GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Viitteet | Referat | Artikkelin loppu ]

Henkikirjat henkilöhistoriallisena lähteenä

Fil.lis. Eljas Orrman, Helsinki

        Föga finnes det ett mera själsmördande arbete än mantalsskrifningen samt expedierandet af två renskrifna och ett konseptexemplar af mantalslängden; och detta tröttsamma samt ihärdig flit och noggranhet påkallande arbete fortgår med användande dervid af åtminstone ett ständigt biträde, i ett medelstort härad oafbrutet ifrån och med April till Okt. månad hvart år.

Henkikirjoittaja Gustaf Majander 1870-luvun alussa. Senaatin yleinen kanslia, Hc 10: 7v.

Henkikirjoituksen kehitysvaiheet

Virallisina väestökirjoina maassamme ovat kolmen vuosisadan aikana olleet luterilaisten seurakuntien historia- ja rippikirjat ja myöhemmin myös ortodoksisten seurakuntien vastaavat kirjat. Niiden rinnalle ilmestyivät 1800-luvun lopulla eriuskolaisseurakuntien jäsenluettelot ja tällä vuosisadalla siviilirekisteri. Tämä järjestelmä on keskeisiltä osiltaan edelleen voimassa huolimatta väestön rekisteröinnissä 1970-luvun alussa toteutetusta uudistuksesta, jossa luotiin erityinen väestön keskusrekisteri. Tähän uuteen rekisteriin viedään kaikki paikallisiin väestörekistereihin merkityt henkilöt. Uudistuksen jälkeen ovat paikallisia väestörekistereitä evankelis-luterilaisten ja ortodoksisten seurakuntien väestökirjat, henkikirjoittajien pitämät väestörekisterit edellä mainittuihin seurakuntiin kuulumattomista sekä niin ikään henkikirjoittajien pitämät kotipaikkarekisterit kaikista kunnassa kotipaikan omaavista. [1]

Seurakuntien väestökirjat eivät kuitenkaan ole ainoa lähderyhmä, johon maamme väestö on tullut ja edelleen tulee merkityksi, sillä vuosittain laaditut henkikirjat sisältävät myös keskeiset tiedot väestöstä.

Henkikirjojen laatiminen alkoi puoli vuosisataa ennen kuin kirkollinen väestökirjanpito vuoden 1686 kirkkolailla yhtenäistettiin. Kun kirkollisessa aineistossa lisäksi sotien, tulipalojen ja muiden tuhojen seurauksena on aukkoja, muodostavat henkikirjat varsinkin 1600- ja 1700-lukujen osalta tärkeän lähteen suku- ja henkilöhistorialliselle tutkimukselle. [2]

Henkikirjojen ruotsinkielinen nimitys mantalslängd (manttaaliluettelo) vakiintui 1600-luvun jälkipuoliskolla nykyiseen käyttöönsä. 1500-luvulla ja vielä kauan 1600-luvulla kutsuttiin manttaaliluetteloiksi monenlaisia luetteloita, joissa oli tietoja henkilöistä. Tällaisia olivat linnojen kestitysluettelot, väenottoluettelot sekä sellaiset veroluettelot, joihin kirjattiin henkilöltä tai ruokakunnalta perittävien verojen maksajia. Myös maaomaisuuteen kohdistuviin veroihin liittyviä luetteloita voitiin kutsua manttaaliluetteloiksi. Henkikirjoista käytettiin tämän vuoksi 1600-luvun jälkipuoliskolle saakka nimitystä kvarntullsmantalslängd (myllytullimanttaaliluettelo) niiden erottamiseksi muista manttaaliluetteloista.

Osallistuminen Itämeren eteläpuolella käytyihin sotiin 1600-luvun alkupuolella johti Ruotsi-Suomessa valtion menojen jatkuvaan kasvuun. Tämän vuoksi kruunun oli löydettävä yhä uusia verotuskohteita. Vuonna 1625 alettiin kantaa uutta kulutusveroa, myllytullia, kaikesta jauhetusta viljasta, mutta tämä vero aiheutti tyytymättömyyttä ja sen kanto osoittautui hankalaksi. Seurauksena oli, että vuodesta 1628 lähtien tehtiin mahdolliseksi myllytullin korvaaminen henkilöverolla, jota perittiin kaikilta 12 vuotta täyttäneiltä. [3] Valtaneuvoston päätöksellä oli Suomessa Pohjanmaata myöten vuonna 1634 kannettava myllytullimanttaaliveroa eli henkirahaa, [4] ja mainitusta vuodesta alkaa meidän päiviimme asti ulottuva henkikirjojen sarja, sillä henkirahasta tuli pian pysyvä vero. Verovelvollisuuden laajuudessa ja veronkannon organisaatiossa tapahtui kuitenkin jatkuvasti muutoksia.

Ensimmäiset yleiset säädökset henkirahan kannosta annettiin vuonna 1635, kun maaherrat saivat ohjeet siitä, miten karjaveroa ja henkirahaa oli kannettava. Parin seuraavan vuosikymmenen aikana tapahtui joukko merkittäviä muutoksia, mm. vuosina 1652 ja 1655. Henkikirjoituksen suorittajat, manttaalikomissaarit, saivat vuonna 1673 verraten ylimalkaisen ohjesäännön, jonka kaksi vuosikymmentä myöhemmin korvasi uusi ja perusteellinen ohjesääntö. Tämä vuonna 1693 annettu sääntö pysyi voimassa yli puolitoista vuosisataa aina 1860-luvulle asti, vaikka sen eräitä kohtia oli muutettu ja manttaalikomissaarien virat oli lakkautettu vuonna 1779. [5]

Autonomian ajan alussa koottiin yhteen eri tahoilla olleet henkikirjoitusta koskevat säädökset, ja ne sisällytettiin vuonna 1826 maaherroille lähetettyyn kiertokirjeeseen. Perusteellisen uudistuksen koki henkiverotus vasta vuonna 1865. Silloin eri henkilöverot, henkiraha, laamannin- ja kihlakunnantuomarivero sekä teiniraha, lakkautettiin ja korvattiin yhdellä ainoalla uudella henkilöverolla, jonka nimeksi tuli henkiraha. Uudistus merkitsi sitä, että useimmat aikaisemmin voimassa olleet vapautukset henkirahan suorittamisesta poistettiin ja että jokaisen verovelvollisessa iässä olevan ja veronmaksukykyisen henkilön tuli maksaa tämä vero. Henkikirjoituksen toimittamisesta ja henkikirjojen laadinnasta annettiin lähes samansisältöiset asetukset vuosina 1878 ja 1894. Ensiksi mainitussa asetuksessa todetaan, että henkikirjoituksella "on tarkoituksena saada selkoa väkiluvusta ja olla perustuksena eräille kansalais-velvollisuuksille ja oikeuksille". [6]

Itsenäisyyden ajan alussa todettiin henkikirjoituksessa monenlaisia puutteita ja tehottomuutta. Ratkaisua näihin ongelmiin etsittiin useissa komiteoissa, mutta vuoden 1894 asetus pysyi voimassa aina vuoteen 1945 asti. Sitä ennen oli kuitenkin henkirahan kanto lopetettu vuonna 1924, ja vuonna 1939 oli annettu laki henkikirjoituksesta, jonka voimaantuloa kuitenkin sotien takia jouduttiin lykkäämään. Tämä laki oli sitten voimassa aina vuoteen 1971 asti, jolloin uusi väestörekistereitä koskeva lainsäädäntö tuli voimaan. [7]


Henkikirjoituksesta eri aikoina annetut määräykset

Kun myllytullista siirryttiin henkirahan kantoon, perittiin uutta veroa kaikilta 12 vuotta täyttäneiltä henkilöillä. Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennen kuin verovelvollisuuden perustana olevia ikärajoja muutettiin. Vuonna 1652 nostettiin verovelvollisuuden alaikäraja 15 vuoteen ja yläikärajaksi määrättiin 63 vuotta. Vuodesta 1655 lähtien joutuivat kuitenkin yli 63 vuotiaat talonisännät verovelvollisiksi. 1650-luvulla voimaan tulleet ikärajat säilyivät sen jälkeen muuttumattomina kaksi vuosisataa, koko Ruotsin vallan ajan ja pitkään autonomian ajalla. Vuoden 1865 uudistuksessa korotettiin alaikärajaa yhdellä vuodella 16 vuoteen yläikärajan pysyessä muuttumattomana. Nämä ikärajat olivat sen jälkeen voimassa aina henkirahan lakkauttamiseen asti. [8]

Henkiraha oli alun perin tarkoitus kantaa kaikilta verovelvollisessa iässä olevilta, mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin useat väestö- ja ammattiryhmät saivat vapauden uuden veron suorittamisesta.

