GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Viitteet | Artikkelin loppu ]

Arvosteluja - Recensioner

Heikki Impivaara

Liina Holm, Suurmiesten sukulaisia. Vanhoja sukumuistoja Pohjanmaalta. Jyväskylä 1931. K. J. Gummerus O/Y., 173 s. Nid. 36:-, sid 48:- .

Ei ole lainkaan sattuma, että juuri Pohjanmaalta, missä puheenalaisenkin kirjan tapaukset liikkuvat, parhaasta päästä ainakin, kirjoitetaan muistelmateoksia enemmän kuin yksi. Siellä ollaan sukurakkaita. Tavallaan Sursillien joukkokuntaa kaikki. Tuntuu ainakin siltä, että tuo vanhastaan Sursillien kautta yleiseksi tullut sukulaisuuden muisteleminen on ollut jonkunlaisena yleisenä sukulaisuussuhteiden muistuttajana, elättäjänä. Tosiseikka on ainakin, että Saara Wacklinin muistelmat ovat sukumuistelmia suurelta osalta, siinä sivussa kulttuurikuvia. Samantapaisen julkaisi puolitoistakymmentä vuotta sitten muuan Eva Erkkilä, salanimi kaiketi: »Vanhan mamsellin muistelmia». Ja suku- ynnä muita muisteloita on Kaarlo Levón julkaissut jo useoita. Näihin liittyy nyt Liina Holmin »Suurmiesten sukulaisia».

Tällä teoksella on se hyvä avu, että se on suora ja rehellinen kertomuskokoelma todellisista ihmisistä heidän oikeilla nimillään. Lukija tietää aina liikkuvansa tosioloissa. Ja sittenkin sisältyy näihin muistelmiin niin paljon runoutta, että monastikin tulee kysyneeksi itseltään: »Täältäkö Topelius onkin aiheitansa onkinut?»

Sillä onhan kuin lukisi »Välskärin kertomusten» tarinaa Eva Falkenbergistä tämän hakiessa Kustaa Bertelsköldiä Suomen metsistä, kun Liina Holmin kirjasta kuulee, kuinka Liisa Magdaleena Snellman pukeutui mieheksi, leikkautti pitkän tukkansa ja lähti sodan parhaillaan kestäessä Tornioon tapaamaan siellä pahasti haavoittuneena makaavaa sulhastaan, ja pääsi kuin pääsikin perille. Tahi: eipä juuri saata olla muistamatta Ester Larssonin karkumatkaa, kun tässä saa tietää, että vastamainitun sisar, Anna Jakobina Snellman - sama, jonka kotona sittemmin J. V. Snellman Oulussa koulua käydessään asui - vain muutama viikko avioliittonsa solmiamisen jälkeen hävisi joksikin aikaa teille tietymättömille, karkasi Tukholmaan. - Monta siellä on entisaikain olosuhteita kuvaavaa mainintaa, kuten esim. sekin, että Gerhard Snellman (kansansuussa Körkeli Nelman), J. V. Snellmanin isoisä, sai, tultuaan ylioppilaaksi Turussa 14-vuotiaana, »avojaloin, kontti selässä ... astua kotiinsa Turusta Tervolaan noin 700 kilometriä» - ellei tuota ilmoitusta sopisi hiukan lieventää epäilemällä, että matkalla sentään toivottavasti joskus hevonenkin ajoi samaan suuntaan kuin jalankulkijakin ja poika sai jonkun matkan nauttia vapaata kyytiä.

Mutta pyytäisimme kiinnittää lukijoitten huomiota tähän teokseen toisista syistä.

Kirjan kirjoittaja polveutuu yllämainitusta Gerhard Snellmanista suoraan alenevassa polvessa ja kertoo sukumuistoja, joita on saanut kuulla ensi sijassa äidiltään ja tämä taas äidiltään, joka oli jo varemmin mainittu Anna Jakobina Snellman, sittemmin naituna Piponius.

Olen aina hienoisesti epäillyt kaikkia sukumuistoja, jotka eivät perustu johonkin luotettavampaan kuin pelkkään suupuheeseen. Tämä teos on nähdäkseni erinomaisen puhuva todistus siitä, kuinka tosiasiallisesti sukumuistelot voivat olla epäluotettavia, mitä summattoman moniin yksityiskohtiin tulee. Suurin piirtein niillä sen sijaan on epäilemättä paljon mahdollisuuksia kertoa totta asiaa ja ovat siinä suhteessa aina varteenotettavat.

