GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Tietoja eri maiden vanhimmista historiakirjoista ja niiden kaksintamisesta

Osmo Durchman

Kirjoituksessaan »Kirkonkirjain synnystä ja ijästä» H.J. Boström »Genoksessa» 1931, ss. 41-49, antaa eloisan esityksen tästä aiheesta. Se perustuu kuitenkin pääasiallisesti vain teokseen Eduard Heydenreich, »Handbuch der praktischen Genealogie» II, Leipzig 1913, ss. 28 passim. Näitä tietoja täydentää osaltaan jo Osmo Durchmanin kirjoitus »Församlingarnas i Finland kyrkoböcker» (Personhistorisk Tidskrift XL, 1939-1940, ss. 119-137). »Genoksessa» nyt julkaistun kirkonarkistoja koskevan kirjoitussarjan päätökseksi lienee syytä esittää vertauskohtia ja selostaa äskenmainitun kahden kirjoituksen suppeita tiedonantoja eri maista antamalla niihin samalla tärkeitä täydennyksiä nyttemmin käytettävänä olevasta laajasta kirkonarkistoja käsittelevästä ulkomaisesta kirjallisuudesta.

Kirkonkirjain pito on saanut alkunsa etelässä, Italiassa, ja sieltä hitaasti edistynyt pohjoista kohti. Varhaisimmat kirkonkirjat tunnetaan 1300-luvun alusta silloiselta paavin Avignon'in alueelta, nykyisestä Vauclusen departementista Ranskassa. Nämä ensimmäiset kirkonkirjat olivat Cabrières'n vv. 1305-1375 ja 1305-1378, mutta ovat nyttemmin hävinneet. Euroopan säilyneet vanhimmat historiakirjat ovat kuitenkin myös Ranskassa, nim. Givryn (Saône-et-Loiren departementissa) haudattujen luettelot 1335-1348 ja vihittyjen 1336-1350. Nantes'in piispa määräsi kastettujen luettelojen pidon 1406, samoin Angers'in piispa 1504 (tällainen on säilynyt Pariisin S:t Jean-en-Grèven kirkossa v:sta 1515) [1]. Lopullisen määräyksen historiakirjain laatimisesta antoi Frans I 1539. Vanhimmat Italian säilyneet ovat nykyisin hiukan ranskalaisia nuorempia. Ne ovat San Sepulcron (Arezzon maakunnassa) kuolleitten luettelot v:sta 1374 ja Gemonan (Udinen maakunnassa) kastettujen luettelot v:sta 1379 [1] sekä Firenzen kuolleitten luettelot v:sta 1450, Piranon (Istriassa) kastettujen luettelot v:sta 1457, jotka jatkuvat keskeytymättä nykypäiviin v:sta 1459, Ravennan kastettujen luettelot v:sta 1492 ja Tionen (Trenton [Trientin] hiippakunnassa) kirkonkirjat v:sta 1500 [2]. Espanjassa Toledon synodi määräsi 1497 syntyneitten- ja vihittyjen luetteloiden käytäntöön ottamisen, samoin Portugalissa Lissabonin synodi kirkonkirjojen pidon 1536. Englannissa Henrik VIII antoi käskyn syntyneitten- ja vihittyjen- sekä kuolleitten luetteloiden laadinnasta 1538, jolta vuodelta vähäinen määrä on säilynyt [3], Skotlannissa ne tulivat käytäntöön 1551, Irlannissa vasta 1600-luvun alussa, jossa St. Johnin Dublinissa v:sta 1619 ovat julkaistut painosta, mutta historiakirjain pito tuli täällä pakolliseksi vasta 1864 [4].

