GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Kirkonkirjauudistuksen varjopuolia

Lääninrovasti Vilho H. Kivioja, Kalajoki

Vuoden 1962 alusta on voimassa säädös, että sidottujen kirkonkirjojen tilalle otetaan käytäntöön perhekortit. Järjestelmä on toteutettava vuoteen 1971 kaikkialla. Jo aikaisemmin ovat eräät seurakunnat (Helsingin evankelisluterilaiset, Tampereen useimmat seurakunnat, Lempäälä, Espoon ja Pohjan suomalaiset seurakunnat) omasta aloitteestaan ruvenneet käyttämään samantapaista korttijärjestelmää kuin nyt Kirkkohallitus on määrännyt pakolliseksi kaikkialla. Asia koskee melkoisesti sukututkimusta, joten on paikallaan, että sitä tässäkin käsitellään. Asiaa oli valmisteltu jo 1943 Kirkolliskokouksessa ja 1958 asetettu komitea sitä suunnittelemaan. Uudemman komitean mietintö N:o 3 helmikuun 29 päivältä 1960 on toteutettavaksi määrätyn suunnitelman pohjana, joten seuraavassa viitataan siihen. Suppeammassa muodossa ohjeet antoi Kirkkohallitus 1961 painetussa 31-sivuisessa vihkosessa.

Vanhastaan olivat kirkonkirjat sekä maalla että kaupungeissa kiinteistöjärjestyksessä. Tällä vuosisadalla ovat kaupungit yleensä siirtyneet aakkosjärjestyksessä pidettyihin kirkonkirjoihin ja aivan viimeisinä vuosikymmeninä myös varsin monet maalaisseurakunnat. Mikään komitea ei viittaa nykyisiin maarekistereihin, jotka pidetään (sitomattomina) lukittuina kirjoina, joissa voidaan mihin väliin tahansa lisätä uusia lehtiä mielin määrin. Komitean päämuistutus sidottuja kirkonkirjoja vastaan on se, että ne suurissa seurakunnissa täyttyvät pikemmin kuin 10 vuodessa eikä ole keinoa lisätä väliin tarpeellisia lehtiä, kun kirja on sidottu. Mitään huomiota ei ole kiinnitetty siihen, että pienissä seurakunnissa voitaisiin (Ruotsin mallin mukaan) jatkaa kirjakausi 20 tai 30 vuodeksi. Kun ne kirjoitetaan harvaan ja aakkosjärjestykseen, jolloin vältytään perheiden siirtelemisestä talosta toiseen, on kokemuksen mukaan täysin mahdollista 7000 hengen seurakunnassa 1500 aukeaman kirjalla oikein hyvin tulla toimeen 20 vuotta. Kaikkialla olen huomannut sellaisen mallin, että kirjat on kirjoitettu alkupäästään hyvin tiheään, joten ne sivut täyttyvät, vaikka kunkin niteen loppuun jää sadoittain tyhjiä aukeamia. Kirjoja uusittaessa täytyy olla oikea ja tarkka suunnitelma, jotta tyhjää jää oikeihin kohtiin eikä kirjan loppuun. Sukututkijalle on mieluista, jos kirjakaudet ovat pitkiä. Toista oli vanhoista ajoista vielä 1870-luvulle 5-vuotiskausi. Silloin kirjoja pitää olla pöydät täynnä levällään, kun laaditaan sukuselvityksiä. Kun sukunimi muuttuu talon mukaan ja muustakin syystä maamme koko länsipuoliskolla, on kortisto erittäin tarpeellinen noista vanhoista, jo maakunta-arkistoon luovutetuista kirjoista. Kun järjestelmällisesti vie kaikki korteille, niin siinä työssä selviävät jokseenkin kaikki kirjojen sekavuudet nimissä ja syntymäajoissa. Mutta uudemmat aakkosjärjestykseen kirjoitetut kirjat eivät kaipaa kortistoimista. Tarkoittamastani vanhain kirjojen kortistoinnista on hyvä esimerkki Valtionarkistossa oleva maist. O.W. Kankaanrannan laatima kortisto Kokkolan pitäjän yläosan seurakunnista. Kortit ovat hänen keksimäänsä mallia, josta myös Kalajoen vanhoja kirjoja käsittävä kortisto on kehittynyt. Ne ovat pahvia ja säilytetään irtaallaan laatikoissa.

