GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Viitteet | Artikkelin loppu ]

Vanha jupakka miljoonista

Heikki Impiwaara

Z. Topelius julkaisi v. 1857 kuvauksen muutaman Pohjanmaan rantakaupungin elämästä, kahden sikäläisen kauppiassuvun häikäilemättömän ankarasta keskinäisestä kilpailusta. Se on novelli Kulta-aave (Det gyllene spöket), jossa Gråbergin ja Halmin kauppahuoneet edustavat Pietarsaaren kaupungista niin tuttuja ja kunnioitettuja Strengbergin ja Malmin liikkeitä. Topelius ei suinkaan säästä värejä maalatessaan sitä kauppahenkeä, joka ei estä hengessä toivottamasta mitä perusteellisinta häviötä, haaksirikkoa ja konkurssia toisen kauppahuoneen jäsenelle samalla kuin moitteettoman kohteliaasti nostaa hattua ja toivottaa mitä parasta huomenta. Mutta lämminhenkinen ja sovinnollinen kirjailija ei saata jättää suhdetta tällaiseksi, vaan ennenkuin kirja päättyy, ovat tosin onnettomuudet lyöneet kovasti kumpiakin, mutta, Capulettin ja Montaguen sukuja onnellisempina, ne lastenkeskisen avioliiton kautta sittenkin tekevät sulan sovinnon.

Kaikista Suomen rannikkokaupungeista olisi varmaankin saatavissa kutakuinkin vastaavia kuvauksia, todellisuuden mukaan tehtyjä, entisiltä ajoilta. Puuttuu vain tekijä, julkaisija. Aihe on valmiina olemassa. Sillä kauppavoitto, yritteliäisyys, keskinäinen kilpailu ja kiistely naapurien kanssa oli luonut, kuten Topelius lausuu, »harvinaisen käytännöllisen pystyväisyyden, tarmokkaita luonteita, paljon paikallisia omalaatuisuuksia, jotka toisinaan päätyivät merkillisiin originaaleihin». Topeliuksen seuraajista tällaisen kertomuksen alalla tietääkseni vain Hj. Nortamon »Helmikoristeinen kirjanmerkki» arvokkaalla tavalla jatkaa mestarin uraa. Impolan »Aunolan perhe» on vallan toista laatua, ja Martti Merenmaan kertomukset taas aivan liika utuiset ja hennot, hauraat voidakseen tulla luetuiksi niihin. (Eräät uuden uutukaiset ovat tämän kirjoittajalle toistaiseksi outoja).

Sellainen kiitollinen, varma, jännittävä aihe tuntuu löytyvän myöskin pienestä Raahesta. Ja sieltä nimenomaan. Sanon nimenomaan, sillä tässä pienessä kaupungissa on sen pian kolmesatavuotisen olemassaolon aikana elänyt, käynyt kauppaa, taistellut leipäkullasta ja tavoitellut rikkauksia, kiistellyt ja kilpaillut asemasta ja arvosta monta sukua vuosikymmeniä, milteipä vuosisatojakin. Niinpä onkin siellä aikain vieriessä muodostunut muuan kertomus, jota jo monet sukupolvet, n.150 vuotta, ovat toisilleen ja seuraaville polville kertoilleet ja joka äskettäin on saatettu julkisuuteen eräässä vihkosessa nimeltä »Tarinoita vanhasta merikaupungista». Siinä tämä tarkoittamamme tarina esitetään »Perinnön» nimellä - ja täyttääkin vihkosen miltei kokonaan. Tekijä on Raahen seminaarin lehtori, toht. Kaarlo Levón, joka viime aikoina on ehtinyt julkaista jo useahkoja kirjasia syntymäkaupungistaan.

Tarinan ja teoksen sisällys on seuraava: Nuorehko mies lähtee kotoaan Suomesta ulkomaille, kerää siellä vuosien kuluessa hyvin huomattavan rikkauden, mutta ennättämättä kotiin kuolee ulkomaisessa sairashuoneessa, jossa on jättänyt omaisuutensa eräälle läheiselle sukulaiselle tämän vietäväksi kuolevan omaisille. Sukulainen pidättää omaisuuden kuitenkin itselleen, vaikka menettääkin siitä suurimman osan haaksirikossa. »Vaan nuo rikkaudet eivät tuota iloa ja onnea niille, joiden haltuun ne joutuvat», kuten mustalaistyttö oli ennustanut.

