GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ II. Munck | III. Rachlitius | Artikkelin loppu ]

Talonpoikaistuneita säätyläissukuja Säämingissä

Yrjö Hormia

I. Falck

Suomen Ritarihuoneeseen kirjoitettu aatelinen Falck-suku olisi suvussa säilyneen perimätiedon mukaan tullut maahamme Ruotsista ja Wasastjernan Ättar-Taflor esittää tämän tiedon todenmukaiseksi. Uudempi tutkimus on kuitenkin kallistunut siihen käsitykseen, että suku saattaa sittenkin olla alkuisin Suomesta ja nimenomaan Savonlinnan läänistä. Tällä kannalla näkyy olevan Tor Carpelan Ättartavlor-teoksessaan. Tietysti on varsin mahdollista, että suvun kantaisä on varhaisina aikoina saapunut Suomeen Pohjanlahden toiselta puolelta, mistä monen muunkin Savonlinnan seudulle pesiytyneen suvun ensimmäiset edustajat ovat saapuneet. Tässä yhteydessä viitattakoon vain siihen tosiasiaan, johon Hannes Gebhard on tutkimuksessaan Savonlinnan läänin oloista kiinnittänyt huomiota, nimittäin että tämän seudun monet nimismiehet olivat syntyperältään ruotsalaisia. Seudulla vielä elävät Munck- ja Behm-suvut polveutuvat kumpikin täkäläisistä nimismiehistä. 1600-luvun keskivaiheilla mainitaan täällä kruununvouti Johan Falck, joka joutui rettelöihin maaherra Herman Flemingin kanssa. Häikäilemätön ja väkivaltainen maaherra antoi marraskuussa 1645 Olavinlinnassa pidettyjen käräjien aikana vangita kruununvouti Falckin ja heitätti hänet linnan pimeimpään tyrmään. Tästä käräjärauhan rikkomisesta joutui maaherra syytteeseen ja seuraavana vuonna hänet erotettiin virastaan. Johan Falck hoiti hänen jälkeensä maaherran tehtäviä, kunnes seuraajaksi nimitetty eversti Mikael Jordan ehti saapua lääniinsä ja ottaa viran haltuunsa.

Kruununvouti Johan Falck oli myöskin Olavinlinnan kirjanpitäjä. Jully Ramsay mainitsee Reiher-suvun yhteydessä erään kirjanpitäjä Johan Falckin (k. 1650), jonka puoliso oli Helsingin pormestarin Kasper Reiherin tytär Ingeborg. Tämä eli leskenä 1663. Kun tämä Falck kuitenkin esiintyy Raaseporin läänin tuomiokirjassa, kyseessä tuskin on sama henkilö. Sama tutkija esittää myös tiedon, että Karjalan ratsurykmentin luutnantti Jonas Falck (k. 1667) oli naimisissa Sofia Elisabet von Maulen kanssa ja viimeksimainittu sai miehensä kuoltua verovapauden hänen kahteen rakuunatilaansa Joroisten pitäjän Kotkalahden kylässä. Tämä luutnantti olisi kenties huomioonotettava nykyisin elävien Falck-sukujen juuria etsittäessä.

Elinvoimaisena Säämingissä versovan Falck-suvun täkäläinen kantaisä oli kapteeni Abraham Falck, jonka ilmoitetaan syntyneen Savonlinnan läänissä v. 1675. Hänet tavataan tykistösotamiehenä Viipurissa 1700 ja kuusi vuotta myöhemmin hän on vänrikki Savon ja Savonlinnan läänin kaksinnusjalkaväkirykmentissä sekä on 1710 ylennyt luutnantiksi ja rykmentin majoitusmestariksi samassa joukko-osastossa. Kapteeniksi hän tulee 30.7.1713, mutta saa vahvistuskirjan tähän arvoon vasta 25.2.1717. Kaikesta päättäen on Falck osottautunut urhoolliseksi sotilaaksi ja kyvykkääksi upseeriksi nimenomaan Kostian virran taistelussa Pälkäneellä, johon hänen sanotaan osallistuneen. Isonkyrön Napuen katkerassa, mutta mainehikkaassa taistelussa hän myös oli mukana ja joutui tällöin venäläisten vangiksi. Ei ole tietoa, missä hän joutui viettämään kaksi vankeusvuottansa, mutta 1716 hänen onnistui päästä pakoon ja 15.7 samana vuonna hän saapui Uumajaan ilmottautuen palvelukseen ja ottaen entisen vakanssinsa haltuunsa. Hänen myöhemmistä sotaretkistään ei ole tietoa, mutta sodan päätyttyä tapaamme hänet kotitienoollaan Savonlinnan seuduilla, mihin hän jo oli katsonut itselleen asuinsijaksi Varparannan säteritilan Säämingin pitäjän samannimisessä kylässä.