Valtakunnan ylin sääty, aateli, oli aluksi muiden säätyjen tavoin velvollinen maksamaan henkirahoja, mutta se pääsi vapaaksi tästä rasituksesta jo vuonna 1641. Tämä vapaus ei rajoittunut pelkästään aatelismieheen ja hänen perheenjäseniinsä, vaan se tuli koskemaan myös hänen palkollisiaan, mikä käytännössä tarkoitti asuinkartanoissa, säterikartanoissa, palveluksessa olevia. Vuonna 1652 vapaus ulotettiin myös säterien lampuoteihin, talonpoikaisiin vuokraviljelijöihin, mutta tämä etu poistettiin vuonna 1693. Siitä lähtien vain aatelismiehen henkilökohtaiset palvelijat olivat vapaita henkirahasta hänen perheensä jäsenten lisäksi. Aateli menetti tämän verovapauden vuonna 1865, jolloin myös monet muut ryhmät lakkasivat nauttimasta vapautta henkirahasta.

Jo varhain myönnettiin sotaväessä palveleville vapautus henkirahan maksusta. Vapauden laajuus vaihteli jossain määrin eri aikoina, mutta 1600-luvulta lähtien ei henkirahaa vaadittu aatelittomalta päällystöltä ja alipäällystöltä eikä myöskään miehistöltä. Autonomian ajan alussa laajenivat sotaväen vapaudet, kun Suomen sotaväessä palvelevat ja heidän vaimonsa vapautettiin kruunun veroista, siis myös henkirahasta vuonna 1815. Jo tätä ennen vuodesta 1811 lähtien olivat venäläiseen sotaväkeen kuuluvien suomalaisten vaimot ja heidän lapsensa saaneet vapauden henkirahasta. [9]

Useat muutkin väestöryhmät pääsivät ajan mittaan vapaiksi henkirahasta. 1600-luvulta lähtien tällaisia ryhmiä olivat piispat perheineen ja palveluskuntineen, hovioikeuksien aatelittomat asessorit, yliopistojen professorit ja ylioppilaat sekä koululaiset. Vapautettujen joukkoon kuuluivat myös eräiden yhteiskunnan kannalta tärkeiden ammattien harjoittajat kuten salpietarinkeittäjät, luotsit, eräät merimiesryhmät ja pyövelit. Pyrkimykset edistää teollisuutta hyödyn aikakaudella 1700-luvulla ilmenivät mm. siten, että teollisuuden harjoittajat ja teollisuustyöväki nauttivat vapautta henkirahasta. Tämä yleinen vapautus kesti kuitenkin vain muutaman vuosikymmenen, sillä vuonna 1766 se poistettiin valtaan tulleen myssyhallituksen toimesta. Manufaktuureissa työskentelevät ulkomaalaiset mestarit ja kisällit pysyivät kuitenkin edelleen vapaina. Pyrkimykset lisätä valtakunnan väkilukua johtivat siihen, että vanhemmat monilapsisissa perheissä vapautettiin henkirahasta 1700-luvun jälkipuoliskolla. Määräaikaisia vapauksia saivat taas kivitalojen rakentajat.

Venäjän vallan alussa laajennettiin henkirahasta vapautettujen piiriä jossain määrin. Kaupunkilaitoksen kehitystä pyrittiin 1800-luvun alkupuolella edistämään mm. siten, että uusien kaupunkien asukkaat kymmeneksi vuodeksi vapautettiin kruunun veroista, siis myös henkirahasta. Myös parissa vanhemmassa kaupungissa nauttivat kaupan ja teollisuuden palveluksessa olevat samantapaisia vapauksia. [10]

Yhteiskunnan köyhimmät väestöryhmät olivat siinä asemassa, että heiltä ei henkirahaa voitu saada perityksi. Sen vuoksi täytyi nämä ryhmät, mm. kerjäläiset, vaivaiset jne., vapauttaa henkirahan maksusta. Manttaalikomissaarien ohjesääntöön vuodelta 1693 otettiin tällaista käytäntöä koskeva nimenomainen määräys. Sen soveltaminen käytäntöön jäi suuressa määrin riippuvaiseksi henkikirjoituksen suorittajasta.

Henkirahaa koskenut uudistus vuonna 1865 teki lopun useimmista edellä selostetuista vapauksista. Poikkeuksena olivat vaivaiset, monilapsisten perheiden vanhemmat sekä eräät sotaväessä palvelevat tai palvelleet. [11]

Henkirahan kantoa varten oli verovelvolliset rekisteröitävä, ja tämä tapahtui vuosittain pidetyissä henkikirjoitustilaisuuksissa, joissa verovelvolliset merkittiin luetteloon, henkikirjaan. [12]

Vuoden 1635 ohjeiden mukaan henkikirjoitusta johti kussakin läänissä kaksi maaherran nimeämää henkilöä, joista toisena oli lainlukija. Henkikirjan laatiminen sen sijaan oli paikallisten pappien tehtävänä, mutta he pääsivät pian vapaiksi tästä vastenmielisestä tehtävästä. Pyrkimykset tehostaa henkirahan tuottoa johtivat siihen, että henkikirjoituksen toimittaminen vuonna 1652 siirrettiin erityisille manttaalikomissaareille, joita tuli olla kaksi kussakin läänissä. Heille siirtyi myös henkikirjojen laatiminen, ja palkkioksi työstään he kantoivat provisiota veron tuotosta. Manttaalikomissaarit hoitivat henkikirjoitusta aina 1770-luvun loppuun asti. Vuonna 1779 siirrettiin henkikirjoituksen toimittaminen kihlakunnankirjureille, joiden virkanimitykseksi vähitellen vakiintui henkikirjoittaja, mutta käytännössä muutos tapahtui vähitellen sitä mukaa kun manttaalikomissaarit luopuivat virastaan.

Tiedon saaminen kaikista verovelvollisista oli ongelmana henkikirjoitustilaisuuksissa. Aluksi tämä toimitus yhdistettiin karjan laskentaan, joka toimitettiin tai ainakin olisi pitänyt toimittaa käymällä jokaisessa talossa. Hyvin pian vakiintui kuitenkin käytännöksi, että ruokakuntien päämiehet vuosittain saapuivat ennalta kuulutettuun tilaisuuteen ilmoittamaan väkensä. Ilmoitusalueena oli yleensä pitäjä, mutta suuret pitäjät voitiin jakaa osiin ja useita pieniä pitäjiä voitiin yhdistää yhdeksi piiriksi. Vuoden 1826 ohjeessa esiintyvät pitäjä ja kappeli kirjoituspiirinä, ja vuodesta 1880 lähtien oli piirinä kunta. Kukin kaupunki muodosti oman henkikirjoituspiirinsä. [13]

Henkikirjoitustilaisuudessa annettujen ilmoitusten täydellisyyttä ja todenperäisyyttä pyrittiin kontrolloimaan siten, että eräät kruunun virkamiehet sekä paikallisyhteisöä edustavat lautamiehet ja kuudennusmiehet, kuntauudistuksen jälkeen autonomian ajalla kunnan edustajat, velvoitettiin olemaan läsnä tilaisuuksissa. Papiston privilegiot vapauttivat kirkonmiehet läsnäolovelvollisuudesta, mutta tarvittaessa heidän kuitenkin edelleen vuoden 1693 säännösten mukaisesti tuli toimittaa historiakirjat näihin tilaisuuksiin ja vuodesta 1752 lähtien myös rippikirjat, joita tarvittiin annettujen ilmoitusten todenperäisyyden tarkastamiseen.

Ilmoitusten antaminen henkikirjoitustilaisuuksissa tapahtui aina 1800-luvulle asti suullisesti. Kuitenkin edellytettiin jo vuonna 1635, että aatelin tuli antaa kirjalliset ilmoitukset väestään, mutta nämä ilmoitukset kävivät tarpeettomiksi, kun aateli pääsi vapaaksi henkirahasta. Kaupunkilaiset ja maaseudun säätyläiset velvoitettiin vuonna 1800 jättämään kirjalliset ilmoitukset, mutta jo parin vuoden kuluttua jouduttiin kaupunkien varattomalle väestönosalle myöntämään oikeus suullisten tietojen antamiseen. Vuodesta 1880 lähtien vaadittiin henkikirjoitusilmoitukset pääsääntöisesti kirjallisina, joskin suullisten tietojen antaminen edelleen oli mahdollista. [14] Ilman erityisiä säädöksiä vakiintui 1800-luvulla käytännöksi, että henkikirjoitustilaisuuksissa myös selvitettiin, mihin asiakirjoihin tilojen haltijain omistus- tai hallinta-oikeus perustui. [15] Lisäksi tuli kirkkoherrojen jälkeenpäin tarkistaa annetut tiedot vertaamalla niitä rippikirjaan ja väkilukutauluihin. Tätä koskeva määräys annettiin vuonna 1765.

