GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Referat | Artikkelin loppu ]

Åvikin lasinpuhaltajasuvuista *

Maakunta-arkistonhoitaja Y. S. Koskimies, Hämeenlinna

Vanhat ruukkimme eivät ole vain taloushistorian kannalta tärkeitä tutkimuskohteita, myös henkilöhistorialliselle ja genealogiselle tutkimukselle ne tarjoavat runsasta aineistoa ja kiinnostavia näkökohtia, kuten vanhat kaupungitkin. Monen, jo aikoja sitten toisille aloille ja seuduille siirtyneen suvun alkuperä palautuu vanhojen ruukkien ammattimiehiin. Kun nämä aikaisempina aikoina suurimmaksi osaksi olivat ulkomaalaisia ovat vanhat ruukkimme osaltaan olleet niitä kanavia, joita myöten ulkolaista verta on tullut Suomen kansaan. Esim. Someron väestö on Åvikin lasiruukin kautta saanut saksalaisen verenlisän, joka ei ole aivan mitätön.

Vanha ruukki oli omalaatuinen, vahvan sosiaalisen sidonnaisuuden leimaama yhteisö, joka väestöainekseltaan näkyvästi erosi ympäröivästä maaseudusta, jopa niin, että se saattoi saada piirteitä, jotka ovat ominaisia väestölliselle isolaatille. Åvikin lasinpuhaltajaperheet kuuluivat kaikki samaan sukusikermään. Tämän lasiruukin palveluksessa olleiden henkilöiden vuosina 1749-1814 (väliltä ovat vuosien 1779-1786 vihittyjen luettelot hävinneet) solmiamista avioliitoista oli 54 % sellaisia, joissa myös toinen kontrahentti oli ruukkilaisen tytär tai ns. piika ruukin pääkartanosta Lahdesta. Valinnan varan pienuuden huomioonottaen täytyy prosenttilukua pitää melkoisen korkeana; se merkinnee käytännössä sitä, että milloin vain asiassa suinkin päästiin yhteisymmärrykseen, valittiin aviopuoliso ruukkiyhteisön omasta piiristä. Vielä ruukin lopetettua toimintansa saattoi sen alue säilyttää tietyn väestöllisen omaleimaisuutensa pitkiä aikoja. Kouluajoiltani Seinäjoella muistan hyvin, miten Törnävän kartanon seutu, jossa oli sijainnut puoli vuosisataa sitten toimintansa lopettanut Östermyran rautaruukki ja ruutitehdas, vielä 1920-luvulla vaikutti täysin maalaismaisessa ympäristössään merkilliseltä, kuin jonkun taian voimalla elävältä miniatyyrikaupungilta vanhanmallisine kivirakennuksineen, kadunpätkineen ja iäkkäine ruotsia puhuvine asukkaineen. Vanhoista ruukeistamme voisi ja kannattaisi tehdä Tor Carpelanin tunnetun teoksen »Åbo i geneologiskt hänseende» tapaisia paikallisgenealogisia tutkimuksia.