Ollen eräänlainen »avainromaani» välttää puheenalainen kirjanen sekä paikannimien että huomattavampien sukunimien mainintaa ja on ajankohtien ilmaisemisessa myöskin varsin epämääräinen. Sankarinsa kirjanen kuitenkin ilmoittaa heidän oikeilla ristimänimillään, sivuhenkilöistä käytetään heidän täydellistä ja oikeata nimeään; mitä paikkaan ja aikaan tulee, on kummastakin sentään annettu siksi selvät likimääräiset tiedot, että se, joka on näitä asioita ja vaiheita seurannut jonkun verran, erittäin helposti tuntee tämän verhoilunkin alta suunnilleen joka henkilön ja tapahtuman, ja jollei hän tunne, niin syy on pikemminkin kirjoittajan kuin lukijan.

Esitämme seuraavassa moniaita tosiseikkoja tästä »nuoresta» miehestä, joka lähtee kotoaan 1700-luvun loppupuolella ja kuuluu Friemanin kauppiassukuun. Hän on Olavi Frieman, synt. 1752; isä on kauppias ja raatimies Juhana Fr., synt. 1728. Olavin äiti kuoli v. 1773, ja jo samana vuonna isä meni uusiin naimisiin oululaisen kauppiaantyttären Katarina Cajanuksen kanssa, joka oli Olavin kanssa samanikäinen. Olavi oli opiskellut - silloisten Raahen kauppiasten poikain varsin yleiseen tapaan - huomattavassa määrin, sillä hän oli vv. 1771-1774 käynyt Vaasan triviaalikoulua ja pääsi viimemainittuna vuonna ylioppilaaksi, vaikka oli, kuten matrikkelin merkintä sanoo, »istunut rehtorin luokalla» vain yhden lukukauden, sillä hän oli hyvin edistynyt kouluaineissa ja saattoi »luotettavasti» osoittaa aikovansa kauppa-alalle, jonne isä, ilmeisesti rehtorille osoitetussa kirjeessä, ilmoittaa häntä hartaasti haluavansa ja kipeästi siellä tarvitsevansa.

Tämä harras toivomus toteutui, mutta toteutumus oli seurauksiltaan traagillinen, sillä äitipuolen ja pojintiman kesken sukeutui - niin kertovat vanhat tarinat - rakkaussuhde, joka karkoitti Olavin loppujen lopuksi maasta pois. Englannissa hän varemmin oleskeli nähtävästi ainakin vv. 1779-1781, kauppatoimissa varmaankin, sanokaamme vaikka myös rakkauttansa paeten. Mutta hän palasi vielä kotiin ja toimi siellä v.t. kaupunginnotaarinakin esim. vastamainittuna vuotena 1781 [1].

Tähän päättyvät varsinaisesti luotettavat tiedot Olavi Friemanista, lukuunottamatta sitä tosiseikkaa, että hän lähti pois kotoa v. 1788. Vain romanttisesti väritettyä tarinaa on kaikki se, mitä hänen lähtönsä syistä ja senjälkeisistä tapahtumista hänen elämässään on kulkeutunut Raaheen niin sukulaisille kuin vieraille, päättäen siitäkin vaiteliaisuudesta, millä edelliset ovat suhtautuneet tärkeitten seikkojen selventämiseen.

Toht. Levón alottaakin romaaninsa esittämällä erään yhteentörmäyksen, joka kerta sattui isän ja pojan välillä. Poika väistyi, poistui kokonaan, karkasi eräänä yönä Raahen satamasta eräässä sikäläisessä laivassa - tavallisesti on tarina antanut Olavi Friemanin matkustaa pois Kalajoen satamasta. Tuo seurauksiltaan niin ratkaiseva yhteentörmäys olisi johtunut siitä, että isä näki puolisonsa rintaa koristamassa helyn, jonka arvasi poikansa lahjoittamaksi, ja siitä yltyi vihapuheisiin ja tilille vaatimiseen, mitä tilitystä poika pakeni.

Kohtaus sellaisenaan lienee puhdasta romaania, s.o. mielikuvituksen tuotetta. Mutta onko todella ollut olemassa, joko jo kehittyneenä vaiko vain uhkaavana, rakkaussuhde äitipuolen ja pojintiman kesken - hehän olivat saman vuoden lapsia - se perustuu kaikki vain arvailulle. Sukulaisten mukaan sensuuntaiset epäilykset olisivat perusteettomia. Mutta ne elävät kyllä kaikkien senpuolen asukasten mielessä.