Varparanta oli 16.10.1651 Norrköpingin päätöksen ehdoilla tullut kapteeni Hans Hansson Gyllenbrandin omaksi yhdessä Rantasalmella sijaitsevan Kupialan kanssa. Venäläishyökkäyksen aikana 1656 oli tämä tila, samoinkuin useimmat muutkin Olavinlinnan ympäristön talot joutunut ryöstön ja hävityksen alaiseksi, ja kapteeni Gyllenbrand sai tästä syystä ja uskollisen palveluksensa vuoksi kruunulta vuotuista elinkautiseläkettä v:sta 1662. Gyllenbrand-suvulta oli Varparanta joutunut kapteeni Esbjörn Hvässingille, joka aateloitiin Rutenstjerna-nimellä. Viimeksimainitun poikia olivat nähtävästi Savon ja Savonlinnan läänin vakinaisen jalkaväkirykmentin kapteeni Johan Rutenstierna, kuollut sotavankina Venäjällä 21.10.1721, ja kornetti Carl Henrik Rutenstierna, joka jouduttuaan vangiksi Perevolotjnassa meni Venäjän palvelukseen ja kääntyi kreikkalaiskatoliseen uskoon. Kapteeni Johan Rutenstiernan puoliso oli Anna Catharina Falck, joka mainitaan elossa olevana 1730 ja joka todennäköisesti oli kapteeni Abraham Falckin sisar. Rutenstjerna-veljeksillä oli myös sisar Anna Katarina, kuollut 2.5.1742 Hannolanpellon kartanossa, silloisessa Kerimäen pitäjässä 68-vuotiaana. Hän oli naimisissa Kristoffer Tawastin (k. 85-vuoden ikäisenä 30.4.1741) kanssa, joka omisti tuon entisen kuninkaankartanon. Hannolanpelto kuuluu nykyisin Sääminkiin ja on jo viime vuosisadan lopulta asti ollut talonpoikaissuvun omistuksessa.

Kapteeni Esbjörn Rutenstjernan kuoltua sotaretkillään oli Varparannan säteritilan hoitajaksi tullut Olavinlinnan päällikkö, everstiluutnantti Hans Lydinghjelm, sillä perheen pojat olivat kuninkaan mukana vierailla mailla, samoinkuin kaikesta päättäen myös vävy, yllämainittu Tawast. Kapteeni Abraham Falck ehätti nyt valvomaan sisarensa asioita ja otti v. 1708 Varparannan säterin omiin nimiinsä, joskaan ei voinut hankkia tilaan lainhuudatusta. Rauhan tultua oli Rutenstjerna-suvun miespuolisista jäsenistä elossa ainoastaan kapteeni Johan R:n alaikäinen poika Carl Johan R., ja nyt syntyi Varparannan säterin omistuksesta pitkäaikainen riita ja oikeudenkäynti Tawast- ja Falck-sukujen kesken, jotka kumpikin katsoivat itsellään olevan omistusoikeuden tähän kartanoon. Kapteeni Falckin oikeudet olivat tosin kyseenalaiset, mutta siitä huolimatta oli hän 1720-luvulla myynyt Varparannan tilan savonlinnalaiselle kauppiaalle Johan Åbergille, joka Säämingin ja Kerimäen pitäjien syyskäräjillä 1728 anoi siihen lainhuudatusta. Tällöin kuitenkin Johan Rutenstjernan leski, yllämainittu Anna Catharina Falck kiisti Åbergin vaatimusten pätevyyden ja väitti, että Abraham Falck oli omavaltaisesti myynyt tilan hänelle. Maaherran päätöksellä tuomittiin yhtä kaikki 8.2.1729 Åbergille omistusoikeus, kuten näyttää, kolmanteen osaan Varparannan tilasta, mutta kaksi kolmannesta jäi Rutenstjerna-suvun perillisten haltuun, ja joutui pian kokonaan Falck-suvulle. Kunnon kapteeni Abraham Falck ei esiinny tämän perintöjutun yhteydessä kaikkein parhaimmassa valossa.

