GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Länsi-Suomen talonpoikaisista sukunimistä

Vain Johaninpoikia ja Eerikintyttäriäkö?

Maanviljelijä Aarne Rauvola, Eura

Useat tutkijat ja myös sukututkijat näyttävät olevan sitä mieltä, ettei Länsi-Suomen talonpoikaisväestöllä ole viime vuosisatoina ollut varsinaisia sukunimiä kuin poikkeuksellisesti. Julkaisuissa ja kirjoitelmissa talolliset ja muu rahvas mainitaan tavallisesti vain jonakin Johan Johaninpoikina ja Liisa Eerikintyttärinä. Onko tämmöinen menettely täysin asianmukaista?

Ellei sukunimien käyttöä pidettäne lopullisesti selvitettynä suotaneen harrastelijalle lupa yrittää pohtia kysymystä.

Mikä on sukunimi?

Kun miehen kutsumanimeen, henkilönimeen, ristimänimeen - miksi sitä milloinkin asiallisimmin nimitettäneenkin - alettiin liittää eri syistä lisänimi ja tämä vakiintui siksi tunnetuksi ja käytössäolevaksi, että vaimo ja lapsetkin saivat saman nimen, voitiin kai puhua sukunimestä. Alkuaan nimi saattoi olla lempi- tai haukkumanimi - leikillinen, ehkä pilkaten annettu, kuten Rautasääri, Raha-arkku, Fatisuu, Isokurkku, etunimen mukaan muodostunut, kuten Piri, Jussila, Heikkinen, tai talon ja asuinpaikan mukaan saatu, kuten Hauta, Lähdenoja, Pesämäki. Pian kuitenkin nimi »kului», menetti varsinaisen merkityksensä ja muodostui tavanomaiseksi, lopulta perinnölliseksi, sananmukaisesti sukunimeksi.

Vaikka sukunimi - kotipaikkakunnallani puhuttiin muutamia vuosikymmeniä takaperin vielä yleisesti liikanimestä - muodostui taloon isännäksi jäävälle pojalle tavallisesti talon nimen mukaiseksi ja periytyväksi, se voitiin myös muuttaa varsinkin kotoa pois siirtyvän kohdalla, joten se oli täysin mieskohtainen. Jos talo jaettiin, sen nimi silti säilyi pienin lisin. Nuoranteesta muodostuivat Alanuorante ja Ylinuorante, Vaheesta Isovahe ja Vähävahe. Toiseen taloon vävyksi menevä omaksui usein sukunimekseen vaimonsa kotitilan nimen, torppaan asettuva torppansa nimen. Koulutielle lähtevälle annettiin uusi nimi monesti kotitalon tai kylän nimestä mukailtuna. Pertolan pojasta tehtiin Perdeen, Naarjoen kylän Kausen pojasta Narberg, Rauvolan rusthollin pojasta Ravenius. Sotamieheksi tai käsityöläiseksi ryhtyvä poika otti toisinaan saman sukunimen kuin koulutettu veli tai setä, kuten Kiukaisten Jaakkolan Mikko-pojan pojista suutariksi ryhtyvä Jaakko ja sotilaaksi pestautuva Erkki setänsä Huittisten kappalaisen nimen Lagerbohm.