Åvikin lasitehtaan perusti 1748 tarmokas yrittäjä, kartanonomistaja Jacob Reinhold de Pont, ranskalaisen hugenottisuvun jälkeläinen, joka äidinisältään, Someron tunnetulta rovastilta Jacob Ritziltä oli perinyt Långsjön kartanon Somerolla. Lasitehdastaan varten de Pont sai oikeuden lunastaa 6 kruununtilaa Someron Sillanpään kylästä. Kun hän lisäksi omisti Långsjön kartanon ja osti tehtaan toiminnan tueksi puolet Jurvalan kartanosta sekä residenssikseen Lahden kartanon, oli hän Someron suurin maanomistaja sekä tehtaasta ja maatiloista koostuvan ruukkiyhdyskunnan, eräänlaisen pikkuruhtinaskunnan mahtava hallitsija. Åvikin ruukki sai siten valtavat maa-alueet käyttöönsä ja niille saattoi asettua lukuisa joukko ruukkiin tavalla tai toisella riippuvuussuhteessa olevia ihmisiä. 1800-luvun alkuvuosina, jolloin tehtaan toiminta oli parhaimmillaan, se antoi työtä n. 300 hengelle. Ruukkiyhdyskunnan koko väkiluku nousi silloin ainakin 400 henkeen. Turun tuomiokapituli katsoikin tarpeelliseksi perustaa erityisen Åvikin ruukkiseurakunnan ja sen hoitoa varten ruukinsaarnaajan viran. Someron kirkkoherra oli kuitenkin ruukkiseurakunnankin esipappi. Åvikin ruukkiseurakunnalla oli omat pää- eli rippikirjansa, mutta syntyneitten, vihittyjen ja kuolleiden luetteloja pidettiin edelleen Someron kirkkoherran kansliassa myös ruukkilaisten osalta, mikä somerolaisia sukuja tutkivan on syytä pitää mielessä. Valitettavasti Åvikin ruukkiseurakunnan rippikirjoja on säilynyt vain vuosilta 1804-1809 ja 1814-1819, muut ovat hävinneet. Rajoja ruukkiseurakunnan ja emäseurakunnan välillä ei koskaan osattu pitää selvinä, minkä vuoksi myös Someron kirjoista voi löytää ruukkilaisia. Kun Someronkin rippikirjat vuotta 1757 aikaisemmalta ajalta ovat hävinneet ja historiakirjoissakin on aukkoja ja niitä on 1700-luvulla pidetty skandaalimaisen huolimattomasti - esim. monilta vuosilta vihkimispäivämäärät jätetty merkitsemättä ja kuolleiden luettelo kokonaan unohdettu - niitä on kyllä eräs myöhempi pappi yrittänyt muistinvaraisesti rekonstruoida - joutuu sukututkija kokemaan paljon harmeja ja vastuksia selvittäessään Somerolla asuneita sukuja.

Åvikin lasitehdas oli - ellei Uudessakaupungissa 1680-luvulla lyhyen ajan toiminutta vähäistä yritystä oteta lukuun - Suomen ensimmäinen varsinainen lasitehdas ja aikoinaan se oli alallaan Ruotsi-Suomen valtakunnan suurin. Se menestyi de Pontin aikana erinomaisesti ja sen tuotteet olivat hyvässä maineessa korkean laatunsa ja kauniin muotoilunsa vuoksi. 1800-luvun toisella vuosikymmenellä tehtaan kilpailukyky alkoi heiketä ja keväällä 1833 sen toiminta sai dramaattisen lopun kun raivokas tulipalo muutamassa hetkessä tuhosi koko kukoistavan ruukkiyhdyskunnan. Vain ruukin omistajien asuinrakennus jäi jäljelle. Maanviljelystilana Åvik on vieläkin olemassa. Jacob Reinhold de Pontin perilliset olivat 1797 myyneet osuutensa yhtiökumppanilleen, turkulaiselle tukkukauppiaalle Karl Fredrik Bremerille. Vuonna 1811 Åvik joutui Gadolin-suvulle, jonka hallussa kartano oli vuoteen 1894. Mainittuna vuonna kartano joutui oston kautta Haggren-suvulle, jonka omistuksessa se edelleen on.

Hyvästä liikkeelle lähdöstään Åvikin lasitehdas sai epäilemättä kiittää niitä taitavia saksalaisia ammattimiehiä, joita de Pont onnistui kiinnittämään palvelukseensa. Kotimaassa lasinpuhallustaito oli tehtaan aloittaessa toimintansa vielä miltei tuntematon, minkä vuoksi alan ammattimiehet oli värvättävä ulkomailta. Åvikin ensimmäinen lasinpuhaltajakaarti olikin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta saksalaisista kokoonpantu. Kun useimmat toivat perheensä ja sukulaisiaan mukanaan oli Somerolle 1700-luvun keskivaiheilla syntynyt pieni, mutta elinvoimainen saksalainen siirtokunta. Nämä saksalaiset mestarit, joista useimmat olivat aikaisemmin toimineet Johanstorpin eli Kostan lasitehtaalla Ruotsissa, olivat nimiltään Johann Bauholtz, Johann Christopher Bertling, Johann Thomas Fromm, Andreas Schmidt, Gottfried Thitz, Caspar Wagner, Onewald Waltzer, Georg Zeitz ja eräs Rudolf, jonka sukunimeä ei mainita henkikirjassa. He ja heidän jälkeläisensä muodostivat parin sukupolven ajan Åvikin lasinpuhaltajain eliitin, jonka kouluttamana ja heihin monin sukulaisuussuhtein liittyen vähitellen syntyi kotimainen lasinpuhaltajakunta.