Uusi käyttöön määrätty korttijärjestelmä on virallista paperia n:o 1. Koko on sama kuin nykyisen normaaliarkin. Asento sama kuin esim. koraalikirjan lehdillä. Kanta on rei'itetty ja sitä voidaan siirtää kansiossa ylemmäs ja alemmas, jotta alemman yläsyrjä näkyy edellisen alta. Sukunimi on lehden ulkopäässä ylhäällä. Ei ole kokemusta, kuinka hyvin tuo paperi kestää reikäpäästään, jossa rasitus on suurin. Vielä ei ole kokemusta, voitaisiinko reikäseutua esim. muovilla vahvistaa. Kannan särkymisessä ja kortin hukkaan joutumisessa on pelätty olevan järjestelmän suurin heikkous.

Vaikka komiteoita olikin monta, tuntuu sittenkin siltä, että järjestelmä tuli liian äkkiä toimeenpannuksi. Seurakunnat eivät saaneet lausua mieltänsä asiasta. Lääninrovasteilta tosin kysyttiin kiireesti valmistelun loppuvaiheessa, jolloin esitettyihin näkökohtiin jo oli myöhäistä kiinnittää huomiota. Suorastaan ihmetyttää, että kirkko itse hyväksyy sellaisen ehtoollisen halveksimisen, että korttiin ei tehdä päiväysmerkintää edes ensimmäisestä ehtoollisella käynnistä. Siv. 109 lopulla komitea lausuu, että muuttokirjassa äänioikeuden käyttämismerkintä parhaiten (siis paremmin kuin ehtoollisella käynti) osoittaa, kuinka aktiivinen seurakunnan jäsen muuttaja on. Komitean ulkopuolella kyllä tunnetaan aktiivisimmiksi vaaleissa äänestäjiksi juuri ne, jotka muulloin eivät käy kirkossa eikä ehtoollisella. Turha on muuten koettaa pönkittää kinkerilaitosta, kun väestörekisteriin ei enää merkitä, milloin kävi kinkereillä, milloin konfirmoitiin. Sellaista saa hakea pitkältä ajalta konfirmandien luettelosta, sillä kaikki eivät käy rippikouluaan samassa iässä, vaan usein myöhemmin asevelvollisina. Sarake pitäisi olla niin leveä, että siihen mahtuisi pari vuosiluvun viimeistä numeroa osoittamaan, minkä vuoden konfirmandeja kukin on. Rippikoulua kirkko myös nykyään niin halveksii, että esim. asevelvollisista ja leiririppikouluista, samoin kuin pääkaupungista yleensä, ei enää saada todellisia lukumerkkejä eri aineista ja luetun käsityksestä. Sukututkijoille oli ennen suureksi avuksi todeta, milloin kadonnut henkilö oli viimeksi käynyt ehtoollisella ja kinkereillä, kun hän muutoin joutui aivan »Nirvanaan» seuraavasta kirkonkirjasta. Se, mitä komitea siv. 70 sanoo uudesta ehdottamastaan rippikoulun kirjanpidosta, merkitsee kaikin puolin huononnusta siihen, mikä nyt on käytännössä maalaisseurakunnissa. Samaa on sanottava ulkoseurakuntalaiskirjasta. Nyt tilaavat syyttäjät usein papintodistuksen syytetyn ilmoittamasta syntymäseurakunnasta, jossa hän eräissä tapauksissa ei koskaan ole ollut kirjoilla. Kun ottaa esille ulkoseurakuntalaiskirjan, voi hänet sieltä löytää ja osata ohjata sellaiseen seurakuntaan, jossa hän ainakin aluksi oli kirjoilla, ja siten palvella valtion tarpeita, tarvitsematta heti palauttaa tilausta. Laita on sama usein, kun Ruotsista - muista maistapa ei juuri pienelle Suomelle ilmoiteta sellaista - saapuu virkateitse ilmoituksia sen maan kansalaisiksi ottamisista. Jos sellainen ilmoitus palautetaan lähettäjälle ulkoseurakuntalaiskirjaan katsomatta, sen tiedot varmaan jäävät oikeaan väestörekisteriin merkitsemättä ja joskus voidaan sanoa, että väestörekisterit ovat huonosti hoidetut. Ensimmäisen väestölaskennan yhteydessä Tilastollisen Päätoimiston järjestämissä opastuskokouksissa sanottiin, että kirkonkirjat ovat niin huonosti hoidetut, että niissä silloin oli Tampereen väestön kokoinen määrä sellaisia, jotka kymmeniin vuosiin eivät ole maassa asuneet eivätkä vaikuttaneet. Siis pitäisi saada kaikki tulleet tiedot - ja vielä enemmänkin - muiden maiden kansalaisiksi otetuista väestörekistereihin, mitä uusi järjestelmä vaikeuttaa. Mietintö luulee oikeaksi keinoksi kirkonkirjain tietojen parantamisessa suunnittelemansa korttijärjestelmän. Aika on näyttävä, että apua tässä suhteessa ei korteista saada ollenkaan. Pitäisi saada tulli, passitarkastus ja Kansaneläkelaitos antamaan väestörekistereihin tiedot maasta poistuneista. Kaupungeissa ei yleensä pidetä luetteloa annetuista papintodistuksista. Maalla täytyy kinkereillä ja muuten henkilökohtaisen tuntemuksensa perusteella todeta, ketkä todella lähtivät. Kortti kansioissa ei sitä tee itsestään, vaan siitäkin järjestelmästä seuraavan järjestelmän suunnittelija saattaa sanoa, että se on aikansa elänyt, mikä arvostelu melko suorasti tässä mietinnössä kohdistuu myös kinkereihin jopa rippikouluunkin. Jos kirkonkirjaan poismuuttaneen kohdalle vihkisarakkeeseen merkitään vihkimisaika ja »ulkosrk», tehdään suuri palvelus tulevien aikojen sukututkijoille, jotka silloin osaavat katsoa, milloin tuo muualla asuva vihittiin vanhassa kotiseurakunnassaan. Tällaisia palvelustehtäviä komitea ei esitä, vaan vähentää niitä. Niihin on muitakin mahdollisuuksia ja sangen helppoja toteuttaa tähänastisten kirjojen puitteissa.

