GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Referat | Artikkelin loppu ]

Sukututkija lisätietojen etsijänä

Lakit.lis. Pentti J. Voipio, Helsinki

Sukututkimus tehtävänä ja tavoiteryhmänä muodostaa varsin laajan tutkimuskentän. Sen sisältö ja tulokset riippuvat ratkaisevasti siitä, mitä kukin tutkija tai hänen tehtävänantajansa haluaa saada selville. Yksinkertaisimmillaan se tosin on nimien ja päivämäärien keräämistä: kuka oli isänisänisä, kuka äidinäidin äidinäiti, ketkä heidän puolisonsa, minkä nimisiä lapsia heillä oli, milloin he elivät, missä he asuivat. Muutamille nämä tiedot riittävätkin, mutta useimmat sentään haluavat tietää lisää. Mitä nuo edesmenneet esivanhemmat ja muut sukulaiset ovat elämässään tehneet, miten he ovat asuneet. Tarkemmat yksityiskohdat alkavat kiinnostaa, millaisia esineitä kodeissa oli, mitä tarvikkeita oli käytettävissä, kuinka olot olivat vaatimattomia meidän mitoillamme mitaten, mitenkä kotona valmistettiin lähes kaikki, mitä elämiseen tarvittiin.

Myöhemmin monen tiedonhalu laajenee - niin kuin on toivottavaakin - koskemaan noiden ihmisten elinaikana vallinneita olosuhteita. Millaista oli maassamme silloin, oliko sota-aikoja, oliko katovuosia ja kulkutauteja, millaisia kulttuuriharrastuksia oli. Ulkomailta muutettiin Suomeen ja täältä siirryttiin muualle. Ketkä olivat hallitsijoita, oliko valistusaikaa vai noitavainoja, oliko oikeaoppisuuden aikaa vai herätysliikkeitä, oliko kielirintoja. Miten lukutaito yleistyi, miten päästiin koulutielle.

Se kuva, mikä sukututkimuksesta vallitsee yleisessä tietoisuudessa, värittyy yhä edelleen tiedon yksinkertaisimmista keräämisistä, lähinnä nimien etsimisestä. Kuva helposti vääristyy, vääristymisen johtuessa niistä vinoutumista, joita jokaiseen hyväänkin harrasteeseen pyrkii liittymään. Tunnettuahan on, että muutamat ovat etsineet nimenomaan hienoja esi-isiä, joku taas on närkästynyt saatuaan tiedon, että isoisän isoisä on hevosvarkaana hirtetty. Vinoutuman huomaamme siitä, että arvosuhteet osoittautuvatkin päinvastaisiksi. Arvokastahan on toki, jos on pystytty parempaan kuin esi-isät, jos polvi on pojasta parantunut. Murheellista taas, kun nuorempi sukupolvi on edellisistä ehkä sekä aineellisesti että henkisesti köyhtynyt. Syytä on kuitenkin todeta, että kumpikin kehityssuunta on normaalia elämänmenoa. Aina on jossakin nousevaa ja jossakin muualla laskevaa säätykiertoa. Samassakin suvussa on vuorotellen laaksoja ja huippuja, jopa eri sukuhaaroissa samanaikaisestikin.

Sukututkimus on loputtoman etsinnän maata. Ei sentään autiomaata, jossa aina vain turhaan etsisi lähdettä. Sukututkimus on etsinnän erämaata, missä metsästävä erämies alinomaa kohtaa jotakin saalista. Mitä enemmän on etsinyt, sitä useammin myös löytää sellaisia eri tietoja, joita on ehkä kauankin hakenut. Etsittävät eivät koskaan lopu. Aina on selvittämättä jotakin, minkä haluaisi vielä tietää. Kun näet on löytänyt jonkun ennestään tuntemansa esivanhemman vanhemmat, niin eipä tähän tyydy, vaan kysyy: keidenkäs lapsia nämä nyt löytämäni sitten ovat. Etsintäketju on siten loputon. Raja tulee vastaan vain silloin, kun tiedonlähteet loppuvat kesken. Vanhemmilta ajoiltahan on aina yhä vähemmän asiakirjoja tallella. Monen kohdalla tiedon tuntosarvet ulottuvat ainoastaan 1700-luvulle, varsinkin isonvihan katkaistessa etsintäpolun 1600-luvulle, ja joskus seinä tulee eteen jo 1800-luvulla. Yleensäkin Suomessa pääsee enintään 1500-luvun puolivälin tienoille, niihin aikoihin, jolloin Kustaa Vaasa järjesti veronkannonkin uuteen uskoon. Melko harvassa ovat ne, joiden esivanhempien nimisarja ulottuu keskiajan puolelle. Aivan niin harvinaista kuin luullaan tämä ei kuitenkaan ole: vuodesta 1539 alkavien verokirjojen mainitsemissa verovelvollisissa voidaan osoittaa monia, joiden on ilmeisesti täytynyt syntyä jo 1400-luvun puolella.

