GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[Artikkelin loppu ]

Kirjailmoituksia - Bokanmälningar

Heikki Impiwaara

Släktbok. Ny följd. I:1. Utgiven av Erik Lindh. (Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet i Finland CCLXXXVI: I). Helsinki. 1941.

40 vuotta sitten valmistui painosta Axel Bergholmin »Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja», joka sisälsi kokonaista 214 sukuselvitystä, ja kahdeksan vuotta on jo kulunut Atle Wilskmanin Släktbokin valmistumisesta (sen kahdessa niteessä on selvitetty 82 sukua, aatelittomia nekin). Nyt on Suomen Ruotsalainen Kirjallisuudenseura, joka kustansi Wilskmanin julkaisun, pannut alulle uuden sukukirjan julkaisemisen. Sen vastikään ilmestynyt ensimmäinen vihko käsittää yhdeksän sukua: Alftan (vapaaherraisine haaroineen), Bergh (Uudestakaarlepyystä), Estlander (Karjalasta), Hedman (Lounais-Suomesta), Hielmerus, Nystedt, Schjerfbeck, Tillman ja Ullner. Puolet teoksesta valtaa suku Alftan (92 palstaa), käsittäen 113 taulua. Toimittaja itse on esittänyt suvuista sekä ensimmäisen että viimeisen ynnä lisäksi suvut Hedman, Nystedt ja Tillman. Estlander-suku on kamreeri Robert Estlanderin selvittämä, maist. Eilif Appelberg on esittänyt suvut Bergh ja Schjerfbeck sekä professorinrouva Emmy Hultman suvun Hielmerus. Näistä ensimmäinen ja viimeinen suku on selvitettynä jo Bergholmin teoksessa. Uuden sukukirjan julkaisija Erik Lindh on kuitenkin ollut sikäli onnellinen, että on saattanut uusien tutkimusten ja löytöjen opastamana oikaista ja täydentää Bergholmin tietoja niin, että ne taulut, jotka tämän oli pakko kummassakin sanotussa sukuselvityksessä sijoittaa varsinaisen selvityksensä ulkopuolelle, koska ei ollut keksinyt henkilöittensä keskinäistä sukuyhteyttä, ovat nyt sievästi sovitetut niille kuuluviin paikkoihin. Ullner-suvun suhteen Lindhin ei ole tähän sijoittamiseen nähden tarvinnut muuta kuin seurata Wilksmanin tutkielmaa »Om släkten Ulnerus-Ullners ursprung» (SSV II, 1918). Ja kuitenkin käy niin, että, vaikka Lindh ei voi osoittaa, mistä tämän suvun alkuperä on löydettävissä, hän sittenkin voi väittää, tavallaan näyttää toteenkin, että suvun perustaja ei ole kotoisin siitä Kyynärän (lat. ulna = kyynärä) talosta Perniössä, josta suvun nimi on otettu. Vain todennäköisyyssyillä voidaan ilmoittaa suvun mahdollisesti, kenties uskottavastikin olevan peräisin Ruotsista. Sinne on joka tapauksessa eräs haara siirtynyt siellä - sammuaksensa.

Samoin kuin suku Ullner on Alftaninkin suku ollut jo siis ammoin selvitettynä, onpa siitä äskettäin eräs haara uudelleen saanut selvityksen, nim. Tor Carpelanin teoksessa »Ättartavlor», sen I. vihossa (ilmestynyt 1937). Släktbokin julkaisija on taaskin ollut siinä onnellisessa, asemassa, että hänellä oli, olletikin juuri mitä Alftan-sukuun tulee, valtava työ jo ennakolta valmiina edessään ja ilman muuta käytettävissä. Sen lisäksi hän on itse suorittanut laajoja ja perusteellisia tutkimuksia, minkä heti voi todeta hiukankin vertaillessa Bergholmin 40 vuotta vanhaa ja tätä verestä teosta.

