GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Pari Schadewitz-suvun edustajaa

Yht.maisteri Kirsti Toppari: Espoo

Savon vierasperäisistä sukunimistä erikoisimpia on nimi Schadewitz, joka esiintyy eri pitäjissä ja on tunnettu 1600-luvulta asti. Outo nimi on savolaisten suussa vääntynyt kotoisempiin muotoihin. Niinpä on Mikkelin läänissä sijaitsevan Kalvitsan rautatieaseman nimi tiettävästi väännös Schadewitz-nimestä. Monet Schadewitzit ovat myös suomentaneet sukunimensä. Näitä suomennoksia ovat Harmaja, Peltoviita, Saresma, Satojärvi, Satoniemi ja Suvikallio.

Suvun alkuperää on tutkinut mm. professori Leo Harmaja (kuollut v. 1949), joka hänkin oli syntyään Schadewitz. Hänen jäämistöstään löytynyt käsikirjoitus sekä muistiinpanot kertovat näiden tutkimusten tuloksista.

Schadewitz-nimeä esiintyy myös monilla Saksan paikkakunnilla, prof. Harmaja toteaa. Brandenburgissa on vanhastaan ollut Schadewitz-niminen postiasemakin. Yhteyttä Suomen Schadewitzeihin ei ole saatu selvitetyksi. Professori J. J. Mikkolan mukaan ei nimi voi alkuaan olla puolalainen, kuten on luultu, vaan läntisempää perua, nähtävästi vendiläis-sorbilaista.

Suomessa on Schadewitz-suvun edustajia ollut etenkin Juvalla, mutta myös naapuripitäjissä Mikkelissä ja Joroisissa. Suvun omassa keskuudessa eläneen tarinan mukaan olisi kantaisä ollut upseeri, joka jonkin rikkeen takia siirtyi Puolan armeijasta Ruotsin armeijaan ja asettui sitten Savoon. Huhu väitti häntä aatelismieheksikin. Hänen jälkeläisensä ovat sitten eläneet pääasiassa maanviljelijöinä.

Prof. Harmaja kertoo yrittäneensä jo ensimmäisestä ylioppilaskesästään asti selvittää suvun alkuperää, mutta aluksi menestyksettä. Valtionarkistossa hänen onnistui löytää Schadewitz-nimi vain eräästä oikeudenpöytäkirjasta. Muuatta Schadewitziä oli syytetty siitä, että hän oli vetänyt tukasta renkiään Tarkiaista.

Leo Harmaja oli sitten saanut kuulla pergamentista, jolla Kustaa II Aadolf olisi v. 1613 lahjoittanut Schadewitz-nimiselle upseerille maatilan Juvalta. Muistitiedon mukaan tämä asiakirja oli tuhoutunut Torstilan hovin palossa Joroisissa. Mutta Suomen rykmenttien nimiluetteloissa vuodelta 1653 esiintyi korpraali Matias Skadewitz, jolla oli tila Juvan Kilpolassa.

Näihin tietoihin Leo Harmaja etsi Tukholmassa käydessään vahvistusta Ruotsin sota-arkistosta. Yritys tuntui toivottomalta, hän kertoo, sillä hänellä oli käytettävissään vain yksi päivä. Mutta jo ensimmäisen asiakirjapinkan ensimmäiseltä sivulta löytyi luettelo eversti Eric Pistolhielmin rykmentin upseereista, ja siinä mainittiin kornetti Matias Skadewitz; ilmeisesti sama entinen korpraali. Hänen nimensä - myöhemmin muodossa Schadewitz - esiintyi rykmentin papereissa vuodesta 1647 aina vuoteen 1676, jolloin hän vanhuuden takia erosi palveluksesta. Vuosien mittaan hänen hevostensa samoin kuin miekkojensakin luku oli kasvanut kahdesta kolmeen ja pistooliensa neljästä kuuteen.

V. 1671 Matias Schadewitz anoi alamaisimmin palkkasaataviaan, joista vielä suuri osa oli kruunun hallussa. Ruotsinkielinen kirjelmä oli osoitettu korkeasti jalosukuisille herroille valtamarskille ja Ruotsin valtakunnanneuvoston jäsenille sekä kuninkaalliselle sotakollegiolle. Nöyrimmästi pyysi anoja »armahtamaan vanhaa köyhää kruunun palvelijaa» ja suorittamaan hänen saatavansa.