Jokainen tuli henkikirjoitetuksi sillä paikkakunnalla, jossa hän asui. Vuonna 1788 määrättiin, että virallinen kotipaikka, joka ratkaisi, mistä oli oikeutettu saamaan köyhäinhoitoa, oli siellä, missä henkilö oli verollepantu. Tästä oli seurauksena, että henkikirja tuli määräämään sen, mikä pitäjä tai kaupunki katsottiin henkilön kotipaikaksi. Asetuksessa hengeltä maksettavista veroista vuodelta 1865 säädettiin, että kukin henkilö piti henkikirjoittaa ja merkitä kirkonkirjaan "siinä paikkakunnassa, missä hänellä on asuntonsa ja oikea kotonsa, ja hän porvariliikettä tahi muuta elatuskeinoa harjoittaa taikka virkaa toimittaa". Tätä epäselvää muotoilua selvennettiin vuonna 1892. Sitä ennen oli vuoden 1878 asetuksessa säädetty, että kotipaikka tuli henkikirjoituksessa ilmoittaa vuodenvaihteen tilanteen mukaisesti. Vuonna 1894 määrättiin Helsinki niiden Suomen kansalaisten henkikirjoituspaikkakunnaksi, jotka ulkomailla hoitivat Suomen valtion virkaa tai julkista tehtävää, mikäli heillä ei ollut kiinteää omaisuutta muualla maassa. [16]

Siirtoväen henkikirjoituksesta vuosina 1940 ja 1945 annettiin erityisiä määräyksiä. Ensiksi mainitun vuoden henkikirjoituksessa oli luovutetuilta tai vuokratuilta alueilta siirtyneet merkittävä sen kunnan henkikirjaan, jossa heidän varsinainen asuinpaikkansa oli ollut 1.1.1940. Näihin henkikirjoihin ei tehty kiinteistöjä koskevia merkintöjä. Vuonna 1941 siirtoväki oli merkittävä oleskelupaikkakuntansa henkikirjaan. Vuoden 1945 henkikirjoituksessa oli ainoastaan ne siirtoväkeen kuuluvat, jotka eivät vielä olleet pysyvästi asettuneet muualle Suomeen, merkittävä erityiseen siirtoväen henkikirjaan oleskelupaikastaan riippumatta. [17]

Stolbovan rauhassa Ruotsin valtakuntaan liitetyissä Karjalan osissa ei henkirahaa kannettu, ja tämä käytäntö jatkui muuttumattomana aina vuoteen 1866 asti. [18] Lapin asukkaat olivat 1700-luvun puolivälistä lähtien perheineen ja palkollisineen vapaita kaikista henkilökohtaisista veroista, siis myös henkirahasta. Tämä vapaus koski Enontekiön, Inarin, Kittilän, Kuolajärven (Sallan), Kuusamon, Sodankylän ja Utsjoen pitäjiä, jotka Kuusamoa lukuunottamatta säilyttivät vapautensa koko sen ajan kun henkirahaa kannettiin. [19]

Venäjän keisarikuntaan vuosina 1721 ja 1743 liitetyillä alueilla, Vanhassa Suomessa, säilyi henkiverotus kauan samanlaisena kuin se oli Ruotsi-Suomessa. Henkirahan kanto ulotettiin kuitenkin Käkisalmen eteläiseen lääniin sekä Sortavalaan Käkisalmen pohjoisessa läänissä, joissa sitä ei aikaisemmin ollut kannettu. Erona Ruotsi-Suomeen oli myös se, että maksuvelvollisuuden yläikärajana oli 60 vuotta, ei 63. [20] Henkiverotus pysyi Vanhassa Suomessa muuttumattomana aina vuoteen 1783 asti. Tällöin koko hallinto muutettiin venäläiselle kannalle ja henkirahan tilalle tuli Venäjän käytössä ollut henkivero, podusniemaksu. Uutta veroa, joka oli henkirahaa huomattavasti raskaampi, perittiin kaikilta miespuolisilta henkilöiltä ikään katsomatta. Vapautettuja podusniemaksun suorittamisesta olivat kuitenkin aateli, papisto, sotaväki ja siviilivirkakunta. Vanhan Suomen yhdistäminen muuhun Suomeen vuoden 1812 alusta lukien ei johtanut muutokseen henkiverotuksessa. Podusniemaksua perittiin edelleen vuoteen 1865 asti, minkä jälkeen Viipurin lääni henkirahan osalta tuli samaan asemaan kuin maan muut osat. [21]


Henkikirjojen rakenne ja niiden sisältämät tiedot

Siitä, miten henkikirjat oli laadittava, annettiin määräyksiä 1640-luvulta lähtien, joskin ohjeet aluksi olivat hyvin ylimalkaisia. Käytäntö ei Ruotsin vallan aikana ehtinyt tulla yhtenäiseksi, eivät edes vuonna 1804 annetut ensimmäiset koko valtakuntaa koskeneet henkikirjakaavat saaneet aikaan yhdenmukaisuutta.

Ohjeiden mukaan henkikirjat oli laadittava pitäjittäin, mikä saattoi tarkoittaa joko kirkkopitäjää tai hallintopitäjää. Molempia pitäjäjakoja on käytetty Ruotsin vallan aikana, mutta usein luettelot oli laadittu siten, että toinen pitäjäjako kävi niistä selville. Ajan mittaan henkikirjoja alettiin laatia myös nimismiespiirien mukaisesti, jotka 1700-luvun kuluessa olivat muodostuneet hallinnon varsinaisiksi perusyksiköiksi. [22] Vuonna 1869 ilmoitetaan yksiselitteisesti, että henkikirjat oli laadittava seurakunnittain, ja tämä määräys toistuu sen jälkeen, kunnes kunta vuoden 1939 henkikirjalaissa ja vuoden 1944 asetuksessa määrättiin henkikirjan alueelliseksi yksiköksi. [23]

Asutus oli henkikirjoissa alusta alkaen ryhmitetty kylittäin maaseudulla ja kaupungeissa yleensä kaupunginosittain ja kortteleittain. Maakirjojen käyttö perustana laadittaessa pohjaluetteloita johti siihen, että henkikirjoihin otettiin myös asumattomat, omina verotuskohteina olevat tilukset sekä muut maakirjaan merkityt maaveroa maksavat omistukset kuten myllyt. Vuonna 1865 annettiin ohjeet, että myllyt, tehtaat, sahat jne. oli merkittävä henkikirjaan sen kylän jälkeen, jonka alueella ne sijaitsivat, mutta vuonna 1878 säädettiin, että ne tuli kirjoittaa sen tilan yhteyteen, jonka mailla ne sijaitsivat, minkä lisäksi niistä oli tehtävä merkintä kylän loppuun. Vuoden 1944 asetuksen mukaan oli kaikki kiinteistöllä toimivat liikkeet, yhteisöt ja säätiöt otettava mukaan henkikirjaan. [24]

Kylien ja yksinäistalojen nimet esiintyvät jo ensimmäisissä henkikirjoissa, kun taas talojen nimet merkitään näkyviin vasta 1700-luvulla, paikoitellen vasta 1800-luvulla. On huomattava, että 1600-luvun henkikirjoissa kylän talot eivät aina esiinny yhdessä paikassa, vaan niitä joudutaan etsimään useista kohdista pitäjän sisältä. Tilat ryhmiteltiin ajoittain maanluonnoittain samalla tavoin kuin maakirjoissa, minkä lisäksi esim. pitäjän ratsutilat olivat omana ryhmänään. [25] Tilat tuli vuodesta 1693 lähtien merkitä henkikirjoihin maakirjan mukaisessa järjestyksessä, mutta jo 1700-luvulla yleistyy kylien sijoittaminen aakkosjärjestykseen. Tästä annettiin nimenomainen määräys vasta 1860-luvulla. [26]