Edellä mainituista mestareista Caspar Wagner oli uskonnoltaan roomalais-katolinen, mutta merkittiin siitä huolimatta Someron kirkonkirjoihin, tosin huomautuksella »papista», siis paavilainen. Hän ei kauan viihtynyt Åvikissa, vaan lähti jo 3 viikon oleskelun jälkeen takaisin Ruotsiin. Myös Johann Bauholtz ja Rudolf lähtivät verrattain pian pois, mutta muista edellä mainituista mestareista on lähtenyt enemmän tai vähemmän elinvoimaisia åvikilaissukuja.

Åvikin vanha ruukkiyhteiskunta oli varsin monikerroksinen sosiaalinen rakennelma. Huippuna olivat luonnollisesti ruukinpatruunat, de Pontit, Bremerit ja Gadolinit, jotka olivat liian korkealla liittyäkseen siihen kiinteämmin. Näistä tunnetuista suvuista on jo seikkaperäiset selvitykset, joten niihin ei ole aihetta tässä enempää puuttua. Varsinaisen ruukkiyhteiskunnan ylimpänä kerroksena olivat täysinoppineet lasinpuhaltajat, joita ei koskaan ollut kymmentä enempää yhtäaikaa palveluksessa. Lasinpuhaltaja, glasblåsare, oli varsin eksklusiivinen arvonimi, jota vain harvat täysinoppineet ammattimiehet saivat käyttää. Oikeus sen käyttöön näyttää määräytyneen vain tavan ja ehkä saksalaisten perinteiden mukaan, sillä lakisääteisesti järjestettyä lasinpuhaltajien ammattikuntaa ei meillä ollut. Eräistä Åvikin lasinpuhaltajista käytettiin myös tehtailijan (Fabriqueur) titteliä. Johtuiko tämä vain kohteliaisuudesta vai oliko heillä jotain osuutta tehtaaseen ei ole käynyt selville. Joka tapauksessa Åvikin lasinpuhaltajat olivat 1700-luvun sääty-yhteiskunnassa melkoisen korkealle arvostettuja jäseniä, paljon enemmän kuin tavallisia käsityöläisiä. Lasinpuhaltaja Gottfried Thitz saa jo 1749 puolisokseen aatelisneidin, tosin köyhän mutta Someron vanhaan läänitysaateliin kuuluvan Hedvig Sophia Munck af Fulkilan ja hankkii osan Kimalan säterikartanosta. Lasinpuhaltaja Pehr Nycander pääsee 1770 luutnantti ja kartanonomistaja Adam Limatiuksen vävyksi ja itsekin appensa jälkeen Jurvalan kartanon herraksi. Seuraavassa polvessa toistuu sama tarina: Nycanderin tytär ja Jurvalan perijätär menee naimisiin lasinpuhaltaja Emanuel Björnin kanssa, josta vuorostaan tulee kartanon omistaja. Lasinpuhaltajien sosiaalista nousua ilmeisesti auttoi se, että he olivat melkoisen varakasta väkeä, mutta Someron monet kartanonomistajat jo köyhtyneitä, ja ehkä myös se seikka, että lasinpuhaltajat olivat ulkomaalaista ja senvuoksi ikäänkuin 'hienompaa' syntyperää. Toisaalta niitä lasinpuhaltajasukuja, jotka eivät päässeet maaomaisuuteen kiinni, odotti myöhemmissä polvissa sosiaalinen alamäki, sen jälkeen kun ei enää ollut tarmoa oppia oikeaksi lasinpuhaltajaksi ja kun Åvikin tehdas oli alkanut kannattaa huonosti ja lopuksi tuhoutunut. Näin kävi esim. Waltzerien, joita Åvikissa oli lasinpuhaltajina kolmessa polvessa yhteensä viisi, mutta joista sitten tuli pitäjänkäsityöläisiä, torppareita ja lopuksi itsellisiä ja renkejä Somerolle.