Erottuaan palveluksesta Matias Schadewitz sai vuosieläkkeenä ensin viljaa kahdeksan tynnyriä sekä vuodesta 1688 alkaen rahaa 18 hopeataalaria. Hän kuoli v. 1692. Leski Carin Knuutintytär Hoffman anoi sitten eläkettä ja Juvan kirkkoherra Abrah. Brunnerus todisti, että hän oli »jalon ja miehekkään» puolisonsa jälkeen jäänyt suureen köyhyyteen. Pariskunnalla oli ainakin yksi poika Johan Schadewitz.

Matias Schadewitzin elämästä kertoo v. 1957 ilmestynyt Juvan historia lisäpiirteen. V. 1645 oli Juvalla ollut Matti Schadewitzin ja Matti Pekurisen välinen rajankäynti. »Katselmusmiehet väittivät, etteivät rajat olleet sinne päinkään, missä Pekurinen väitti niiden olevan.» Pekurinen ei tyytynyt katselmusmiesten päätökseen, mutta »luovutti hyvällä korpraali Schadewitzille hiukan maata».

Samoihin aikoihin kuin Matias Schadewitz eli Juvalla Svante Schadewitz, joka mahdollisesti oli edellisen veli; heidän sukulaisuuttaan ei ole saatu selvitetyksi. Hän oli palvellut furiirina eversti Odert Hastfehrin rykmentissä ja eronnut v. 1660. V. 1676 otti korpraali Svante Schadewitz viljeltäväkseen Kilpolan kylässä sijaitsevan talon, joka oli Putkisten suvun jälkeen jäänyt autioksi. Kilpolassa asuu Schadewitzejä edelleenkin. Niinpä Rantalan talo on pysynyt täydet 300 vuotta suvun hallussa.

Eräs haara Schadewitz-sukua oli 1800-luvun alussa muuttanut Kilpolan kylästä Remojärvelle. Sen kantaisä oli Abraham Matsinpoika Schadewitz, joka oli syntynyt v. 1793 Kilpolassa. Abraham Schadewitzin vaimo oli Anna Myryläin - kuten nimi kirkonkirjoissa esiintyy - eli Myyryläinen. Perhe viljeli Remojärven kylässä Pennan taloa. Lapsia oli useita, mm. Abram, syntynyt v. 1821, Gabriel, syntynyt v. 1825, ja Johan, syntynyt v. 1841. Näistä on Gabriel jättänyt jälkeensä joukon runoja, enimmäkseen kalevalamittaan kirjoitettuja. Näitä runoja on löytynyt hänen pojanpoikansa Leo Harmajan jäämistöstä. Ne kertovat alituisesta kamppailusta köyhyyttä ja karua luontoa vastaan ja sisältävät siten Gabriel Schadewitzin koko elämäntarinan.

Gabriel Schadewitzin nuorukaisena ollessa myytiin Pennan talo Halolan hoville ja muutettiin kauas sydänmaahan, Hyötyyn kylään, missä perhe ryhtyi viljelemään Niemiin taloa. Muutosta kertoo Gabriel Schadewitz runossaan:

Lohkojako se lopetti
Elämäni ensimäisen
Opinajan onnellisen.
Jouduin joutavan jälille
Aina käyvän askelille.
Jouduin maalta muuttamahan
Esivanhemman vaolta
Sydänmaahan synkiähän
Sangen suurelle salolle.
Siellä suvet suota juoksi
Karhut vii'oissa vihelsi.

Hän kuvailee paimenvuosiaan, jolloin oli »nälkä aina nähtävillä» ja metsän pedoista »ahdistus alinomainen». Koulua hän ei ollut käynyt, ainoan oppinsa hän oli saanut luonnosta:

Tuo ol' kaunis kansakoulu
Suven suuressa salissa
Vanhan kontion kotona!
Usein paimenet palasi
Itkusilmin iltasella.
Saipa vielä selkäsaunan
Pahan mielen palkinnoksi
Kun ei heittän't henkeänsä
Lapsi lampahan edestä.

Kaikesta huolimatta sujui talonpito Niemiissä kohtalaisen hyvin. V. 1851 solmi Gabriel Schadewitz avioliiton Ulrica Pesosen kanssa. Abraham Schadewitz kuoli v. 1862, ja pari vuotta myöhemmin muutti Gabriel Schadewitz perheineen Pekurilan hoviin palvelukseen. Muuton yhtenä syynä oli lähtö hallaa pakoon. Toinen syy lienee löydettävissä Leo Harmajan muistiinpanoista: »Aappo setä oli ylpeä.» Nuorempi veli Gabriel ei nähtävästi tullut toimeen samalla tilalla vanhemman veljensä Abramin kanssa.