Abraham Falck oli naimisissa Margareta Plantinin kanssa. Kummankaan kuolinajasta ei ole säilynyt merkintää. Aatelisen Falck-suvun vanhin tunnettu edustaja Per Falck esiintyy vuodesta 1737 manttaalikirjurina Savonlinnan läänissä ja omistaa tilan Haapalahden kylässä silloisessa Kerimäen pitäjässä. Myöhemmin on Haapalahden kylä enimmältä osaltaan liitetty Sääminkiin ja se on lähellä Hannolanpellon kartanoa, Haukiveden rantakyliä, kuten Varparantakin. Kun Per Falckin syntymävuodeksi mainitaan 1700, sopisi hänen isäkseen yllämainittu kapteeni Abraham Falck, jonka lapsista varmuudella ei kuitenkaan ole tiedossa muita kuin Gustaf Falck (s. 1704, k. 24.4.1756, haudattu 12.5 Säämingin kirkkoon). Ramsay mainitsee erheellisesti hänen kuolinajakseen 1752. Vuonna 1727 näkyy Gustaf Falck, jota silloin sanotaan johdattajaksi (förare) solmineen avioliiton serkkunsa Helena Tawastin kanssa, joka oli yllämainitun Hannolanpellon omistajan Kristoffer Tawastin ja Anna Katarina Rutenstjernan tytär, synt. v. 1704 tai 1705. Nyt päättyivätkin omistusriidat Varparannan säteristä varsin onnellisesti, sillä 20.3.1727 päivätyllä luovutuskirjelmällä antoi äiti tyttärelleen osuutensa Varparannan tilaan, joka nyt siis tuli Falck-suvun hallintaan, lukuunottamatta edellämainittua kolmannesta. Viimeksimainittu joutui jo v. 1735 talonpoikaiselle Pesosen suvulle, jonka hallussa se on näihin asti pysynyt.

Gustaf Falck ei edistynyt sotilasurallaan kovinkaan pitkälle, sillä kuollessaan häntä sanotaan vänrikiksi ja ratsutilalliseksi. Helena Falckista, os. Tawast on merkintä, että hän kuoli pitkälliseen ja hivuttavaan (keuhko?)tautiin. Avioparilla oli ainakin 5 lasta, joista yksi oli poika, muut tyttäriä. Ainakin yksi näistä tyttäristä joutui naimisiin seudun suomalaisnimisen talonpojan kanssa. Tyttäret kuolivat varsin nuorina, ehkä samaan hivuttavaan tautiin kuin äitinsä. Gustaf ja Helena Falckin ainoa tunnettu poika oli Abraham Falck (s. 1736, k. kuumetautiin 21.5.1786), jonka puolisoksi tuli Christina Stenberg, seudulla näihin asti elänyttä sotamiessukua. Falck-suku oli näinä aikoina jo täydellisesti talonpoikaistunut. Esim. lasten kummeina ei lainkaan esiinny säätyläishenkilöitä, ei edes sukulaispiiriin kuuluneita Hannolanpellon Tawasteja. Abraham Falckin tyttäristä tosin yksi, Anna Christina, joutuu avioliittoon ensin rusthollari Gabriel Mahlbergin kanssa ja tämän kuoltua 6.6.1786 säätyläissukuisen, tosin jo hyvää vauhtia talonpoikaistuvan siltavoudin, Kerimäeltä 1786 muuttaneen Anders Olsoniuksen (s. 1757, k. 11.8.1819) kanssa, mutta muut viisi tytärtä ovat naimisissa mikä Halosen, mikä Kososen kanssa. Pojista Georg Gustaf, s. 22.10.1760, häipyy Säämingistä 1780-luvun alussa, nuoremmista, Abrahamista, s. 14.9.1769 ja Karlista s. 16.6.1775, jatkuu Falck-suku Säämingissä ja sen ympäristössä, jopa nyttemmin muuallakin Suomessa. Aina 1870-luvulle pysyttelivät suvun miespuoliset jäsenet vanhan sukukartanonsa konnuilla, mutta alkoivat vähitellen tuntea asuinsijansa ahtaiksi ja hakeutua muualle, jotkut Helsinkiin ja Kuopioon, monet Savonlinnaan jne. Mitään varsinaista yhteiskunnallista nousua ei heidän piirissään ole havaittavissa. Useimmat ovat maanviljelijöitä ja työläisiä, muuan nykyään elävistä on kansakoulunopettaja. Kun verrattomasti suurin osa suvun nykyään elävistä jäsenistä asunee muuttoliikkeestä huolimatta kuitenkin jatkuvasti Säämingissä, sopii sitä pitää Falck-suvun kotipaikkana yhä vielä kuten kaksi vuosisataa sitten.