Saman Kiukaisten pitäjän Pesämäen poikien nimiä seurattaessa tulee samalla asutuksen leviäminen hauskasti esiin. V. 1540 mainitaan Eurassa Eurakosken kylässä varakas talollinen Matti Pesämäki, joka on vanha, koska hänet mainitaan jo v. 1508 tarkastusmiehenä Eurajoella ja koska hänen poikansa poika Juha Sipinpoika isännöi v. 1554 jo osaa tilasta. Matin poikien ja Jaakon viljellessä isänsä jälkeen tilaa sanotaan Pesämäkeä kyläksi ja kolmatta veljeä sanotaan Antti Laukolaksi. Neljännen veljen nimi on Heikki ja hän on nähtävästi Rahvolaksi mainitun talon isäntä, jota seikkaa en lähteiden puutteessa ole tässä yhteydessä voinut tarkistaa. Vielä v. 1548 luetaan Rahvola Laukolan kylään kuuluvaksi, mutta mainitaan jo v. 1556 omana 1-taloisena kylänään. Mainitun Rahvolan poikia todennäköisesti on latinan kielellä runoileva Anders Ravonius, Hämeenlinnan triviaalikoulun apologista ja Rymättylän kappalainen. Jo v. 1584 Pesämäkeä nimitetään Pesämäkelän kyläksi, myöhemmin ja nykyäänkin vain Mäkelän kyläksi. Matti Pesämäen poikien laajentaessa viljelyksiään verokirjurit eivät aina näytä tietävän, nimittäisivätkö heidän tiluksiaan kyliksi vai saman kylän erillään oleviksi taloiksi, koska merkinnät eri luetteloissa vaihtelevat. 1600-luvulla tavataan Mäkelässä Keskiperhe-niminen talo, joka lienee Pesämäen kantatila ja siinä asuva perhe siis se keskusperhe, jonka ympärille suku levittäytyy kolmeksi kyläksi. Kantaisän kaima Keskipereen vanha Matti haudataan 7.9.1718.

Tiedot sukunimistä varhaisilta ajoilta perustuvat kirjallisiin lähteisiin. Muunlaisia tietoja ei juuri voine olla, paitsi esim. kansan muistin varassa säilyneitä. Siksi on koetettava selvittää, kuinka kirjalliset merkinnät voivat kuvastaa asioitten todellista tilaa. Onko mahdollista, että säilyneitten kirjoitusten laatijat ovat saattaneet merkinnöissään muuntaa todellisuutta kulloinkin kysymyksessä olevan ajan käytännön, tyylin, tavan mukaisesti?

Keskiaikaisissa maatamme käsittelevissä lähteissä esiintyvät varsin useat talonpojat sukunimellisinä. Sillä ei kai mikään seikka vaatine joidenkin Henrik Johaninpoika Såndan (Säkylässä v. 1335), Henrik Kankanpaen (Köyliössä v. 1422) tai Lassi Vaheen (Eurassa v. 1495) nimissä jälkimmäistä osaa käsittämään vain jonain asuinpaikan t.m.s. ilmaisuna. Kuninkaantuomiossa v:lta 1530 uskottunamiehenä mainitun Tuomas Sorkan sanotaan olevan Laitilan pitäjän Seppälästä. Siis asuinpaikan määritelmää ilman sukunimeäkin jo riittävästi. Kallialan seurakunnan kirkollisissa tileissä talonpoikien lisänimet mainitaan aivan samoin kuin sukunimet nykyäänkin. Lisäksi seudulla on samoja sukunimiä yhä vieläkin käytännössä. Lisänimiä pidettäneen näin ollen sukuniminä ja koska ne eri lähteissä samojen kylien kohdalla jatkuvasti esiintyvät, pidettäneen niitä yleisessä käytännössä olevina.

Kun näin on, kuinka on selitettävissä se, että vaikka toisissa lähteissä 1600-1800-luvuillakin yhä sukunimiä katkeamatta esiintyy, lähteet yleensä eivät ole niistä tietääkseenkään? Tavallisesti puhutaan vain Johan Johaninpojista ja Liisa Eerikintyttäristä. Vaikka, niinkuin on laita tarkoissa sukututkimuksissa, kun kaikkien mahdollisten lähteiden tiedot kootaan yhteen, voidaan todistaa polvi polvelta sukunimen esiintyminen, entisten aikojen kirjurit vain ylen harvoin näitä mainitsevat.