Ne sarakejärjestelmät, joita käytettiin eri osissa maata eri aikoina, vaihtelivat suuresti aina Ruotsin vallan loppupuolelle asti. 1700-luvun jälkipuoliskolla ja 1800-luvun alussa henkikirjoissa oli sarakkeita, joissa ilmoitetaan eräiden ylellisyysesineiden kuten taskukellojen ja tupakan käytöstä. Sarakkeiden osalta päästiin yhtenäisyyteen vasta vuonna 1804. Autonomian aikana annettiin tarkkoja määräyksiä henkikirjojen laadinnasta vuosina 1865, 1869, 1878 ja 1879, 1894 sekä 1903. Vuonna 1878 määrättiin vuodesta 1880 lähtien otettavaksi käyttöön erityinen sarake Venäjällä oleskelevia suomalaisia varten. Talojen ja tonttien omistuksen tai hallinnan perustana olevista asiakirjoista oli vuoden 1894 jälkeen tehtävä merkintä henkikirjoihin. [27]

Henkikirjoittajat velvoitettiin vuonna 1937 laatimaan aakkoselliset henkilöhakemistot henkikirjoihin, ja vuonna 1957 tehtiin mahdolliseksi henkikirjan jakaminen kahteen osaan, henkilöosaan ja kiinteistöosaan. Jälkimmäiseen tuli merkitä myös kaikki kiinteistöllä toimivat yritykset ja yhteisöt, joista kaupungeissa ja kauppaloissa voitiin muodostaa erillinen henkikirjan osa. [28] 1950-luvun jälkipuoliskolta lähtien on henkikirjojen laadinnassa otettu käyttöön uusia menetelmiä, ensin reikäkorttikoneita puhtaaksikirjoitusvaihetta varten ja pian sen jälkeen tietokoneet.

Henkilötietojen merkitseminen henkikirjoihin on vaihdellut suuresti ajasta ja paikasta riippuen. Suomen vanhimmissa henkikirjoissa vuodelta 1634, jotka on laadittu ennen seuraavan vuoden yleisvaltakunnallisia ohjeita, on yleensä ilmoitettu luetteloon otettujen henkilöiden nimet, usein täydentävillä tiedoilla varustettuina. [29] Muutamina vuosina tämän jälkeen on henkikirjat yleisesti yhdistetty karja- ja kylvöluetteloihin, jolloin saadaan tietää vain ruokakunnan päämiehen nimi muiden henkilöiden esiintyessä yhteislukuna sarakkeistossa. [30]

Yleistoteamuksena 1600- ja 1700-lukujen osalta voi sanoa, että henkirahaa maksavat hyvin yleisesti merkittiin nimeltä mainiten, mutta harvinaisia eivät kuitenkaan ole sellaiset luettelot, joista selviää pelkästään ruokakunnan päämiehen nimi. Yleensä naisten nimien merkitseminen tapahtui epätäydellisemmin kuin miesten. Siten oli vielä 1800-luvulla yleistä, että vaimon nimi jätettiin mainitsematta ja että hän esiintyy vain lukumääräsarakkeissa, vaikka henkirahaa maksavien ja toisaalta myös maksamattomien lasten, sekä poikien että tyttärien, nimet mainitaan. [31] Kaikki henkilöt, myös alaikäiset, tuli vuonna 1865 annettujen ohjeiden mukaan merkitä nimeltä mainiten, mutta jo 1869 tästä luovuttiin, ilmeisesti suuren kirjoitustyön vuoksi. Sen jälkeen alaikäisistä on vain lukumäärätiedot, kunnes vuodesta 1941 lähtien kaikkien nimet oli merkittävä henkikirjaan. [32]


Henkikirjojen täydellisyys

Henkikirjoihin otetun väestön määrässä esiintyvät vaihtelut eivät välttämättä ilmennä asutuksen todellisia muutoksia. Henkiverotusta koskevat säädökset ovat määränneet sen, mitä väestöryhmiä kunakin ajankohtana tuli merkitä luetteloihin, mutta vuodesta toiseen esiintyvät huomattavatkin muutokset 1600- ja 1700-luvulla eivät selity pelkästään tällä. Selitystä näihin muutoksiin on etsitty hyvien ja huonojen vuosien vaihtelussa. Hyvinä satovuosina oli veronmaksukykyisten määrä suurempi kuin huonoina, ja tämä heijastui siihen, kuinka paljon väkeä henkikirjoituksen toimittaja merkitsi luetteloon. Erot hallintokäytännössä ja hallinnon vaihteleva tehokkuus ovat myös vaikuttaneet siihen, miten täydellisiä henkikirjat ovat eri vuosina ja eri osissa maata. [33]

Yleinen havainto eri veroja koskevien veroluetteloiden kohdalla on, että ne yleensä ovat täydellisimpiä ja luotettavimpia välittömästi sen jälkeen, kun kyseistä veroa alettiin kantaa luotettavuuden alkaessa vähentyä pian tämän jälkeen.

Maamme ensimmäiset henkikirjat vuodelta 1634 on useissa tutkimuksissa todettu seuraavien vuosikymmenien aikana laadittuja täydellisemmiksi sekä henkilöiden määrän että heistä olevien tietojen osalta. Mitkään väestöryhmät eivät vielä tällöin olleet saaneet vapautusta henkirahasta. Sen vuoksi henkikirjaan merkittiin myös ne vaivaiset ja varattomat, jotka eivät kyenneet veroa maksamaan ja jotka myöhemmin suureksi osaksi jätettiin pois luetteloista. Tämä käy havainnollisesti ilmi Aulis Ojan Uskelaa koskevasta tutkimuksesta sekä Eino Jutikkalan selvityksestä Hämeen osalta. Hämeessä korkein henkikirjaväkiluku 1600-luvulla on juuri ensimmäisessä henkikirjassa. Tämän jälkeen seurasi henkikirjaväkiluvun lasku aina 1650-luvun alkuun asti, jolloin se oli alle kolmannes ensimmäisen luettelon henkilöluvusta. Tähän laskuun vaikuttivat eri ryhmille myönnettyjen vapautusten lisäksi vilppi ja leväperäisyys henkikirjoituksen toimittamisessa. Valtiopäivien kiinnitettyä vuonna 1652 huomiota henkikirjoituksessa esiintyneisiin epäkohtiin tehostettiin kirjoitusten toimittamista, mistä oli seurauksena henkilömäärän kohoaminen lähes kolminkertaiseksi Hämeessä. Turun kaupungista on taas Raimo Ranta havainnollisesti osoittanut, kuinka henkikirjaväkiluvun vuosittaiset vaihtelut 1600-luvulla riippuivat siitä, missä määrin itsellisiä merkittiin luetteloihin. [34]

Maan eri osista on tehty laskelmia siitä, kuinka suuri osuus koko väestöstä tuli henkikirjoihin merkityksi. Hämeessä on laskettu 1600-luvulla poikkeuksellisen täydellisissä henkikirjoissa olleen noin puolet koko väestöstä. Ison vihan jälkeen 1700-luvun alkupuolella oli sen sijaan vain 24-33 % tämän maakunnan väestöstä henkikirjoissa. Pohjanmaalla on vastaavaksi prosenttiluvuksi 1700-luvun puolivälissä saatu noin 40 %. [35]

Pyrkimykset saada henkikirjat yhtäpitäviksi papiston laatimien väkilukutaulujen kanssa johtivat siihen, että koko väestö, myös alaikäiset ja muut vapautetut, vuonna 1765 määrättiin merkittäväksi henkikirjaan. [35a] Manttaalikomissaarit ymmärsivät tämän määräyksen eri tavoin. Uudellamaalla otettiin vuodesta 1766 lähtien mukaan ruokakunnittaiset lukumäärätiedot alaikäisistä, kun taas yli-ikäisistä aluksi ilmoitetaan nimi, mutta pian rajoittuvat tiedot heistäkin pelkkiin lukumääriin. Hämeessä meneteltiin aluksi toisin. Eräissä pitäjissä otettiin henkikirjaan jo vuonna 1766 nimi ja usein myös ikä sekä ala- että yli-ikäisistä, mutta toisista pitäjistä ne puuttuvat. Vuosina 1767-1769 nimen ja iän merkitseminen sekä lapsista että vanhuksista oli sääntönä tässä maakunnassa, mutta 1770-luvulla siirryttiin näiden osalta pelkkiin lukumääriin. [36] Turun ja Porin läänissä sen sijaan kirjoitettiin vuodesta 1766 lähtien kaikkien nimet henkikirjaan aina 1790-luvulle asti, jolloin käytäntö käy epäyhtenäiseksi. Tällöin alkaa alaikäisistä esiintyä pelkkiä ruokakunnittaisia lukumäärätietoja, mutta nimen ja iänkin merkitseminen oli jatkuvasti yleistä. Kumpaakin merkitsemistapaa esiintyy rinnakkain, jopa niin, että samassa pitäjässä käytetään rinnakkain molempia merkitsemistapoja. Käytäntö jatkui tällaisena autonomian ajan alussa, mutta alaikäisten lasten nimet jäivät vähitellen kokonaan pois henkikirjoista yli-ikäisten nimien sen sijaan säilyessä jatkuvasti luetteloissa. [37] Savossa ja Karjalassa tyydyttiin alustapitäen pelkkien ruokakunnittaisten lukumäärätietojen antamiseen ala- ja yli-ikäisistä, kun sen sijaan Pohjanmaalla vuoden 1765 määräys ei johtanut mihinkään muutoksiin edelliseen aikaan verrattuna. Vaasan ja Oulun lääneissä havahduttiin vasta vuonna 1805, sen jälkeen kun uudet kaavat henkikirjoja varten oli annettu edellisenä vuonna. Tällöin ilmestyivät näiden läänien henkikirjoihin muutamien vuosien ajaksi myös alaikäisten nimet, kunnes myös täällä siirryttiin pelkkiin perheittäisiin lukumäärätietoihin. [38]