Liina Holm esittää, että kun Gerhard Snellman, papiksi tultuaan v. 1771, haettiin ensimmäiseksi papinviran hoitajaksi Piippolaan, hänen ensimmäisiä toimenpiteitänsä oli emännän hankkiminen uuteen pappilaansa ja että tämä emäntä hankittiin Sotkamosta. Se romanttinen tarina, joka tästä sukeutuu, saattaa kyllä pääpiirteissään olla kaikin puolin oikea, mutta yksityiskohdissa poikkeaa tavattoman suuresti niistä tiedoista, joita on saatavissa painetuista, luotettaviksi tunnustetuista lähteistä [1]. Emäntä otettiin muka Sotkamosta, sikäläisen kirkkoherra Ståhlbergin perheestä. Kyllä siinä sukumuistot erehtyvät, vaikka eivät sen vanhempia ole.

Nuorikko on kyllä Ståhlbergejä, mutta vain kappalaisen tyttäriä, tosin kaukaa salolta, kuten Sotkamokin on, nim. Utajärveltä, ja Utajärvi kuului siihen aikaan Muhoksen kirkkoherrakuntaan. On myöskin totta, kuten sukumuistot tietävät, että nuori emäntä oli talon nuorin tytär ja nimeltään Anna Kristina. Mutta nuorimman tyttärensä häissäkään eivät vanhemmat saattaneet olla, vielä vähemmän tämän tyttärensä lasten ristiäisissä, sillä he olivat kuolleet, isä v. 1767, äiti jo 1764. Eikä Anna Kristina Ståhlberg niin myöhään kuin esim. 1771 joutunutkaan miehelään tai jonakin vuonna 1770-luvulla, vaan tosiaan hyvin uskottavasti jo vuonna 1768, kuten Ståhlbergin sukukirjassa ilmoitetaan. Gerhard on siis jo ylioppilaana mennyt naimisiin, eikä kovin vanhanakaan. Sillä hänhän oli syntynyt v. 1748 - päässyt ylioppilaaksi kesällä 1763, jolloin ei ollut vielä täyttänyt 15 vuotta. Eikä hän ilmeisesti ollut edes täyttä kahtakymmentä vanha, kun naimisiin meni, koska ensimmäinen (tietty) lapsi on syntynyt tammikuussa 1769. Kuinka hän joutui juuri Muhokselle, Utajärvelle, ei ole ilmeistä sen jälkeen kun tietää, että Gabriel Ståhlbergin samanniminen poika, papiksi vihitty 1766, tuli samalla isänsä apulaiseksi ja jonkun vuoden päästä isänsä seuraajaksikin virassa, mutta orvon Anna Kristinan Gerhard Snellman siis näkyy korjanneen varmasti v. 1768, jolloin morsian oli jo nähtävästi täyttänyt 21 vuotta (sukumuistot tekevät hänet kovin nuoreksi, 17-vuotiseksi, vaikka hän itse asiassa on miestänsä lähes kaksi vuotta vanhempi). Koko se sisarusten sarja, minkä sukumuistot tässä esittävät Ståhlbergeistä, on aivan satua: ei siellä ole mitään Liisa Madlenaa eikä Stiina Maijaa tanssimassa Anna Kristinan häissä naimattomina, sillä vanhin sisar Helena Margareta vihittiin jo 1755, Elsa Elisabet jo 1766 ja muita tyttäriä ei olekaan, sillä se Elsa Greta, jonka Ståhlbergin sukukirja mainitsee näiden lisäksi ja josta se ei muuta tiedä kuin nimen ja erään (muka) maininnan, on varmaankin poika, koska Muhoksella esiintyy kummina (1749, toukok. 28:na) »Mons. Esaias Georg S. med dess syster Helena Margareta». Mutta jos vertaa näitä tytärten nimiä ja vastamainittavia Snellmanin neitejä, niin tekee sen havainnon, että nimet jossakin määrin, suurestikin muistuttavat toisiaan; lisäksi ovat kohtalotkin osittain samat (Snellmanin neideistä yksi tosiaan joutui talonpoikaisiin naimisiin). Niinpä näyttää siis pahasti siltä, että sukumuistot ovat sekoittaneet toisiinsa Ståhlbergin ja Snellmanin sisarukset, tarkemmin sanoen: tosiasiallisista Snellmanin neideistä on tehty oletettuja Ståhlbergejä, koska asiat ja nimet jo siksikin kauas menneisyyteen jääneinä ovat heikossa ihmismuistossa menneet sekaisin.

