvastoin puuttuu kaikki . . . Armeijan tila on kauhea ja surkuteltava, ja on sen pahempi totta, että suuri joukko suomalaisia sotureita on karannut, ei vihollisen puolelle, vaan ovat he metsien halki hiipineet pois kotiseuduilleen...»

Vietettyään joitakin kuukausia Tukholmassa, jonne oli saanut luvan lähteä lomalle, Sandels määrättiin kesäkuussa 1809 pohjoisarmeijan pohjoisen osaston päälliköksi ja hänen tehtäväkseen tuli puolustaa itse Ruotsia maahan tunkeutunutta vihollista vastaan. Sandelskin sai nyt kokea onnen vaihtelevaisuutta menettäessään Hörneforsin taistelun heinäk. 5 p:nä 1809. - Kokoelmassamme tavataan vielä yksi Sandelsin kirje veljelleen, Olofsforsin ruukilla elok. 2 p:ltä. Hän oli saanut kuulla, että kenraali y.m. K. B. v. Stedingk oli määrätty lähtemään rauhanneuvotteluihin ja lausuu tyytyväisyytensä tämän uutisen johdosta. Pääkaupungissa tehdyistä sotavarustuksista Sandels sanoo - »Varustukset Tukholmassa ovat varsin hyvät, mutta ne olisi pitänyt tehdä kesän alussa; ilman melkoista määrää maihinnousujoukkoja ei laivasto voi Pohjanlahdessa toimittaa muuta kuin luovimalla estää yhteyttä Suomen kanssa» (tarkoittaa elintarpeiden y.m. kuljetuksen estämistä, joita venäläiset aikoivat toimittaa Pohjois-Ruotsissa olevan sotajoukkonsa avuksi)... »Kenraali Schuvaloffin sijaan on päällikkyyden saanut kenraali kreivi Kamensky, joka on yleisesti tunnettu levottomaksi ja itsepäiseksi ihmiseksi, niin että ennustan saavani enemmän kuin tarpeeksi tekemistä hänen kanssaan... Eräs niinikään sodasta tunnettu kenraali nimeltään Demidoff on tulossa 3 rykmenttiä muassaan vahvistukseksi ja hänet mukaan luettuna saan siten 10 kenraalia ia vähintäin 12,000 miestä vastaani; pysyn kuitenkin yhä vielä ennen valitsemassani asemassa, aina vanhat 1,800 miestä komennossani; kuitenkin on minulle luvattu vahvistukseksi Kalmarin rykmentti ja henkikrenatöörirykmentti... Jos Ahvenanmaa voidaan saada englantilaisten avulla takaisin, tulee mahdottomaksi säilyttää tämä maa ensi talvena, kun vedet jäätyvät; siis olisi parasta lykätä yritys toistaiseksi, kunnes valtakunta kerran voi päästä siihen onnelliseen tilaan, että se mahtavien liittolaisten avulla voi samalla valloittaa Suomen takaisin... P.S. Lähetä vastatervehdykseni Svabille ja vakuuta, että todellakin olen yrittänyt parasta hutkiakseni ryssiä. - Hörneforsin taistelussa he menettivät äärettömän paljon enemmän kuin mitä raportissani mainitaan; itse he tunnustavat menettäneensä 700 miestä ja 12 upseeria» [4].

Jatkuu.


[1]   Näiden kirjeiden olemassa-olosta on maist. Harry Donner ystävällisesti huomauttanut tekijää.

[2]   Vuorineuvos Sandelsin poika Juho Kustaa kuoli elok. 13 p. 1808.

[3]   Danielson [-Kalmarin] teoksessa Suomen sota ja Suomen sotilaat, s. 493, 494.

[4]   Alexejeff mainitsee raportissaan menettäneensä 2 upseeria 29 alaupseeria ja sotilasta, haavoittuneina 6 upseeria ja 151 alaupseeria ja sotilasta. Sv. Generalstaben, Sveriges krig åren 1808-1809, IX, s. 270.


Genos 1(1930), s. 5-11

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1930 hakemisto | Vuosikertahakemisto