GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Referat | Artikkelin loppu ]

Suku- ja henkilöhistorian vaiheita Suomessa ennen Suomen Sukututkimusseuran perustamista  ¹

Professori Yrjö Blomstedt, Helsinki

Henkilöhistoria on Suomessa yhtä vanhaa kuin itse historiantutkimus ja historiankirjoitus. Suomen historiankirjoituksen esikoinenhan on tuo tunnettu piispainkronikka, jonka laatiminen on Turun tuomiokapitulin piirissä aloitettu viimeistään 1400-luvun lopulla ja jota sitten jatkettiin halki vuosikymmenien, kunnes piispa Paulus Jwsten 1560-luvulla lähetti tästä kronikasta valmistamansa laitoksen Cathalogus et ordinaria successio episcoporum Finlandensium kiertokirjeenä Suomen papistolle. Piispainkronikka rakentuu piispojen elämäkerroista ja on täten selvästi henkilöhistoriaa, vaikka sen yhteydessä tuleekin annetuksi myös kirkkohistoriallinen esitys Suomen kirkon vaiheista. Haluaisin tässä yhteydessä kiinnittää huomiota vain siihen piispainkronikan piirteeseen, että siinä annetaan luettelo tietyn viran haltijoista; näin piispainkronikka on tavallaan matrikkeliperinteenkin alkaja.

Vaikka varsinaisen genealogian osalta onkin todettava, että ensimmäiset varsinaiset kirjalliset lähteet ovat jotakuinkin saman aikaisia piispainkronikan kanssa, on samalla huomautettava myös siitä, että eräät yhteiskunnalliset tavat ja säännökset aivan varmasti ovat pakottaneet esiin myös sukututkimuksellisia harrastuksia jo varhaisista ajoista lähtien. Lainsäädännössä näet asetettiin toisaalta suku, toisaalta sukulaisuussuhteet määrätyissä tapauksissa hyvinkin keskeiseen asemaan. Suvun vanhasta valta-asemasta puhuu selvästi suku- ja perimysmaan käsite, johon liittyi sukulunastusoikeus, oikeus sukulaisille lunastaa myydyksi tulevaa maata. Avioliittolainsäädännössä olivat merkittäviä ns. kielletyt polvet ja lankoudet, joiden selvittäminen edellytti genealogisia tietoja. Vihdoin perintöoikeuden piirissä rajoitettu sijaisperimysoikeus (joka sulki lastenlastenlapset sijaisperimyksen ulkopuolelle ja asetti heidät polviluvunmukaiseen perimysvuoroon sivusukulaisten rinnalle), johti paljon useammin kuin myöhemmin perinnön siirtymiseen sivusuunnassa. Kun lisäksi miehellä oli kaksi kertaa suurempi osa kuin naisella, oli luonnollisesti sukulaisuussuhteiden eksaktilla tuntemuksella tärkeä osa. Erityisen tärkeäksi tuli genealogia Kustaa Vaasan suorittaman kirkollisten tilain peruutuksen kautta, kun rälssimiehet sukulaisuussuhteiden nojalla samalla ottivat ja saivat ammoin edesmenneiden sukulaisten kirkolle lahjoittamia tiloja takaisin. Jaakko Teitin valitusluettelon tunnetut genealogiset taulukot hänen »valitusluettelossaan» ovat osoituksena saantoihin ja rälssioikeuksiin kohdistuvasta kruunun valvonnasta, ei pelkästä genealogisesta harrastuksesta.

Genealogiseen selvittelyyn oli siis välttämättömyys edellytyksenä. Mutta välttämättömyydestä tuli vähin erin hyve: keski-eurooppalainen vaikutus tuo mukanaan pyrkimyksen korostaa hienoa sukuperää ja genealogian harrastus saa jo 1500-luvulla seurakseen sukuperän kultaukseen tähtäävät pyrinnöt. Useammassa kuin yhdessä sukutaulussa noissa 1500-luvun tunnetuissa lähinnä rälssisukuja käsittelevissä sukukirjoissa (släktböcker) joiden laatijoista Rasmus Ludwigsson ehkä on tunnetuin, on esi-isien joukkoon liitetty kuviteltuja suurmiehiä ja -naisia. Toisaalta esiintyy 1500-luvulla myös ns. porvarillisen genealogian harrastusta, jos kohta Suomea koskevia tietoja tästä ei liene juuri olemassa. Mutta esimerkiksi tunnettu monitoiminen Johannes Thomae Agrivillensis Bureus, jonka isoisä asui Pernajassa, antaa laajassa sukukirjassaan, joka käsittelee erittäin perusteellisesti hänen äidinäitinsä sukua (sen mukaanhan hän otti sukunimensä, kuten monet muutkin tuosta suvusta naiskannalta polveutuvat), olkoonkin varhaispolvissa taruihin ja keksittyihin kertomuksiin hukkuen, myös tietoja uusmaalaisista sukulaisistaan, Porvoon ja Helsingin porvareista, kirjureista jne.