Uusissa korteissa ovat rivit kutakin henkilöä varten paljon väljemmät kuin tähänastisissa kirkonkirjoissa. Niitä supistamalla olisi saatu tarpeellista tilaa erinäisille merkinnöille ylemmästä koulusivistyksestä (jota syyttäjäin virkatodistus kysyy), ottolapsisuhteista, ulkomaan kansalaiseksi pääsemisestä, nimenmuutoista ja sen kuuluttamisesta, kuolleeksijulistamisesta, kadoksiin joutumisesta, asumus- ja avioeroista, isyystunnustuksista jne. Ei ole edes tarkoitettukaan antaa muuttokirjassa tietoja, mistä muuttaja tuli seurakuntaan, joten yhä enemmän tämän jälkeen esiintyy tapauksia, jolloin viranomaisten tilaus lähetetään toiseen seurakuntaan, josta hän viimeksi tuli, mutta tilaus pian palaa samaan seurakuntaan, josta kysytyt tiedot sittenkin ovat saatavissa. Sidotun aakkosellisen kirjan aikana paremmin huomaa, että kysytty oli ennenkin samassa seurakunnassa, kuin arvaamalla häntä hakea perhelehtien arkistosta. Arkisto paisuu uudella järjestelmällä kovin nopeasti. Siitä syystä komitea (siv. 25, 27, 28, 31 ja 52 ym.) ehdottaakin tulleet muuttokirjat hävitettäviksi. Toisia keinoja arkiston paisumisen vastustamiseksi olisi: edelleenkin sidotut kirkonkirjat pitemmin kirjakausin, tähänastisen tavoin paljon enemmän syntyneitä yhdelle sivulle kuin komitea kaavoillaan ehdottaa. Vuoteen 1929 saakka vihittyjen kirja kesti kauan, mutta 1930 käyttöön otetut turhan laajat kaavat täyttävät arkistoa nopeasti. Sama pitää paikkansa jokseenkin kaikista nyt ehdotetuista pääkirjan ja apukirjojen muutoksista. Eivätkä asiat tule yhtään paremmin hoidetuiksi. Pääasia on ehkä siinä, että nyt papit nopeasti vaihtuvat ja soluvat maalta Helsinkiin. Jos entisen mallin mukaan ollaan kauan samassa seurakunnassa, sen väestö tulee tutuksi ja poissa olevien luettelo kuntoon. Hautauskirjat (siv. 67) eivät ole sukuselvitysten tekijän käytettävissä aina, joten täydellinen uskoseurakuntalaiskirja on välttämätön. Siv. 53 mietintö sanoo, että helposti voi saada varmistuksen tietoihin alkuseurakunnasta. Kuitenkin on ilmennyt, että nyt sotien jälkeen ei enää ole tallessa edes kaikki tämän vuosisadan kastekirjat, mikä ilmeni erään luovutetulla alueella syntyneen suhteen, kun hänellä muuttokirjassa länsi-Suomesta pohjoiseen oli vain yksi etunimi, mutta oman tiedon mukaan piti olla kaksi. Varmempaa on, että samat asiat atomiaikakaudella kirjataan monissa väestörekistereissä edes ulkoseurakuntalaiskirjassa. Tilastollisen Päätoimiston vaatima syntymäkotikunnan merkitseminen yksityistapauksissa tuottaa vaikeuksia eikä komiteakaan niitä ratkaise. Merkitäänkö Viipuri ja Petsamo syntymäkotikunnaksi niille muualla vv. 1944-50 syntyneille, jotka aluksi tulivat muiden seurakuntien ulkoseurakuntalaiskirjaan ja luovutettujen alueiden varsinaiseen kastekirjaan, vaikka olivat syntyneet toisella laitaa Suomea? Kuolinpaikkaa ei ole yritettykään merkitä kirjoillaolon mukaan, ei myöskään vihkimispaikkaa. Vaikea on myös sääntö, että avioton merkitään syntyneeksi siellä missä äiti oli kirjoilla, siis jossakin sisä-Suomessa, josta pian lapsen syntymisen jälkeen otetaan muuttokirja Pohjanlahden rannikolle maalaisseurakuntaan ja äiti kuulutetaan toisen rannikkopitäjän pojan kanssa ja lapsi sitten kastetaan vihkimistilaisuudessa, jolloin myös isyystunnustus saadaan, minkä perusteella joitakin vuosia sitten lapsi oli merkittävä isän seurakunnan kasteluetteloon, vaikka lapsi ei siellä ehkä käynytkään, kun merivartijaperhe taas pian muutti aivan etelä-Suomeen. Todellinen syntymäpaikka oli erään kaupungin synnytyslaitos, mutta siellä lasta ei löydy ulkoseurakuntalaiskirjastakaan, tosin laitoksen synnytyspäiväkirjasta. Vihkimisen merkitseminen (siv. 72) silloin, kun morsian kuulutusaikana muuttaa toiseen seurakuntaan, voi aiheuttaa sen, että kuulutusseurakunnan kirja voi jäädä tilastojen tekijälle näyttämään, että kuulutus on rauennut, kun sitä vihkimistä ei kirjattaisi muuta kuin yhdessä seurakunnassa (siv. 75).