Falck-suvun omistukseen jäänyt osa Varparannan vanhasta säteristä jakaantui 1700-luvun loppupuolella kahdeksi tilaksi, joista kantatalo, Kupola nimeltään, on nykyisin jo neljäksi taloksi pirstoutuneena, edelleen yllämainitun Abraham Abrahaminpoika Falckin jälkeläisten hallussa. Näistä on viimeksimainitun pojanpojanpoika Kalle Ferdinand Falck, s. 14.7.1878, muuttanut Falck-nimensä Soiniksi, joka jatkuu hänen pojillaan, muut suvun jäsenet ovat Säämingissä säilyttäneet vanhan sukunimensä. Yllämainittu Karl Abrahaminpoika Falck sai haltuunsa kantatilasta erotetun Harjula-nimisen osan, joka pysyi jälkeläisten omistuksessa vuoteen 1912. Silloin se myytiin Säämingin kunnalle ja omistajat muuttivat Kerimäelle. Oston kautta on viime vuosisadan loppupuolella tullut eräs alunperin vieraille kuulunut Varparannan Immola-niminen talo Falck-suvun haltuun, joten kylässä on nykyisin 5 tilaa suvun jäsenten omistuksessa. Oston kautta oli 1870-luvulla myöskin Mäki-Monolan tila samassa kylässä joutunut Falck-suvulle, mutta se on sittemmin joutunut toisennimiselle kotivävylle.

Nykyisin asuu Säämingin seurakunnassa kaikkiaan 31 Falck-sukuun kuuluvaa miestä, joista 28 on alle 50-vuotiasta. Suvussa syntyneitä naisia on elossa 21, joista 6 on alle 50-vuotiasta. Suvussa perintönä kulkenut Abraham-nimi on ainakin vielä yhdellä elossa olevalla, mutta muualle muuttaneella suvun jäsenellä. Ristimänimi Karl, nykyisin käytännössä Kalle-muotoisena, on periytynyt polvesta polveen 1700-luvulta asti. 1800-luvulla tavataan myös nimi Petter suvun eri haaroihin kuuluneilla miehillä. Nuorimmalla polvella esiintyy nykyisin myös Yrjö-nimi, kuten jo 200 vuotta sitten eräällä Falckilla. Sydän- ja keuhkotauti ovat olleet yleisiä kuolemansyitä suvun jäsenten keskuudessa.

Vahvasti miesvaltainen Falck-suku näyttää ainakin Säämingissä olevan elinvoimainen. Jokin hämärä, epävarma käsitys ja polvesta polveen kulkenut perintätieto sen jäsenillä lienee siitä, että ovat jonkin »sotaherran» jälkeläisiä ja että suku on ehkä Ruotsista lähtöisin. Mitään vanhoja papereita, jotka esim. valaisisivat Varparannan säterin vaiheita, ei heidän hallussaan ole säilynyt, ei myöskään vanhoja huonekaluja eikä sotilasesi-isien aseita.


II. Munck

Teoksessaan Frälsesläkter esittelee Jully Ramsay Munck-sukujen joukossa kolmantena ja vähimmän huomattavana tämännimisen Sääminkiin pesiytyneen suvun, jolla ainoastaan alkupolvissaan on jonkinlaista yleisempää merkitystä ja joka pian vaipui rahvaan tasolle. Suvun ehkä merkittävin jäsen oli majoitusmestari Sigfrid Antinpoika Munck, joka ansioitui 10-vuotisessa Venäjän-sodassa ja sai kuningas Kustaa Adolfilta 26.6.1613 päivätyllä kirjeellä kolme veroa kruunun maata rälssitilaksi Säämingin pitäjän Liistonsaaressa. Seuraavana vuonna hänet Audovon luona oikeaan käteen vaikeasti haavoittuneena vapautettiin sotapalveluksesta saaden samalla kuusi aamia heiniä ja tynnyrin kauroja. Hänen mainitaan kuolleen 1635 tai 1636 naimattomana. Suku jatkui hänen veljestään Henrik Munckista ja Jully Ramsay otaksuu, että se yhä elää Säämingin seudulla.