Bureuksen suuri sukukirja selvittelee Bure-sukua sekä mies- että naiskannalta, etupäässä kai naiskantaisia jälkeläisiä luetelleen. Tämä ei tuona aikana ole mitenkään outoa, syntyyhän agnaattisen suvun erityisasema Ruotsissa vasta noihin aikoihin. Rälssi muuttuu lopullisesti aateliksi vasta vuoden 1569 aatelisprivilegioissa ja aateluuden periytyminen vain mieskantaisesti saa vahvistuksensa 1600-luvun privilegioissa ja ritarihuonejärjestyksissä. Hyväksytään se suvun käsite, jonka sukunimien periytymisen valossa itäsuomalaiset heimot näyttävät omaksuneen jo sukunimien käyttöön ottamisen yhteydessä. Tämä merkitsee samalla, kun aatelissuvuille annetaan kullekin oma sukunimensä, sukunimijärjestelmän vakiintumista ja sukukäsitteen kiteytymistä.

Tämä vuorostaan toi mukanaan genealogian keskittymisen näihin mieskantaisiin aatelissukuihin ja kun mieskantaisuus tuli täten aivan ylikorostettuun asemaan, oli tällä myös omaa merkitystään genealogialle. Ritarihuoneeseen pyrkivät rälssisuvut, jotka kukaties monenkin naisen kautta juonsivat juurensa rälssikirjeen saaneeseen keskiaikaiseen soturiin ja maanomistajaan, laativat ja laadituttivat genealogioita, joissa patronyymien vapaalla käyttelyllä oli keskeinen asema. Ne erilaiset Slächt-Lineat, joita 1600-luvulla Ritarihuoneeseen vanhojen sukujen puolesta jätettiin tai joita Turun hovioikeus 1620-luvulla sukujen aateluutta kontrolloidessaan joutui tutkimaan, lienevät harvoin olleet aivan korrekteja. Osittain tämä myöskin johtui lähdeaineksen hataruudesta, olihan Turun hovioikeudella tapana vaikeissa tapauksissa etsiä apua sota-eversti Aksel Kurjelta, jota pidettiin aatelissukujen keskinäisten sukulaisuussuhteiden parhaana tuntijana Suomessa.

1600-luku on Ritarihuoneen järjestäytymiskauden jälkeen pitkän aikaa genealogisesti varsin hiljaista. Henkilöhistorian harrastus puhkeaa kuitenkin kukkaan eräällä sektorilla, jossa inhimillisen toiminnan kiittäminen ja ylistäminen lienee vanha perinne. De mortuis nil nisi bene on hautajaistilaisuuksien parentaatioiden personaaliaosien yleinen ohjenuora, mutta noista henkilötiedoista, joita julkaistaan painettuina 1630-luvun lopulta lähtien ruumissaarnojen liitteinä, saa ihannoidun henkilökuvan lisäksi myös jonkin verran elämäkerrallisia faktatietoja, tosin monisanaiseen kaunopuheisuuteen käärittyinä. Jo 1500-luvun puolella on painettu eräitä onnitteluja sururunoja joiden ontuviin runojalkoihin on kätketty elämäkerrallisiakin tietoja, jopa genealogisiakin. Jo 1653 ilmestyy suomenkielisen henkilöhistoriallisen kirjallisuuden esikoinen, »Foudin Brahelinnan Läänis ylidze» Johan Bomgårdin ruumissaarnapersonaliat (laatijana Georgius Andreae Kyander). 1600-luvun henkilöhistoriallinen aines on kuitenkin oppihistorialliselta kannalta »fattigt och svårbemästrat», kuten Bengt Hildebrand aikoinaan sanoi.