Vaillinaisesti on käsitelty myös isän nimen merkintä, kun on määrätty, että aina on merkittävä isän ensimmäinen etunimi. Meillekin tuli Petsamosta mies, jonka etunimet ovat Amyn Onni. Puhuttelunimenä yksinomaan Onni. Hänen lastensa isän etunimeksi on nyt merkittävä outo Amyn, tähän asti käytettiin Onni. Samoin on ennestään outoja etunimiä Klemens Erkki, Vieno Valdemar, Sulo Helmi (= nainen) jne. Puhuttelun mukaan on selvää äidin nimenä Helmi, mutta ensimmäinen etunimi (Sulo) vie harhaan. Kokonaan käsittelemättä jätti mietintö sen, miten uusi seurakunta tietää muuttaa isän nimen uuden säädöksen mukaiseksi, kun isä ei ole sen seurakunnan kirjoissa. Näitä tapauksia on kymmenien vuosien aikana muuttaneilla, joilla varmaan jää isän nimeksi tämän toinen (tai kolmas) etunimi, vaikka nyt säädettiin, että isän nimi aina on oleva isän ensimmäinen etunimi. Tässäkin näkyy hätiköimisen jäljet. Siv. 27 lopussa mietintö sanoo, että naisen muut sukunimet näkyvät muistutuksiin merkityistä entisten miesten nimistä, mikä kuitenkaan ei pidä paikkaansa niissä harvoissa tapauksissa, jolloin naisen sukunimi on ollut mallia »Trygg-Helenius». Komitean suunnittelemasta muuttaneiden kirjasta (siv. 87) puuttuu tila esim. ilmoitukselta sotilaspiiriin. Ääniluetteloiden teko (siv. 104) käy kätevimmin vanhaan kirkonkirjamalliin. Siv. 122 oudoksuttaa, että muuttokirjaan merkittävien tietojen joukossa ei mainita esim. ottolapsisuhdetta. Sama hataruus mietintöä käsiteltäessä ilmenee myös siv. 123 lopulla, jossa mainitaan jälleen hylätty nimitys huoltolautakunta, jonka nykyinen nimi on sosiaalilautakunta. Siv. 124 mietintö lausuu, että poissaolevat pidetään »perheittensä yhteydessä», mutta jättää sanomatta, minkä perheen yhteyteen liitetään ne rengit ja piiat, jotka esim. vuosisatamme alussa toivat tänne kirjansa naapuriseurakunnista ja parin vuoden kuluttua lähtivät naimattomina Amerikkaan, jossa nyt elänevät 80-vuotiaina. Kymmenen vuoden kuluttua heidät julistetaan kuolleiksi virallisen syyttäjän toimesta. Vanha poissa olevien luettelo heistä on parempi ja vie tilaa vain yhden rivin, jonka ehtoollis- ja muistutustilaan kuolleeksi julistaminen aikanaan voidaan kirjata. Korttijärjestelmä paisuttaa kirjat niin laajoiksi, että niistä tulee pakettiautollinen niitä henkikirjoitukseen ja kinkereille kuljetettaessa. Henkikirjoittajat eivät oikein halua erillisilmoituksia edeltäpäin, vaan pitävät parempana, että kirkonkirjat ja kirkkoherran paikallistuntemus ovat toimituksessa mukana ulkoseurakuntalaiskirjoja myöten. Semmoiset niteet paisuttavat arkistoakin.