Saksalais-roomalaisen keisarikunnan maista vanhin säilynyt historiakirja on Belgiassa Brysselin S:te Gudulen kirkon vihittyjen luettelo v:sta 1482 ja Sveitsissä Baselin S:t Theodorin (Klein-Basel) kastettujen luettelo vv. 1490-1497, joka katkelma v:sta 1861 on ollut talletettuna British Museumissa Lontoossa [5]. Alankomaissa alkavat reformeeratun kirkon kirkonkirjat 1524, katolisen yleensä v:n 1563 jälkeen (vrt. alemp.) [6]. Böömin vanhin on Pragin (Prahan) S:t Thomasin kirkon kirkonkirja v:sta 1500 [7]. Varsinaisen Saksan vanhin historiakirja tiettävästi on Annabergin S:t Annen seurakunnan (Erzgebirgessä) vihittyjen luettelo v:sta 1498 [8], sitä seuraava Augsburgin historiakirja v:sta 1501 [9]. Kuitenkin on siellä keskiajalta säilynyt »Hochzeitsbuch», samoin kuolinsoittokirjoja (»Grosstotengeläutbüchen») Nürnbergissä: S:t Sebaldin 1439-1572, S:t Lorenzin 1454-1517 [10]. Uskonpuhdistus otti kohta käytäntöön historiakirjain pidon ja Saksan vanhin evankeelisen seurakunnan historiakirja on Zwickaun vihittyjen luettelo v:sta 1522, (kastettujen luettelo v:sta 1536) [11]. Brandenburg-Kulmbachissa määrättiin historiakirjain pito 1533, Saksin vaaliruhtinaskunnassa ja Anhaltissa 1548 [12]. Vasta Trientin kirkolliskokous otti roomalaiskatolisissa seurakunnissa kastettujen- ja vihittyjen luettelojen pidon pakollisena käytäntöön ja 1614 paavi Paulus V antoi yksityiskohtaisia ohjeita kuolleitten luetteloiden laatimisesta julkaisemassaan »Rituale Romanum» [13]. Kuitenkin on Itävallassa säilynyt historiakirjoja ennen v. 1500 Vorarlbergissä ja Tyrolissa jotapaitsi Wienissä S:t Stephanin kirkon vihittyjen luettelon katkelma käsittää vuodet 1542-1557 [14]. Mutta esim. Badenissa on ajalta 1531-1569, jolloin vanhin roomalaiskatolisen seurakunnan (Hagnaussa Bodenseen rannalla Konstanzin hiippakunnassa, jossa määräys annettiin 1567) historiakirja alkaa, protestanttisista seurakunnista 13:ssa säilynyt historiakirjoja. Pragin hiippakunnassa otettiin historiakirjat käytäntöön 1564 (vrt. edellä), Ermlandin hiippakunnassa 1565 j.n.e.

Saksassa alkavat historiakirjoista yleisesti ensin vain kastettujen- tai sekä kastettujen- että vihittyjen luettelot, ja vasta huomattavasti myöhemmin haudattujen luettelot. Syntyneitten-, vihittyjen- ja kuolleitten tavataan kuitenkin samanaikaisesti alkavina Hannoverissa v:sta 1562 (Urbach), Braunschweigissä v:sta 1569 ja Brandenburgin vaaliruhtinaskunnassa v:sta 1573, mutta Oldenburgissa v:sta 1573 vain kastettujen luettelot. Schleswig-Holsteinissä alkavat kastettujen- ja vihittyjen luettelot 1558 (S:t Marien kirkko Flensburgissa), sen sijaan sekä Mecklenburgissa, v:sta 1580 (Rövershagen), että Pommerissa, vasta v:sta 1617, molemmissa yhdenaikaisesti kaikki kolme luetteloa.