Ja kuitenkin juuri tuolla vuosisadalla pantiin alulle se työ, jonka varaan suuri osa genealogista toimintaa ja harrastusta tässä maassa rakentuu. Tarkoitan tietysti piispa Johannes Elai Terseruksen merkittävää tarkastusmatkaa Pohjanmaalle 1660, hänen havaintoaan pohjalaisten pappissukujen keskinäisestä sukulaisuudesta ja hänen alullepanemaansa sukutietojen keräilyä, josta aikaa myöten sukeutui Genealogia Sursilliana. Satakunta vuotta ennen Terseruksen matkaa eläneestä Erik Ångermanista Uumajan Västertegistä muka nuo Pohjanmaan papit kaikki polveutuivat ja Turkuun palattuaan piispa Terserus kokosi eri tahoilta keräämästään genealogisesta muistitiedosta yhtenäisen kokonaisuuden. Hänen jälkeensä ahersivat tuon genealogisen materiaalin parissa isä ja poika Peitzius, Petter Niklas Mathesius ja Johan Westzynthius, vain tärkeimmät ja uutterimmat mainitakseni. Voidaan sanoa, että kautta koko 1700-luvun täytti genealoginen harrastus aina jonkun pohjalaisen pappismiehen elämän heidän kartuttaessaan ja täydentäessään Pohjanmaan papiston perittyä aarretta, Seitsemän Sisaruksen Suku-Rekisteriä.

Yksityisempää sukuintressiä esiintyi kautta 1700-luvun muuallakin, kaikkialla, missä edellispolvilta perittyjä Perhe-Raamattuun tehtyjä syntymä-, vihkimä- ja kuolinmerkintöjä täydennettiin ja niiden pohjalta laadittiin käsikirjoituksina leviäviä selvityksiä omasta suvusta. Tällainen harrastaja oli esimerkiksi Rymättylän kirkkoherra Erik Wallenius ja samassa suvussa myös Piikkiön kirkkoherra Jeremias Wallenius, tällainen harrastelija professori Henrik Hassel ja myös tunnettu Carl Fredrik Mennander nuorempi, Fredenheiminä aateloitu, joka koki johtaa sukuaan pommerilaisesta de Palude-aatelissuvusta. Aateluuden osoittaminen oli 1700-luvulla vielä varsin tärkeätä, liittyihän ensimmäisen säädyn jäsenyyteen monia konkreettisia etuisuuksia, ennen kaikkea, jos onnistui pääsemään suorastaan Ritarihuoneen kirjoihin. Ehkä Fredenheim olisi saanut aateliskirjeen ansioillaankin; hieno syntyperä ei kuitenkaan ollut haitaksi. Mutta todellisen ja kunnioitettavan genealogisen harrastuksen lieveilmiönä viljeltiin myös 1700-luvulla tietoista falsariumia. Suomen Ritarihuoneeseen kirjoitettiin vuonna 1818 moniahta suku, jonka aateluus oli taitavalla advokatyyrillä vain seitsemisenkymmentä vuotta aikaisemmin hankittua. Kuvaavaa ajalle oli, että useimmat painetut sukuselvitykset 1700-luvun puolimaissa käsittelevät sukuja, joiden aateluudessa jokin seikka oli hiukan vialla; tuntuu melkein kuin olisi uskottu painetun sanan autuuttavan väärennykset.

Saattaa olla, että jälkipolvi, jonka silmien eteen joidenkin Tawastien, von Beckerien ja mitä kaikkia heitä olikaan oveluudet ja kavaluudet on paljastettu, näkevät tämän piirteen 1700-luvun genealogiassa liiankin korostettuna. Tuo aika kuitenkin pyrki asettamaan hyveen ohjenuorakseen, kuten näkyy niistä monista lyhemmistä ja laajemmista elämäkerroista, joita suomalaisista miehistä ja kai joskus naisistakin julkaistiin Lärda Tidningarien, Den Svenska Mercuriuksen, Tidningar utgifne af et Sälskap i Åbo jne. palstoilla; ajan tavasta käsitellä biografiaa sanoo paljon termi 'Äre-Minne'. Noista elämäkerroista ja muistopuheista saattoi saada jonkin verran elämänvaiheita koskevia faktatietoja, mutta niiden tyylilaji oli edelleen varsin korkeavireinen, katsoihan nouseva uusklassisismi elämäkertaa erääksi kasvatuksellisen tiedon parhaista levittämiskeinoista.