Sigfrid Munckin ja hänen veljiensä Anders ja Henrik Munckin isäksi mainitsee Jully Ramsay Anders Munckin, josta hänellä ei kuitenkaan ole tiedossaan muuta kuin nimi. Jonkun verran lisätietoja tästä suvun kantaisästä on kuitenkin saatavissa, sillä hänen nimensä esiintyy muutamia kertoja ainakin 1580-luvun asiakirjoissa. Niinpä käy ilmi, että jo tämä majoitusmestarin isä on asunut Säämingin Liistonsaaressa ja nimeltään Anders Staffansson Munck. V. 1584 hän esiintyy niiden kolmen miehen joukossa, jotka ovat Tavisalmen, Rantasalmen ja Säämingin pitäjien puolesta suorittaneet ruokaveroa 31.7.1584 päivätyn Kuninkaallisen Majesteetin kirjeen mukaisesti. Samalla on merkitty, että hän on Kankaisten herran Henrik Klaunpoika Hornin käytettäviksi antanut Martti Boijen lipulliseen viisi ratsumiestä ja hänelle myönnetään verovapaus asuinkartanoonsa. Tätä koskevan anomuksen hän oli esittänyt 25.1.1584. Seuraavana vuonna hän esiintyy papin- ja lukkarinveron maksajien joukossa. Yllämainittu Henrik Horn oli Käkisalmen käskynhaltija vuodesta 1582.

Kun etsimme vastausta kysymykseen, kuka tämä Anders Staffansson oikeastaan oli, luulemme sen selviävän niistä tosiasioista, jotka ovat tiedossamme Liistonsaaresta, Anders Munckin asumakartanosta. Näinä aikoina oli Säämingin laaja pitäjä jaettu neljään nimismieskuntaan, joista yksi juuri oli Liistonsaari. Tämä pieni saari, joka sijaitsee lähellä Sulkavan pitäjän rajoja Säämingin lounaisessa saaristossa ja jossa nykyisinkin on ainoastaan n. 70 asukasta, on aikoinaan ollut varsin tärkeä ja keskeinen paikka. 1500-luvulla kuuluivat Sääminkiin vielä Puumala ja Sulkava, jotka sittemmin ovat siitä erinneet itsenäisiksi seurakunniksi, ja Liistonsaaren nimismiespiiri käsitti koko tämän lounaisen alueen aina Venäjän rajalle asti, joka ennen Täyssinänrauhaa kulki nykyisen Säämingin halki, Särkilahdesta Olavinlinnan ohi luoteiseen suuntaan. Tämä oli 1323 vahvistettu Pähkinäsaaren rauhan rajalinja. 1550-luvulla suunniteltiin Liistonsaareen perustettavaksi kuninkaankartano, ja asiasta pidettiin Viipurin käskynhaltijan Ture Bielken ja Olavinlinnan komentajan Gustaf Fincken johdolla tutkimuksia ja neuvotteluja, mutta juuri Venäjän rajan läheisyyden vuoksi antoi kuningas Kustaa käskyn, että aikeesta oli luovuttava ja kuninkaankartano oli Liistonsaaren sijasta perustettava Rantasalmelle, missä se oli turvallisemmassa paikassa. Liistonsaarta nimitetään tämän ajan asiakirjoissa suorastaan pitäjäksi: »sockn benämnp Listensari». Joskus sitä myös kutsutaan Puumalan Liistonsaareksi, »Listensari i Pomela», koska se on Puumalan saariston suoranaisena jatkona; näin esim. siinä yleisten teiden luettelossa, jonka Jaakko Teitti laati 1550-luvulla. On nimittäin huomattava, että yleinen liikenne Viipurista ja etelä-Suomesta kulki juuri Liistonsaaren kautta niinhyvin kesän aikaan veneillä kuin talvisaikaan hevoskyydillä. Mitään maantieliikennettä ei vielä 1500-luvulla Olavinlinnaan ollut, vaan vesireitit olivat ainoat kulkuväylät tällä valtakunnan intressien kannalta elintärkeällä kulmalla. Liistonsaaren nimismiestalolla oli näin ollen ensiarvoinen merkitys. Se oli valtaherrojen pysähdys- ja käyntipaikka noilla pitkillä ja vaivalloisilla matkoilla, siellä poikkesi luultavasti kuningas Kustaa Adolf matkustaessaan 1622 Liivinmaalta Olavinlinnan kautta Ruotsiin, ja Liistonsaaren nimismies oli velvollinen huolehtimaan siitä, että ylhäisten matkustajien käytettävinä oli sekä kunnollinen yösija että virkkuja hevosia pitkää taivalta varten seuraavaan pysähdyspaikkaan. Kun 1600-luvulla maantie Puumalan ja Sulkavan kautta Savonlinnaan tuli kohtalaiseen kuntoon, alkoi Liistonsaari menettää merkitystään, ja se vajosi vähitellen siihen syrjäiseen ja mitättömään asemaansa, joka sille sittemmin on ollut ominainen. Puumalan ja Sulkavan itsenäistyminen eri seurakunniksi oli myös omiaan vaikuttamaan tähän suuntaan.