Edelleen sukumuistojen mukaan Gerhard Snellmanin ja Anna Kristina Ståhlbergin ensimmäinen lapsi olisi ollut Anna Jakobina ja toinen, poika, Kristian Henrikiksi ristitty (sittemmin J. V. Snellmanin isä). Tämä on varmastikin virheellistä. Sillä Sukukirja esittää lapsisarjan seuraavasti (lapsiluku on sukumuistoissa sama):

Johan Gerhard, synt. 1769, k. 1821, pappi,
Elisabet Magdalena, s. 1775, k. 1837, naituna Montgomery,
Kristian Henrik, s. 1777, k. 1855, merikapteeni,
Anna Jakobina, s. 1780, k. 1836, naituna Piponius,
Susanna, s. 1782, k. 1785,
Eva Kristina, s. 1785, k. 1864, naituna Anttila l. Haara,
Benjamin, s. 1789, k. 1876, lukkari,
Gabriel, s. 1793, proviisori, kuollut Norjassa (vuosi tuntematon).

Onpa uskottavaa, että pariskunnalla on ollut useampiakin lapsia, mutta että niitä on kuollut nuorena, sillä onhan kahden ensimmäisen lapsen ikäeroitus varsin huomattava. Se olisi mahdollisesti nähtävissä jostakin Pohjois-Pohjanmaan seurakunnan historiakirjasta.

Kristian Henrikin nimi kuuluu herättäneen sukulaisissa suurta hämmästystä, koska nimi Kristian oli suvulle vennon vieras, ja annetaan uskoa, että äiti oli sen määrännyt siksi, että yhä edelleen rakasti urkuri Ananias Kristian Blomia Oulusta. Voipa olla. En kiistä vastaan. Sukutarinat saattavat tältä puolelta puhua kovasti tottakin. Mutta sattuu vain niin somasti, että Gerhard Snellmanin lähin esimies tähän aikaan, v:sta 1776, oli Kristian Henrik Keckman, Siikajoen kirkkoherra. (Sukumuistoissa tiedetään, että Gerhardin esimies olisi ollut Limingan kirkkoherra ja että Piippola muka silloin juuri olisi tullut eroitetuksi Limingasta. Tämähän ei lainkaan pidä paikkaansa. Tyrnävä sen sijaan on aikanaan lohkaistu Limingasta).

Aivan epäluotettava on myöskin esitys Gerhard Snellmanin vanhimman pojan (joka oli vihitty papiksi jo 1792 eikä vasta isän kuoleman jälkeen) lasten tulosta Ouluun Piponiusten hoteisiin vanhempien kuoltua. Asian sanotaan tapahtuneen 1825, jolloin äiti muka olisi hiljan kuollut. Isä Johan Gerhard (sukumuistojen Gerhard Juhana, joka saattaa olla yhtä oikea) kuoli Utajärvellä jo 1821, mutta äiti jo 1817, jolloin nuorin lapsi, sittemmin kauppaneuvos J. V. Snellman, oli vasta 8-vuotias

Vieläkin myöhäisemmistä seikoista voivat sukumuistot hairahtua.