Mutta oli tietysti niitäkin, jotka keräsivät biografista tietoutta asian itsensä vuoksi, puhtaasta harrastuksesta, tahi voidakseen sitä tietä kartuttaa kuvaa Suomen historiallisesta kehityksestä. Tarkoitukseni ei ole tässä lähemmin esittää, mistä aineksista kuva Suomen menneisyydestä tuolloin koostui, mutta on syytä todeta, että esimerkiksi Henrik Gabriel Porthan toiminnallaan osoitti miten kuvan muodostamiseksi oli tarpeen ensin rakentaa asiakirjallinen ja henkilöllinen runko. Edellinen synnytti tuon aina pitkälle tälle vuosisadalla jatkuneen asiakirjojen julkaisemisen, jolla myös suku- ja henkilöhistorialle tärkeätä materiaalia on saatettu painettuna yleiseen käyttöön, henkilöllinen runko taas syntyi erilaisista viranhaltijaluetteloista. Porthanin omista aikalaisista on mainittava Suomen Höfdingaminneen liittyvien henkilötietojen uuttera keräilijä Matthias Calonius, häntä seuraavista polvista esimerkiksi paimenmuistoajatuksen herättäjä ja kehittäjä Jakob Tengström ja hovioikeuden henkilöhistorian esittäjä Wilhelm Gabriel Lagus. Perinne jatkui Vilh. Laguksen rekonstruoidessa Turun vanhan akatemian ylioppilasmatrikkelia. Keräilijöistä ehkä monomaanisin oli Ispoisten erakko J. P. Winter, joka käsiin sattuneille paperilappusille merkitsi - tulevien henkilötutkijain suureksi helpotukseksi - kaikki eteensä sattuneet henkilötiedot.

Tengström piti jo mahdollisena laatia kokonaiselämäkertoja piispoistamme: Minne öfver Johannes Elai Terserus ilmestyi 1795, Vita et merita M. Isaaci Rothovii episcopi quendam Aboensis vuosina 1796-1813 väitöskirjamuodossa. Hän se myös oli varsinaisena toimimiehenä C. H. Strandbergin Turun hiippakunnan paimenmuistoa synnyteltäessä. Hänen vävynsä J. J. Tengström liitti sarjaan molemmat vanhemmat Gezelius-piispat ja laati Turun akatemian opettajamatrikkelin. Suomen historiantutkimuksen myöhemmälle kehitykselle on merkinnyt paljon se keräily- ja julkaisutyö, jota Porthanin jälkipiirissä harrastettiin, koska näin luotiin historialle luotettava henkilö- ja asiakirjarunko. Toisaalta nämä biografishistorialliset harrastukset antoivat vähäisemmillekin yrittäjille uskoa heidän vastaavien harrastuksiensa sanoisinko oikeutukseen. Niinpä Ilmajoen kirkkoherra Erik Johan Frosterus saattoi vuonna 1823 julkisuuteen vähäisen vihkosen »Anteckningar om Frosteriska slägten», joka pohjautui suvun piirissä säilyneeseen käsinkirjoitettuun genealogiaan. Mutta tässä julkaisussa kokee myös Genealogia Sursilliana ensimmäisen painetun julkitulemisensa, toki vain yhden suvun osalta, mutta sittenkin. Ulkoinen asu on Sursillianan, tekstikin osittain sieltä peräisin, kiittäähän Frosterus enoansa, tohtori Johan Westzynthiusta herätteen ja tietojen antajaksi. Frosterusten genealogiasta ilmestyi jo 1825 uusi korjattu laitos. Jos jätetään lyhyehköt sanomalehtiartikkelit pois - Könnien seppäsukua käsiteltiin 1841 Morgonbladissa, Walleniuksia 1842 samassa lehdessä Z. Topeliuksen ilmeisesti ollessa kirjoittajana - oli seuraava sukumonografia 1847 ilmestynyt Fellman-suvun selvitys Utsjoen kirkkoherra Jakob Fellmanin toimittamana; sekin pohjautuu ilmeisesti osittain Sursilliaanaan osittain tekijänsä vaivalloisiin tutkimuksiin eri kirkonarkistoissa.