Lasinpuhaltajien lisäksi Åvikin tehtaalla oli suuri joukko alempiasteisia työntekijöitä, lasinpuhaltajien apumiehiä, kuten »lasinvetäjiä» ja »-kantajia» (glasdragare, -förare), joiden tehtävä ei ole tarkemmin tiedossani, lasikauppiaita (glashandlare), jotka kulkivat myymässä tehtaan tuotteita, muotintekijöitä (degelmakare), 'tamppareita' (stampare), joiden tehtävästä en ole liioin päässyt selville, puunkuivaajia, laatikontekijöitä, tiilenlyöjiä, hiojia, ruukinrenkejä - luultavasti tavallisia sekatyömiehiä - ja oppipoikia. Tästä ryhmästä taitavimmat pääsivät lasinpuhaltajiksi saakka, mutta suurin osa jäi apumiesasteelle. Säätyero lasinpuhaltajien ja apumiesten välillä näyttää olleen melko jyrkkä, esim. avioliittoja ei näiden ryhmien välillä juuri solmittu. Kun lasinpuhaltajien lasten kummeiksi pyydettiin pitäjän säätyläisiä, tyytyivät apumiesperheet aina omaan ryhmäänsä kuuluviin tai talonpoikaisiin kummeihin. Apumiehet olivat kotimaista alkuperää, suurimmalta osaltaan nähtävästi Someron ja lähipitäjien tilattomasta väestöstä peräisin. Apumiesryhmänkin sisällä syntyi useampipolvisia åvikilaissukuja, ja säännöllisesti otti Åvikiin apumieheksi lähtenyt nuorukainen ruotsalaisen sukunimen itselleen.

Edellä mainitut ammattinimikkeet kuuluivat lasialan työntekijöille. Mutta Åvikin ruukkiyhteiskunnassa tarvittiin muitakin toimihenkilöitä. Ruukinsaarnaaja ja ruukinkirjanpitäjä olivat säätyläistöön kuuluvia virkailijoita. Ruukinvahtimestari lienee ollut järjestyksenvalvoja tai varastonhoitaja. Lisäksi ruukilla oli omat seppänsä, suutarinsa, räätälinsä, puuseppänsä ja muurarinsa, se oli siis omavarainen yhteiskunta kaikkiin tärkeimpiin palveluammatteihin nähden. Ruukin käsityöläiset muodostivat varsinaisesta lasiammattikunnasta erillisen ryhmänsä, mutta sillä ei näytä olleen sellaista omanarvontuntoa kuin lasinpuhaltajilla eikä samaa asemaa yhteiskunnassa. Tehdastyön loppuessa he jatkoivat toimintaansa pitäjänkäsityöläisinä. Myös käsityöläisten piirissä syntyi selvästi erotettavia åvikilaissukuja.

Oman, mutta paljon höllemmin ruukkiyhteiskuntaan liittyneen ryhmänsä muodostivat ruukin maatilojen lampuodit, torpparit ja palkolliset. Sosiaalisesti he eivät eronneet pitäjän muusta vastaavassa asemassa olevasta väestöstä.


Esittelen lopuksi eräitä huomattavampia Åvikin lasinpuhaltajasukuja. Useimmista on jo annettu tietoja Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistyksen vuosikirjassa julkaisemassani kirjoitussarjassa. Täydellisiä sukuselvityksiä ne eivät valitettavasti ole, koska niitä varten oli ollut pakko tyytyä käyttämään lähteenä pääasiassa vain Hämeenlinnan maakunta-arkistoon siirrettyä Someron kirkonarkiston vanhempaa osaa, enkä tätä esitystä varten käytettävissä olleessa ajassa ole voinut niitä täydentää muuta kuin joillakin ylimalkaisilla tiedoilla. Mutta mainitun kirjoitussarjan ilmestymisen jälkeen olen saanut tilaisuuden tutustua Aimo Löfbergin erinomaisen antoisaan lisensiaattityöhön »Suomen lasinpuhaltajat ennen vuotta 1860». Varsinkin tämän tutkimuksen matrikkeliosa on genealogian kannalta todellinen löytö. Kun lisensiaatti Löfberg on ystävällisesti luovuttanut kappaleen tutkimustaan minulle, olen siihen sisältyvillä Åvikin lasinpuhaltajia koskevilla runsailla tiedoilla täydentänyt tätä esitystä.

Otan ensiksi Åvikin vanhimpaan lasinpuhaltajapolveen kuuluneet saksalaisperäiset suvut.