Kertojan, nim. puheenalaisen kirjan julkaisijan äiti, Jakobina Piponius, Biinaksi nimitetty, kutsuttiin hoitamaan täti-vainajansa miestä, entistä Pohjanmaan rykmentin lipunkantajaa Kaarle Yrjö Montgomerya tämän maatessa sairaana ja yksinäisenä puustellissaan Rantsilan Partalassa. Tyttö lähtee, mutta saapuu perille kaksi tuntia hoidettavan kuoleman jälkeen. Hän jää kuitenkin taloon ja on ainoa, joka uskaltaa talossa toden perään toimia, elää ja hengittää, vaikka vain 17-vuotias tyttönen onkin - sukumuistojen mukaan. Itse asiassa hän on tähän aikaan jo pakosta n. 26 vuotta vanha neito, koska sanottu Montgomery kuoli v. 1846, ja Jakobinan mainitaan olleen kaksi vuotta vanha, silloin kun Oulu paloi v. 1822. Samoin saattaa olla totta ja luultavinta onkin, että Biina Piponius toi ensimmäisen myrtin ja oleanderin taimen Ouluun, toi Liperistä, jossa oli käynyt serkkuaan Iisakki Snellmania talonpidossa auttamassa, toi teekannussa sylissään, ajaen kyytihevosella koko tuon 45 peninkulmaisen matkan, mutta vuodesta kirja sukumuistoineen on epävarma. Eikähän se pääasia olekaan. Mutta on kuitenkin omituista lukea, että vaikka Montgomery siis kuoli v. 1846 ja Biina Piponius, Rantsilasta kotiuduttuaan, siellä jo kohtasi serkkunsa Iisakki Snellmanin, valmiina viemään hänet Liperiin, tämän seurassa matkusti Karjalaan, viipyi siellä kohme vuotta, jolla aikaa ennätti saada sulhasenkin, kuitenkin 1841 - kirjan mukaan - toi nuo mainitut yrtit sieltä tuliaisina Ouluun (jossa sitä ennen ei tunnettu muita ruukkukasveja kuin reseedaa ja astereita ja balsamiineja) ja - taas kirjan mukaan - jo v. 1840 Lumijoen pappilassa kertoi papinrouvalle tälle Liperistä kuletettavaksi saamiaan rakkaita terveisiä.

Liina Holm ei näy tietävän sen kapteeni Burghausenin ristimänimeä, jonka suusanallisia terveisiä hänen äitinsä kuletti Lumijoen kappalaisen rouvalle. Tapahtumista päättäen se ei voi olla kukaan muu kuin Berndt Fredrik v. Burghausen, joka kuoli sukunsa omistamassa Lamminniemen kartanossa Liperissä v. 1843 ja oli silloin kapteeni, saatuaan jo vuoden 1809 keväällä eron sotaväestä. Mutta ei hän ollut kovinkaan nuori silloin, kun hän Siikajoen taistelussa haavoittuneena rakastui hoitajaansa, pappilassa »armoilla elävään» nuoreen orpotyttöseen Louise Stjerncreutziin, koska oli syntynyt jo v. 1770, eikä Louisekaan ollut 19-vuotias sinä vuonna, sillä kun hänen syntymävuotensa on 1795, toukokuussa, niin hänen ikänsä Siikajoen taistelun päivänä huhtikuussa 1808 oli vajaat 13 vuotta. Melkeinpä voi jo tästä käsittää, että siitä kohtaamisesta ei mitään avioliittoa rakentunut. Mutta koska Burghausen siis kuoli vasta 1843, niin huomaamme tästä, että Biina Piponius ei ollutkaan Liperissä Montgomeryn kuoleman jälkeen, vaan sitä ennen ja palasi sieltä kenties 1840 tai 1841.

Kaikkein dramaattisimmissakin tapahtumissa sattuu samanlaista muistiharhaa. Siitä on kuvaavana todisteena alussamainittu kaunis, liikuttava tarina sulhastaan Tornioon hoitamaan menneestä »Liisa Madleena» Snellmanista. Tornioon tultuaan hän pukeutui - niin kertovat sukumuistot - taas naiseksi ja meni kihlasormus sormessa lääkärin luo tiedustelemaan sulhasen vointia. Montgomery oli kovin heikko, koska hänellä oli paha keihäänpistos vatsassa. Mutta kun asetukset kielsivät ottamasta naisia sairaanhoitajiksi, niin ei neiti-morsian päässyt, vaikka mitä olisi tehnyt - ennenkun tapasi vielä korkeamman päällikön ja osasi hänelle sekä selittää että itkeä ja saada lupauksen, että jos sotapappi heidät vihkisi, niin silloin nuori vaimo voisi miestänsä hoitaa. Mutta morsiamen piti tarkoin harkita asiaa, sillä Montgomery, niin väitti päällikkö, saattaisi jäädä invaliidiksi koko loppuiäkseen. Tuo tulevaisuudentoive ei peloittanut uskollista morsianta, kaunista kyllä. Heidät siis vihittiin samana iltana, ja Montgomery parani hyvin nopeaan, vaikka ei koskaan oikein korjaantunutkaan, koska hänen täytyi aina, koko ikänsä, kulkea kainalosauvojen varassa ja suoliansakin kantaa pussissa kuolemaansa saakka, kun se keihäänpisto oli ollut niin paha.