Ja vihdoin, monen vaivan ja vastuksen jälkeen, saattaa Elias Robert Alcenius vuonna 1850 julkisuuteen Genealogia Sursillianan, esipolvilta perityn genealogisen aarteen, jota hän vuosikaudet oli täydennellyt ja täydennellyt retkeillen Pohjanmaata ristiin rastiin pienissä keltaisissa kääseissään Vastuksista ja pilkasta - olipa ivaajien joukossa itse J. V. Snellmankin - huolimatta Alcenius toteutti asettamansa päämäärän saavuttamisen. Hänestä tuli suomalaisen sukututkimuksen isä, herättäjä, jonka vaikutus on tuntunut kauan ja tuntuu yhä. Vaikka runko koostuikin pappissuvuista, oli Genealogia Sursilliana näet aikaisekseen varsin demokraattinen, jopa demokraattisempi kuin puoli vuosisataa myöhemmin ilmestynyt Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja, jolle »talonpoikaisiin vaipuneet» sukuhaarat samalla katosivat selvittämättömiin.

Voidaan kai sanoa, että Genealogia Sursilliana pitkäksi ajaksi tyydytti genealogisen kirjallisuuden tarpeen Suomessa. Likimain kaikkihan siinä olivat, itäsuomalaisia ehkä lukuunottamatta. Tästä syystä genealogisen kirjallisuuden ilmestyminen ei mitenkään merkittävästi lisääntynyt 1850-luvulta lähtien. Sukumonografia ilmestyi vain Walleniuksista, jotka vain eräiltä haaroiltaan olivat mukana Sursillianasta. 1860-luvulla ilmestyi pieni monografia itäsuomalaisista Collaneista, 1870-luvulla Ruotsista muuttaneista Elmgreneistä ja näin edelleen monografia silloin, toinen tällöin. Varsinaisen biografisen kirjallisuuden kohdalla ei tilanne ollut juuri parempi, laajamittaiseksi aiottu Finlands Minnesvärda Män jäi 1850-luvulla torsoksi, ja useimmat muualla julkaistut elämäkerrat olivat joko puhdasta panegyriikkaa tai sitten ne muodostivat vain asiakirjajulkaisun faktillisen rungon.

Suomen menneisyyden henkilörunko sai merkittävän täydennyksen 1868, kun Matthias Akiander julkaisi Herdaminne-teoksensa; itäisen hiippakunnan paimenmuisto oli genealogisestikin arvokas siinä kun pyrittiin esittämään pappien jälkeläistökin. Mistä Akiander tämän ajatuksen sai, lienee selvittämättä, mutta tuntuu ainakin otaksuttavalta, että Genealogia Sursillianalla on tässä oma inspiraattorin osuutensa. Itä-Suomikin oli nyt tullut tietyllä tavalla genealogisesti inventoiduksi ja määrätty vaihe Suomen sukuja henkilöhistorian vaiheissa päättyy.

1870-luvulla nousee esiin kaksi miestä, usein unohdettuja genealogienkin piirissä, ja kuitenkin molemmat merkittäviä uranuurtajia. Toinen oli Porvoon tullinhoitaja, kapteeni Jakob Frans Oskar Wasastjerna (1819-1889), toinen Valtionarkiston silloinen amanuenssi, filosofian maisteri Johan Reinhold Aspelin. Toinen toimi aatelisten, toinen porvarillisten sukujen piirissä. Ilmeisesti Gabriel Anrepin Ättartavlor-teoksen innoittamana Oskar Wasastjerna, keräilijä ja harrastelija, sai ajatuksen Suomen ritarihuoneeseen kirjoitettujen sukujen Ättartavlorien julkaisemisesta. Hänen kaksiosainen omalla kustannuksellaan julkaisemansa teos ilmestyi varsin lyhyen toimitusajan jälkeen 1878-83 ja merkitsi suomalaisten aatelissukujen selvityksessä merkittävää edistysaskelta, vaikka Wasastjerna ehkä liian helposti oli antanut kritiikittömien suvunjäsenten omien fantasioiden päästä painoasuun. Wasastjernan merkitys on ollut suurin myös siinä, että hän vakiinnutti meillä Anrepin kehittämän taulumuodon sukuselvitysten esittämistavaksi Sursillianan listamuodon asemesta; tätä oli jo ennakoinut K. A. Bomanssonin 1866 julkaistu selvitys Kurki-suvuista. Kun aateliskalentereita oli tuolloin jo muutama ilmestynyt, voidaan sanoa Suomen suuriruhtinaanmaan ensimmäisen säädyn 1880-luvulle tultaessa saaneen silloisissa oloissa varsin tyydyttävän genealogisen käsittelyn.