Bertling

Suvun alkaja Suomessa on Johann Christopher Bertling (s. 1730, kuoll.. Somerolla 1783), joka saapui lasinpuhaltajaksi Åvikiin n. 1750. Todennäköisesti hän oli Ruotsissa Limmarydissa 1754 kuolleen lasinpuhaltaja Johann Bertlingin poika. Hänen puolisonsa Anna Catharina Zeitz oli myös saksalaista lasinpuhaltajasukua, suvun somerolaisen haaran kantaisän sisar. Johann Christopherin poika Johann Heinrich oli myös jonkin aikaa Åvikin tehtaan palveluksessa, mutta muutti jo 1780-luvulla Inkereen lasitehtaalle Uskelaan, jossa työskenteli lasinpuhaltajana kuolemaansa saakka. Hänen kahdesta pojastaan, Adolf Fredrikistä ja Jonas Conradista tuli myös lasinpuhaltajia. Edellinen, joka kuoli naimattomana, palveli Nuutajärven tehtaalla, jälkimmäinen mm. Inkereellä ja Mariedalissa. Jonas Conrad oli naimisissa Åvikissa ja myöhemmin Inkereellä toimineen lasinpuhaltaja Michael Waltzerin tyttären Concordia Carolina Waltzerin kanssa. Heillä oli kolme poikaa.

Somerolla sukua jatkoi kantaisän samanniminen, avioliiton ulkopuolella syntynyt poika Johan Christoffer Bertling, jonka jälkeläiset ovat sulautuneet Someron kantaväestöön. Suku elää tiettävästi vielä Somerolla; eräät sen jäsenet ovat käyttäneet nimeä Seppälä.

Schmidt

Lasinpuhaltaja Andreas Johann Schmidt, syntynyt Saksassa 1738, saapui n. 1760 Åvikiin yhdessä sisarensa Maria Magdalenan kanssa. Somerolla hän löysi itselleen heti aviopuolison Lahden kartanosta, missä morsian, Maria Losche, oli palveluksessa. Todennäköisesti Maria Loschekin oli saksalainen syntyperältään. Vaimonsa kuoltua Schmidt meni uusiin naimisiin ammatti- ja heimoveljensä lasinpuhaltaja Gottfried Thitzin tyttären Dorothean kanssa. Täten oikaistaan edellämainitussa kirjoitussarjassani esiintyvä tieto, että Dorothean aviopuoliso olisi ollut Andreas Johann Schmidt nuorempi. Kyseessä olevan merkinnän Someron vihittyjen luettelossa täytyy tarkoittaa Andreas Johann vanhempaa eikä hänen samannimistä poikaansa.

Schmidt muutti 1780-luvulla Mariedalin lasiruukin palvelukseen Sipooseen, ja kutsui sinne myös eräitä sukulaisiaan. Andreas Johann oli erittäin omanarvontuntoinen ja äkkipikainen herra, jonka kanssa työnantajien oli vaikea tulla toimeen. Hänen sisarensa Maria Magdalena ja poikansa Andreas Johann nuorempi jäivät Åvikiin. Maria Magdalena joutui naimisiin Åvikin ruukinräätälin Henrik Stenmanin kanssa.

Andreas Johann nuorempi eli Anders Johan toimi lasinpuhaltajana Åvikissa 1790-luvulle saakka, jolloin hänkin vaihtoi työnantajaa ja siirtyi Inkereen tehtaalle Uskelaan. Hän oli vielä vaikeammin epäsosiaalinen yksilö kuin isänsä. Hänen elämänsä ankeat loppuvaiheet on Löfberg selvittänyt. Kun hänen yrityksensa perustaa eräiden toisten osakkaiden kanssa uusi lasitehdas Nurmijärvelle oli rauennut, hän muutti noin 1810 Ruotsiin aikomuksenaan perustaa sinne oma tehdas, mutta joutui siellä sellaisiin selkkauksiin, että hänet passitettiin vangittuna Tukholmaan. Palattuaan takaisin Suomeen hän joutui auttamatta kaltevalle pinnalle ja 1820 hänet passitettiin irtolaisena Hämeenlinnan vankilaan, jossa hän kuoli 1836.

Johann Andreas nuoremman vaimo Anna Maria Forsgren muutti erilleen miehestään, kuten hyvin voi ymmärtää. Lapsia ei heillä tiedetä olleen. Se Gottfried Schmidt, joka Löfbergin mukaan oli Andreas Johanin vanhemman poika, täytynee kuitenkin olla huomattavasta ikäerosta huolimatta hänen veljensä. Tämä Gottfried oli syntynyt 1757 ja palveli sekä Åvikissa että Mariedalissa lasinpuhaltajana. Hänellä oli lapsia ja mahdollisesti on suku hänestä jatkunut. Andreas Johann vanhemman toisesta avioliitosta oli 1783 syntynyt poika Carl Gustaf, joka palveli lasinpuhallusalalla Mariedalissa. Johann Andreas vanhemman veljestä Conradista polveutuu suvun ruotsinmaalainen haara, josta Löfberg antaa tietoja.

