GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Ajatuksia genealogiasta

Dosentti Yrjö Blomstedt, Helsinki

Lähes puolen vuosisataa on pian kulunut siitä, kun aloite Suomen Sukututkimusseuran perustamisesta tehtiin. Seuran toiminta ja sen tuottamat tulokset näiden vuosien aikana osoittavat, että perustajat eivät rakentaneet tulevaisuutta tuulentupien varaan: ajatelkaamme vain kolmeakymmentäviittä vuosikirjaa, kolmeakymmentäkolmea Genoksen vuosikertaa, Julkaisujen kahtakymmentäneljää nidettä, historiakirjojen uhkeata rivistöä Valtionarkiston tutkijasalin seinustalla, monituhantista suku- ja henkilöhistoriallista keskuskirjastoamme, ylen hyödyllistä kuolinleikekokoelmaamme ja niin edelleen lukemattomia muita kaikille tutkijoille läheisiä asioita. Sukuhistoriallinen harrastus on Suomessa osoittautunut vireäksi ja genealogia on vahvistanut asemiaan historiallisten tieteitten järjestelmässä.

Lienee kuitenkin niin, että harva tieteenhaara on niin vaikeasti määriteltävissä lyhyesti kuin genealogia. En tarkoita tällä sitä, etteikö esimerkiksi suomenkielessä olisi olemassa yksiselitteistä vastinetta tälle sivistyssanalle, vaan sitä, että sukututkimus, sukutiede sulkee piiriinsä niin moneen suuntaan käyviä, vaikka itse asiassa samaa tarkoittavia tutkimuspyrkimyksiä, ja toisaalta sitä, että genealogian rajat muihin tieteenhaaroihin nähden yleensä ovat käymättä. Tutkimuskohteena meillä on toisaalta edessämme selvästi rajattuja käsitteitä, sääty-yhteiskunnan aikana selvästi määräytynyt agnaattinen suku (ätt), toisaalta laajemmat sukulaisuussuhteet ja jälkeläistökokonaisuudet Genealogia Sursillianan malliin (släkt), ja vihdoin kuuluu genealogian piiriin myös esivanhempien (anor) tutkimus. Voidaan sanoa, että lähtökohdasta, probandista käsin on edessämme erisuuntaisia mahdollisuuksia genealogisten kokonaisuuksien hahmottamiseksi.

Pelkästään kohteen ja tutkimussuuntien toteaminen ei kuitenkaan vielä riitä karsinoimaan sukututkimuksen eri puolia ja itse genealogiaa tieteiden järjestelmän puitteissa. Siitä huolimatta, että sukulaisuussuhteissa ainakin osittain on kysymys tietyistä biologisperäisistä yhteyksistä, ei genealogia kuitenkaan ole biologinen tiede. Se voi rajoitetussa määrässä kylläkin auttaa esimerkiksi perinnöllisyystutkimusta, mutta useimmissa tapauksissa genealogia pohtii kysymyksiä, jotka muutaman vuosisadan etäisyys sulkee perinnöllisyystutkijain tavoittamattomiin. Ja vaikka emme epäilisikään esiäitiemme aviollista uskollisuutta, on meidän kuitenkin todettava, että pääasiassa olemme pakotettuja nojautumaan ikivanhaan oikeuden periaatteeseen: pater est, quem nuptiae demonstrant. Etsimme sukulaisuuksia juriidisten, emme biologisten todistusten nojalla.

Itse asiassa onkin genealogisilla selvityksillä monessa kohdin selvästi juriidiset lähtökohdat. Suuri osa genealogista tutkimusta keskiajalla palveli dynastisia ja vallanperimykseen liittyviä tarkoitusperiä ja vielä tänä päivänäkin on sukuselvitys se dokumentti, jolla perilliset osoittavat oikeutensa pesään. Tämän päivän genealogilla on kuitenkin ylen harvoissa tapauksissa mitään käytännöllisjuriidisia tavoitteita.