»Lisäyksiä ja oikaisuja» voisi mahdollisesti keräillä tähänkin. Tila ei sitä suuresti salli eikä se kai arvostelijan tehtävä olekaan. Saanen tässä sentään huomauttaa, että kirkkoherra Israel Alftanus (t. 109) vihittiin kolmannen vaimonsa Maria Elisabet Lietzenin kanssa (Lindhin ja jo Bergholmin ilmoittamana päivänä) Pyhäjoella, joka oli puoli vuosisataa ollut yhtenä Ahlholmien (Lithoviusten) kotipaikkana. Viittaan vielä prof. Einar W. Juvan (Juvelius) teokseen »Tuomas Pacchaleniuksen valtiopetosjuttu» (Turun yliopiston julkaisuja B Humaniora XIV), Turku, 1930. Siinä s. 8 (ja 129) tapaa tietoja, jotka hieman täydentävät niitä, joita Lindhillä (t. 38) on siellä mainitusta kolmannesta puolisosta Lovisa Nymanista ja jotka ehkä tarjoavat lähtökohdan etsimään ja kukaties saamaankin lisää täydennyksiä. - Jalavan »Liber scholae aboensis» tietää (s. 61), että Turun kouluun otettiin v. 1712 (18.3.) veljekset Johannes ja Abraham Haraldinpojat Alftan, joista jälkimäinen on Lidhille tuntematon (t. 26). - Epäjohdonmukaisuudeksi sanoisin sitä, että toisissa tapauksissa puolison vanhempien tarkat vuosiluvut mainitaan (esim. t. 23 Rehbinder), toisissa ei (esim. t. 24 Grönfelt ja Petrell, joista edellisen olisi ollut perin helposti otettavissa, vrt. SSV XVI, s. 115). Eiköhän olisi tässä asiassa parasta tehdä periaatteellinen päätös: Rehbinderien ynnä muiden sellaisten vuosilukujen ilmoittaminen tällaisessa tilaisuudessa on aivan tarpeeton, koska ne tavataan monesta, kaikille tunnetusta teoksesta, mutta. Grönfeltien ja Petrellien jne. ilmoitetaan - jos ovat saatavissa - koska ne, uusina tietoina tai ainakin harvemmin tavattavina, voivat olla tutkijoille hyödyksi?

Olisivatko nämä tällaiset kuitenkin vain pikkuseikkoja?

Sellaiseksi en sentään sanoisi, arvostelevasti tarkastaessani puheenalaista sukuselvitystä, sitä yliolkaista suhtautumista, prof. Martti Stodiukseen, joka teoksesta käy ilmi. Olisi kai kannattanut katsoa, mitä hänestä on sanottu myöhemmissäkin teoksissa. Ja silloin olisi selvinnyt, että hänen kuolin- ja hautauspävänsäkin, samoin puolison hautaus, on nyttemmin tunnettu. Siitä on, ja hyvin tietoisesti, ilmoittanut jo Albin Simolin teoksessaan »Petrus Bång» (s. 60), painettu Helsingissä 1912. Samalla mielenkiinto olisi kukaties kohdistunut eräisiin muihinkin Stodiuksiin. Sanotaanhan Martti Stodiuksen isällä, linnan kirjuri Henrik Hannunpojalla olleen useita lapsia. Professorin veljiä oli varmaankin - niin luulisi - se Erich Hindersson Stodius, joka haudataan Turussa »med alla klockor» 4.6.1654. Kukaties hän on sittemmin Seilin hospitaalin pappina kuolleen ja Turun tuomiokirkkoon 28.8.1702 haudatun Erik Stodiuksen isä? Ja missä sukulaissuhteessa näihin lienee ollut Messukylän kappalaisena 1739 kuollut Kristian Stodius? Ja asiahan, asian tynkä (?), sekin olisi ollut, että Martti Stodiuksen »pyhän ruumiin kuoriin» kaikkien kellojen soidessa 18.9.1630 haudattu lapsi oli edellisenä päivänä kuollut ruttoon (Utdrag ur Åbo domkyrkas räkenskaper, hautausluetteloja s. 196). Olisipa kenties kannattanut Strandbergistä (II, s. 117) ottaa Martti Stodiuksen tyttären Elisabetin vihkimispäiväkin (Tuomaanpäivä 1658; Perälä, Eskil Petraeus, s. 254, muist. 2, sanoo 16.12), vaikkapa niine ilmoituksineenkin, jotka sieltä keksitään.