Kustaa Vaasan kirjurien huomataan ensimmäisissä veroluetteloissaan merkitsevän suomalaiset talonpojat vain Matteina ja Paavoina, nähtävästi samaan tapaan kuin on emämaan esimerkki. Kun jo v. 1546 manttaali- ja maakirjassa esim. Ala-Satakunnassa varsin monet talonpojat mainitaan sukunimellisinä, voitaneen tämä seikka ajatella johtuneeksi siitä, että aikaisempi epämääräinen nimien kirjoittamistapa aiheutti sekaannusta, kun samassa kylässä saattoi olla monta Mattia ja Paavoa, joiden kylvömäärät ja muut verotusarvot vuosittain vaihtelivat. Siksi kuninkaan kirjurit oudossa maassa oudon kansan keskuudessa tai vielä suuremmalla syyllä, jos olivat suomalaisia, näkivät hyväksi verokirjanpidon ollessa alkuvaiheissaan, kun lisäksi muutenkin täydenneltiin menettelytapoja, poiketa emämaan tavasta. Koska talonpojat itse pitivät kiinni sukunimistään ja niillä halusivat toisiansa nimitettävän, kirjurit harmistuneina sattuneista sekaannuksista, rahvaan vaatimuksista ja mahdollisista muista syistä kirjoittivat kuin kirjoittivatkin sukunimet esiin. Näin mainitaan Euran Naarjoella v. 1546 talolliset Thomas Junu, Thomas Ryhty, Mårthen Kauvainen, Anders Kahmo, Thomas Vähä, Eskil Römö ja Pool Paha. Tässä kylässä oli siis Tuomaita kolme. Kun Jaakko Olavinpojan talo oli kylän suurin, ei liene oletettavissa merkinnän muidenkaan isäntien kohdalla tarkoittavan jotain semmoista kuin Esko Römöstä, Römön talosta, sillä tottapa Jaakko Olavinpojan talon nimi olisi mainittu ennen muita, koska tila oli kylän suurin.

Suomalaisten sukunimien kirjoittamisessa lienee syytä ottaa lukuun myös Mikael Agricolan ja hänen toveriensa ehkä antama esimerkki. Vaikka Agricolan mukaan siihen asti oli »juuri vähä tai lähes ei mitäkään kirjoissa tai pokstavissa pruukattu taikka harjoitettu» suomen kieltä, hän oli luonut Suomen kirjakielen ja kenties käyttänyt kirjoituksissaan tapaa merkitä suomalaiset sukunimet esiin. Hänhän oli opiskellut Saksassa eikä siis ollut sidottu ruotsalaiseen tyyliin.

Mutta kun verokirjanpito vakiintui, kirjurit vaihtuivat, emämaasta tuli entisten tilalle uusia, koska Suomessa oli omasta takaa vähän koulunkäyneitä, emämaassa vallitsevaksi tullut nimien kirjoittamistapa syrjäytti pian sukunimien käytön. Kun Ruotsissa ei liene sukunimet olleet yleisessä käytännössä talonpoikien keskuudessa, heitä siellä oli selvyyden vuoksi alettu nimittää isännimien mukaan Johan Johaninpojiksi jne. Kun heitä näin nimitettiin, kuinka olisi voinutkaan olla mahdollista, että syrjäisen Suomen talolliset olisi merkitty sukunimellisinä kirjoihin vapaasäätyisten tapaan.

Silti ei liene vähäisintäkään syytä epäillä, etteikö kansa omassa keskuudessaan tästä huolimatta olisi jatkuvasti käyttänyt sukunimiään, kuten ennenkin. Ilmanhan samat sukunimet eivät olisi saattaneet säilyä vuosisadasta toiseen, kuten on tapahtunut. Sen paremmin kuin sukunimiä, veroluetteloissa ei näet esiinny talojenkaan nimiä moniin miespolviin. Kuinka nimet olisivat säilyneet samanlaisina satoja vuosia, jos niitä ei olisi ollut ja jos niitä ei olisi jatkuvasti yleisesti käytetty?

Vaikka asiakirjoissa ei sukunimiä esiinny kuin sattumalta, jonkin tärkeäksi katsotun asian yhteydessä mm. käräjäpöytäkirjoissa semmoisia kuitenkin mainitaan. Niinpä monet noidat esiintyvät sukunimellisinä, kuten Valpuri Kyni. Hän, niinkuin useat muut noitina syytetyt, lienee ollut aivan tavallinen kansannainen, jolla edellytys sukunimen käyttöön oli täysin sama kuin muullakin maalaisväestöllä. Huittisten syyskäräjillä 1654 tuomitaan muuan itsellisnainen nimeltään Maisa Römö poltettavaksi. Samalla seudulla tulee esiin useita Römö-nimisiä talonpoikia, jotka kuitenkin tavallisesti mainitaan vain isännimellisinä samoinkuin Maisakin Jaakontyttärenä.