Eri sukututkijoilla ovat kiinnostuksen kohteetkin erilaisia. Tämä on täysin luonnollista, aivan yhtä luonnollista - ja onnellista - kuin se, että ihmisillä yleensäkin on erilaisia harrastuksia. Sehän juuri on rikkautta, tuo monipuolisuus. Itse kuulun niihin, joita kiinnostaa sukulaisuussuhteiden selvittäminen, siis ketkä ovat kenenkin vanhempia, lapsia, läheisempiä tai kaukaisempia sukulaisia. Eikä oikeastaan tämäkään kaikki, vaan lähinnä keinot, kuinka sukulaisista saataisiin selville vielä jotakin lisää. Kysymys on siis "konsteista", joiden avulla päästäisiin eteenpäin eli paremmin sanoen taaksepäin. Virallisemmin puhuen kyse on metodiseikoista, joita myös olen kirjoituksissani yrittänyt erityisesti pitää esillä.

Vaikka olen sukututkijana lähinnä etsinyt uusia tietoja yhä kaukaisemmilta ajoilta, olen myös joutunut järjestämään kertynyttä aineistoa elämäkerroiksi osallistuessani eräiden sukukirjojen tekemiseen. Silmieni ohi on silloin kulkenut joukko elämänkohtaloita, tosin hyvin välähdyksellisinä, mutta riittävinä tehdäkseen nuo kauan sitten eläneet ja edesmenneet ihmiset hyvinkin tutuiksi. Eivätkä vain nuo sukukirjojen ihmiset, vaan myös ne lukemattomat muut, joiden nimet ja joita koskevat lyhyet maininnat tulevat vastaan peräkkäisten kirkonkirjojen ja veroluetteloiden sivuilla ja toisinaan myös tuomiokirjoissa. Heidän elämäntaipaleestaan tulee vain sirpale näkyviin, mutta sen voi yhdistää muihin kyseistä aikaa koskeviin tietoihin. Tällöin kuva heistä täydentyy, varsinkin kun vielä vertaa sitä myöhempien aikojen vastaaviin oloihin ja nykyaikaan. Vai mitä arvelette, kun eräästäkin perheen päästä, aikanaan elämäntyönsä hyvin täyttäneestä ja veronsakin maksaneesta, lopulta näkyy verokirjojen varattomain luettelossa maininta: "förlamad och går fyrfota" - halvaantunut ja kulkee kontaten - veron perimättä jäämisen syynä. Ei siinä ole vain erään ihmiselämän loppuvaihe, vaan myös näköala silloisiin oloihin. Ei silloin ollut huoltolaitoksia, ei tuo mies kontannut vanhainkodin kiiltävällä lattialla. Kyllä hän oli kotona - tai ehkä jo toisten nurkissa - ei edes nykyaikaisessa maalaistalossa, vaan vähäisessä tuvassa, jossa ehkä oli osaksi vain maalattia. Siinä ja kotipihalla, kosteallakin säällä, hänen vähäinen liikuntansa voi tapahtua.

Nuo entisten aikojen ihmisten olot olivatkin perin toisenlaiset kuin ehkä osaamme kuvitellakaan. Paljon emme saa niistä tietoa. Vain harvoista, kenties paremmissa oloissa eläneistä perheistä on enemmän aineistoa tallella heidän kirjeissään. Tavallisen kansan oloista ja ajatuksista ei ole paljon kirjallista aineistoa säilynyt. Joistakin käräjäpöytäkirjoista ja valituskirjeistä saamme vähän käsitystä yhteisen kansan elämänmenosta.