Ei ole olemassa yksityiskohtaisia tutkimuksia siitä, miten täydellisiä henkikirjat ovat vuoden 1765 jälkeisen ajan osalta ja mikä niiden suhde on kirkollisiin väestökirjoihin ja väkilukutauluihin. Lohjan pitäjän kohdalta toteaa Yrjö Kaukiainen, että henkikirjat autonomian ajan parina ensimmäisenä vuosikymmenenä olivat hyvin epätäydellisiä ja että tässä suhteessa on tapahtunut muutos vasta 1820-luvun lopulla. Vuonna 1830 oli Lohjan henkikirjoissa 7 % vähemmän väkeä kuin väkilukutauluissa vastaavan prosenttiluvun ollessa vuonna 1850 vain 2,5. [39] Eräät havainnot viittaavat kuitenkin siihen, että henkikirjat välittömästi uudistuksen jälkeen 1760-luvun jälkipuoliskolla ovat olleet paljon täydellisempiä kuin myöhemmin, ainakin eräissä kaupungeissa. Nimeltä mainitun väestön määrä Turun kaupungin henkikirjassa on vuonna 1766 yhteensä 8320 ja seuraavana vuonna 8348, kun sen sijaan kirkonkirjojen perusteella saadaan edellisen vuoden väkiluvuksi 6890 henkilöä. [40]

Venäjän vallan alkuaikana pyrittiin henkikirjoituksen tarkkuutta tehostamaan eri tavoin. Täydellisten tietojen saaminen kaikista kullakin paikkakunnalla asuvista osoittautui vaikeaksi. Osaltaan tähän vaikutti maantieteellisen liikkuvuuden voimistuminen sekä se, että muuttojen rekisteröiminen kirkollisessa väestökirjanpidossa oli puutteellista. Viranomaisten pyrkimyksenä oli saada henkikirjat yhtäpitäviksi kirkollisten väestökirjojen ja väkilukutaulujen kanssa. Keinoja tämän tavoitteen saavuttamiseksi etsittiin vuonna 1842 ja 1875 asetetuissa komiteoissa. Edellisen työ ei johtanut tuloksiin, kun taas jälkimmäinen sai aikaan vuonna 1878 annetun ja 1880 voimaan astuneen asetuksen henkikirjoituksesta. [41]

Viipurin läänin henkikirjat, joita uudelleen alettiin laatia vuodesta 1818 lähtien podusniemaksun kantoa varten, ovat 1800-luvun alkupuolella maan muiden osien henkikirjoja täydellisemmät. Siten on Jääsken kihlakunnan henkikirjoissa 1800-luvun alkuvuosikymmeninä enemmän väkeä kuin väkilukutauluissa. Viipurin läänin henkikirjoihin otettiin koko väestö, ja niissä ilmoitetaan henkilöiden ikä tai syntymävuosi. Myös henkilönnimet on merkitty näkyviin aviovaimojen muodostaessa kuitenkin poikkeuksen, sillä heidät ilmoitettiin merkinnällä mh (= med hustru) ja tiedolla iästä. [42]

Vielä itsenäisyyden ajan alussa henkikirjat katsottiin puutteellisiksi. Vuonna 1923 toteaa väestötilaston uudistamista selvittänyt komitea suuria puutteita sekä maaseudun että kaupunkien henkikirjoissa. Maaseudulla henkikirjoitustiedot saatiin pääasiassa kirkonkirjoista, koska henkikirjoitusilmoitusten antamisvelvollisuutta laiminlyötiin laajassa mitassa. Siirtolaiset ja muualle kotimaassa muuttaneet, jotka eivät olleet ottaneet muuttokirjaa, tulivat siten jatkuvasti merkityiksi henkikirjaan. Kaupungeissa henkikirjat sen sijaan perustuivat talonomistajien ilmoituksiin vuodenvaihteen tilanteesta, jolloin tilapäisesti muualla oleskelevat usein jäivät pois henkikirjoista. Sama tilanteen kuvaus toistuu yli kymmenen vuotta myöhemmin henkikirjoitusta uudistamaan asetetun komitean mietinnössä, jossa lisäksi todetaan yleiseksi käytännöksi, että kuntien viranomaiset eivät henkikirjoitustilaisuuksissa ilmoittaneet sellaisia kuntaan muuttaneita, joiden voitiin olettaa joutuvan köyhäinhoidon tarpeeseen, koska kotikunta määräytyi henkikirjoituspaikkakunnan mukaan. [43]

Ongelman henkikirjoituksen kannalta muodostivat suurimpien kaupunkien esikaupungit, jotka hallinnollisesti kuuluivat maaseutuun. Esikaupunkeihin muuttaneet antoivat yleisesti merkitä itsensä kaupunkiseurakuntaan, mutta heidät tuli kuitenkin viedä maaseutupitäjän henkikirjaan. Esikaupunkien asukkaiden keskuudessa esiintyi myös pyrkimyksiä päästä kaupungin henkikirjaan, mikä 1800-luvun lopulla johti rettelöihin Turussa. Vaikuttimena esikaupunkilaisten pyrkimykseen oli se, että työttömyyden sattuessa irtisanottiin ulkokuntalaiset ensimmäisinä ja hätäaputöihin otettiin vain kaupunkilaisia. [44]

Kirjaamisen tarkkuus henkikirjoituksissa vaihtelee siis huomattavastikin eri väestöryhmien kohdalla. Maata omistava talonpoikaisväestö sekä kaupunkien porvarit tulivat alusta lähtien verrattain täydellisesti viedyksi henkikirjoihin. Sen sijaan sekä maaseudun että kaupunkien itsellisten ja muiden varattomien ryhmien kohdalla merkitseminen on ollut hyvinkin puutteellista täydellisyyden vaihdellessa tosin huomattavastikin paikasta ja ajasta riippuen. Tilanne jatkui tällaisena aina 1800-luvulle asti.


Henkikirjojen säilytys ja käyttö

Henkikirjat laadittiin 1920-luvulle saakka ensisijaisesti verotustarkoituksia ja sen jälkeen muita hallinnollisia tarkoituksia varten. Niitä tarvittiin jo alusta pitäen useita kappaleita. Vuoden 1635 ohjeiden mukaan oli henkikirjat kirjoitettava kolmena kappaleena, joista kihlakunnan virkamiehet tarvitsivat yhtä verojen perimistä varten. Toinen liitettiin läänin alkuperäistositteisiin, jotka tilikirjojen kanssa lähetettiin Tukholmaan kamarikollegioon tarkastusta varten kolmannen jäädessä lääninhallituksessa säilytettävien tositteiden joukkoon. Tämä järjestely säilyi muuttumattomana aina 1800-luvun jälkipuoliskolle asti huolimatta siitä, että henkikirjojen laadinnasta annettiin uusia määräyksiä vuonna 1693. Venäjän vallan aikana toimitettiin läänintilit tarkastettavaksi senaattiin.