Rauman kaupungin porvari- ja taloluettelot osoittavat nähdäkseni monen nimen saaduksi ympärillä olevasta maakunnasta. Useita tapauksia voidaankin todistaa tällaisiksi. Niinpä Huittisten Raijalan Perttulan poika Jaakko esiintyy myöhemmällä iällään Raumalla Rajalan talossa Rajalin nimisenä. Rauman maaseurakunnassa on Kodiksanttilan talo, jonka nimen selvittänee se seikka, että Lapin pitäjän Kodiksamin kylässä on niinikään Anttilan talo, joka lisäksi on vanhempi kuin Kodiksanttilan talo Raumalla. Myös Turussa ja muissakin kaupungeissa voidaan havaita nimiä, joilla on selvä yhteys maakuntaan. Koska nämä nimet ovat useasti suomalaisia ja samoja kuin talonpojilla kaukana maaseudulla, kuinka ne olisivat voineet kaupunkiin kulkeutua, jos niitä ei olisi ollut sukuniminä käytännössä? Vieraaseenkin kieliasuun muovattuina ne kaupunkiin muuttaneitten porvareitten nimistä ovat monesti helposti löydettävissä.

Useissa satakuntalaisissa seurakunnissa alkavat rippikirjat ja n.s. historiakirjat 1600-luvun lopulla. Kirkkoherrat ovat näissä seurakunnissa tavallisesti suomalaisia, jopa useasti omasta seurakunnastaan kotoisin. Kun siis ensimmäisissä kirkonkirjoissa papit merkitsevät talonpojat monesti sukunimellisinä, he toki tietävät asian todellisen tilan. Agricolan ja Pietari Brahen päivistä Suomessa oli kansallismieli alkanut orastaa. Taneli Jusleniuksen into ei mahtanut olla yksinäinen pääskynen suomalaisuuden keväässä. Tunto siitä, että kukaties oltiinkin erikoinen kansa, jolla oman kielen lisäksi oli ja sai olla omia omalaatuisia tapoja, saa kukaties eräät oppineetkin hetkeksi noudattamaan kansan keskuudessa vallitsevaa sukunimien käyttötapaa myös kirjallisesti. Joku ottaa jopa koulunimekseen suomalaisen nimen, kuten euralainen Simo Lähdenoja.

Varsin useat sotamiehet esiintyvät suomalaisnimisinä, niinpä Eurassa Mettinen, Vasikka, Hepokoski, Liinaharja, Viiro, vain muutaman mainitakseni. Talonpoikien niminä on jatkuvasti samoja ikivanhoja sukunimiä kuin samoissa taloissa jo v. 1546.

Mutta samaan aikaan kuin pappi merkitsee kirkonkirjoihin Eurajoen Mullilassa talolliset David Hannula, Henrik Falttu jne, tuomarinkirjurit ja veroluettelojen pitäjät nimittävät heidät David Birgerssoniksi, Henrik Mattssoniksi jne. Toisinaan sentään kenties suomalaisen kirjurin hanhensulka piirtää sukunimenkin heidän nimensä perään. Juuri tämä, että samoista henkilöistä jatkuvasti käytetään sekä sukunimellisiä että sukunimettömiä isännimellisiä muotoja, todistanee jomman kumman merkinnän todellisuutta vastaamattomaksi. Ja jos tämä tunnustetaan, tunnustettaneen myös sukunimien käyttö. Olemattomia sukunimiä ei toki voi samoissa taloissa samanlaisina satoja vuosia sattumalta esiintyä!