Monet sukututkijat tyytyvät siihen, että he saavat kokoon lähimmistä esivanhemmistaan ja muista sukulaisistaan nuo perustiedot, jotka mahtuvat tavalliseen esivanhempaintaululomakkeeseen tai jälkeläisluetteloon. He kenties arvelevat, että enempien tietojen hankkiminen, varsinkin veroluetteloista ja tuomiokirjoista, on jo niin vaikeaa ja vaativaa, ettei heillä siihen ole edellytyksiä. Tahtoisin sen vuoksi tässä kiinnittää vaatimattomimpienkin sukututkijoiden huomion siihen, että jo kokoonsaatujen tietojen lisäksi on mahdollista saada melko helposti vielä lisätietoa myös ennestään tutuista ja lähellä olevista lähteistä. Niihin kannattaa käydä uudelleen käsiksi ja tarkemmin tutkimalla poimia esiin seikkoja, jotka ovat saattaneet ennen jäädä ottamatta huomioon. Näin saatetaan löytää paljon aineistoa sellaiseen suvun kuvan täydentämiseen, mitä olen edellä hahmotellut. Korostan myös sitä, että jo aloittelevan sukunsa tutkijan aivan ensivaiheessa läpikäymässä lähdeaineistossa voi olla sellaista, minkä käyttämismahdollisuus ei ole aikaisemmin tullut mieleen. Tällöin on muistettava muunkinlaiset lähteet kuin varsinaiset asiakirjat.

Sukututkijan alkutoimiinhan kuuluu iäkkäiden sukulaisten haastatteleminen. Kannattaa huomata, että myös suvun ulkopuoliset henkilöt voivat tietää jotakin tärkeätä, etenkin jos lähin vanhempi sukulaispiiri on jo poistunut rajan tuolle puolen. Lapsena äitini menettäneenä sain myöhemmin hänen luokkatovereiltaan paljonkin lisätietoja. Varsinkin maaseudulla paikkakunnan muistitieto voi antaa merkittävää lisää asiakirjojen antamaan aineistoon. Joku vanhus voi kertoa vanhemmiltaan kuulemaansa naapuritalon vaiheista. Ei kannata halveksia entisten vihamiestenkään jäljiltä löytyvää tietämystä. Heidän jälkeläisensä eivät ehkä kannakaan mukanaan vanhaa kaunaa, vaan ovat valmiita keskusteluun entisajan ongelmista. On tietenkin muistettava, että jokaisen suullisen tietolähteen kohdalla täytyy varoa virheellistä muuntumaa. Yleensähän sentään on säilyneessä tietoaineistossa tosipohjaa takana - totta toinen puoli. Yhdistelemällä ja arvioimalla eri suunnilta saatuja tietoja kuva menneestä joka tapauksessa täydentyy, vaikkapa - tietojen ollessa ristiriitaisia - lopputulos toisinaan jää epäselväksi. Joskus tulos muodostuu varsin uskottavan tuntuiseksi, monesti se jää varsin epävarmaksi. Tästä pari itselleni läheistä esimerkkiä.

Isäni oli, moneenkin kertaan, kertonut vaikeassa synnytyksessä menehtyneestä kaksosveljestäni, joka haudattiin yhdessä äitimme kanssa. Ällistyin aikanaan, kun hain heidät esiin Savonlinnan haudattujen luettelosta. Siinä oli lapsen merkitty olleenkin tyttö. Merkintä on ensin tosin ollut poika, mutta se on ylipyyhitty. Lääkärin kuolintodistuksia ei ole talletettu. Olettamukseni on, että isäni oli jo kertonut tutulle papille poikalapsesta, mutta lääkäri on erehdyksessä kirjoittanut lapsen tytöksi, ja pappi on tehnyt korjauksen sen mukaan. Pidän siis isäni kertomaa uskottavana. - En lapsena tiennyt kysyä isältäni, olimmeko me kaksoset näyttäneet identtisiltä. Siitä, mitä isäni oli muuten kertonut, päättelin jälkeenpäin, ettei näin ollut. Myöhemmin eräs hyvämuistinen sukulainen kertoikin puhutun identtisistä kaksosista meidän kohdallamme. Kun en enää voinut isältä kysyä, tuo sinänsä pieni seikka jää selvittämättä.