Tanskan vanhimmat historiakirjat ovat Sønderjyllannissa, nim. Hjortkærin syntyneitten- ja kuolleitten luettelot v:sta 1573 ja Aastrupin syntyneitten-, vihittyjen- ja kuolleitten luettelot v:sta 1574, sen sijaan Nordbyn Fanøssa 1611 alkava historiakirja käsittää vain syntyneitä ja siinä on aukkoja. Nakskovissa on ollut syntyneitten-, vihittyjen- ja kuolleitten luettelo v:sta 1572, mutta on kateissa. Kuitenkin on siitä säilynyt otteita vv:lta 1572-1590. Kirkonkirjojen pito määrättiin Sjællandissa 1645, muissa hiippakunnissa 1646. Norjan vanhimmat kirkonkirjat ovat Andebun v:sta 1623 ja Bragernæsin v:sta 1634, mutta 1600-luvulta on muuten vain harvoja säilynyt ennen v:n 1683 kirkkorituaalia, joka velvoitti niitä pitämään. Ruotsin vanhin historiakirja on Skultunan (Västmanlandissa) kuolleitten luettelo v:sta 1607, sitä seuraavat Uppsalan Trefaldighets-seurakunnan (Bondkyrkanin) kuolleitten luettelo v:sta 1608, Tukholman Storkyrkanin l. S:t Nicolain vihittyjen luettelo v:sta 1609 ja Fulltoftan (Skånessa) syntyneitten luettelo v:sta 1621. Samassa seurakunnassa yhdenaikaisesti aloitetut kaikki historiakirjasarjat alkavat vasta v:n 1622 jälkeen. Tilejä on jo keskiajalta. Kun Suomen vanhimmat säilyneet historiakirjat, Teiskon syntyneitten-, vihittyjen- ja kuolleitten luettelot, ovat v:sta 1648, ja Hammarlandin vihittyjen- ja kuolleitten luettelot v:sta 1650, syntyneitten v:sta 1653, niin Pohjoismaista meidän maamme on viimeisellä sijalla. Ruotsi-Suomen historiakirjain pitoa velvoittava v:n 1686 kirkkolakikin on myöhäisin. Kuitenkin ovat maamme vanhimmat kirkontilit myös jo keskiajalta: Kallialan (Tyrvään) v:sta 1469. Baltian maissakin ovat historiakirjat paljon vanhempia, 1500-luvun loppupuolelta (esim. Tallinnan S:t Nicolain kuolleitten luettelo »Leichensteinbuch»). Huomautettakoon lopuksi, että Venäjällä määrättiin syntyneitten-, vihittyjen- ja kuolleitten luetteloiden pito vasta 1764 [15]. Siten Suomenkin kreikkalaiskatolisten seurakuntain vanhimmat historiakirjat alkavat pian tämän jälkeen: Käkisalmessa syntyneitten-, vihittyjen- ja kuolleitten luettelot v:sta 1779, Kitelässä samat v:sta 1780.



Suomen Sukututkimusseuran toimesta suoritettu historia- ja tilikirjain jäljentämistyö, joka käsittää vuotta 1850 vanhemmat asiakirjat on ainoalaatuinen suoritus. Siihen on verrattavissa vain Belgiassa suoritettu jäljentämistyö, joka käsittää ajan ennen vuotta 1796. Tähän ryhdyttiin 1860-luvulla kuntien kustannuksella, jota valtio avusti. Kirkonkirjat ovat näet Belgiassa Ranskan vallankumouksen ajoilta saakka kunnallisten arkistojen huostassa ja siitä alkaen niitä, kuten myöhemmin siviilirekistereitäkin, on laadittu kaksi kappaletta, joista toinen jää kunnan omaan arkistoon [16], toinen annetaan sen alaoikeuden huostaan, johon pitäjä kuuluu [17]. - On muuten huomattava, että eräissä Suomen seurakunnissa on historiakirjain eri sarjoista joistakin syistä eri aikoina laadittu kaksoiskappaleita, toisinaan vain aivan lyhyeltä, toisinaan kuitenkin verraten pitkältäkin ajalta, mutta ne eivät ole milloinkaan täysin samansisältöisiä. Sellaisia kaksoissarjoja on jäljennetty seuraavista seurakunnista: Alavieska, Eurajoki, Finström, Haapavesi, Hattula, Jurva, Revonlahti, Rovaniemi, Saloinen, Sund ja Taivassalo.