Kenties orastava kansallismielisyys saa hetkeksi muutoksen nimien kirjoittamistavassa. Mutta kun sivistyneistö isonvihan aikaan joutuu pääosiltaan muuttamaan emämaahan, se tottuu taas siellä vallalla olevaan tyyliin. Isonvihan jälkeen rippikirjoja alettaessa ei niissä enää merkitä talonpoikien sukunimiä samassa laajuudessa kuin ensimmäisissä kirjoissa. Sotamiesten ja käsityöläistenkin nimet ovat isonvihan jälkeen lähes yksinomaan vieraskielisiä. Luonnollisesti, koska muoti hyväksyäkseen sukunimen säätyläistenkin nimet sellaisiksi vaati.

Jo Kustaa Vaasan kirjurien nimien kirjoittamistapa osoittaa, ettei se vastaa todellisuutta. Kirjoittaessaan luetteloissaan samojen talonpoikien nimet kolmella eri tavalla, etunimellisinä, sukunimellisinä ja isännimellisinä he antavat samalla todistuksen tyylin vallasta. Vanhan Egyptin taiteilijat kuvasivat henkilönsä aina kasvot sivulta nähtyinä. Tyyli, tapa vaati tämän. Tapaa noudatetaan uskollisesti vuosituhannesta toiseen. Mutta vaikka egyptiläiset kuvataan näin yksipuolisesti, ei se toki todistane sitä, ettei heillä olisi ollut muita puolia olemassakaan. Egyptiläinen maalari ja piirtäjä ei koskaan erehdy poikkeamaan tyylistä, kuinka siis kukaan nurkkasihteerikään halutessaan pitää itseään sivistyneenä kansalaisena olisi voinut Suomessa kirjoittaa talonpoikien sukunimiä esiin, koska tyyli ei niitä hyväksynyt.

Samoinkuin sukunimien kirjoittamistapa ei vastannut todellisuutta, voitaneen sanoa etunimien kirjoittamisen olevan erheellistä. Ei kai jotain Matalamäen Lauri-torpparin poikaa kasteta, ei ainakaan ole tarkoitus kastaa vanhempien tahdosta Lorentziksi tai Laurentiukseksi, kuten nimi rippikirjaan kirjoitetaan, eikä ainakaan kolmella eri tavalla, vaikka nimi siten vuorottelee. Edes Heikki Keisari Harjavallan Torttilan kylästä ei mahtane antaa pojalleen Henricus tai Hindrick-nimeä, niin Keisarin rusthollari kuin onkin. Useat lähteet eivät sitä paitsi tiedä itse Keisari-nimestä mitään. Heikki Keisari kirjoitetaan tavallisesti Henrik Henrikssoniksi, koska kerran niin on tapana talonpojan nimi kirjoittaa.

Tähän voitaneen sanoa ainoastaan kielellisestä erosta johtuvan kirjoitustavan aiheuttavan erilaisen merkinnän. Tyylistä toki sentään myös on juuri kysymys, kun suomalaisia lasten nimiä kirjoitetaan milloin latinalaisittain, saksalaisittain tai muulla tavalla, mutta ei niin kuin nimiä käyttävät henkilöt ne lausuvat kielellään, jolla kirjoitus äännetään samalla tavalla kuin kirjoitetaankin.

Euran Turajärven kylässä mainitaan v. 1541 talollinen ja lautamies Lasse Pouta. Vaikka Lassin jälkeläistä, talollisenpoika Juha Poutalaa eri lähteissä v:n 1727:n paikkeilla hänen muuttaessaan rälssilampuodiksi Vuojoen kartanon lääniin Eurajoella, sanotaan yksinomaan Johan Petterssoniksi, hänen asumataloaan aletaan nimittää Poutalaksi. Sama nimi talolla on vielä tänäkin päivänä. Jos Juhasta ei olisi käytetty sukunimeä Poutala, kuinka on selitettävissä se, että hän voi tämän nimen antaa talolle, jolla sitä ei ennestään esiinny? Vaikka Juhan sukunimen on täytynyt olla yleisessä käytännössä, asiakirjat eivät näe hyväksi tietää siitä mitään. Todellisuuden ja kirjoitustavan ei näin ollen muidenkaan sukunimettömiksi merkittyjen talollisten kohdalla tarvitse vastata toisiaan.