Vuoden 1878 asetuksen mukaan tarvitsi henkikirjoittajan oman kappaleensa lisäksi laatia ainoastaan yksi puhtaaksikirjoitettu kappale lähetettäväksi lääninkonttorille, joka liitti sen senaattiin toimitettaviin läänintileihin. Kaupunkien henkikirjoista oli tämän lisäksi lähetettävä ote maistraatille. Senaattia varten laadittu kappale kävi tarpeettomaksi kun henkirahan periminen lopetettiin, ja sen laatimisesta luovuttiin vuonna 1937. Sen jälkeen eri viranomaisten käyttämät kappaleet olivat muodoltaan henkikirjan otteita, joita jo aikaisemmin oli kirjoitettu mm. veroviranomaisille. [45]

Niistä osista maata, joista henkirahaa ei kannettu, puuttuvat henkikirjat vanhempien aikojen osalta. Tästä johtuen niitä ei ole Pohjois-Karjalasta Ruotsin vallan ajalta eikä myöskään maamme pohjoisimmista pitäjistä (Enontekiö, Inari, Kittilä, Kuolajärvi (Salla), Kuusamo, Sodankylä ja Utsjoki) ennen kuin vasta 1850-luvun lopulta lähtien, jolloin Lapin pitäjistä määrättiin laadittavaksi henkikirjat, vaikka verovapaus jatkui. [46] Tornionjokilaakson pitäjien henkikirjat ovat sen sijaan Ruotsin arkistoissa, koska nämä pitäjät Haminan rauhaan saakka kuuluivat Västerbottenin lääniin. Vanhasta Suomesta puuttuvat henkikirjat kokonaan Käkisalmen pohjoisesta läänistä Sortavalaa lukuun ottamatta, muiden alueiden osalta vuodesta 1783 lähtien. Vasta vuonna 1818 niitä alettiin jälleen laatia alueilta, jotka olivat kuuluneet Vanhaan Suomeen. [47]

Henkikirjoitusasiakirjoihin kuuluvat ruokakuntien päämiesten ja muiden siihen velvoitettujen antamat ilmoitukset ja luettelot. Aatelin 1630-luvun jälkipuoliskolla antamat ilmoitukset on ainakin osittain liitetty kamarikollegiolle lähetettyjen henkikirjojen yhteyteen. Kaupunkilaisilta ja maaseudun säätyläisiltä vuodesta 1801 lähtien ja myöhemmin kaikilta vaadittuja henkikirjoitusilmoituksia ei Suomessa, päinvastoin kuin Ruotsissa, ole velvoitettu säilyttämään. Vuoden 1878 asetuksen mukaan saatiin kirjalliset ilmoitukset hävittää kolmen vuoden kuluttua. Poikkeuksellisesti on kuitenkin henkikirjoitusilmoituksia säilynyt Uudenmaan ja Hämeen läänistä vuosilta 1801-1807 sekä Vaasan ja Oulun lääneistä vuosilta 1804-1805 kamarikollegiolle lähetetyissä henkikirjoissa. [48]

Eri viranomaisten käytössä olleet ja niiden arkistoissa säilyneet henkikirjankappaleet ovat tämän vuosisadan alkupuolelle asti tulleet luovutetuiksi valtionarkistoon tai maakunta-arkistoihin joko kyseisten viranomaisten asiakirjaluovutusten yhteydessä tai erikseen annettujen ohjeiden mukaan toimitettuina. Seuraava lyhyt katsaus esittelee yleisarkistoissa olevat henkikirjasarjat.

Valtionarkisto

Suomen viranomaiset saivat Haminan rauhansopimuksen perusteella Ruotsin arkistoista Suomea koskevia asiakirjoja. Ruotsin vallan ajan henkikirjat tulivat Suomeen kamariarkistosta siirrettyjen tiliasiakirjojen mukana vuonna 1810, ja ne sijoitettiin täällä senaatin arkistoon. Valtionarkistossa ne kuuluvat vuoden 1634 osalta voudintilien kokoelmaan ja vuosilta 1635-1808 läänintilien kokoelmaan. 1700-luvun puolivälin tienoille asti ne ovat samoissa niteissä muiden tositteiden kanssa, mutta sen jälkeen niistä muodostettiin erilliset niteet lääneittäin. Läänintilien kokoelmaan sisältyy myös Inkerinmaan henkikirjoja vuosilta 1637-1696. Kokoelmaan on myös liitetty Vanhan Suomen henkikirjat vuosilta 1728-1782, jotka siirrettiin senaatin arkistoon Venäjän oikeusministeriön arkistosta Pietarista vuonna 1863. [49]

Autonomian ja itsenäisyyden ajan henkikirjat muodostavat erillisen kokoelman valtionarkistossa. Siihen sisältyvät senaatille tarkastettavaksi lähetettyihin läänintileihin kuuluneet henkikirjoituskappaleet, jotka luovutettiin valtionarkistoon, sen jälkeen kun tilit oli tarkastettu. Kun henkirahan periminen lopetettiin vuonna 1924, menettivät nämä henkikirjankappaleet merkityksensä tositteina, ja niiden laatiminen lopetettiin vuonna 1937. Samassa yhteydessä velvoitettiin kuntien tulo- ja omaisuusverolautakunnat (nykyisin verotoimistot) mainitusta vuodesta lähtien lääninhallitusten kautta toimittamaan valtionarkistoon käytössään olleet henkikirjanotteet, jotka henkikirjoittajien tuli tehdä täydellisiksi otteiksi. Tämä henkikirjasarja ulottuu tällä hetkellä vuoden 1970 paikkeille asti. [50]

Maakunta-arkistot

Lääninhallitusten arkistojen mukana on niihin sisältyvät henkikirjat siirretty maakunta-arkistoihin. Nämä sarjat alkavat vasta vähän ennen 1700-luvun puoliväliä tai sen jälkeen ja päättyvät 1880-luvun alussa, kun lääninhallitusta varten tarkoitetun kappaleen laatimisesta luovuttiin. [51]

Henkikirjoittajien (kihlakunnankirjurien) arkistoissa, joita vanhemmilta osiltaan säilytetään maakunta-arkistoissa, alkavat henkikirjasarjat muutamissa tapauksissa jo 1770-luvun puolivälissä (Iisalmen, Kuortaneen, Laukaan ja Saloisten kihlakunnat), mutta Oulun kihlakunnan henkikirjoittajan arkistossa on näitä asiakirjoja jo vuodesta 1742 lähtien. [52]

Kaupungeissa maistraatit hoitivat kruunun hallintotehtäviä ja veronkantoa. Niiden arkistoissa on säilynyt henkikirjoja epätasaisesti. Muutamien maistraattien arkistoissa niitä on 1700-luvulta lähtien (Helsinki, Hämeenlinna, Kristiinankaupunki, Loviisa, Naantali, Turku, Uusikaarlepyy) ja Uudenkaupungin maistraatin arkistossa niitä on jo vuodesta 1696 lähtien. [53]

Henkikirjat kuuluvat erityisesti 1600- ja 1700-lukujen osalta eniten käytettyihin asiakirjoihin valtionarkistossa. Voimistunut sukututkimus- ja kotiseutuharrastus on jatkuvasti lisännyt henkikirjojen, mutta myös useiden muiden asiakirjaryhmien käyttöä. Tällainen kehitys ei ole voinut olla johtamatta siihen, että nimenomaan sukututkimuksen kannalta olennaiset asiakirjasarjat, jotka samalla kuuluvat historiantutkimuksen käyttämiin keskeisiin lähteisiin ja joita yhä uudet tutkijapolvet jatkuvasti tulevat tarvitsemaan, ovat arveluttavassa määrin kuluneet suuressa käytössä.

Kuvattu kehitys ei rajoitu pelkästään maahamme, vaan se on ollut havaittavissa myös kaikissa muissa Pohjoismaissa ja muualla mm. Yhdysvalloissa. Arkistoväen keskuudessa koettu huolestuneisuus sai ilmauksensa Oslossa vuonna 1977 pidettyjen pohjoismaisten arkistopäivien julkilausumassa, jossa todetaan uhkaava tilanne ja vaaditaan riittävät resurssit keskeisen asiakirjallisen informaation pelastamiseksi tuleville sukupolville laajamittaisen kopioimistoiminnan avulla. Sama huolestuneisuus ilmeni vuotta myöhemmin maamme ensimmäisillä yleisillä arkistopäivillä, joilla saatettiin nykyistä tilannetta tarkasteltaessa esittää kärjistetty kysymys: tuhoavatko sukututkijat lähteensä? [54]

Mitä sitten on tehtävissä? Tässä asiassa voi jokainen asiakirjojen käyttäjä vaikuttaa omalta osaltaan. Asiakirjojen käsittelyssä tulee noudattaa varovaisuutta ja pyrkiä välttämään tarpeetonta selaamista. Tulisi pitää mielessä, että asiakirja useimmiten on ainutkertainen todistuskappale inhimillisestä toiminnasta ja ettei sen osittaistakaan tuhoutumista voida korvata. Tätä ei aina muisteta. Siten ei ole aivan harvinaista, että muistiinpanoja tehtäessä asiakirjoja käytetään kirjoituspaperin alustana, mikä kohtuuttomasti rasittaa asiakirjoja ja sen vuoksi on nimenomaisesti kielletty. Onpa sellaistakin tapahtunut, että asiakirjojen käyttäjä on niihin tehnyt omia merkintöjään.