Useasti yritetään sukutieteeseen soveltaa sosiologisia tai sosiaalihistoriallisia aspekteja. Ei käy kieltäminen, etteivätkö genealogian tulokset useinkin koituisi näiden tieteiden hyväksi tai että sosiaalitieteet eräissä tapauksissa rakentavat genealogisten faktojen pohjalle. Vertailukelpoisuus päättyy kuitenkin tähän, sillä sukutieteessä on jokainen henkilö aina yksilö ja tutkijalla on varsin vähän tarvetta esimerkiksi tilastollisesti analysoida jonkin suvun tai esivanhempaintaulun koko henkilöainesta. Sen tehdessään hän onkin jo siirtynyt rajan yli mittaaviin tieteisiin. Vaikka nykyajan sosiologi käsikirjoistaan kylläkin lukee sekä a- että kognaattisista suvuista ja vaikka hän itse henkilökohtaisesti kuuluu jonkinlaiseen sukulaispiiriin, ei hän kuitenkaan tunnu omaavan juuri mitään kiinnostusta sitä sosiaalista "small groupia" kohtaan, joka on nimeltään suku. Hän askartelee monesti sattumanvaraisesti koostuneiden ja yhtä nopeasti hajoavien pienryhmien parissa - koululuokkien tai sotilaskomppanioiden parissa, pari esimerkkiä mainitakseni -, joiden jäsenet aikaa myöten varsin suuressa määrin katoavat toistensa näköpiireistä. Suku sivuutetaan ikäänkuin jollakin tavoin vanhanaikaisena ja kuitenkin kaikitenkin: vielä nykyäänkin muodostaa suku jokaiselle yksilölle tai sanokaamme hieman lievemmin: varsin monelle yksilölle - hänen taustansa ja miljöönsä merkittävän osan. Kasvavana ja alati muuttuvana, mutta kuitenkin kokonaisuutena säilyvänä luulisi suvun olevan sosiaalitieteilijälle kiinnostavankin kohteen. Heidän moderni tunnuksensa kuuluu kuitenkin "here and now", täällä ja nyt, ja juuri tässä onkin syvällisin ero genealogian ja sosiologian välillä: me käsittelemme sellaista, mikä vain osittain - jos lainkaan - on olemassa täällä ja nyt, ja joka suurimmalta osaltaan kuuluu menneisyyden maailmaan, joka ei ole käsin ja konkreettisesti kosketettavissa.

Jos hyväksymme sen modernin historianfilosofisen perusväitteen, että historia on ennen tapahtuneen uudelleenajattelemista ja näin ollen siis pääasiassa loogisten kokonaisuuksien muodostamista kerätyistä lähdetiedoista, on todettava, että genealogia toisaalta on varsin lähellä historiaa, toisaalta varsin kaukana siitä. Metodi on tavallaan sama, koska genealogitkin lähteittensä nojalla muodostavat loogisia kokonaisuuksia. Olen monesti ajatellut sitä, miten lähellä geometrisen tehtävän ratkaisemista esimerkiksi tuomiokirjatietojen pohjalla tapahtuva sukuselvitysten rakentelu on. Annetuista henkilöistä ja heidän välisistään ilmoitetuista suhteista on muodostettava tietty genealoginen sukulaisuusjärjestelmä ja lisäksi usein - aivan koulugeometrian tavoin - on pyrittävä osoittamaan, että saatu kuvio on ainoa, joka täyttää asetetut edellytykset. Sama prosessi, vaikka oikeastaan itsestään selvän ja tiedostamattoman päättelyn avulla, tapahtuu silloinkin, kun historiakirjan sinänsä yksiselitteisen merkinnän siirrämme suurempiin genealogisiin yhteyksiinsä.