Sukulaisten haastattelemisen jälkeen seuraava alkuohje on oman kotiarkiston tutkiminen. Tärkeä seikka, mutta ajatus voi kaatua käsitykseen, ettei meillä mitään ole. Tarkempi tutkistelu, vaikkapa komerossa tai ullakolla olevan arkun penkominen voi mainiosti kannattaa. Sitäpaitsi tässäkin on laajennettava etsiminen kotipiiriä kauemmas: sukulaisten ja naapurienkin kotiarkistot saattavat sisältää tervetullutta aineistoa. Oletteko muistaneet heiltä kysellä? Kysyminen on ainakin luvallista, ja kysyjä saatetaan ottaa tervetulleena vastaan. Eikä pidä heti uskoa arvelua, ettei heillä mitään erityistä voi olla tallella. Aiheellista on myös kysellä eri arkistoista, olisiko sinne joku suvun jäsen jo tallettanut asiakirjojaan.

Omalta kohdaltani voin kertoa, että isäni, joka myös kuoli varhain, oli määrännyt hänen ja äitini kirjeenvaihdon lukematta hävitettäväksi, jottei heidän kirjoittamaansa ymmärrettäisi selityksen puutteessa väärin. No, minä aikuiseksi tultuani luin kirjeet ja vasta sen jälkeen täytin toivomuksen, ja myöhemmin tietenkin kovasti kaduin. Mutta sitten olen äitini omaisten kuolinpesistä saanut kirjeitä, jotka jossakin määrin täyttävät tuota syntynyttä aukkoa, samoin kuva-aineistoa, jota ei ollut lapsuudenkodissani. On siis syytä pyrkiä selvittämään muiden yksityisten hallussa olevaa kiinnostavaa ainesta.

Sukututkijan alkutoimiin kuuluu myös ilmestyneen kirjallisuuden tutkiminen. On varmaa, että siinä vaiheessa ei vielä tule huomanneeksi kaikkea käytettävissä olevaa kirjallisuutta. Sitä paitsi noita alkuetsintöjä seuranneina vuosina on ilmestynyt paljon uutta kirjallisuutta. Kannattaa palata kirjaston ja arkiston hyllyjen ääreen yhä uudelleen. - Kirjoihin tutustumisesta hyötyvät kieltämättä enemmän ne, joiden sukujuurissa on pappeja, sotilaita, virkamiehiä tai muita erikseen jo selvitettyjä ammatinharjoittajaryhmiä. Suomalaisista talonpoikaissuvuistahan on vasta pieni osa tutkittu ja julkaistu. Vaikka oman suvun tutkiminen olisikin vielä kesken, muiden sukujen julkaisuista voi löytää esiäitien sukujuuria. Myös maakunnan- ja pitäjänhistoriat, joita jatkuvasti ilmestyy uusia, sisältävät jo paljon mainintoja "tavallisista ihmisistä" ja heidän aikaansaannoksistaan.

Seuraavana virstanpylväänä aloittelijan tiellä on tietojen hankkiminen kirkkoherranvirastosta. Niitä sieltä on saatukin, aluksi varmaan tilaamalla sukuselvitys, josta tiedot sitten on siirretty omaan muistiinpanovihkoon. Myöhemmin on sitten tullut omien tutkimusten aika. Kirkonkirjoja on päässyt itse selailemaan ja keräämään talteen löytyneet tiedot. Viimein alettiin käydä niitä läpi mikrofilmeiltä. Siinä sivussa on vähitellen opittu lukemaan vanhoja käsialoja.