Samaa kohtelua porvarillisille suvuille pyrki hankkimaan tuo toinen 1870-luvulla esiin astunut genealoginen merkkimies. Genealogia oli hänelle osittain tie kansallisten, ennen kaikkea kansallisuuskysymysten ratkaisuun, mutta vähitellen siitä tulee voi sanoa kaikkinielevä harrastus. Morgonbladetissa vuonna 1874 julkaistu Anteckningar rörande Finlands ofrälse slägter (ilmestyi 17-sivuisena eripainoksena 1875) oli ensimmäinen sysäys järjestettyyn genealogiseen työskentelyyn, siihen toimintaan, jota Muinaismuistoyhdistyksen toimesta suoritettiin vuodesta 1879 alkaen. Vaikka Aspelin valittikin Sukukirjassa, että hän »nykyisessä virka-asemassaan, tieteellistä tarkoitusta puuttuvan toimikunnan käskynalaisena, v:sta 1885 alkaen on ollut estettynä tieteellisiä opintojaan ja toimiaan jatkamasta» osoittaa mm. Sukukirja-kokoelmassa oleva kirjeenvaihto Axel Bergholmin ja Aspelinin välillä, miten valtionarkeologi faktillisesti on ollut hankkeen johdossa melkein loppuun saakka. Porvoon lehtori taas pikemminkin jonkinlainen toimituspäällikkö. Nuo muinaismuistoyhdistyksen keräelmäthän toivat kokoon aivan valtavan saaliin, josta sitten vain parhaat palat kuorittiin Sukukirjaan, joka ilmestyi 1893-1901. Aspelinin käsialoja on Sukukirjan esipuhekin.

Genealogia alkaa näin 1890-luvulle tultaessa Suomessa kehkeytyä täysimittaiseksi. Tämän täysi-ikäisyyden ensi airut oli tavallaan Tor Carpelanin Åbo i genealogiskt hänseende (1890). Samaa voidaan sanoa biografisestakin kuvauksesta, sillä Biografinen Nimikirja (1879-84), näyttäiksen erittäin ansiokkaaksi perusteokseksi, ja Thiodolf Reinin Snellman-biografia (1895-99) merkitsi kokonaisotteeltaan modernin elämäkertateoksen tunkeutumista Suomen historialliseen kirjallisuuteen. Tästä jo hyvin muokatusta maaperästä versovat sitten esimerkiksi sellaiset teokset kuin valtioneuvoksetar Jully Ramsayn Frälsesläkter i Finland före stora ofreden (1909-16), piispa Otto I. Collianderin Suomen kirkon paimenmuisto 19. vuosisadalla (1910-18, keskener.) sekä maisteri Atle Wilskmanin Släktbok I-II (1912-20) kukin omassa lajissaan merkkiteoksia, Wilskmanin Släktbok jo osoituksena siitä, miten historianomainen lähteidenkäyttö oli nostanut historian entisen palvelijattaren täysin emäntänsä veroiseksi.

Suomen Sukututkimusseuran synty sattuu juuri tuohon merkittävään ajankohtaan, jolloin tieteellinen genealogia meillä ikään kuin lopullisesti vakiintuu. Axel Bergholm edustaa tuossa perustamisajankohdan kärkiryhmässä ikäänkuin historiallista jatkuvuutta. Jully Ramsay aatelisgenealogian pysyvää merkitystä. Otto Immanuel Colliander sekä pappissukujen että teollistuneen yhteiskunnan monensuuntaisten säätykiertovirtausten selvittämistä, Tor Carpelan ja Atle Wilskman vihdoin historiatieteellistä lähteidenkäyttöaspektia.


¹ Juhlaesitelmä Suomen Sukututkimusseuran 50-vuotisjuhlassa 10.4.1967.


Referat

Professor Yrjö Blomstedt: Släkt- och personhistoria i Finland intill stiftandet av Genealogiska Samfundet. Artikeln, som innehåller festföredraget vid Samfundets 50-årsfest, ger en exposé över den finländska genealogins och personhistoriens utveckling från senmedeltiden till början av 1900-talet.


Genos 38(1967), s. 5-12, 51

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Referat ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1967 hakemisto | Vuosikertahakemisto