Tätä myöten olisi asia siis selvä. Nyt varmastikin on ihan totta kaikki, ainakin suunnilleen kaikki tästä liikuttavasta tarinasta. Paitsi se, että Liisa Madleena Torniosta haki muka sulhastaan. Hän etsi vihittyä aviomiestään, koskapa kerta heidät oli vihitty jo marraskuun 16 päivänä 1807.

Ja koska kirjallisia muistiinpanoja puuttuu - lukijalle osoitetusta alkusanasesta on kai luettavissa, että niitä ei ole, vaikka Jakobina Holm aina kertoi samasta asiasta samalla tapaa, »aivan kuin olisi lukenut kertomuksiaan kirjasta» - ei esim. mitään lisäyksiä, täydennyksiä, oikaisuja, korjauksia, parannuksia ole saatavissa painettuihin tietoihin. Siinä missä painetut tiedot ja nämä muistelmat puhuvat eri lailla, ei siten mielellään voi antaa etusijaa näille jälkimmäisille. Siten täytynee edelleenkin pitää kenties luotettavampana Sukukirjan ilmoitusta Gerhard Snellmanin kuolinvuodesta, joka on siellä 1803, ilman päivämäärää, vaikka Liina Holmin kirjassa kuoleman sanotaan tulleen v. 1804, sillä siellä ei ole liioin mitään päivämääriä, ei edes varsinaisesti tietoa siitä, että kuolema sattui Tyrnävällä, vaikka se kaiketi on katsottava luonnolliseksi. Hänen leskensä kuolinvuotta ei ole lainkaan mainittu. Sen sanotaan vain sattuneen joku aika sodan jälkeen. Blom, joka ei koskaan mennyt naimisiin, soitti surumarssin ja usein näkyi kyynelsilmäisenä seisovan haudalla. Toisten tietojen mukaan Anna Kristina Snellman kuoli Oulussa v. 1813 (Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja VII, 1923, J. V. Snellmanin esivanh. taulu).

Milloin nämät sukumuistot käyttävät »noita ikäviä vuosilukuja», niin se tapahtuu ylipäänsä onnettomasti - aina siitä lähtien kun ensimmäisellä sivulla painovirheen takia Gerhard Snellmanin sanotaan syntyneen 1784, p.o. 1748. Esim. Elias Lönnrotin avioliiton vuodeksi tehdään 1850, vaikka pitää olla edellinen vuosi. Samaisessa häätilaisuudessa sanotaan, sukumuistojen nojalla, Lönnrotin laulaneen m.m. kansanlaulun: »Minun kultani kaunis on, vaikk' on kaitaluinen». Tuo kuulostaa tuskin uskottavalta. Laulu olisi sillä hetkellä, ja kun morsian oli vielä herännäisiäkin, ollut epähieno ja sellaiseen ei Elias varmaankaan eksynyt. Laulu lienee ollut joku toinen [2].

Oikea lienee sentään Elias Piponiuksen, Anna Jakobina Snellmanin miehen kuolinvuosi, 1860 - jolloin ensi kertaa olisi Oulussa käytetty sähkölennätintä, ilmoitettaessa nim. hänen kuolemastaan Helsinkiin - , vuosiluku, joka puuttuu Bergholmin Sukukirjasta.

Kaikki edelläsanottu (ja moniaat muut samanlaatuiset hairahdukset) eivät, niin vakavaa laatua kuin osittain ovatkin, silti voi eivätkä tahdokaan estää puheenalaisen kirjan tarkoituksen saavuttamista: että »nämätkin vaatimattomat kuvaukset osaltaan voisivat myöhemmän ajan lapsille valaista heidän esi-isiensä oloja ja elämää viime vuosisadalla».


Viitteet

[1]   Tämän kirjoitelman tiedot nojautuvat pääasiassa seuraaviin teoksiin: Alcenius, Sursilliana; Bergholm, Sukukirja; Colliander, Paimenmuisto; Strandberg, Herdaminne; Teräsvuori, Ståhlbergin suku; Wasastjerna, Ättartaflor.

[2]   Kallio; Elias Lönnrot, 3. Painos s. 115 sanoo Lönnrotin laulaneen kansanlaulun »Raita se kasvoi rannalla».


Genos 2(1931), s. 141-146

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Viitteet]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1931 hakemisto | Vuosikertahakemisto