Kaksoiskappaleitten laatiminen kirkollisista rekistereistä on eräissä maissa ollut pakollinen. Vanhimmat ovat Slesvig-Holsteinissa. Siellä kenraalisuperintendentin ehdotuksesta lokak. 17. 1775 tuli kaikkialla laatia tällaiset kaksoiskappaleet kastettujen-, vihittyjen- ja kuolleitten luetteloista alkaen v:sta 1763. On lisäksi eräitä harvoja seurakuntia, joissa on duplikaatteja varhaisemmaltakin ajalta. Ripillelasketuista on konsistorin määräyksestä tammik. 9. 1905 nyttemmin myös laadittava kaksoiskappaleita. Suuriruhtinaallis-holsteiniläisellä alueella (Holstein- Gottorp) alkavat duplikaatit kuitenkin yleensä vasta v. 1772. - Lauenburgissa velvoitettiin laatimaan duplikaatteja jouluk. 22. 1792, minkä aiheutti Siebenbäumenin pappilan palo, jossa koko kirkonarkisto tuhoutui [18]. - Tanskassa velvoitti kunink. reskripti jouluk. 11. 1812 kaksoiskappaleiden pitoon ja samalla määrättiin vahvistettu yhdenmukainen kaava otettavaksi käytäntöön koko valtakunnassa. Toisen kaksoiskappaleen laatii pitäjän pappi, toisen lukkari (»Degnen eller Kirkesangeren») [19]. - Ruotsissa on kaksoiskappaleita Tanskasta saadun esimerkin mukaan laadittu kastettujen kirjoista v:n 1812 jälkeen Uppsalan arkki- ja Lundin hiippakunnissa. Mutta koko maassa on niitä vasta v:sta 1841. Vv:n 1840-1841 valtiopäivillä näet anoi pappissäädyn jäsen professori Thorbjörn Morén, että kaksoiskappaleita ei laadittaisi vain kastettujen luetteloista vaan myöskin vihittyjen- ja kuolleitten luetteloista sekä »åtminstone till någon del av protokoll i sockenstämmor och kyrkoråd över allt såsom hittills i vissa stift; det ena borde förvaras i pastorsarkivet, det andra annorstädes, endera i konsistorii arkiv eller sockenkyrkan». Kirkollinen osasto, johon anomus lähetettiin, puolsi ainoastaan historiakirjojen kaksintamista, jolloin kaksoiskappaleista kummit olisivat tarpeettomina jätettävä pois. Duplikaattien säilyttämisestä olisi joko vastaavien tuomiokapitulien tai pappeinkokousten päätettävä. Pappissääty hyväksyi ehdotuksen tässä muodossa eikä siitä katsottu tarpeelliseksi hankkia muitten säätyjen mielipidettä, »kun asia koski yksinomaan papistoa», ja sääty ilmoitti asiasta kiertokirjeellä kesäk. 16. 1841 kaikille tuomiokapituleille vaatien näitä huolehtimaan siitä, että päätös toteutetaan. Vuosilta 1841-1860 on näin ollen näitä kaksoiskappaleita kaikissa Ruotsin seurakunnissa. Niiden säilyttäminen muualla ei johtanut tulokseen, vaan tavataan ne miltei poikkeuksetta samassa kirkonarkistossa, mutta nyttemmin on jompikumpi niistä siirretty asianomaiseen maakunta-arkistoon. Kaksoiskappaleita on kuitenkin edelleen myös v:sta 1860 alkaen eli n.s. »nominativa utdrag». Nämä syntyivät sen johdosta, että v:n 1749 väkiluku- eli n.s. »mortaliteettitaulut» lakkautettiin Ruotsissa 1860, mikä johtui siitä, että valtakunnan väkilukutilasto muutettiin ylitirehtööri Fredrik Theodor Bergin toimesta siten, että sekä perioodiset väenlaskennat että papiston lähettämät tiedot syntymisistä, vihkimisistä ja kuolemista perustuisivat jäljennösotteisiin (nominativa utdrag) historiakirjoista eikä numerotietoihin. Kunink. määräyksellä marrask. 4. 1859 velvoitettiin papisto antamaan tilastolliselle keskustoimistolle sekä vuosittaiset jäljennösotteet syntyneitten-, vihittyjen- ja kuolleitten- ynnä seurakunnasta ja seurakuntaan muuttaneitten luetteloista että joka kymmenes vuosi jäljennösotteet seurakunnan pääkirjoista. Näistä luetteloista jätetään vain pois sellaiset tiedot, joilla ei ole tilastollinen, vaan yksinomaan kirkollinen merkitys, kuten kaste-, kuulutus- ja hautauspäivät, ripillelaskeminen y.m. Rippikirjoista annetaan vain ne tiedot, jotka ovat voimassa kymmenvuoden päättyessä jättämällä siis pois kaikki merkinnät välillä olevilta vuosilta. Täten on siis v:sta 1860 alkaen tilastollisen keskustoimiston hallussa jäljennökset kaikista historiakirjoista, millä on siten mitä suurin merkitys sukututkimukselle erittäinkin niissä tapauksissa, jolloin kirkonarkistot v:n 1860 jälkeen ovat palaneet [20]. - Jo ennen A. Wilskmania (edellämainitussa kirjoituksessaan Kotiseudussa 1917) on Jacob Tengström kiertokirjeessään papistolle tammik. 26. 1805 ja pappeinkokouksessa syysk. 16.-20.1807 esittänyt kirkonarkistojen tärkeimpien asiakirjojen jäljentämistä, joka kaukonäköinen toimenpide valitettavasti jäi toteutumatta [21].