Gabriel ja Ulrica Schadewitzin perheeseen kuului kaksi poikaa, Kaarle, sittemmin Harmaja, ja William, sittemmin Satoniemi. Kaarle Schadewitz ja hänen nuorikkonsa Fredrika, os. Häyrinen, ostivat v. 1880 Juvan Paatelasta Kurkimäen tilan. Sinne muuttivat myös nuoren isännän vanhemmat, setä ja veli. Nuorikon veljenpoika, maanviljelijä Juho Häyrinen (kuollut v. 1941), joka muistiinpanoissaan on laajasti kuvaillut Häyris-suvun vaiheita, kertoo myös tätinsä sukulaisista:

»Kallen Isä Kapriel ja Äiti kun olivat vähävaraiset - hekin muuttivat asumaan Kurkimäkeen. Sillä Kalle muisti 4n käskyn siunauksen: Ettäs menestyisit ja kauvan eläisit maanpäällä. Isä oli vielä työkykinen, vaan äiti oli vanhuuten heikko ja työ kyvytöin. Kallen veli Wiljam, myös tuli yhteiseen talon pitoon. - Kallen setä Juhana, oli nuorena miehenä käynyt Amerikassa, ja säästänyt jonkun verran rahoja, tuli myös kortteerimieheksi taloon.»

Juho Häyrinen kuvailee Gabriel Schadewitzin uutteraksi työntekijäksi ja innokkaaksi lukumieheksi, joka »luki ahkerasti sanomalehtiä, ja muutakin kirjallisuutta, kuin myös Jumalan sanaakin, iltasilla ja pyhäpäivinä». Hän oli tietoinen Gabriel Schadewitzin runoista ja kertoi tämän myös soittaneen viulua.

Ulrica Schadewitz kuoli Kurkimäellä v. 1886, 63 vuoden ikäisenä. Gabriel Schadewitz eli 90-vuotiaaksi poikansa kodissa. Lastenlastensa mieliin hän jäi pienikokoisena vanhuksena, kotiin erottamattomasti kuuluvana Ukkona. Hänen loppunsa oli rauhallinen ja tuskaton: hän kuoli v. 1915 kesken lauseen, tarjotessaan tupakkaa sairasvuoteensa ääreen saapuneelle vieraalle.

Gabriel Schadewitzin runoja ilmeisesti arvostettiin perhepiirissä, koska niitä on säilynyt sekä alkuperäisinä että jäljennöksinä. Hän lienee saavuttanut jonkin verran nimeä koko pitäjässä. Muuan hänen runoistaan on kirjoitettu Juvan kansanjuhlille v. 1891. Siinä hän muistuttaa mieliin niitä synkkiä sota-aikoja, joita Suomen kansa on saanut kärsiä, ja kehottaa kiitollisuuteen vallitsevasta rauhasta:

Itkulla esi-isäni
Mulle piennä muistutteli
Suuresta sota-ajasta
Kapinoista kauhioista.
Sanoi nähneensä Savossa
Orjan päivät onnettomat.
- - -
Wielä sulle, Suomen kansa
Esi-isät ilmoittavat
Manalan ikimajoilta
Kauvan ajan kammioilta:
Elinpä minäkin ennen
Näissä kylmissä kylissä
Raukoilla Savon rajoilla
Talvisilla pohjan mailla.
Kaikki riutui ristin tiellä
Hätähetkenä hävisi
Mitä vaivalla varustin
Työllä kovalla kokosin.
- - -
Eikä saatu saarnamiestä
Paljon neuvova papilta
Papit olivat pavossa
Kirkot kiini suljettunna.
- - -
Eikös kansan kasvavaisen
Nuoren polven nousevaisen,
Tulis Luojalle lujasti
Jumalalle julkisesti
Kiitosvirttä veisaella
Että rauhassa eläisit
Kunnialla kuolla saisit.

Runon käsikirjoituksen loppuun on eri käsialalla kirjoitettu:

»Gabriel Schadewitz, on hyvä Runoilia, koska tässä näkyy olevan todeksi näytetty, edellä mainitun runon kertomus hänen nimensä allekirjoittamana.

Tarkastettu ja hyväksytty. Juvalla Joulukuun 26 pnä 1894.

A. Häyrynen

Todistaa:

L. Schadewitz         ja         H. Schadewitz.»


Genos 39(1968), s. 5-9

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1968 hakemisto | Vuosikertahakemisto