Saatuaan nyt sankarinsa lähtemään maita kiertämään olisi runoilijalla vapaa tilaisuus rakentaa hänen elämänsä mieleisekseen, ja kirjoittaa hänestä jännittävä, yksityiskohtainen kuvaus, oikea romaani. Mutta tällaista esitystä ei tekijä ole ensinkään yrittänyt. Hän on tahtonut vain lyhyesti, koruttomasti kertoa »tosikertomuksen», tarinan, sellaisena kuin sitä yhä vielä kerrotaan ja kuin hän on sen kuullut. Ja tarina pysyy kaikista seikkailuista, kuvaavaa kyllä, hyvin vaitonaisena, eikä minkäänlaisia päiväkirjoja tahi kirjallisia muistelmia ole olemassa. Tästäpä johtuukin, että kirjoittajalla ei ole koko siitä pitkän pitkästä ajasta, jonka hän antaa, tarinan perustuksella, sankarin viettää kaukana muissa maissa merentakaisissa, kuin sangen ylimalkainen selonteko hänen vaiheistaan. Näitä miettimässä ja muistelemassa matkamiehen tapaamme tämän väliajan jälkeen eräänä keväisenä päivänä kuolemansairaana potilaana eräästä Hollannin sairaalasta. Omien sanojensa mukaan Olavi oli »vuosikymmeniä» ollut poissa kotoa, parhaasta päästä Etelä-Amerikassa (Argentinassa), josta mukanaan tuo sen suuren omaisuutensa, ei enemmän eikä vähemmän kuin 40 miljoonaa - mitä arvoa, ei sanota, mutta voimmehan arvailla puhuttavan joko Hollannin dukaateista tahikka Englannin rahasta. Tarumainen omaisuus joka tapauksessa, joka Olavin oli tarkoitus kokonaan käyttää kotikaupungin hyväksi, sen kaupankäynnin, sataman, laivaliikkeen vahvistamiseksi ja kaupungin asukasten hyvinvoinnin tukemiseksi. Mutta terveys on murtunut, hän ei jaksa jatkaa matkaa. Silloinpa saapuu sairaalaan, odottamatta, eräs Olavin serkuksi kutsuttu henkilö, jolle Olavi nyt uskoo omaisuuden saattamisen Raaheen, ja asianmukainen asiakirja, jolla Olavi luovuttaa äitipuolelleen koko suuren omaisuutensa, kirjoitetaan sairaalassa, jossa lääkäri ja sairaanhoitajatar sen nimikirjoituksellaan vahvistavat. Kesän juuri tuloaan tehdessä Olavi kuolee, ja serkku, joka jo oli saanut haltuunsa melkoisen määrän arvoesineitä ja rahaa, suurimman osan vielä jäädessä Hollantiin »Universal» pankkiin, purjehtii raahelaisella laivalla kotiin. Tämän pankin talteen jätetyn osankin hän myöhemmin nostatti eräällä sukulaisellaan ja olisi siten suunnattomasti rikastunut, vaan - »Ahtolan saaliiksipa» jäivät aarteet: niitä kuljettava laiva upposi Pohjanmereen.

Vaikka siis Olavi Frieman oli sairaalassa laaditulla asiakirjalla luovuttanut kaiken omaisuutensa äitipuolelleen, pidätti sinne osunut serkku sen kuitenkin itselleen. Mitä huutavinta ja suunnattominta petosta siis. Hän tosin teki kuin Maria Teresia Puolan jaossa: itki ja otti, mutta otti kuitenkin. Tosin ei hän ollut alkuisin asiaa ajatellut sellaiseksi, mutta kun ei heti kotiin palattua tullut toimitetuksi asioita selville, niin ei siitä sittemminkään mitään syntynyt. Siinä oli ilmaantunut kaikenlaisten vilpillisten verukkeitten lisäksi sekin este, että Olavin äitipuoli aivan pian serkun kotiuduttua pahasti sairastui, ja jonkun ajan kuluttua kuoli. Sitenpä jäi serkku koko iäkseen pitämään hallussaan sen osan Olavin omaisuutta, joka oli luovutettu hänelle Hollannissa, mutta samalla kantamaan tietoisuudessaan raskasta rikosta. Ihme kyllä, jäi, Raahen suuressa tulipalossa, joka sattui pian hänen kotiuduttuaan, hänen kotitalonsa palamatta. Mutta serkku itse muuttuu aikojen kuluessa tyystin: hänestä tulee erakko, synkkämielinen, tuiki onneton, joka ei voi tekojaan eikä ajatuksiaan ilmaista kenellekään. Vihdoin hän kuolee ypö yksinäisenä. Väärin saamansa varallisuuden hän kätkeskeli milloin mihinkin: kaivoi maahan, piiloitteli aittojen lymylokeroihin, oman avaran asuntonsa kätköihin. Mutta tietenkään eivät edes sukulaiset, ei hänen rakas morsiamensakaan, jonka kanssa hän ei koskaan tullut menneeksi vihille, saaneet näitä rikkauksia nähdä edes vilaukselta.