Tässäkin kohdassa on syytä palata joskus uudelleen vanhoille marjankeruupaikoille. Saattaisi hyvinkin olla aihetta vielä kerran vilkaista noita jo saatuja sukuselvityksiäkin. Niissä on voinut olla jokin maininta, jonka aloittelija on sivuuttanut, huomaamatta sen merkitystä, ja laiminlyönyt merkitä muistiin tuollaisen maininnan sisältämän tiedon. Yhtä hyvin on mahdollista, että sukuselvityksen laatinut kanslisti on jättänyt pois siitä jonkin seikan, joka olisi näkynyt kirkonkirjasta itsestään, jos aloittelija jo silloin olisi pystynyt itse tutkimuksia suorittamaan. Vastaavasti on silloin, kun on ensimmäisiä kertoja käynyt kirkonkirjojen äärellä, jotakin itseltäkin saattanut jäädä havaitsematta. Täysi syy on siis sopivan tilaisuuden tullen selailla uudelleen jo ennestään tuttuja kirkonkirjan sivuja. Ei myöskään pidä unohtaa, että rippikirjoista kerätyt tiedot olisi aina tarkistettava historiakirjoista.

Rippikirjoja niin kuin muitakin lähteitä on syytä lukea avoimin silmin, siis valmiina huomaamaan sellaistakin, mitä ei varsinaisesti ole etsimässä. Tiheään kirjoitetulla, paljon ihmisiä sisältävällä sivulla esim. saattaa jäädä huomaamatta jonkun kohdalle tehty viitemerkki, millä osoitetaan hänen kokonaan toisella rivillä oleva puolisonsa tai lapsensa.

Milloin rippikirjasta puuttuu lehti tai lehtiä on epäjärjestyksessä, on sitä vaikea heti huomata, varsinkin jos kirja on lehtien katoamisen tai sekaantumisen jälkeen sidottu uudelleen. Usean kerran olen todennut senkin, että kirjan sivujen numerointi on suoritettu vasta jälkeenpäin, huomaamatta puutteita ja sotkeumia. Mikrofilmillä on tämän huomaaminen erityisen vaikeata, jolleivät aukeaman eri puolien rivit ole aivan selvästi eri tasoilla. Tänäkin vuonna on kahdesti sattunut, että olen useaan kertaa tuijottanut ihmetellen rippikirja-aukeamaa mikrofilmissä, ennenkuin olen sen ristiriitaisuuksien syyksi tajunnut välilehden puuttumisen. Tällaisessa tapauksessa etsitty henkilö saattaa kylläkin näkyä aukeaman vasemmalla puolen, mutta sen oikealla puolen on väärä syntymäaika tai vaikkapa kuolinaika tai poismuuttomerkintä, vaikkapa hän on seuraavassa rippikirjassa vastaavalla aukeamalla yhä elossa ja samassa talossa asuvana. Toisinaan taas häntä ei löydy vasemmalta puolelta, mutta kun tarkkaan katsoo, oikealla puolen on hänen syntymäaikansa. Tätä rikkinäistä rippikirjaa edeltävässä rippikirjassa hän ehkä onkin oikealla paikalla, joten kannattaa etsiä sieltä, ennen kuin luopuu yrityksistä. Samoin on, jos olet joskus aikaisemmin juuttunut outoon epäselvyyteen ja kadottanut etsimäsi henkilön jäljet. Tällainen sitkeä paluu entiselle lähteelle saattaa tuoda paljon lisätietoa, jopa useamman sukupolven verran.

Kirkonarkistossa on muitakin asiakirjoja kuin rippi- ja historiakirjat. Niitä ei pidä kokonaan sivuuttaa. Riippuu tietenkin siitä, mitä muista asiakirjoista on kussakin seurakunnassa tallella, mutta tilikirjat, muuttaneiden luettelot ja muuttokirjat saattavat sisältää merkittävää lisätietoa. Unohtaa ei pidä myöskään perukirjoja, joita joissakin seurakunnissa voi olla sellaiseltakin ajalta, miltä ne puuttuvat tuomiokuntien arkistoista. Yleensä tosin kirkonarkistossa on vähemmän perukirjoja, koska sinne niitä jätettiin vain silloin, kun vainajan leski aikoi solmia uuden avioliiton.