Thitz

Thitz-sukua edusti Åvikin lasinpuhaltajakunnassa vain kantaisä, lasinpuhaltaja Gottfried Thitz - nimi kirjoitetaan myös Titze tai Titzen - synt. 1726, kuoli. 1793, joka aloitti palvelunsa Kostan lasitehtaalla Ruotsissa ja tuli ensimmäisten lasinpuhaltajien mukana Åvikiin. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli, kuten jo mainittiin, Hedvig Sophia Munck, kapteeni Mårten Johan Munck af Fulkilan ja Catharina Ritzin tytär ja Åvikin perustajan J. R. de Pontin serkku. Ensimmäisen vaimonsa kuoltua Thitz meni uuteen avioliittoon Åvikin ruukinsaarnaajan Marcus Lagerlundin tyttären Johanna Sophian kanssa. Ensimmäisestä avioliitosta Thitzillä oli useita poikia, mutta kukaan heistä ei jatkanut isänsä ammattia. Vanhin Carl Fredrik muutti Tukholmaan, jonne hän perusti ravintolan, ja sinne muutti kaksi nuorempaakin poikaa. Ainakin kaksi pojista Jakob Martin ja Johan Petter, jäi kuitenkin Suomeen, - valitettavasti ei heistä ole käytettävissä tarkempia tietoja. Gottfried Thitzin pojanpoika oli kapteeni Gustaf Fredrik Thitz, synt. 1794, kuoll. 1864. Hän oli naimisissa sukulaisensa Carolina Fredrika Albertina Munckin kanssa, jonka veljentytär oli Ruotsin prinssi Oscarin puoliso Ebba Munck. Heidän poikansa oli monista ja erikoisista etunimistään eräänlaisen kuuluisuuden saanut amiraali, jonka nimistö virallistenkin asiakirjojen ja hakuteosten mukaan oli Ernst Gustaf Julius Caesar Fredrik Wilhelm Atos Porthos Aramis Romulus Remus Thitz. Kasteessa hän lienee saanut vain kaksi ensinmainittua nimeä. Siitä, miten hän nuo muut oli saanut, on ritarihuoneen genealogi maisteri Aminoff antanut seuraavan, autenttiselta taholta kuullun selityksen: Palvellessaan nuorena upseerina Venäjällä oli hän ilmoittautunut jonkun sikäläisen luterilaisen seurakunnan pastorille kirkonkirjoihin ottamista varten. Kun hän oli sanonut etunimensä, oli pastori kysynyt, eikö hänelle ollut enempiä, jolloin häneen oli mennyt pilanteon paholainen ja hän oli ladellut pitkän rivin sillä hetkellä mieleensä johtuneita komeita nimiä. Mutta pappi oli merkinnyt ne huolellisesti kirjoihinsa, mistä ne sitten joutuivat Thitzin virallisiin henkilöpapereihin. Myöhemmin niitä oli vaikeata sieltä poistaa, ja niin Thitz joutui pitämään ne kaikki. Amiraali Thitz oli syntynyt 1826, palveli kunniakkaasti Venäjän keisarillisessa laivastossa saaden kontra-amiraalin arvolla eron 1886. Hän palveli vielä senjälkeen Suomen valtiota sotakomissaarina Oulun läänin kutsuntapiirissä ja kuoli Oulaisissa 1899. Amiraali Thitz oli naimisissa serkkunsa Sofia Lovisa Munckin kanssa.

Waltzer

Suku on kotoisin Pommerista, josta lasinpuhaltaja Onevald Waltzer, synt. 1720, kuoll. 1752, muutti Ruotsiin ja sieltä Åvikiin, jonka ensimmäisiä mestareita hän ja hänen lankonsa Georg Zeitz olivat. Vaimonsa Anna Catharina Zeitzin kanssa hänellä oli kolme poikaa, Johan, Hans Michael ja Hans Göran. Johanista ja Hans Göranista tuli lasinpuhaltajia Åvikiin, mutta Hans Michaelista pitäjänpuuseppä. Suku jatkui kaikista kolmesta. Lasinpuhaltajapoikien jälkeläiset pysyivät suvun perinteellisessä ammatissa, ja yhä vieläkin on Waltzereita Suomen lasitehtaissa. Löfbergin tutkimuksessa mainitaan peräti 8 ennen vuotta 1860 Suomessa toiminutta Waltzer-sukuista lasinpuhaltajaa.