Laajalti Pohjois-Suomessa, ja kai muuallakin, hyvästi tiedetään, kuka rikas kauppamies Raahessa se rikkauksiaan talletteli aittojen lokeroihin ja muihin merkillisiin kätköihin, joista niitä jälkimaailma on moniakin pikku varastoja odottamatta löytänyt: sehän on Juhani Sovelius.

Mutta tämä vanha tarina, joka täten viskaa moisen raskaan syytöksen hänen muistolleen, on - rohkenen väittää - suurimmalta osaltaan pelkkää mielikuvitusta. Eikä se puheenalaisen teoksenkaan esityksessä muuksi muutu. Koska se puhuu siksi yleisesti tunnetuista asioista, ei sitä voi katsoa pelkästään viattomaksi romanttiseksi kuvaukseksi, jonka kotipaikka on ylimalkaan »ei missään», vaan on sitä pidettävä historiallisena esityksenä tositapahtumista tahi sellaisiksi luulluista, ja pideltävä sen mukaan. Pyydän sen vuoksi kiinnittää huomiota seuraaviin seikkoihin.

Merkinnän mukaan kaupungin historiakirjoissa Olavi Frieman läksi kotoa pois v. 1788. Toht. Levónkin näyttää ajattelevan lähtövuodeksi saman vuoden, koska ilmoittaa Olavin sisarpuolelle Elisabetille seitsemän vuoden iän - Elisabet oli syntynyt v. 1781 - ja koska antaa raahelaisten sillä laivalla, jolla Olavi etelää kohden purjehtii, Ahvenanmerellä kohdata Ruotsin sotalaivoja ja nähtävästi juuri silloin puhjenneen sodan alkuaikoina.

Olavihan oli saanut kerätyksi 40 miljoonan omaisuuden. Sellaista omaisuutta ei sentään kerätä lyhyessä ajassa milloinkaan - paitsi romaaneissa, niinkuin esim. juuri Kulta-aaveessa, Sten Halm, joka yhtenä iltana pelissä voittaa suunnilleen miljoonan - paholaisen avulla. Esitetäänkin Olavin keränneen varallisuuttaan vuosikymmeniä (ss. 15,18). Sanokaamme siis ainakin noin 20 vuotta. Silloin olemme jo suunnilleen vuodessa (1808) 1810. Ja siihen aikaanhan annetaan teoksessa Juhanin kotiutua, nim. jotakuta aikaa ennen Raahen paloa 1810. Kotikaupungissa kyllä ihmiset pyrkivät muistelemaan Olavin »kymmenkunta vuotta sitten» (s. 25) joutuneen kotoa pois, joten aika olisi n. 1800. Kymmeniä vuosia supistuu siis toisella paikkaa kymmeniseksi - mutta saa olla varma siitä, että raahelaiset eivät silloiseenkaan aikaan panneet vuosikymmeniä menemään sentään aivan summamutikassa, niin että tämä »kymmenkunta vuotta» on varmaankin vain kirjoittajan kynästä epähuomiossa valahtanut pieni kirjoitusvirhe.

Kun Olavi Frieman on syntynyt v. 1752, ei häntä, vuosikymmeniä maita kierrettyään, senjälkeen kun hän jo lähennellen neljääkymmentä lähti kotoaan, outokaan henkilö hevillä voi sanoa, kuten sanoo lääkäri tuolla Hollannin sairaalassa, »täyteen miehuuden ikään» päässeeksi henkilöksi, sillä täytyisihän hänen siellä pikemminkin jo ansaita vanhahkon miehen nimen.

Ei myöskään ole paikallaan mainita Juhani Soveliusta nuoreksi (meri)mieheksi siihen aikaan, kun hän Olavi Friemanilta vastaanottaa tämän varallisuuden, koskapa meidän tällöin pitäisi elää suunnilleen vuosia 1808-1810, ja Sovelius oli syntynyt jo 1770. Tähän aikaan siis nelissäkymmenissä oleva mies.

Voisipa nyt joku huomauttaa, syystä kylläkin, että nämät muka erheellisiksi osoitetut pikku seikat eivät mitenkään muuta itse pääasiaa: suuren omaisuuden siirtymistä epärehellistä tietä vieraan käsiin. Eivätkä ne sitä teekkään. Mutta on mielestäni syytä huomauttaa näistäkin seikoista, jotta ne osoittaisivat, kuinka heikosti perusteltu »pääasia» itse teossa on. Emmekä ole vielä lopussa.

Olavi Friemanin isä kuoli nim. v. 1790, eikä 1808-1810 vaiheilla, niinkuin kirjasessa annetaan Juhanin Hollannissa ilmoittaa Olaville tämän isän ihan hiljakkoin erinneen elämästä. Äitipuoli sen sijaan aivan oikein vaipui hautaan v. 1809, jo helmikuussa. Ja Raahe paloi syksyllä 1810.