Samaisesta Poutalan talosta muuttaa poika Nakkilan kylän Itätalon isännäksi. Myös tämän talon nimi muuttuu samalla Poutalaksi, joskin nimi sitten vielä myöhemminkin vaihtuu. Johan Johansson, kuten nimi asiakirjoissa mainitaan, ostaa Eurajoen Mullilan kylän Jussilasta Euran Naarjoen Ylijoen talon, joka on puolet Kahmon rusthollia. Tätä taloa on siitä ajasta lähtien sanottu Jussilaksi. Mullilan Hannulan isännäksi tulee 30-vuotisen sodan aikoihin Piri Eskonpoika, joka kuolee 17.3.1651. Hannulaa ja siitä muodostettuja taloja sanotaan sittemmin Piriksi ja Kylä- ja Mäki-Piriksi. Naapuritalo saa Falttu-nimen Valentin-nimisen isäntänsä mukaan. Piri niinkuin Valentinkin lienevät alkuisin Kustaa II:sen Adolfin »lumiauran» Åke Tottin väkeä vierassointuisista nimistään päätellen, sillä tilat kuuluivat Tottin läänityksiin. Pirin pojista Piri Davidinpoika muuttaa n. v. 1695 Harjavallan Pitkäpäälän kylän Kauttumin talon isännäksi. Talon nimi on nykyäänkin Piri. Eräs sen pojista käyttää nimeä Piirinen. Vaikka siis talonkin nimi lukuisissa tapauksissa muuttuu entisestään uuden isännän sukunimen mukaiseksi, asiakirjat eivät kuitenkaan tiedä isännillä sukunimeä olevankaan.

Asiakirjat eivät tiedä läheskään aina säätyläistenkään sukunimiä, jotka tavallisesti korostetusti, suurennetuin kirjaimin kirjoitetaan. En tarkoita tapaa, jolloin puhutaan herra Matista tai Henrik-lukkarista, vaikka heillä useasti esiintyy myös sukunimi, vaan sukunimellisinä toisinaan mainittuja, joista tavallisesti käytetään vain nimeä Johan Johansson jne. Toisinaan annetaan semmoiselle henkilölle sukunimi, jolla sitä sanotussa muodossa ei liene koskaan ollutkaan. Kun talonpoikainen tyttö »pääsee» säätyläisen rouvaksi, merkitään hänelle joko veljen käyttämä koulunimi tai nimi muodostetaan esim. tytön kotikylän mukaan. Uplannissa syntyneen salpietarikeittämön hoitajan Abraham Marckomin rouvaa, Laitilan pitäjän Laustin kylän Impilän talon tytärtä nimitetään hänen avioliitossa ollessaan Lausteniaksi, jota nimeä hänellä ei ennen vihkimistä esiinny.

Halutaan väittää, ettei varsinkaan läntisessä Suomessa talollisilla ole viime vuosisatoina ollut »oikeita» sukunimiä, koska he taloa vaihtaessaan samalla useasti vaihtavat nimeään. Tosiaan on tapana yhä vieläkin nimittää isäntiä talon nimen mukaan. Heidän »virallinen» nimensä on toinen kuin se, jolla heitä tavallisesti puhutellaan. Pitäisikö tämmöisten henkilöitten nimet nykyäänkin kirjoittaa siis Juha Juhanpoika jne. jos nimi taloa muutettaessa jossain vaiheessa on muuttunut? Eikö sukunimeä katsota voitavan muuttaa?

