GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Suku- ja sukulaisuussuhteitten selvittelyn harrastuksesta entisinä aikoina

Otto Holmström

Sukuun ja sukulaisiin kohdistuva harrastus ja mielenkiinto olivat, mikäli asioita muistan, Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa vielä 50-60 vuotta sitten huomattavasti suuremmat kuin nykyään johtuen ehkä siitä, että yhteenkuuluvaisuuden tunne sukulaisten kesken oli voimakkaampi kuin nyt ja että sukulaisuus laskettiin kauemmas ulottuvaksi. Pikkuserkku oli silloin läheinen sukulainen. Otettiinpa huomioon vielä kauemmaksikin ulottuvat sukulaisuussuhteet, sillä sukuahan ne olivat »sysslingit» ja »pysslingitkin». Outojen ja ventovieraitten ihmisten suku ja sukulaisuussuhteet saivat sitä vastoin osaksensa vähemmän mielenkiintoa ja harrastusta, varsinkin jos tuollainen henkilö oli oman maakunnan ulkopuolelta tai ei ollut suvun sukua tai tuttavien tuttavakaan. Silloiset ihmiset olivat siinä onnellisessa asemassa, että heillä oli aikaa niin runsaasti, että he ehtivät olla kohteliaita ja huomaavaisia oman perheenkin jäseniä kohtaan, joiden nimi- ja syntymä- sekä muut juhlapäivät oli ehdottomasti muistettava ja tämä muistaminen sopivalla tavalla ilmaistava. Hallussani on vieläkin pieni runo, luultavasti isäni sepittämä, jolla hän ja hänen kuusi veljeänsä ovat onnitelleet Inarin pappilassa kotiopettajana toimivaa 18-vuotiasta sisartansa tämän nimipäivänä v. 1876. Ja määrätyt vierailut oli sukulaisten luo tehtävä. Tinkimättömänä velvollisuutenansa piti isäni kuolemaansa saakka ajaa ainakin kerran vuodessa omalla hevosellansa 250 km tervehtimään kahdeksannellakymmenellä olevaa äitipuoltansa. Sama taival oli ajettava paluumatkallakin. Ja matkustaminen oli silloin aikaa vetävää. Kun ajettiin omalla hevosella, oli pysähdyttävä usein sitä syöttämään. Tällaisiksi syöttöpaikoiksi koetettiin valita, mikäli mahdollista, sukulais- tai muuten tuttuja taloja. Varsinkin yöksi pyrittiin pääsemään sellaiseen. Sukulaistalossa voi tällaisesta pikaiseksi suunnitellusta poikkeamisesta tulla päivän, parikin kestävä vierailu. Matkan päähän päästyänsä oli matkustajan talon väkeä tervehdittyänsä esitettävä terveiset kaikilta matkalla tapaamiltansa sukulaisilta ja tuttavilta sekä selostettava näiden voimiset, toiminta ja vaiheet. Ja kuin itsestänsä siinä keskustelu siirtyi sukulaisista sukulaisuussuhteihin, joista kyllä juttua olisi riittänyt pitemmäksikin ajaksi.

Yleiseen kasvatukseen kuului silloin ehdottomasti, että tiesi äidin, isän, sisarien ja veljien syntymä- ja nimipäivät. Suvusta oli muistettava edelleen, että isänisä oli papin poika Lohtajalta ja että »Fammu» oli ollut 17-vuotias naimisiin mennessänsä sekä että hänen isänsä kuva oli Haapaveden kirkon seinässä saarnastuolin kohdalla luonnollisessa koossa, vaikkakin nykyään harsokankaalla peitettynä, ettei »se tekisi häiritsevää vaikutusta». »Muffa» oli ollut »lantmeetari» ja »Mummu» Oulun papin tyttö. Setien rouvista oli tiedettävä että August-sedän Emma oli Raahen Durchmaneja, setä Jannen Rosa Haapaveden »Ison Ierikan» tyttö sekä Kupe-sedän Anna Kainuun Appelgreneja. Nuorempien setien rouvilla ei ollut niin paljon väliä, sillä heistä oli kaksi nainut Savosta ja kolmas Hämeestä, siis pohjalaisen virkamiespiirin ulkopuolelta, joten sukulaisuussuhdekin allekirjoittaneen silloisen ajattelutavan mukaan oli hyvin kyseenalainen. Sukutuntemuksella ylpeilemistä oli jo, jos tiesi, että »Hetilän Muori» (isäni äitipuoli) oli Snellmaneja, kuten Janne-sedän Rosakin. Aivan henkeä salpaavan jännittävää oli kuulla äidin lukevan tuntemattoman muistiinpanojen tekijän vanhan perheraamatun loppulehdelle kirjoittamaa kertomusta hänen isänisänsä kaatumisesta v. 1808 sodassa.