Muut tähän sukukirjaan otetut suvut ovat vähäisiä. Joillakuilla niistä on siitä huolimatta joltinenkin sija Suomen sivistyshistoriassa. Semmoisia ovat ensi sijassa Bergh ja Schjerfbeck. Edellisestä, joka on pari sataa vuotta vanha, on hyvin tunnettu lakimies ja valtiollinen kirjailija Johan Herman Edvard Bergh (vrt. Kansall. Elämäkerrasto) sekä hänen poikansa kirjailija John Arnold Bergh (= Mikael Sand). (Vahinkomerkintä asettaa J. H. E. Berghin V. polven jäseneksi, mutta, hänen veljensä Ernst Henrikin VI. polveen.) Ja jälkimmäisen, Ruotsista melko myöhään (1788) maahan saapuneen suvun jäsenistä yhtä hyvin tunnetaan taidemaalari Helena Schjerfbeck, joka lähes 80-vuotiaana yhä vielä maalaa (pari vuotta takaperin hänellä oli näyttely Tukholmassa). - Nystedt on pari sataa vuotta vanha porvarissuku Turusta, joka kolmannessa, polvessa erkani lähtökohdastaan ja on nyt kulkeutunut pääkaupunkiin. Porvarissuku on myös Hielmerus (nimen kirjoittavat Hjelmerus sekä Gabriel Nikander - Kansall. Elämäkerrasto, artikkeli J. J. Tjaeder, että Tor Carpelan - Wilskman, Släktbok I, palsta 248), Ruotsista, jonka vanhin jäsen tosin tuli ylioppilaaksi Turkuun jo 1684, mutta jonka kolmas polvi vasta asettui Suomeen, Tammisaareen, joka on ollut kotipaikkana heillä pitkät ajat.

Tuntematonta alkuperää oleva Hedman-suku, josta kaksi veljestä ilmestyy näköpiiriin vähäistä ennen 1700-lukua, on eräässä suhteessa tyypillinen: sama toimi jatkuu isästä poikaan, monessa, tässä tapauksessa neljässä polvessa. Toimi on kruununvoudinvirka, jota nämä jäsenet pitävät hallussaan 1686-(1810) 1827, parhaasta päästä Piikkiön kihlakunnassa. Sehän jo melkein vetää vertoja Pohjanmaan pappissukujen parhaille saavutuksille! Nyt jo sadan vuoden aikana tämän jälkeen - ja jo varhemminkin - iso osa suvun jäsenistä on maalaisväestöä (Paimiossa ja Piikkiössä). Sukunimikin on sitä myöten ruvennut runsaasti muuttumaan. (Nimenmuutosta huomaa Alftan-suvussakin, t. 45-47, ja Ullner-suvussa,t 21-22).

Kamreeri Estlander on nähtävästi ottanut tehtäväkseen kaikkien mahdollisten Estlanderien selvittämisen ja on löytänyt pienen suvun, alkuisin Virolainen nimeltään, joka kuuluu tavattavan Viipurin pitäjässä jo 1600-luvulla.

Tillman-suvusta oletetaan, että sen nimen kantajat kuuluvat erääseen »laajalti levinneeseen (vittutgrenad) vallonilaissukuun», joka v. 1636 muutti Liègestä Ruotsiin, joskaan tätä olettamusta ei ole voitu todistaa - eikä tässäkään selvityksessä todisteta. Päinvastoin: aikamäärät ynnä niihin liittyvät tapahtumat eivät ainakaan hankauksitta liity yhteen. Siksi olettamus on mielestäni heikosti perusteltu. Mikäli meidän maassamme on kautta aikojen voitu havaita, otettiin nimiä kuinka sattui (mahtaako nytkään olla asianlaita juuri kummemmin?). Jos joku katsoi tarvitsevansa uuden nimen, hän siekailematta sieppasi jonkin mieleisensä, ja on sitä myöten esteettä saanut nauttia uuden nimensä siunauksia. Siitä ovat erinomaisina, todistajina mm. Alftan- ja Ullner-sukujen loppuun heitetyt lisäkkeet. Entä tämän vihon suku Estlander? Olisikohan tämä tapa yksinomaan meillä ollut käytännössä? Eiköhän ole mahdollista, että me olemme käyneet Ruotsissa opissa siinäkin kuten monessa muussa suhteessa? - Saanen pienenä lisänä tauluun 12 merkitä, että toht. Onni Laitinen, joka oli syntynyt 13.4.1886, kuoli Helsingissä 11.2.1935, ollen toisessa avioliitossa Inkeri (Anna Ingrid) Ervastin kanssa (s. Pietarsaaressa 8.6.1876).

Tunnustuksena mainittakoon erityisesti, että lähdeviittaukset ovat sangen täydelliset ja huolellisesti ja käytännöllisesti järjestetyt.


Genos 13(1942), s. 25-29

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1942 hakemisto | Vuosikertahakemisto