Kevyttä harkintaa osoittaa myös siv. 38 seur. säädös lasten numeroinnista (joka ei ole sama kuin sukututkimuksissa, joissa ykkösellä merkitään kaikki ensimmäisen avioliiton, kakkosella toisen jne lapset). Siv. 14 esitetään, että aviottomaksi jää tunnustettu lapsikin, jos vanhemmat eivät ole menneet keskenään avioliittoon, mutta jätetään sanomatta, numeroidaanko ennen vihkimistä syntynyt tunnustettu lapsi avioliiton lapseksi ja saako se lapsi järjestysnumeron yksi vai nolla. Välistä voi olla useita perättäisiä vaimon lapsia, jotka vihittäessä tunnustetaan laillisesti. Komitean olisi pitänyt sanoa, mikä niiden lasten järjestysnumero on perhelehdessä. Siv. 7 sanotaan, että vihkiminen on perheen syntymishetki, joten sitä ennen syntyneitä lapsia tuskin voidaan numeroida sen perheen säännölliseen numerojärjestelmään. Myös on jäänyt sanomatta, minkä järjestysnumeron saa lapsi, joka leskelle syntyy enemmän kuin 9 kk kuluttua miehen kuoleman jälkeen. Lain mukaan sellainen lapsi on saava sen sukunimen, mikä äidillä oli naimatonna ollessaan, kuten itäsuomalainen kielikorvakin vaatii. Mutta länsi-Suomen käytäntö haluaisi antaa lapselle äidin mies-vainajan sukunimen vastoin As kok 173/1922 2 §:n 1 mom:n säädöstä. Monet papit ovat antaneet periksi länsisuomalaiselle käytännölle. Toiset heistä merkitsevät isyystunnustuksen: »mies tunnustanut omakseen ja ottanut nimelleen,» ilman päiväystä ja äidin hyväksymistä, mistä jälemmin voi tulla ikävyyksiä papillekin perintöasioita selviteltäessä. Komitea ei yritäkään saada järjestystä tässä suhteessa.

