GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

Itä-Suomen talonpoikaisista sukunimistä

Professori Kaarlo Teräsvuori, Helsinki

Edellä oleva Aarne Rauvalan kirjoitus »Länsi-Suomen talonpoikaisista sukunimistä» on omansa osoittamaan, miten erilainen talonpoikaisten sukunimien arvo ja merkitys on viime vuosisatoina ollut Länsi- ja Itä-Suomessa. Raja Länsi- ja Itä-Suomen välille lienee tässä tapauksessa vedettävä jonnekin Päijänteen itäpuolelle.

Onhan yleisesti tunnettua, että Savossa ja Karjalassa talonpoikaisväestöllä on ollut ja on edelleen sekä sen omassa keskuudessa että virallisissa asiakirjoissa käytetyt sukunimet, jotka miehillä yleensä pysyvät muuttumattomina kätkyestä hautaan asti. Sitä vastoin ei liene yhtä yleisesti tunnettua, että naisetkin siellä vielä 1700-luvun alkupuolella ja yksityistapauksissa jopa 1800-luvun jälkipuoliskollakin ovat saaneet pitää isänsä sukunimen -tar tai -tär päätteellä kaunistettuna koko ikänsä ja riippumatta naisen avioliittojen lukumäärästä. Tämä tapa oli käytännössä sekä käytännöllisessä elämässä että virallisissa asiakirjoissa.

Tekaistu esimerkki valaiskoon sikäläistä käytäntöä. Otaksukaamme että Haloilan tilan omistaja Pekka Tikkainen osti 1700-luvulla Ohemäen tilan Taavetti Tossavaiselta ja muutti uudelle tilalleen. Tilaa voitiin tämän jälkeen sanoa sekä Tikkalaksi että Ohemäeksi, mutta virallisesti ainoastaan Ohemäeksi. Tikkaisen pojat pysyivät jatkuvasti Tikkaisina, mikäli jäivät maanviljelijöiksi, riippumatta siitä, jäivätkö kotitilalleen, perustivat tai ostivat uuden tilan tai joutuivat kotivävyksi vieraalle tilalle. Mutta jos joku heistä joutui sotaväkeen, tehtiin hänestä luultavasti Tick (tai hänelle annettiin joku muu epäsuomalainen nimi), jota vastoin oppikouluun mennyt poika muuttui tuota pikaa Tickanderiksi ja räätäliksi ruvennut Tickleniksi ellei hänestä tehty Saxelinia. Pekka Tikkaisen tytär oli koko elinaikansa sekä kirkonkirjoissa ja tuomiokirjoissa että jokapäiväisessä elämässä Tikatar, olipa hän naimaton tai naimisissa minkä nimisen miehen kanssa tahansa.

Sukunimikulttuuri oli siis Savossa ja Karjalassa korkeammalla tasolla kuin Länsi-Suomessa, Ruotsista puhumattakaan. Vielä 1400-luvun lopulla tiedetään talonpojilla olleen sukunimet suuressa osassa maatamme, siis sellaisillakin seuduilla Länsi-Suomessa, missä sukunimet ovat myöhemmin olleet harvinaisia tai miltei puuttuneet. Ruotsalainen komento painoi tässäkin suhteessa kansallista sivistystä alaspäin. Maallinen ja hengellinen virkamiehistö teki ajoittain voitavansa tämän kansallisen kulttuurin muistomerkin hävittämiseksi. Myöhemmin oli tämän alaspäin kehittymisen tuloksena sellainen asiaintila, että sukunimille ei Länsi-Suomessa enää annettu yhtä suurta arvoa kuin Itä-Suomessa ja sivistysmaissa. Se käy ilmi Rauvalankin kirjoituksesta. Erään varakkaan huittislaisen maanviljelijän tytär, sivistynyt ihminen, jolla itsellään oli suomalainen sukunimi, sanoikin minulle yli 50 vuotta sitten, että ei talonpoika tarvitse sukunimeä. Tämän hän sanoi ihan vakavissaan.

Länsi-Suomessa on Rauvalan kirjoituksesta ja mielipiteistä päätellen ollut täysin paikallaan sanoa sikäläisten talollisten sukunimiä liikanimiksi, koska niiden periytyminen kaikille lapsille ei ole ollut taattu ja koska ne monessa tapauksessa vaihtuivat uudeksi nimeksi nimen kantajan tultua uuden tilan omistajaksi. Sitä vastoin tilattoman väestön nimet ovat yleensä paremmin säilyttäneet sukunimien luonteen.


Genos 28(1957), s. 103-104

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1957 hakemisto | Vuosikertahakemisto