Puuseppä Hans Michael Waltzerin jälkeläiset jäivät Somerolle, missä heitä 1800-luvulla oli torppareina, itsellisinä ja renkeinä. Tämäkin sukuhaara jatkuu tiettävästi edelleen Somerolla, ehkä muuallakin.

Lasinpuhaltaja Hans Göran Waltzerin tytär Maria Wilhelmina joutui naimisiin Kimalan kartanon toisen puolikkaan omistajan tuomari Jakob Avellanin kanssa ja tuli siten tämän suvun somerolaisen haaran kantaäidiksi. Maria Wilhelminan vanhempia ei Bergholmin Sukukirja tunne.

Zeitz

Suvun alkaja Somerolla, lasinpuhaltaja Georg Zeitz, synt. 1718, tuli yhdessä sisarensa kanssa Åvikiin Bron seurakunnasta Ruotsista. Suvun saksalaisesta alkuperästä ei kuitenkaan ole mitään epäilystä. Mahdollisesti nimi on otettu Saksissa olevan Zeitzin kaupungin mukaan. Georg Zeitzin molemmat pojat Hans Georg ja Johan Petter toimivat lasinpuhaltajina Åvikissa. Johan Petterin pojista suku on jatkunut Somerolla nykyaikaan saakka osittain suomalaistetuin nimin Serjo ja Seitsiö. Toistaiseksi on selvittämättä, oliko se Georg Heinrich Seitz, joka viime vuosisadan puolivälissä omisti peilitehtaan Johanneksessa Karjalan kannaksella, jossakin yhteydessä Åvikin sukuun. Someron kirjoissa suvun nimi kirjoitetaan joskus myös S:llä.


Ensimmäiset kotimaassa valmistuneet lasinpuhaltajat ilmestyvät kuvaan vasta 1700-luvun lopussa. Yleensä kotimaista alkuperää olevat lasialan ammattilaissuvut eivät osoittaneet samaa uskollisuutta ammattiaan kohtaan kuin saksalaiset, eihän heillä ollut sellaisia perinteitäkään kuin saksalaisilla. Useita melko selvän åvikilaisleiman saaneita sukuja kuitenkin syntyi. Niistä annettakoon tässä vain joitakin aivan lyhyitä tietoja.

Appelgren-nimen ottaneessa suvussa oli vain yksi varsinainen lasinpuhaltaja, Johan Appelgren, synt. 1757, kuoll. 1841, muut olivat puunkuivaajia ja muita apumiehiä, lopuksi torppareita ja renkejä. Åvikin Appelgreneillä ei ole yhteyttä samannimiseen pappis- ja virkamiessukuun.

Björn-suvun alkaja Åvikissa lasinpuhaltaja Paulus Björn, synt. 1736, kuoll. 1797, oli kotoisin Ruotsista ja kuului nähtävästi Tukholmassa Kungsholmin lasitehtaalla toimineeseen samannimiseen sukuun. Hänen kolme poikaansa, Paul, Frans ja Emanuel olivat myös lasinpuhaltajia, heistä Emanuel Åvikissa. Puolisonsa lasinpuhaltaja Nycanderin tyttären perintönä hän sai Jurvalan kartanon ja alkoi senjälkeen käyttää tehtailijan titteliä.

Blekman-nimisiä lasinpuhaltajia oli vain yksi, Daniel Blekman, jonka puoliso oli Waltzer-sukua. Muut Blekmanit olivat apumiehiä tai maataloustyöväkeä.

Lasinpuhaltaja Petter Nycander tai Nicander, synt. 1745, sai puolisonsa Eva Renata Limatiuksen perintönä Jurvalan kartanon ja alkoi myös käyttää tehtailijan arvonimeä. Pojista ei tullut isänsä ammatin jatkajia, mutta eräs heistä, Lars Fredrik Nicander, luki papiksi. Hän kuoli Kuopion maaseurakunnan kappalaisena 1821 naimatonna.