Suurin osa sukututkijoista pysähtynee tutkimuksissaan silloin kun kirkonkirjojen anti loppuu. On olemassa lähderyhmä, jonka avulla pääsee ajassa taaksepäin, nimittäin verokirjat, ennen kaikkea henkikirjat. Sivuutan kuitenkin tässä nuo kirkonkirjoja vanhemmat verokirjat, joita olen kosketellut toisessa yhteydessä (Genos 1970). Mainitsen ne nyt vain sen vuoksi, että lähimenneisyydessäkin pidetyistä henkikirjoista saattaa joskus olla olennaista apua kirkonkirjojen täydennyksenä. Niinpä seuraava tutkittavakseni annettu ongelma ratkesi äskettäin näin: Kirjailija Toivo Armas Tarvas, ent. Dahlman (Helsinki 24.3.1883-10.12.1937), muurarin poika, oli aikanaan kertonut ystävilleen, että hän oli nuorukaisena asunut kasvattina eräässä huomattavassa virkamiesperheessä - mutta missä, se tieto oli ystävien mukana mennyt manan maille. Oli epävarmaa, selviäisikö tuo tieto kirkonkirjojen avulla, koska aikanaan Helsingissä, henkilön muuttaessa kaupungin alueella asunnosta toiseen, ei pidetty aina tarpeellisena siirtää häntä heti myös uuden asuinpaikan seurakunnan kirjoihin. Nopeampi tie oli ottaa hänen silloisista osoitteistaan selvää Helsingin oppilaitosten aineistosta. Normaalilyseon päiväkirjat on arkistoinnin yhteydessä tapahtuneessa asiakirjojen seulonnassa katsottu tarpeettomiksi säilyttää ja siten tuhottu, joten niiden tiedot oppilaiden osoitteista ja käytöshäiriöistä on ainiaaksi menetetty. Yliopiston luetteloista sentään Tarvaksen osoitteita löytyi. Sen jälkeen oli henkikirjoista, joissa ei tuolta ajalta ole aakkoshakemistoja, melko vaivattomasti todettavissa, että hän oli asunut senaattori Erik Ossian Wuorenheimon luona. Tarvas mainitaan Wuorenheimon luona kerran ilman sukunimeä, niin kuin perheen pojatkin, muulloin omalla sukunimellään.

Sivuutan tässä yhteydessä myös vanhat tuomiokirjat, jotka tunnetusti antavat joskus tärkeätä tietoa niiltä ajoilta, joilta ei ole olemassa kirkonkirjoja. Mutta on syytä todeta, että lähemmän menneisyyden tuomiokirjat saattavat sisältää ratkaisevaa lisätietoa asioista, joista on vain hämärää muistitietoa ja jokin kirjemaininta muuten tallella. Niin ikään vain viittauksena mainitsen, että mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, sitä useammin tuomiokirjoihin sisältyy sukuselvityksiä. Tästä asiasta olen kertonut tarkemmin esitelmässä, joka julkaistaan sukututkimuspäivien esitelmiä sisältävässä kirjassa.

Kenties joku arvelee, että menen pois pääaiheestani ottaessani vielä lopuksi esille kysymyksen ns. pöytälaatikkotutkimuksista. Niihin kuitenkin sisältyy suuri tuntematon tietoaineisto, josta olisi muille hyötyä. Moni tutkija on vuosikymmenten kuluessa pitänyt keräämänsä tiedot vain ominaan, kertomatta niistä ainakaan sukulaispiiriä laajemmalti. Sukututkimusseurallakaan ei niistä ole tietoa. Onpa vielä niinkin, että Sivenin Sukuhakemistossakin mainituista yksityiskokoelmista monet ovat nykyisin tietymättömissä.

Vielä vähemmän on tietoja paraikaa vireillä olevista tutkimuksista. Sukututkijaluettelosta jotakin ilmenee. Mutta yhä jatkuvasti saattaa samassa arkistossa istua samaa sukua tutkimassa kaksi tutkijaa, jotka eivät tiedä toisistaan, ellei jokin sattuma johda heitä kosketuksiin. Niin kävi kerran, kun löysin mikrofilmilaitteen luo jääneet muistiinpanot, joissa oli paljon minulle jo tuttuja tietoja äitini päijäthämäläisestä suvusta. Noissa lapuissa ei ollut tutkijan nimeä, mutta selvisihän se, kun hän myöhemmin alkoi kysellä lappujaan. (Merkitse aina jokaiseen muistiinpanopaperiisi ensimmäiseksi nimesi ja osoitteesi, ja jos olet jotakin unohtanut arkistoon, nouda se pian, sillä ei arkistokaan löytötavaraa kauan voi säilyttää.) Tuossa tapauksessa saatoin minä olla avuksi tuolle toiselle ja auttaa hänet pois harhapoluilta, joille kirkkoherranviraston sukuselvitys oli johtanut samannimisten keskenään sekautumisen vuoksi.