Käsittelipä asiakirjoja kuinka varovasti tahansa, kuluvat ne kuitenkin käytössä. Sen vuoksi on edellytyksenä paljon käytettyjen asiakirjojen säilymiselle, että alkuperäiset asiakirjat poistetaan käytöstä ja korvataan kopioilla, jotka annetaan tutkijoille.

Yleisimmin käytetty kopioimistapa on mikrofilmaaminen ja käyttökopioiden valmistaminen tallefilmistä, jota ei käytetä muihin tarkoituksiin. Mikrofilmauksen avulla voidaan siten pelastaa alkuperäiset asiakirjat tuhoutumiselta, ilman että niiden sisältämä informaatio joutuu tutkijain ja muiden asiakirjoja käyttävien ulottumattomiin. Valtionarkistossa onkin käynnissä eräiden keskeisten asiakirjasarjojen mikrofilmaus. Niihin kuuluvat mm. Ruotsin vallan ajan läänintilit, joihin henkikirjat sisältyvät kyseisen ajan osalta. Toimintaa rajoittaa kuitenkin käytettävissä olevien varojen niukkuus. Kansamme asiakirjallisen kulttuuriperinteen säilyminen keskeisiltä osiltaan edellyttää kuitenkin, että tätä toimintaa voitaisiin suorittaa nykyistä huomattavasti laajemmassa mitassa.


Viitteet

[1]   Suomen piispojen antamat ensimmäiset ohjeet syntyneistä, vihityistä ja kuolleista pidettävistä luetteloista ovat 1600-luvun alkupuolelta, ja ensimmäiset rippikirjoja koskevat määräykset 1660-luvulta. A. R. Cederberg, Maamme kirkonarkistot. Opas kirkonarkistojen käyttäjille. SKHST 14. Helsinki 1918, s. 22-23, 33-34; A. K. Ikkala, Maamme väestöluettelot. Oma maa VII. Porvoo 1960, s. 169-179, Väestökirjalaki 21.2.1969/141, Väestökirja-asetus 11.3.1970/198.

[2]   Henkikirjoituksen kehitys Ruotsissa on yksityiskohtaisesti esitetty teoksessa Gösta Lext, Mantalsskrivningen i Sverige före 1860. Meddelanden från Ekonomisk-historiska institutionen vid Göteborgs universitet 13. Göteborg 1968. Tiivis ja samalla kattava esitys Ruotsin vallan ajan kehityksestä sekä autonomian ajan alussa annetuista säädöksistä sisältyy J. G. v. Bonsdorffin kameraalilainsäädännön systemaattiseen esitykseen Stor-Furstendömet Finlands Kameral Lagfarenhet II, s. 581-600, III, s. 850-860. Hyödyllisen yleiskatsauksen Ruotsin vallan ajan osalta antaa Holger Wichman, Mantalslängderna i kammararkivet. Folkbokföring genom 350 år. Släkt och Hävd 1978, s. 144-156. - Seuraavassa ei näihin esityksiin, joihin artikkeli suurelta osalta perustuu, erikseen viitata.

[3]   Jo 1625 oli myllytulli eräissä Suomen osissa korvattu henkilöverolla. K. R. Melander, Suomen ynnä Käkisalmen läänien ja Inkerin veroista vuosilta 1617-1634. HArk 14:2, s. 514.

[4]   Melander, s. 543.

[5]   Vuoden 1693 ohjesääntöön vedotaan siten 1860. Ou 52: 1043, VA.

[6]   Keis. kirje 11.8.1826. Kejserliga bref 1821-1828, s. 168-169, Keis. asetus 20.2.1865, 9.12.1878, 10.4.1894.

[7]   Henkikirjoitusta 18.6.1919 uudistamaan asetetun komitean ehdotus ja siitä annetut lausunnot. Sisäasiainministeriö, KD 315/51 1934; Väestötilastokomitean mietintö no 1. Väestöluettelo. Komiteamietintö 1923:7, s. 27-28; Mietintö komitealta, joka on asetettu laatimaan ehdotusta henkikirjoitusasetuksen uudistamiseksi. Komiteamietintö 1936:12; lait 29.11.1924/296, 1.9.1939/299, 13.12.1939/491, 21.2.1969/141; asetukset 29.11.1940/681, 3.11.1944/777, 17.11.1950/562, 11.3.1970/128.

[8]   Keis. asetus 20.2.1865.

[9]   Ruotsin vallan aikana vapautettiin varhain myös eräiden sotilasryhmien vaimot henkirahan maksusta, mutta nämä vapaudet eivät olleet kauan voimassa. - Venäjällä olivat sotilashenkilöiden vaimot ja lapset vapaita henkiverosta (podusniemaksusta), ja tämän perusteella vapaus henkirahan maksusta tuli koskemaan myös Venäjän armeijassa palvelevien suomalaisia vaimoja ja heidän lapsiaan vuodesta 1811 lähtien.

[10]   Keis. manifestit 22.3.1837 (Jyväskylä), 7.3.1838 (Mikkeli), 29.11.1848 (Joensuu). Myös Kajaanin ja Tampereen asukkailla oli samantapaisia vapauksia.

[11]   Keis. asetus 20.2.1865.

[12]   Henkikirjoitus toimeenpantiin aluksi kunkin verovuoden alussa, mutta 1724 ajankohta siirrettiin edellisen vuoden lopulle, marras-joulukuuhun. Henkikirjoitusajankohtana oli vuodesta 1871 lähtien maaliskuun 14 ja heinäkuun 1 päivän välinen aika, kaupungeissa vasta kesäkuun 1 päivän jälkeen. Tietojen tuli olla tammikuun 1 päivän mukaiset. Vuoden 1878 asetuksen mukaan henkikirjoitus oli toimitettava maaliskuun 15 ja kesäkuun 15 päivän välillä. Seuraavat muutokset tulivat voimaan vasta 1940-luvulla. Keis. kuulutus 2.2.1870; keis. asetus 9.12.1878, 10.4.1894; asetus 29.11.1940/681.

[13]   Keis. kirje 11.8.1826, Kejserliga bref 1821-1828, s. 168-169.

[14]   Keis. asetus 9.12.1878. Tässä asetuksessa oli yksityiskohtaisia määräyksiä niistä viranomaisista, joiden tuli laatia luetteloita henkikirjoittajien käyttöön niistä henkilöistä, jotka olivat heidän palveluksessaan tai heille muulla tavoin alistettuja. Tällä tavoin haluttiin saada tiedot kotipaikkakuntansa ulkopuolella oleskelevista. Pietarissa toimineen Suomen passiviraston tuli lähettää kuvernööreille luettelot Venäjällä oleskelevista Suomen kansalaisista. Vrt. Max Engman, Finska passexpeditionens arkiv som personhistorisk källa. Genos 1979, s. 57-58.

[15]   Mantalslängd - Fastighetsbok. JTF 1888, s. 330, 332.

[16]   Keis. asetukset 20.2.1865, 9.12.1878, 13.9.1892 ja 10.4.1894.

[17]   Asetukset 12.4.1940/134, 29.11.1940/683; laki 22.12.1944/990, asetus 22.12.1944/991.

[18]   Erkki Kuujo, Taka-Karjalan verotus v:een 1710. Historiallisia tutkimuksia 52. Helsinki 1959, s. 179-180.

[19]   Keis. asetus 20.2.1865.

[20]   Raimo Viikki, Vanhan Suomen henkiverotus ja väestörekisterit. HArk 60, s. 168-169.

[21]   Viikki, s. 173-177.

[22]   Matleena Tornberg, Varsinais-Suomen kirkko- ja hallintopitäjät sekä niiden väliset aluesiirrot 1500-luvulta 1900-luvulle. THArk 27, s. 39.

[23]   Keis. kirje revisio-oikeudelle 21.4.1869 (Asetuskokoelma).

[24]   Keis. asetukset 20.2.1865, 9.12.1878; asetus 3.11.1944/777.

[25]   Esim. VA 7959: 344-577v, Uusimaa ja Häme 1654.

[26]   Esim. VA 8829 (Kymenkartanon lääni 1746), 7711 (Varsinais-Suomi 1780), 7763 (Satakunta 1790).

[27]   Keis. kirje kuvernööreille 1.6.1865 (Författningssamlingen), keis. kirje revisio-oikeudelle 21.4.1869 (Asetuskokoelma), keis. asetus 9.12.1878, keis. kirje revisio-oikeudelle 11.3.1879 (Asetuskokoelma), keis. asetus 10.4.1894; Engman, s. 57-58; Komiteamietintö 1936:12, s. 20. - Omistus- ja hallintasuhteita koskevien tietojen sisällyttämiseen on ilmeisesti vaikuttanut Mäntyharjun tuomiokunnan tuomari Ferdinand Forsström, joka 1876 ja 1888 ehdotti tällaista uudistusta. I anledning af 1875 års svenska lagfartslag. JTF 1876, s. 215-219, ja Mantalslängd - fastighetslängd, JTF 1888, s. 334, 338.