Suvun varemmin eläneitä polvia kohtaan oli osoitettava pieteettiä muutenkin. Niinpä oli esim. annettava erikoinen arvo salin valkoiselle spinettisohvalle, joka oli »Mummun» isän, jo edellä mainitun Oulun papin tekemä, samoin kuin juhlalliselle, korkealle kaappikellollekin, jonka kaapin oli omin käsin valmistanut isäni isänisä, laudaturin pappi ja filosofian maisteri, joka monipuolisesta lukeneisuudestansa huolimatta, tai ehkäpä juuri siitä johtuen pystyi tekemään kaikkia talossa tarpeellisia käsitöitä. Kaskuja ja tarinoita, jotka selvensivät noita ukkeleita ja heidän olemustansa, kerrottiin, mutta ne eivät olleet eivätkä saaneetkaan olla millään tavoin ilkeitä, eivätpä edes ivallisiakaan. Voimakasluonteisia, omintakeisia persoonallisuuksia useat noista äijistä ovat olleet, miehiä, jotka olivat ja uskalsivat olla sitä, mitä olivat, kumartelematta ketään.

Suku- ja sukulaisuussuhteitten selvittelyn harrastus ei rajoittunut yksinomaan virkamiesperheisiin ja -sukuihin, vaan ilmeni sitä kansankin keskuudessa, varsinkin Kainuussa, jossa viitisenkymmentä vuotta takaperin vielä vanhemmat ihmiset lankoussuhteita selvitellessänsä käyttivät nyt jo jokapäiväisestä puhekielestä kadonneita sanoja: kyty, lanko, näälä, käly ja nato, kun tahtoivat tarkoin määritellä lankouden laatua. Kielitieteellisesti mielenkiintoinen oli siellä vanhemman väen serkku-sanan asemesta käyttämä »nepain» (latinan sana nepos = pojan poika, veljen tai sisaren poika?). Saattoi siellä kuulla jonkun vanhan vaarin puhuvan jostakin henkilöstä, jonka hän sanoi olevan hänen »päänepaimensa» (täyden serkkunsa). Tällaisten lapset olivat joko nepainten lapsia tai »pikkunepaimia». Yleinen oli sukuharrastus Pohjanmaan rannikkopuolellakin maata viljelevän väestön keskuudessa. Olen koulupoikavuosinani tavannut syntymäpitäjässäni Temmeksellä tai sen naapuripitäjissä Limingassa tai Rantsilassa jonkun vanhan Anttilan tai Haapalan isännän (sukunimi vaihtui silloin vielä tavallisesti asuttavana olevan talon nimeksi), joka yllätyksekseni sanoi: »Mehän olemme vähän niin kuin sukulaisen hajua, sillä minä olen oikeastaan sitä Brännholmin sukua». (Jakob Brännholm, synt. vuonna 1755, toimi lukkarina Tyrnävällä ja oli naimisissa isäni-isän-äidinisän, kirkkoherra Anders Törnuddin sisaren Margaretan kanssa). Onhan siinä sukuharrastusta kerrakseen kun pitää muistissaan noinkin kaukaisen sukulaisuuden.

Tavallisimpia sukulaisuussuhteitten käsittelytilaisuuksia olivat ennen pidot, kuten häät, hautajaiset y. m. sellaiset. Aluksi niissä pohdittiin juhlittavien henkilöiden, morsiusparin tai vainajan sukulaisuussuhteita. Mutta niistä siirtyi keskustelu vaivattomasti sukulaisten sukulaisiinkin laajeten joskus paikkakunnan asutus- y. m. historiaa käsitteleväksi. Vuosisatoja vanhat asiat ja tapaukset siinä muistettiin ja juteltiin, mitä varemmat polvet olivat kertoneet. Vahinko vain, ettei useinkaan ollut tilaisuutta panna paperille, mitä siinä tarinoivat.

»Vaarit vanhat, taatot tarkat ».

Kertojain mukana on nyt jo hautaan painunut paljon tietoja, joita ei enää voida mistään saada muistiin merkityiksi.

Ei tarinoi nykyään elävä sukupolvi vanhoja asioita, ei selvittele suku- ja sukulaisuussuhteita, sillä ne ovat sen mielestä vähäpätöisiä ja vanhanaikuisia. Sillä on omat harrastuksensa ja ainainen tulinen kiireensä.


Referat. Major Holmström beskriver det livliga intresse för de egna släkterna, som var rådande i Norra Österbotten och Kainuu ännu för 50-60 år sedan samt anför flere talande bevis därpå.


Genos 15(1944), s. 33-36

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1944 hakemisto | Vuosikertahakemisto