Wikstedt-nimisiä sukuja Åvikissa syntyi ainakin kaksi, joiden keskinäinen yhteys ei ole selvinnyt. Nimi on nähtävästi otettu Åvikin ruukin mukaan. Wikstedtit ovat somerolaista alkuperää. Yhtä sukua voidaan jäljittää 1600-luvun loppupuolella eläneeseen Harjun kartanon alustalaiseen Juho Henrikinpoikaan. Tämän poika Abraham oli Lahden kartanoon kuuluvan Urpolan torpan haltija. Abrahamin pojista Erik, synt. 1755, kuoll. 1801, lähti jo 9-vuotiaana työhön Åvikiin. Ilmeisesti lahjakkaana ja ahkerana poikana hänestä tuli lopuksi täysinoppinut lasinpuhaltaja. Åvikissa hän otti nimekseen Wikstedt, ehkä tehtaan nimen mukaan. Avioliitollaan lasinpuhaltaja Onevald Waltzerin tyttären Anna Maria Magdalenan kanssa hän pääsi ammattikunnan ylimmän kerroksen piiriin. Hänen kahdesta pojastaan Johanista ja Carl Gustafista tuli myös lasinpuhaltajia Åvikiin. Luultavasti Urpolan sukua ja Erik Wikstedtin veljiä oli Åvikin ruukin vahtimestari Matts Wikstedt. Näillä Wikstedteillä oli lapsirikkaat perheet ja todennäköisesti suku on jatkunut. Lasinpuhaltaja Abraham Wikstedt, synt. 1748, oli todennäköisesti Kultelan Hurrin isännän Matti Abraminpojan poika. Hänen poikansa Johan Gottfrid oli myös lasinpuhaltajana Åvikissa, ja tämänkin pojista ja pojanpojista tuli lasinpuhaltajia eri tehtaisiin.

Winterbäck-suvun alkaja oli kartanonvouti Tammelan Haudankorvan Jaakkolassa Jonas Winterbäck, todennäköisesti Ruotsista kotoisin. Hänen molemmat poikansa Nils ja Georg lähtivät pikenteiksi eli miespalvelijoiksi de Pontien Lahteen, josta molemmat pian siirtyivät Åvikin ruukin palvelukseen. Nils jäi tamppaajaksi, mutta Georgista tuli aikanaan lasinpuhaltaja. Hänen poikansa Gabriel oli myös lasinpuhaltaja ja toimi Urjalan Nuutajärven tehtaalla. Suku näyttää jatkuneen.


Vain yksipolvisista lasinpuhaltajaperheistä tai vain apumies- tai käsityöläisryhmissä edustetuista åvikilaissuvuista ei tässä voida antaa enempiä tietoja kuin seuraava nimiluettelo: Abelstedt, Alenius, Aurell, Bergman, Bergsten, Brungelin, Cadeen, Falk, Flinckenfeldt, Forssman, Fridström, From, Gahmberg, Gullberg, Hagström, Hartlin, Hedenberg, Hyemander, Höök, Kempe, Leiman, Långström, Mehnström, Monthén, Nyman, Nystedt, Sarén, Silander, Silfverberg, Sjöholm, Solgren, Stenman, Sylvander, Torpman, Trygg, Ullberg, Åberg, Åkerblom, Zidbäck. Näitä sukuja ei tiettävästi vielä ole missään selvitetty. Kaikista åvikilaissuvuista, jotka maamme nyt niin tärkeän lasiteollisuuden alalla ovat tehneet arvokasta ja jälkipolvien kunnioituksen ansaitsevaa työtä, kannattaisi tehdä täydelliset sukuselvitykset, samoin kuin muittenkin vanhojen lasiruukkiemme työntekijäsuvuista.


* Suomen Sukututkimusseuran kokouksessa 13.11.1973 pidetty esitelmä


Referat

Om glasblåsarsläkterna på Åvik. Finlands första mera betydande glasbruk grundades 1748 på Åvik i Somero av Jacob Reinhold de Pont och verkade till 1833, då bruket brann ned. Författaren skildrar brukssamhällets sociala struktur och i synnerhet det högsta hantverkarskiktet, glasblåsarna, som stod på gränsen till ståndspersonsklassen. De första glasblåsarna, som inkallades i mitten av 1700-talet, var alla av tysk extraktion, ehuru åtminstone flera av dem närmast kom från Sverige. I flera fall ärvdes glasblåsaryrket från generation till generation i dessa släkter, vilkas öden skildras i korta översikter. Senare uppträder också glasblåsare av svenskt eller finskt ursprung men yrket gick endast sällan i arv inom deras släkter.


Genos 44(1973), s. 93-103

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Referat ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1973 hakemisto | Vuosikertahakemisto