Juhani Soveliuksen vanhemmat taas kuolivat: isä v. 1795 ja äiti v. 1803, joten he eivät voi olla poikaansa vastaanottamassa v:n (1808) 1810 tienohissa, kuten kirjassa tapahtuu. Äiti asui leskenä (naimattoman) poikansa Juhanin luona, s.o. kotitalossa.

Mutta mitään varsinaista serkkusuhdetta ei ollut Olavi Friemanin ja Juhani Soveliuksen välillä. Langoksien suhde sen sijaan muodostui heidän keskensä, sillä Juhanin nuorempi veli Fredrik Sovelius nai (n. v. 1803) Olavin sisarpuolen Katarinan, joka oli syntynyt 1779. Mutta eiväthän hän ja muut läheiset omaisensa silti olleet vainajan kaikkein läheisimmät sukulaiset, millä selvittelyllä kirjoittaja antaa Juhanin puolustella itseään (s. 27), sillä olihan Olavilla sisarpuolia kolme ja velipuolia neljä kappaletta.

Serkku Juhani Sovelius sitä vastoin oli myöskin erään Katarinan kanssa, nim. Katarina Freitagin, mutta tämä tyttö, jota Juhani Sovelius mieli vaimoksensa, ei ollut vanhempainsa ainoa tytär (s. 32) - sisaruksia oli paljon - ja omaksi tyttö jäi saamatta siitä syystä, - niin kertoo toinen perintätieto -, että Hänen Majesteettinsa Kustaa IV Adolf ei tällä erää suvainnutkaan antaa suostumustansa serkusten väliseen avioliittoon, vaikka sen myönsi Juhani Soveliuksen eräälle nuoremmalle sisarelle (jonka nai Majesteetin luvalla eräs Josef Sovelius).

Eikä tämä Freitagin suku, Saksasta tullut, suinkaan ole elänyt Raahessa kaupungin perustamisesta saakka, kuten romaanissa väitetään (s. 32), sillä vasta v. 1711 se nimi ensi kertaa tavataan Raahen aikakirjoissa. Sitä vastoin on Raahen kaupunki suurelta osalta Soveliuksen suvun maalla, ja tämä suku siellä on elänyt kaupungin perustamisesta asti ja elää siellä yhä vieläkin. Freitagit loppuivat sieltä jo pian sata vuotta sitten. Friemanin suku esiintyy Raahessa vasta 1726 ja sen viimeinen jäsen sammui v. 1912 jälkisäädöksessään määräten omaisuutensa, suvun omaisuuden, viime kädessä - Upsalan yliopistolle.

Niissä olosuhteissa siis, missä Olavi Friemanin omaisuuden siirtyminen Juhani Soveliuksen käsiin olisi kirjasen mukaan tapahtunut, se ei missään tapauksessa ole saattanut käydä päinsä, ei ainakaan v:n 1810 paikkeilla eikä jatkua jotakuta vuosikymmentä myöhemmin. Tahi jos väittäisi vielä vain varovaisemmin: se ei ole ainakaan kirjasessa sitovasti todistettu.

Mistä johtuu, että kauan on uskottu, ilmeisesti yhä vielä uskotaan tällaisen suurhuijauksen tosiaan tapahtuneen? Siinä mahtaa olla jotakin perää? Niin siinä näyttää tosiasiassa olevankin. Tosin vain hyvin hienosesti. Ja odottamattomalla tavalla.

Laurénin julkaisemassa teoksessa »Wasa trivialskola» sanotaan Olavi Friemania matrikkelissa luutnantiksi, ja julkaisija hieman ihmettelee eräällä myöhäisemmällä sivulla (318), kuinka häntä mainitaan juuri luutnantiksi, kun hänen oli niin varmasti määrä joutua kauppamieheksi, - nk. muuten kirjasessakin nimenomaan ilmoitetaan (s. 14) Olavin haluavan välttää sotaa »rauhan miehenä».