[28]   Sisäasiainministeriön kirje maaherroille 5.3.1937, no 3444-3451; asetus 3.5.1957/189.

[29]   Esim. VA 1918, 4528; vert. Aulis Oja, Uskelan väestö ja väkiluku v. 1634. HAik 1945, s. 60-71.

[30]   Esim. VA 7164, 7172-7179, 7195.

[31]   Esim. U 21, 21a (Uusimaa ja Häme 1829), VA.

[32]   Keis. asetus 20.2.1865, keis. kirje maaherroille 1.6.1865 (Författningssamlingen), keis. kirje revisio-oikeudelle 21.4.1869 (Asetuskokoelma); asetus 29.11.1940/681.

[33]   Eino Jutikkala, Suomen väkiluvun kasvaminen. Oma maa VIII, Porvoo 1960, s. 199; Sven-Erik Åström, Hur stor var Finlands befolkning under stormaktstiden. Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian laitoksen tiedonantoja 8, Helsinki 1978, s. 1-2.

[34]   Oja, s. 62, 71; Eino Jutikkala, Väestö ja yhteiskunta. Hämeen historia II: 1, Hämeenlinna 1957, s. 151-158, 160, 372-373; Raimo Ranta, Turun kaupungin historia 1600-1721, I, Turku 1975, s. 147. - Aatelin asuinkartanoiden, säterien, palkolliset häviävät henkikirjoista vuoden 1641 jälkeen ja säterilampuodit vuoden 1652 jälkeen. Lampuotien vapaus lakkasi v. 1693, mutta heitä ilmaantui uudelleen henkikirjoihin jo 1680-luvulla. Aateliset ja heidän palkollisensa muodostavat paikoitellen merkittävän osan väestöstä. Siten oli Porvoon läänin vuoden 1634 henkikirjassa Porvoon kirkkopitäjässä 30 säterillä palkollisia ja lampuotien väkeä vähintään n. 350 henkeä eli n. 12 % henkikirjaväkiluvusta. Tämä prosenttiluku on minimiluku, sillä jokunen kartano puuttuu henkikirjasta, ja eräiden kohdalla eivät henkikirjan tiedot ole yksiselitteisiä. Tiedot aatelin henkilömääristä puuttuvat myös. VA 4528: 203-249.

[35]   Jutikkala, Hämeen historia II:1, 180; Aulis J. Alanen, Etelä-Pohjanmaan historia IV:1. Vaasa 1948 s. 333.

[35a]   Vuoden 1765 määräyksestä tarkemmin Lext, s. 149-150; v. Bonsdorff, s. 855-856.

[36]   VA 8353, 8362, 8366, 8373, 8374.

[37]   VA 7640, 7645, 7763, 7777, T 20, 51.

[38]   VA 8900, 8964, 9443, 9448, 9605, 9612, 9616, 9624, 9630, Ou 1, 7.

[39]   Yrjö Kaukiainen, Social Structure and Demographic Development in a Southern Finnish Parish (Lohja) 1810-1850. Suomalaisen tiedeakatemian toimituksia. Sarja B 204, Helsinki 1979, s. 8.

[40]   Luvuissa, jotka perustuvat korttelien ja eri väestöryhmien summien yhteenlaskuun, ovat mukana kortteleittain lueteltu väestö, akatemian ja koulun opettajat ja oppilaat, teollisuuslaitosten ja sairaaloiden väki sekä maistraatin talonpojat, tykistö ja linnan vangit (kolmessa viimeksimainitussa ryhmässä oli näinä kahtena vuotena 258 ja 266 henkilöä). VA 7640: 843-913, 7645: 851-940; Oscar Nikula, Turun kaupungin historia 1721-1809, I, Turku 1970, s. 270; Oiva Turpeinen, De finländska städernas folkmängd 1727-1810. HTF 1977, s. 125.

Eräiden muiden kaupunkien henkikirjaväkilukuja 1766 (sulkeissa tietoja muista lähteistä): Naantali 662 (615), Rauma 1299 (1341, v. 1769), Porvoo 1999 (2118). VA 7640: 933, 953; 8353: 43v; Kari Pitkänen, Suomen kaupunkien väkiluku 1749-1772: uusi laskentamenetelmä. Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian laitoksen tiedonantoja 7, Helsinki 1978, s. 7, 13; Turpeinen, s. 125. - Suomalaisessa väestötutkimuksessa ei näytetä juuri lainkaan huomioidun vuoden 1765 jälkeisiä henkikirjoja, eikä niitä ole yksityiskohtaisesti verrattu väkilukutauluihin ja kirkollisiin väestökirjoihin.

[41]   Oscar Lundell, Bidrag till den finska befolkningsstatistikens historia. Helsingfors 1913, s. 113-135, 217-218; Underdånigt förslag till nådig förordning om mantalsskrifning i Finland. Komiteamietintö 1875:4. - Henkikirjoittajien vaikeudet käyvät havainnollisesti ilmi niistä lausunnoista, jotka 1870-luvun alussa annettiin seurakunnasta muuttoa ja henkikirjoituksen laiminlyönnin estämistä käsitelleen komitean asetusehdotuksesta. Itä-Suomessa esiintyneestä yleisestä tavasta muuttaa sukunimi toteaa Virolahden nimismies, kuvernementinsihteeri Karl Fredrik Himmanen, että tilaton väestö vaihtaa sukunimeä yhtä usein kuin asuinpaikkaa, mistä aiheutui vaikeuksia henkikirjoituksen suorittajille. Senaatin yleinen kanslia Hc 10: 50v-52v.

[42]   Viikki, s. 176; Veli-Matti Syrjö, Jääsken kihlakunnan historia II, Helsinki 1976, s. 379-382.

[43]   Komiteamietintö 1923;7, s. 24-25; Komiteamietintö 1936:12, s. 23-24.

[44]   Eino Jutikkala, Turun kaupungin historia 1856-1917, I, Turku 1957, s. 12-13.

[45]   Keis. asetus 9.12.1878, asetus 5.3.1937/123.

[46]   Keis. kirje Oulun läänin kuvernöörille 3.12.1858, Kejserliga bref 1852-1859, s. 402-404; keis. asetus 20.2.1865.

[47]   Viikki, s. 176.

[48]   VA 8503, 8508, 8513, 8520, 8525, 8529, 8530, 8537, 9609, 9616, 9624.

[49]   Valtionarkiston yleisluettelo I, Helsinki 1956, s. 72, 96; Viikki, s. 178-179.

[50]   Asetus 5.3.1937/123; Valtiovarainministeriön kirje maaherroille 22.2.1937, no 5326-5335; Sisäasiainministeriön kirje maaherroille 5.3.1937, no 3444-3451.

[51]   Maakunta-arkistojen yleisluettelo, Helsinki 1971, I, s. 134, II, s. 240, III, s. 417, 573.

[52]   Maakunta-arkistojen yleisluettelo, I s. 85, 139, II, s. 250, III, s. 505.

[53]   Maakunta-arkistojen yleisluettelo, I, s. 7, 127, III, s. 409-410, 492-493, 568. Helsingin kaupunkia koskevat henkikirjat ovat kaupungin rahatoimiston arkistossa Helsingin kaupunginarkistossa.

[54]   Rauno Selin, Tuhoavatko sukututkijat lähteensä? Suomen ensimmäiset yleiset arkistopäivät 18-19.5.1978. Julk. Valtionarkisto. Helsinki 1979, s. 40-45; Tuula Bärlund, Tuhoavatko sukututkijat lähteensä? Genos 1978, s. 88-89.


Referat

Mantalslängderna som personhistorisk källa. I artikeln behandlas mantalslängdernas uppkomst på 1630-talet i Sverige-Finland samt deras utvecklingshistoria i Finland. Deras omfattning, utformning och fullständighet vid olika tider skildras fram till våra dagar. Allmänna uppgifter ges också om var de förvaras. De gamla räkenskapsvolymer där mantalslängderna för svenska tiden ingår hör till de mest använda handlingarna i Finlands riksarkiv. För att minska förslitningen och trygga tillgången till dem i framtiden mikrofilmas de i riksarkivet.


Genos 51(1980), s. 1-21

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Viitteet ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1980 hakemisto | Vuosikertahakemisto