Ennemmin jo parisen kertaa mainitun Mullilan Pirin poika Tuomas saa koulunimekseen Vahander, mutta hän muuttaa sen ylioppilaana nimeksi Nordlund. Tri Aina Lähteenoja mainitsee Rauman historiassaan tämän Tuomaan olevan raumalaisen porvarin, sittemmin Tukholmaan muuttaneen Birger Vahanderin pojan, vaikka tosiasiassa on tämän veli. Tässä ja lukemattomissa muissa samanlaisissa tapauksissa tosin vain koulunimeksi annettu nimi vaihdetaan, mutta Kalannin Santtion kylän Maunun poika käyttää Eero Paromaan mukaan (SSV XXIII s. 184) sukunimiä Isolin, Magnulin, Megalin ja lopuksi Gadolin, jonka nimen tekee tunnetuksi mm. alkuaineen nimenä. Samoin Turun porvari Simo Tarhala käyttää nimiä Thuren, Kerkolander ja Visin sekä ajurivanhin Johan Tuomaanpoika Saapas nimiä Germolin ja Hummelin (SSV VII s. 105).

Jos siis koulua käyvän Santtion Maunun pojan on lupa muuttaa Maunu-nimi Magnuliniksi, Megaliniksi, Isoliniksi ja Gadoliniksi, tottapa hänen maanviljelijänä pysyvän veljensä, joka vaihtaa asuinpaikkaa toisesta talosta toiseen, on myös lupa vaihtaa nimeään, vaikkapa nimet ovatkin samalla suomalaisia talojen nimiä. Kun kirkonkirjoissa tuon tuostakin tapaa esimerkkejä sukunimien vaihtumisesta muunkin väestönosan keskuudessa, miksi talollisilta tämä oikeus kiellettäisiin?

Vaikka papit, kirjurit ym. entisinä aikoina eivät merkinneet kirjoihin rahvaan nimiä, siinä ei ole, paitsi tavanomainen kirjoitustyyli huomioonottaen, eräästä toisestakaan syystä mitään ihmeteltävää. On kauan ollut vallalla käsitys, ettei mitään suomalaista sivistystä ole olemassakaan. Kaikki tieto, oppi, sivistys on lainatavaraa. Siksi se oli otettava vastaan sellaisena kuin saatiin. Niinpä myös tapa kirjoittaa yhteisen kansan sukunimiä.

Kun koululainen opetetaan suorittamaan merkintöjä määrätyllä tavalla, jonka hän oppii kuuluvan sivistyneeseen tapaan, on myöhemmin hänen käsityksensä vaikeasti muutettavissa. Korkean esikuvan valoittaessa tiettyä kohdetta omalla tavallaan, jäljittelijä näyttää uskollisesti samaa väriä, punaista, sinistä, mustaa, vihreätä, mitä vain. Tämä ei kuitenkaan todista itse kirjon värien muuttuneen vain tuoksi ainoaksi väriksi.

Nykyisen ajankin historia väärentää, saati sitten muuntaa pitkiä ajanjaksoja ja monella alalla todellisuutta, ja julistaa varsin selviä totuuksia täysin mielivaltaisesti. Muoti, vallitseva tapa eikä suinkaan vain jonkun mahtimiehen käsky tai poliittisen ajatussuunnan uskonnonomainen määräys muuntavat yhä todellisuutta niinkuin suunnitelmat edellyttävät suuristakin asioista kysymyksen ollen. Eikö silloin tyyli ja tapa olisi voinut entisinä aikoina muuntaa sukunimien kirjoitustapaa!

Talonpoikaisväestö ei ollut kirjoitustaitoista. Muistiinmerkityt asiat ovat koulunkäyneitten tekemiä. On luonnollista, että kolmen sadan vuoden kuluessa vallalla oleva todellisuudenvastainen tapa joissakin tapauksissa on saattanut hämmentää käsitystä sukunimistä. Mutta täytyy ihmetellä suomalaisen talonpoikaisväestön vankkumatonta itsenäisyyttä sukunimien käytössä, kun se kaikesta huolimatta säilyttää ikivanhat sukunimensä ja niiden käytön. Vielä elossa olevat henkilöt voivat omakohtaisena kokemuksenaan ja tietonaan todistaa lähes kaikilla niillä miehillä ja naisilla, joilla esim. kirkonkirjoissa ei vielä tämänkään vuosisadan puolella ole merkitty sukunimiä, sellaisen tosiasiassa kuitenkin olevan ja sitä yleisesti käytettävän. Muistissani ei ole ainoatakaan tapausta, enkä ole kuullut kenenkään sellaisesta kertovan, että jotain henkilöä olisi kotipaikkakunnallani puhuteltu Juha Juhanpojaksi tai Liisa Eerikintyttäreksi jne., vaikka niin on kirkonkirjaan merkitty. Tosin eräitä on sanottu joiksikin Hanneksen Maijoiksi tai Nikon Maijan Toineiksi, mutta näissäkin tapauksissa heillä on sitä paitsi ollut yleisesti tiedossa ollut sukunimi.