Mutta niin vain näkyy tosiaan käyneen. Siitä voi vastedes tulla kenties vieläkin varmempia ja yksityiskohtaisempia tietoja, mutta eiköhän seuraavaakin jo ole katsottava riittävän todistuskelpoiseksi ja -voimaiseksi:

Th. Rein julkaisee muistelmateoksessaan katkelman eräästä isoisänsä isän kirjeestä pojallensa (teoksen ss. 16-19). Kirje on päivätty helmikuun 12:nä 1792. Meitä huvittava katkelma kuuluu näinikään:

»Fahnehjelmit, joista mainitset, lienevät tulleet ex locis transmarinis. Täällä meillä lienee vain jokunen nähty, mutta Oulussa ja Raahessa on niitä kultatynnyrillisiä, jotka osaksi on lähetetty postissa Tukholmasta, osaksi matkustajain välityksellä, joiden joukossa mainitaan eräs luutnantti Friman, raahelainen, joka on ollut laivastossa sodan aikana ja sitten Tukholmassa, mistä hän nyt on palannut ja kuten kerrotaan tuonut mukanaan ja levittänyt 12 à 15,000 riikintaaleria väärennettyjä seteleitä saaden niistä valtiovelka- ja pankkirahaa. Maist. F. Wegelius tuli näinä päivinä Oulusta ja toi kirjeen tädiltäsi, joka kertoo tästä seikkaperäisesti. Frimanin sanotaan kadonneen ja hänen luullaan matkustaneen Venäjälle [2]. Tällainen häiriö on tehnyt kaikki ihmiset aroiksi, niin ettei kukaan tahdo vastaanottaa Fahnehjelmejä, jonka tähden minä en » jne.

Ikävä kyllä tuo seikkaperäinen tädin kirje on hävinnyt, vaikka eihän ole silti varmaa, että siitä olisi lähtenyt sen enempää tietoja Friemanista kuin mitä julkaistu ote ilmoittaa. Sen sijaan siitä mielestäni käy riittävän selvästi ilmi, miten on selitettävä sen rikastumisen käyneen, josta maine kertoo, ja että tarina vuosikymmenten kuluessa ankarassa, kuluttavassa, tunnottomassakin raadannassa Etelä-Amerikassa hankitusta valtavasta miljoonaomaisuudesta, juuri se joutuisi olemaan ihan silkkaa satua, keksintöä alusta loppuun.

Minusta tuntuu näet hyvin luonnolliselta samastaa nämät kaksi henkilöä: Raahen kauppiaan poika Olavi Frieman v:lta 1788 ja luutnantti Friman, raahelainen, v:lta 1792.

Hänen rikastumisensa olisi siis kuitenkin tosiasia. Se olisi vain käynyt väärien Fahnehjelmien kautta ja hänen tiensä sitten vienyt rajan poikki Venäjälle.

Mutta kuinka meidän on, oikeutta myöten, suhtautuminen noihin vanhan Gabriel Reinin, Vähänkyrön kirkkoherran, kirjeen tiedonantoihin? Perustuvathan hänen ilmoituksensa nähtävästi kirjeensaajan tädin kertomisiin. Eikö se mahtane siis ollakin vain juorupuhetta, »akkain puheita», niinkuin ruma sana kuuluu? Luonnollisesti voivat nuo kirjeen mainitsemat numerot itse asiassa olla aivan toisetkin, yhtähyvin vähäisemmät kuin suuremmatkin, mutta itse pääasiaan nähden tuskin sentään on mitään aihetta epäillä tietojen oikeutta. Ainakaan ei Th. Rein itse lainkaan epäile kirjeen sisällyksen luotettavuutta. Päinvastoin: »Kun se osaksi koskettelee yleisempiä senaikuisia oloja, ei siltä puutu mielenkiintoisuutta, jonka tähden tässä julkaistakoon otteita siitä», lausuu hän ilman, tässä meidän asiassamme, vähäisintäkään kommentaariota, tosin ei puoleen eikä toiseen. Mutta eikö se juuri puhu sen puolesta, että esim. siksi valistunut, tietorikas ja arvostelukykyinen henkilö kuin Th. Rein uskoi tähän Fahnehjelmjuttuun? Onpa hän vielä kirjoittanut juuri tämän nimen johdosta pitkänpuoleisen alaviitan, jossa puhutaan rahanväärentäjistä Suomessa ja juuri vuodesta 1792:kin. Ja kun nämät tiedot tulevat niin läheltä Raahea kuin Oulusta - tosin kovan kilpailijan ja siis mahdollisesti puolueellisen todistajan taholta -, niin täytyy minusta edellyttää, äskeinen myönnytyskin varteenottaen, tosiasiallista perehtymistä siksi merkilliseen asiaan ja siten nähdäkseni pitää kuin pitääkin luotettavina niitä uutisia, jotka kirjeenkirjoittaja mielenkiintoisina on tahtonut lähettää etelään.

Venäjälle siis uskottavasti hävisi myöskin Olavi Frieman, rikkaana vaiko köyhänä, ei ole helppo sanoa [3]. Mutta hänen miljooniaan on tuskin ollut 40 eikä Juhani Sovelius ole niitä missään nimessä voinut anastaa.

Mutta entäs se Juhanin erakkomaisuus, omituisuus, höpinä »perinnöstä» j.n.e., josta on tehty niin tärkeä ja sitova todistus häntä vastaan?