Toinenkin kokemus minulla on, seuraavanlainen: Aloitin oman sukuni tutkimisen vuonna 1930, mutta törmäsin pian seinään: Kokkolan kirkonkirjoissa ei ollut mitään merkintää, mistä oli kotoisin sinne 1750 saapunut esi-isämme. Vasta 25 vuotta myöhemmin löysin, ryhdyttyäni uudelleen selailemaan kirjallisuutta, Skaran hiippakunnan paimenmuistosta nimenomaisen maininnan, jonka perusteella pääsimme yli 100 vuotta taaksepäin. Vuonna 1979 sain Ruotsista kirjeen. Eräs sikäläisen tutkijan tytär oli saanut kuulla sukututkijaystävältään, että Suomessa oli suvustamme kiinnostunut henkilö, joka toimitti minulle vuonna 1929 kuolleen isänsä muistiinpanot. Niissä olivat samat tiedot mm. tuosta kauan etsimästäni esi-isästäni. Mitään tietoa tuon kaukaisen tutkijan tutkimuksista ei ollut Göteborgin maakunta-arkistossa, jonka avulla sitten olin kerännyt saman aineiston Pohjanlahden tuolta puolen. Hänen ja hänen tyttärensä pöytälaatikossa nuo tiedot olivat rauhassa levänneet jo ennen kuin minä täällä aloitin oman tutkimusharrastukseni.

Tiedon entistä tehokkaampi kokoaminen jo valmistuneista sukututkimuksista on eräs Sukututkimusseuran lähiajan velvoituksia. Käynnissä olevien tutkimusten osalta on tiedonkulku vaikeasti ratkaistava ongelma. Ainakin kannattaisi kysellä muilta sukututkijoilta heidän tietojaan. Pieni jutteluhetki kahvikupin äärellä kesken tutkimustyön voi antaa hyviä vihjeitä. Tärkeätä olisi, että sukututkimusyhdistykset kerhoilloissaan antaisivat jäsenilleen tilaisuuden kertoa tutkimuksistaan, vaatimatta näiltä esityksiltä viimeisteltyä sisältöä. Sillä tavoin lisätieto kulkisi eteenpäin ja toisi pian palautettakin. Valitettavasti Sukututkimusseuran piirissä ei vielä ole voitu saada aikaan tämäntapaisia kerhotilaisuuksia. Kyse ei ole hyvän tahdon puutteesta, vaan sopivan huoneiston, riittävän tilavan ja sellaisen, missä voitaisiin istua pöydissä ja nauttia samalla hyvästä kahvista. Helsingfors Släktforskare on tässä onnistunut, Sukututkimusseura vielä ei. Toivomme jäsenistön apua.

Sukututkijan, joka on koonnut perustiedot esivanhemmistaan, on mukavaa saada näin kertyneeseen aineistoon erilaista lisätietoa. Sellainen juuri tuo uutta elävyyttä sukututkimukseen. Siten ikäänkuin saamme lihaa sen luurangon ympärille, jonka pelkkä esivanhempaintaulu tai jälkeläisluettelo muodostavat, vaikka tietenkin juuri tuo luuranko pitää sukututkimuksen jäntevästi koossa.


Referat

Släktforskarens jakt efter mera uppgifter. För släktforskaren tar frågorna aldrig slut: varje gång släktledningen förs ett släktled bakåt uppstår problemen att hitta det följande och att få veta mera om de nyfunna personerna. I artikeln framhålls vikten av att uttnyttja källorna grundigt och att återvända till redan studerade källor när nya frågor har dykt upp. Då upptäcker forskaren inte sällan detaljer som han tidigare förbisett och som kanske blivit intressanta först genom senare vunnen tilläggskunskap. Samtidigt riktas en vädjan till genealogerna att publicera sina arbetsresultat eller åtminstone meddela varandra om dem. Vi borde ju undvika att arbete slösas på att ånyo reda ut vad som redan har klarlagts.


Genos 52(1981), s. 121-130

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Referat ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1981 hakemisto | Vuosikertahakemisto