Historia tutkii kuitenkin lähinnä ihmistä ja hänen toimintaansa yhteisöjen puitteissa, historia etsii tiettyä suoraan tai polveillen etenevää linjaa, jonka eri osat pyritään saattamaan sisäiseen ja ulkoiseen loogisesti mahdollisimman aukottomaan järjestykseen. Puhdas genealogia ei pyri näin pitkälle abstraktiseen maailmaan, vaan se etsii konkreettisempaa ja lähempää tavoiteltavaa: yksityisten ihmisten saattamista toisiinsa nähden ja oikeastaan vain ulkonaisesti tiettyihin keskinäisiin suhteisiin. Vaikka henkilöhistoria useasti luetaan sukutieteellisen tutkimuksen piiriin, on ero genealogian ja henkilöhistorian välillä teoreettisessa mielessä huomattavasti suurempi kuin henkilöhistorian ja tavallisen historian välillä, emmekä tässä yhteydessä saa antaa sen seikan meitä harhauttaa, että tyypillinen pohjoismainen sukuselvityksen muoto nykyisin sisältää erittäin runsaasti elämäkerrallista, siis henkilöhistoriallista ainesta.

Kuulee nykyisin usein valitettavan yhteiskunnan ja siinä asuvien ihmisten juurettomuutta. Urbanisoituva yhteiskunta ei tietenkään voi olla samalla tavoin kiinni menneisyydessä kuin vanha agraarinen, perityn maaomaisuuden voimalla ihmisiä esi-isiin ja esipolvien työhön sitova yhteiskunta. Asunto-osake on perittynäkin kykenemätön luomaan tätä siltaa. Nykyajan ihmisessä näyttää kuitenkin asuvan tietty tarve tuntea tätä yhteenkuuluvuutta, tietää niistä sukujuurista ja sukukokonaisuuksista, joihin hän itse kuuluu. Tämän sukutunteen pohjalle ovat viime vuosikymmeninä syntyneet lukuisat sukuseurat, joiden jäseniä yhdistää toisaalta sama sukunimi, toisaalta veriheimolaisuus. Samalla nämä yhdistykset ovat antaneet melkoiselle osalle jäsenistöään oikeaa historiallista tajua ja opastaneet suhtautumaan oikein menneisyyteen ja sen perintöihin.

Lähestyessämme tältä suunnalta käsin genealogiaa tieteenä ja harrastuksena, voimme havaita, että niillekin muutamille yksilöille jotka sitä meillä nykyisin harjoittavat laveammassakin mitassa, mutta aivan varmasti kaikille yksityisille harrastajille, pontimena, lähtökohtana on ollut oman sukulaispiirin tai oman esivanhempaintaulun selvittäminen. Tähän on meitä taas johdattanut tuo tavallaan selittämätön ja sosiologisesti toistaiseksi mittaamaton sukutunne, merkillinen tietoisuus yhteenkuuluvuudesta menneen, nykyisen ja tulevan välillä.

Edellä hahmottelemistani eri piirteistä voitaneen vetää se johtopäätös, että genealogia monistakin eri syistä on oikeutettu omaan, muista erottuvaan paikkaansa tieteiden järjestelmässä. Meidän ei tarvitse olla niin itsetietoisia kuin eräät saksalaiset genealogian teoreetikot, jotka aikoinaan ovat halunneet asettaa genealogian päätieteen asemaan historian rinnalle tai jopa yläpuolelle. Meille riittänee toteamus, että genealogian tehtävä, metodi ja päämäärät muodostavat siitä tieteenhaaran, joka erottuu selvästi historiasta, biologiasta, sosiologiasta ja juridiikasta, joihin se kuitenkin on sukulaisuussuhteissa.

Genealogia ei ole mikään hyötytiede, mutta vahvistaessaan ihmisten yhteenkuuluvuutta tietyn sosiaalisen ryhmän, suvun, kanssa, se omalta vähäiseltä osaltaan palvelee nykyaikaista urbanisoituvaa yhteiskuntaa auttaessaan poistamaan ihmisen juurettomuuden tunnetta.


Genos 34(1963), s. 25-28

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1963 hakemisto | Vuosikertahakemisto