Asiantuntemattomuutta osoittaa mietinnön maininta (siv. 90), että kirkkoon liittymiseen ei sisälly odotusaikaa. Useat ortodoksiset kirkkoherrat eivät anna kääntyjän opetusta varten mitään papintodistusta. Tuomiokapituli määrää opetuksen suoritettavaksi sitten, kun erokirja on saapunut. Menee siinä aikaa, kun kääntyjän kanssa läpikäydään katekismus. Siviilirekisteriin syntyneet lapset nyt aikuisina kääntyvät, jolloin on ensin opetettava kuten rippikoulussa, sitten kastettava ja konfirmoitava. Tulee viikkojen odotusaika, jota komitea, kumma kyllä, ei näy tunteneen.

Usein on tapauksia, että mies on lähtenyt merille ja joutunut kadoksiin. Vaimo ja lapset ovat täällä. Mies on siis siirrettävä poissaolevien luettelosta perheen päämieheksi, vaikka ehkä pian julistetaan kuolleeksi. Jos sellainen perhe muuttaa toiseen seurakuntaan, jää komitealta sanomatta, muuttaako kadonnut mieskin sinne päämiehenä. Tilastollisen Päätoimiston ohjeiden mukaan poissa olevaa ei muuteta, vaan hän pysyy sen seurakunnan poissaolevien luettelossa, josta hän lähti tietymättömiin.

Kun olen sitä mieltä, että sidotut kirkonkirjat ovat parhaat mahdolliset, pitkiin kirjakausiin tarkoitetut ja tyhjiä lehtiä varattu oikeille paikoille (eikä vain kirjan loppuun), luovun esittämästä eräitä parannuksia perhekortin muotoon, jotta saataisiin kaikki lapset kortin samalle puolelle ja tyhjät tilat kaikki samalle puolelle. Allekirjoittamaton muuttokirja tuntuu oudolta, kuten nimetön virkakirjekin.

Tämä komitea, enempää kuin kirkonarkistokomiteakaan, ei ole kiinnittänyt huomiota suurten kirjojen säilyttämiseen arkistossa. Usein niiden alakulmat ovat vääntyneet rikki ja sidonta hajonnut, kun ne säilytetään kaltevanseisovassa asennossa arkiston hyllyillä. Maarekisteri antaa siinäkin oikean viittauksen: isot kirjat ovat säilytettävät makuullaan, varsin matalissa hyllyissä. Makuukanteen on kiinnitettävä neljä samantapaista nuppia, kuin on esim. matkalaukun pinnoissa ja maarekisterin makuukannessa. Silloin kestää kirja sidonnastaan eikä kansi kulu, vaikka sitä hinataan hyllyn laudalla, kun kannen alla on tavallaan lyhyet jalat, mainitut liukkaat nupinkannat.


Genos 34(1963), s. 1-8

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1963 hakemisto | Vuosikertahakemisto