Fotostaattivalokuvajäljennöksiä kirkonkirjoista on viime aikoina runsaasti otettu m.m. Baltian maissa, Saksassa, Isossa Britanniassa y.m.


Viitteet

[1]   Heydenreich, e.m.t. II, s. 30.

[2]   W.K. Prinz von Isenburg, Einführung in die Familienkunde, Leipzig 1934, s. 61. - Erich Weissenborn - Rolf von Kutzschenbach, Quellen und Hilfsmittel der Familiengeschichte, Gotha 1930, s. 42.

[3]   The Genealogist's Handbook, London [1935], s. 3.

[4]   E.m.t. s. 15.

[5]   Isenburg, e.m.t., s. 61.

[6]   Paul Hennings, Slægtsforskning. Efter Forfatterens Død afsluttet og udgivet af Harald Hatt og Albert Fabritius, København 1933, s. 118.

[7]   Isenburg, e.m.t., s. 61.

[8]   Familiengeschichtliche Blätter XXXIII, 1935, p. 175-176. - Friedrich Wecken, Taschenbuch für Familiengeschichtsforschung, 5. Auflage, Köthen (Anh.) 1937, s. 110.

[9]   Isenburg, e.m.t., s. 61.

[10]   Heydenreich, e.m.t., II, s. 47.

[11]   Isenburg, e.m.t., s. 61. - Weissenborn - von Kutzschenbach, e.m.t., s. 43.

[12]   Erich Wentscher, Einführung in die praktische Genealogie, Görlitz 1933, s. 21.

[13]   Wecken, e.m.t., s. 110.

[14]   Weissenborn - von Kutzschenbach, e.m.t., s. 42.

[15]   Heydenreich, e.m.t. II, s. 33, alaviite 1.

[16]   Kuriositeettina mainittakoon, että Pirttikylän tilikirja 1784-1823 säilytetään kunnan- eikä kirkonarkistossa.

[17]   A. W[ilskma]n, Kysymys kirkonkirjojen systemaattisesta jäljentämisestä: Kotiseutu 1917, ss. 33-35.

[18]   Wilhelm Jensen, Die Kirchenbücher Schleswig-Holsteins, des Landesteils Lübeck und der Hansestädte, Neumünster in Holstein 1936, ss. 11-12.

[19]   S. Nygård, Danmarks Kirkebøger. En Oversigt over deres væsentligste Indhold indtil 1891, København 1933, s. IV.

[20]   Ernst Nygrén, Våra kyrkoarkiv: Dalarnas hembygds-förbunds tidskrift 1924, ss. 164-165.

[21]   Osmo Durchman, Kirkonkirjojen tuhoutumiset VII: Genos 1936, ss. 4, 20-21.


Genos 14(1943), s. 67-73

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1943 hakemisto | Vuosikertahakemisto