Tulemme siis siihen tulokseen, että Munck-suvun vanhin tunnettu jäsen Savonlinnan seudulla oli Liistonsaaren neljänneskunnan nimismies Anders Staffansson. Jully Ramsayn mukaan on suku tuntematonta, luultavasti suomalaista alkuperää. Emme voi tähän arveluun yhtyä. Pikemminkin on asia niin, että nimismies on ollut yksi niistä ruotsalaisista tai muista muukalaissukuisista miehistä, joita Savonlinnan läänissä noina aikoina oli useitakin nimismiehenvirassa. On käsittämätöntä, miten tänne suomalaiselle seudulle olisi muuten voinut aateliskaikuinen Munck-nimi ilmestyä.

Majoitusmestari Sigfrid Munckin sinetti esittää miestä, joka miekka kädessä ahdistaa pitkäkaulaista eläintä. Ehkä on kyseessä Pyhä Yrjänä ja lohikäärme. Samantapainen sinetti on ollut Hordell-suvulla, samoin eräällä Pär Månssonilla v. 1618.

Liistonsaari, jossa 1500-luvulla oli ainoastaan yksi tila, silloinen nimismiestalo, näyttää säilyneen Munck-suvulla ainoastaan puolisensataa vuotta. Sigfrid Munckin veljenpoika Anders Henriksson Munck, joka oli naimisissa serkkunsa Maria Antintyttären kanssa, ei jaksanut suorittaa ratsupalvelusta tilansa puolesta, jonka vuoksi hän menetti sen. Munck-suvun jäsenet olivat kuitenkin saaneet haltuunsa Liistonsaaren viereisen Tuohisaaren, joka aikanaan muuttui rusthollitilaksi ja säilyi useaksi taloksi jakautuneena heidän hallussaan kuluvalle vuosisadalle asti. Avioliittojen kautta ovat nämä tilat kuitenkin nyttemmin joutuneet toisennimiselle suvulle, joka kylläkin voi katsoa olevansa vanhojen Munckien perillinen.

Jully Ramsayn tiedot Munck-suvusta loppuvat Samuel Munckiin, joka Säämingin pitäjän käräjillä 26.1.1703 vaati, että hänelle oli annettava takaisin hänen esi-isiensä vanha tila Liistonsaari, mutta ei saanut vaatimustaan täytetyksi, koska tila oli kruunun omistama. Tämä Samuel Munck, joka siis näkyy olleen tietoinen sukunsa vaiheista ja oikeuksista, - hän näytti käräjissä isoisänsä veljen Sigfrid Munckin saamaa kuninkaallista kirjettä, jossa tämän rälssioikeudet vahvistettiin - oli naimaton ja kuoli v. 1710. Hänellä näkyy olleen kaksi veljeä, Henrik ja Johan, joista edellinen oli syntynyt 1664 ja kuoli 17.3.1734. Häneltä ei liene jäänyt miespuolisia perillisiä. Suvun kaikki nykyään elävät haarat polveutuvat Johan Samuelinpoika Munckista (s. 1662, k. 26.2.1747), joka oli rusthollari ja lautamies ja jonka puoliso oli Magdaleena Paavalintytär Sairanen (s. 1684, k. 22.12.1734). Heidän pojistaan elivät täysi-ikäisiksi ainakin Adam (s. 1710), Pietari (s. 1717), Abraham (s. 1725) ja Paavali (s. 1729). Adam Munckin sukuhaara sammui jo hänen lapsiinsa, ja kotivävyjen mukana joutui osa rusthollia vierasnimiselle omistajasuvulle. Muut haarat ovat jatkuneet meidän päiviimme asti, mutta Munck-suku on vähitellen menettänyt melkein kaiken maaomistuksensa Säämingin alueella. Ainoa varsinainen maanviljelijä suvun nykyisin elävien jäsenten joukossa on yllämainitusta Pietari Juhonpoika Munckista polveutuva Kalle Fridolf Munk (s. 28.10.1880), joka omistaa pientilan Säämingin Mikkolanniemen kylässä. Hänellä on yksi poika, Kalle Veikko (s. 20.8.1907), ja tällä jälleen yksi poika, Pertti Allan (s. 7.1.1943). Useimmat suvun jäsenistä ovat nykyisin työläisiä, ja ainoastaan yksi perhe asuu enää Tuohisaaressa. Tällä vuosisadalla on moni suvun jäsenistä muuttanut nimensä. Eräs perhe on ottanut nimen Saarenvesi, kaksi veljestä nimen Muuruvirta. Kaikkiaan elää Säämingissä vanhaan Munck-sukuun kuuluvia nykyisin 15 miespuolista jäsentä, joista 14 on alle 50-vuotista. Muuttoliikettä on aikojen kuluessa ja varsinkin Tuohisaaren rusthollin jouduttua vieraille tapahtunut huomattavasti; Savonlinnaan on siirtynyt eräitä perheitä ja myös Helsinkiin. 1800-luvun alkupuolella jättivät papit omavaltaisesti tästä vanhasta sukunimestä pois c-kirjaimen, jopa alkoivat kirjoittaa sen muodossa Munkki. Suvun jäsenten keskuudessa on kuitenkin sitkeästi säilynyt tieto siitä, että heillä on oikeus käyttää Munck-muotoa, ja varsinkin viime aikoina on heissä ollut huomattavissa merkillistä omanarvontuntoa ja tietoisuutta vanhasta alkuperästä ja »hienoudesta».