Sehän on helppo selittää.

Onhan hän saattanut tulla synkkämieliseksi, omituiseksi erakoksi aivan muista ja luonnollisista syistä, ilman että niissä on ollut mitään rikokseen vivahtavaa. Jäihän hän naimattomaksi. Tunnettu asiahan on, että naimattomat ihmiset vanhetessa saavat erikoiset omituiset tapansa, tottumuksensa ja päähänpistonsa. Ei siihen mitään pahaa omaatuntoa tarvita. Vanhuuskin, jo pelkkä vanhuus tuo mukanaan kummallisuuksia, ja Juhani Sovelius eli yli 80 vuoden ikään. Hänhän saattoi jo ihan luonnollisesti viimeiseltä vanhuuttaan höpistä ja elellä pikku houriossa. Nähdäkseni ne tunnustukset, jotka Juhani Sovelius pannaan kirjasen sivuilla 44-45 tekemään - että hän on kurja, ettei kukaan saa koskaan tietää, miksi hän on niin kurja, että hänen pitäisi puhua Olavistakin, mutta »en voi ... en voi ...» - niin niukat ja ylimalkaiset kuin ovatkin, ovat aivan keksityt ja ovat sen lisäksi asetetut henkilön toistamiksi, jota en tiedä sellaisena koskaan olleen olemassakaan. Sillä sanotaanhan henkilöä Olavi Frieman-vainajan sisareksi Elisabetiksi, mutta tämä ennen mainitsemamme Elisabet ei ollut naimisissa minkään papin - tässä nähtävästi Raahen-Saloisten kirkkoherraksi ajateltavan papin - vaan Raahen kauppiaan ja raatimiehen Mikael Montinin kanssa. Eikä se tarina, joka kertoo Juhani Soveliuksen ja Katarina Freitagin avioliiton jääneen solmiamatta siitä syystä että serkusten väliseen avioliittoon ei saatu kuninkaan suostumusta, tietenkään puhu mitään siitä, että muka yhä yltyvä kullanhimo olisi estänyt Juhania perustamasta perhettä. Ei, paljon romanttisemmin se käsittää suhteen. Serkukset katselivat toisiaan kumpikin akkunastaan elämänsä loppuun asti - Katarina kuoli 1840 ja oli viimeinen Freitag-niminen Raahessa - ja pysyen uskollisena rakkaudelleen. Tämäkin selitys, tähän saakka yleisesti käypä, voi olla pelkkä legenda sekin, eräistä ilmiöistä päättäen.

Siitä tavasta millä toht. Levón on »romaaninsa» sepittänyt, saanen vielä sivumennen mainita, että hän, antaessaan oman sukunsa jäsenten esiintyä kirjassa, ihan suotta päiten sekoittaa henkilöt. Siten hän antaa seppä Sakari Leinosen, joka eli vv. 1729-67 välillä, elää vielä Olavi Friemanin lähtiessä maasta pois ja kuolla n.1811. Eikä sillä hyvä, vaan ristii hänen vaimonsa Susannaksi, vaikka vaimo itse asiassa oli Kristiina Pyy (elinvuodet miltei ihan samat kuin miehen). Sakarin poika sen sijaan, seppä ja siltavouti Juhani Leinonen (elossa 1754-1821) oli naimisissa Susannan kanssa, joka oli Oulusta, Karjelineja.

Ennenkun lopetamme, puutumme vielä erääseen seikkaan, jota ei ole sivuutettu käsiteltävänä olevassa kirjasessakaan.

Ennen vanhaan puhuttiin nim. edellä esitettyä asiata vielä siihenkin suuntaan, että kuuluisa sankari M. A. Myhrberg oli ollut osallisena tässä suuressa rahainpuijauksessa. Mutta hänet toht. Levón toki pesee epäluulosta puhtaaksi. Hän nim. on se Matti, joka esiintyy monessakin luvussa, mutta varsinkin viimeisissä, joilla ei ole mitään tekemistä itse romaanin, nim. »Perinnön» kanssa. Hän ei vain ole hänkään mikään serkku Juhanille, sillä onhan tämä jälkimäinen hänen enonsa.