Kummalle siis annetaan pätevämpi todistusvoima, papin tai jonkun muun virkamiehen tekemälle vanhaa tyyliä noudattavalle, vaihtelevalle merkinnälle asiakirjoissa, vaiko kansan keskuudessa yleisesti vallalla olevalle tavalle ja vielä elävien henkilöitten omakohtaiselle tiedolle, henkilöiden, jotka ovat tarkoin tunteneet k.o. miehet ja naiset ja heistä käytetyt nimet. Pappi ja virkamies ei läheskään aina tuntenut henkilöitä, joiden nimiä on jäljentänyt edellisestä kirjasta tai merkinnyt epämääräisten kyselyjensä perusteella. Monissa tapauksissa nimet ovat kaiken todennäköisyyden mukaan tulleet kirjoitetuksi sokeana kopiointina ja papin omana arveluna, ulkoa opittuna konemaisena vanhan tyylin sovellutuksena.

Saatetaan sanoa, ettei sukunimenä käytetty jonkun talon tai torpan nimi ole mikään oikea sukunimi, varsinkaan koska sitä ei ole merkitty kirjoihin. Mikä siis katsotaan olevan oikea sukunimi aikana, jolloin nimien käytöstä ei ole ollut olemassa mitään määräyksiä? Jos ei kerran suomalaisen talon ja torpan nimi, jonka näiden lapset ovat sukunimekseen saaneet ja ottaneet ole sukunimi, kun sitä ei ole merkitty kirjoihin, onko sen paremmin jokin muunlainen ja muunlaisesti saatu ja otettu nimikään sellainen, vaikka se olisikin toisinaan löydettävissä asiakirjoista? Molempia kansa on keskuudessaan käyttänyt aivan samalla tavalla. Vain sekö, että sukunimi on tyylinmukaisena hyväksytty kirjoihin merkittäväksi, tekee sen sukunimeksi? Entäpä, kun nimi vain toisinaan esiintyy? Tämmöisiä tapauksia huomataan kirkonkirjoissakin aivan yleisesti. Joku pappi kirjoittaa toisinaan mäkitupalaisten ja torpparien lapsillekin sukunimet näiden ryhtyessä renkeinä ja piikoina pitäjiä kiertämään, mutta papin seuraajapa vanhoillisempana mainitsee heidät taas vain Johan Johaninpoikina ja Liisa Eerikintyttärinä. Kolmas pappi voi olla uudistuksenhaluinen ja kirjoittaa ensimmäisen tavalla, neljäs toisen. Onko siis jollain henkilöllä jonakin ajankohtana tutkijain hyväksymä sukunimi, mutta jo kenties seuraavassa kuussa, kun uusi kirkkoherra on alkanut uuden pääkirjan, sukunimeä ei enää olekaan, koska nimeä ei tavata tässä uudessa kirkonkirjassa ja koska tieto poimitaan juuri tästä?

Uuden ajan egyptiläistä taiteilijaa ei enää sido tyylin pakkopaita. Sitoisiko tämän päivän suomalaista tutkijaakaan vuosisatainen tapa talonpoikaisväestön sukunimettömiin isännimiin? Jos kerran sukunimeä jonkun kohdalla käytetään, ei kai silloin ole syytä kieltää sitä keneltäkään, kun edes jokin lähde ilmaisee sen olemassaolon.


Genos 28(1957), s. 93-102

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1957 hakemisto | Vuosikertahakemisto