Kaikki asiakirjat, jotka valaiseisivat Munck-suvun vaiheita, myös tuo arvokas rälssivapauskirje, ovat aikojen kuluessa joutuneet hukkaan suvun jäseniltä. Kenties ne ovat tulipaloissa tuhoutuneet. Monessa muussa talonpoikaistuneessa säätyläissuvussa on myöhempinä aikoina tapahtunut yhteiskunnallista nousua, suvun jäsenten lähtiessä opintielle ja siirtyessä liike-elämän aloille. Mitään sellaista kohoamista ei sääminkiläisten Munckien keskuudessa ole havaittavissa. Avioliittojen johdosta on kuitenkin nimismies Staffan Andersson Munckin jälkeläisten lukumäärä nykyisin Savonlinnan seuduilla laskettava tuhansissa, ja useimmat huomattavimmista Säämingin talonpoikaissuvuista polveutuvat hänestä. Heissä on runsaasti sellaista ainesta, josta Suomen sivistyneistökin on saanut lisäverta. Jos suvun kanta-isä, kuten perusteellusti oletamme, oli Ruotsista tai muualta ulkomailta, on tässäkin havainnollinen esimerkki suomalaisen rodun muodostumisesta. Sen juuret ulottuvat monin haaroin Skandinaviaan, ja se ihmistyyppi, joka näin on syntynyt, on näilläkin seuduilla säilyttänyt tästä veren perinnöstä selvästi nähtäviä merkkejä.


III. Rachlitius

Viipurin kimnaasin lehtorina toimi 1650-luvulla saksalaissyntyinen Johan Casparidis Rachlitius, joka haudattiin Viipurin tuomiokirkkoon 14.6.1657. Tällöin soitettiin kaikkia kolmea kelloa »kaksi kokonaista ja kaksi puolta tuntia». Hänen nimeltään mainitsematon leskensä haudattiin samaan kirkkoon 25.1.1673, jolloin soitettiin kaikkia kelloja kolme puolta tuntia ensi kerralla, muilla kahdella kerralla soitettiin kolmea pienintä kelloa, koska »suuri kellonkieli oli vioittunut ensimmäisen soiton yhteydessä». Hautasija oli kuorissa ja hautauksessa käytettiin uutta, verkaista paarivaatetta. Tällä lehtori Rachlitiuksella oli ainakin poika Johan Rachlitius ylioppilas 1664, Käkisalmen koulun rehtori 1672-1673 ja Kurkijoen kirkkoherra 1673-1680. A. R. Cederberg arvelee, että Kiteen kirkkoherran Georgius Neiglickin (kuollut Rantasalmella v:n 1711 lopulla pakomatkalla ollessaan) toinen puoliso Elisabet Rachlitzia on ollut tämän Kurkijoen kirkkoherran sisar. Paljon muutapa ei Rachlitius-suvusta säätyläissukuna tiedetäkään. V. 1705 mainitaan Taalintehtaalla Dragsfjärdissä kirjanpitäjä Johan Racklitz. Viisi vuotta myöhemmin hän on samassa toimessa Nousiaisten Nyynäisissä. Hänen puolisonsa nimi on Liskin Maria. Todennäköisesti hän on kuulunut samaan sukuun ja kukaties ollut Kurkijoen kirkkoherran poika.