Tosiseikat vaativatkin ehdottomasti vapauttamaan Myhrbergin osallisuudesta tähän jo semmoisenaan mahdottomaksi osoitettuun asiaan. Sillä hänhän oli syntynyt v. 1797, ja Oulusta, jossa perhe Raahesta muutettuaan asui, v. 1812 lähetettiin opiskelemaan Upsalaan, tuli siellä ylioppilaaksi v. 1815 siirtyen Turkuun v. 1818, ja isän kuoltua v. 1821 vasta senjälkeen saattoi noudattaa palavaa intoaan ottaa osaa suuriin maailmantapauksiin lähtien ensinnä Turusta v. 1822 ja sitten 1823 [4] ulos maailmaan, jolloin Juhani Sovelius jo oli jonkun aikaa (v:sta 1820) [5] toiminut Raahessa raatimiehenä. Nämät tosiasialliset seikat eivät siis sovi yhteen kirjasen ilmoittamain tapausten sarjan kanssa ajallisesti, koska esim. Juhani Sovelius muka kirjoittaa Myhrbergille Upsalaan kirjettä juuri samana iltana kuin Raahen suuri tulipalo alkoi (v. 1810), eikä toiseksi lie millään todistettavissakaan, että Sovelius ja Myhrberg myöhemmin ovat tavanneet toisensa suorittaakseen tämän paljonpuhutun omaisuuden nostamisen itsellensä.


Viitteet

[1]   Näihin aikoihin ilmestyy Raahen kirkonkirjoihin suvun nimelle uusi muoto: entinen yksinkertainen Friman vaihtuu jalostettuun asuun: Frieman. Tekisi mieli päätellä, että ulkomaatkin jo matkustaneella Olavi Friemanilla on oma osuutensa tässä pikku tempussa.

[2]   Friemanin pako Venäjälle ei olisi mikään ihmeellinen ja outo tapaus. Karkasihan sinne monikin Suomen mies 1700-luvulla semminkin monia ja monenlaisia kepposiaan piiloon. Tämä tapa on mahtanut jatkua myöhemminkin (aivan viime ajoista emme tietenkään tässä puhu). Antaahan esim. Topelius ennenmainitussa novellissaan »Kulta-aave» konsuli Gråbergin sanoa pojastaan: »jos hän ei saa Liisua, niin hän karkaa tytön kanssa Venäjälle».

[3]   Friemanin nimi esiintyy väärien Fahnehjelmien yhteydessä myöskin Harry Donner'in teoksessa »Greve Adolf Fredrik Munck och de Fahnehjelmska sedlarna». Se tosin kirjoitetaan enimmäkseen Freiman, vain kerta Frieman, mutta tarkoittaa samaa henkilöä kuin kirkkoherra Gabriel Reinin kirjeessä on mainittu. Mainitun teoksen tiedoista päättäen Frieman sai rahoja hyvin vähän, tahi paremmin: ei saanut yhtään. Kreivi Munck lähetti näet hänen mukanaan - nimitys on vänrikki Freiman - tammikuun 8 p:nä 1792, hänen lähtiessään Pohjanmaalle, 4 tuh. taalaria. Sitä paitse oli Friemanilla 22,275 taalaria samoja seteleitä sinetöidyssä paketissa, toimitettavaksi Pohjanmaan rykmentin päällikölle, eversti G. Ehrnroothille, joka oli Munckin lanko. Ehrnroothin oli määrä tällä rahalla ostaa venäläisiltä pellavaa ja hamppua. Oulussa vaihdettuaan osan vääristä rahoista oikeisiin Frieman oli matkustanut Ehrnroothin luo Joroisiin Savossa. Mutta sillä välin olivat sinnekin ennättäneet uutiset siitä, että Turussa oli vuoden alussa vangittu juutalainen Aron Isak epäiltynä väärän rahan kaupittelusta ja että hän oli ilmoittanut ostaneensa rahat kreivi Munckilta. Siksi Ehrnrooth piti rahat käyttämättä niitä ja lähetti Friemanin päätä pahkaa Ouluun, jossa Friemanin piti lunastaa pois jo myymänsä setelit. Eräässä väärien Fahnehjelmien kaupittelua koskevassa luettelossa mainitaankin Friemanin lähettäneen saamistaan 4 tuhannesta taalarista tuhannen takaisin ja jättäneen parooni Carpelanin, Oulun maaherran huostaan 3 tuh. Sen mukaanhan siis Frieman oli itse rahojen käytöstä vallan vapaa. Sittenkin hän karkasi Venäjälle!

[4]   Cederberg sanoo matkan alkaneen v:n 1822 lopulla Gööteporista.

[5]   Vrt. Alma Söderhjelm, Raahen kaupungin historia, s. 200. Juhani Sovelius ei näy kuitenkaan ilmestyvän raatimiesten joukkoon, ennenkuin varmasti 7.12.1822, mutta onkin siitä pitäen säännöllisimpiä, ellei säännöllisin kaikista. Erosi 1850 ja kuoli kahta vuotta myöhemmin.


Genos 3(1932), s. 56-67

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Viitteet ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1932 hakemisto | Vuosikertahakemisto