Isonvihan jälkeen ilmestyy Rachlitius-suku Sääminkiin. Ei käy selville, mistä se on tänne tullut ja minkälaisissa olosuhteissa sen siirtyminen on tapahtunut. Kun sukunimi on harvinainen ja viittaa oppineeseen säätyyn, täytyy otaksua, että kyseessä on samannimisen pappissuvun haara. Suvun ensimmäisen sääminkiläisen edustajan nimi on Aleksander Rachlitius, ja hänen syntymävuodekseen on merkittävä 1662 tahi 1663, koskapa hän on kuollut 80-vuotiaana 23.1.1743. Jos hän on ollut Kurkijoen kirkkoherran Johan R:n poika, on hän isän kuollessa ollut n. 18-vuotias. Opinnot ovat saattaneet jäädä varattomuuden tahi muiden syiden vuoksi kesken ja on mahdollista, että hän on seurannut oletettua tätiään, yllämainittua Elisabet Rachlitziaa Kiteelle ja sieltä Neiglickin perheen paetessa vihollisen tieltä pysähtynyt Sääminkiin. Joka tapauksessa tapaamme hänet perheineen Säämingin Pellossalon kylässä 1720-luvulla, ja tämä syrjäinen kylä on sitten pysynyt suvun varsinaisena asuinseutuna näihin asti. Se on jäänyt suhteellisen harvalukuiseksi. Sääminkiläisellä kantaisällä näkyy olleen kaksi poikaa, joista Johan Rachlitiuksella (s. 1694, k. 27.11.1752) lienee ollut ainoastaan tyttäriä. Hänen puolisonsa oli Anna Ollonen (s. 1692, k. 9.3.1772 kuumeeseen). Suvun jatkajaksi tuli Matti Aleksanderinpoika Rachlitius (s. 1695, k. 24.3.1744), joka avioliittonsa kautta Anna Eerikintytär Kokkosen kanssa tuli 1736 Pellossalon kylän Santerilan talon omistajaksi. Tämä talo, joka sittemmin on jatkuvasti säilynyt Rachlitius-suvulla, oli vuodesta 1661 ollut Kokkosen suvulla. Santerila-nimi on kuitenkin ilmeisesti tullut vasta myöhemmin, Matti Rachlitiuksen ja Anna Kokkosen pojan Aleksander Rachlitius nuoremman (s. 1772, k. 14.2.1782) mukaan. Tätä tilaa kutsutaan vanhoissa kirkonkirjoissa usein myös yksinkertaisesti nimellä »Rachlitzi-hemman». 1800-luvun alkupuolella alkaa nimi esiintyä muodossa Raglitius ja on sellaisena sittemmin säilynyt, mutta on nykyisin häviämässä nimenmuutosten ansiosta. Suvun jäsenillä on Säämingissä neljä maanviljelystilaa, kolme Pellossalon kylässä ja yksi Vuoriniemellä. Pellossalon tiloista on kaksi suvun vanhan kantatilan osia, kolmas on tullut avioliiton kautta erään sen jäsenen haltuun. Kantatilan nimi on nykyisin Koitterniemi ja se sijaitsee luonnonihanalla paikalla mainitussa Pellossalon saarikylässä, Saimaaseen pistävällä niemellä. Tästä lohkaistu Kangasperän tila on muodostettu tilan takamaista ja sijaitsee mantereella Utrasveden itärannalla, nykyisin Utrasniemen kyläksi kutsutulla vanhan Pellossalon alueella. Koitterniemen omistajat ovat 1935 ottaneet sukunimen Lehtosaari; nykyinen omistaja on Kalle Petter Lehtosaari (s. 20.9.1881). Kangasperän omistaa Eino Aulis Rajalahti (s. 30.1.1905, nimenmuutos 1929). Eräs suvun haara (Vuoriniemen kylässä) on ottanut sukunimen Kolstela. Vanhan Rachlitius-suvun miespuolisia jäseniä asuu nykyisin Säämingin pitäjän alueella yhteensä 20, joista 17 on alle 50-vuotista, joten suvun jatkuminen näyttää olevan varma.


Genos 23(1952), s. 1-11

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | I. Falck | II. Munck | III. Rachlitius ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1952 hakemisto | Vuosikertahakemisto