GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Referat | Artikkelin loppu ]

Sota-arkistossa säilytettävistä sukututkimuksen lähteistä

Tutkija Veli-Matti Syrjö, Sota-arkisto *

Sota-arkiston systemaattiset kokoelmat alkavat vuodesta 1812, autonomisen Suomen armeijan synnyn myötä. Ruotsin vallan ajalta on Sota-arkistossa ainoastaan joitakin sinänsä mielenkiintoisia yksityisarkistoja, joilla ei kuitenkaan ole genealogiselle tutkimukselle merkitystä. Tuolta vanhemmalta ajalta Suomessa säilyneet sotilasasiakirjat ovat Valtionarkistossa, pääosaksi sen Militaria-kokoelmassa. Ruotsin sota-arkistossakin on silloisia suomalaisia joukkoja koskevaa aineistoa ja valtaosa siitä on käytettävissä mikrofilmikopioina myös Suomen Valtionarkistossa.

Kuten tunnettua, armeija on jo melko varhaisista ajoista lähtien pyrkinyt pitämään tarkkaa kontrollia miehistään. Kruunun rulliin joutunut mies pantiin saman tien kirjoihin ja kansiin, hänen nimensä, syntymävuotensa, sivistystasonsa, pituutensa ja painonsa kiinnostivat sotilasviranomaisia.

Nuo vuonna 1812 syntyneet autonomian ajan ensimmäiset suomalaiset joukko-osastot koottiin värväyksen perusteella, Ruotsin vallan aikainen ruotujakolaitoshan oli Porvoon valtiopäivillä kolme vuotta aikaisemmin pantu jäihin. Nämä ensimmäiset kolme joukko-osastoa olivat värvättyjä jääkärirykmenttejä (siis kevyttä jalkaväkeä). Ne oli numeroitu 1.-3. ja kaksi niistä jakautui 2:een pataljoonaan. 1. Jääkärirykmentin alaisia olivat Turun ja Hämeenlinnan pataljoonat, 2. Jääkärirykmentin alaisia Heinolan ja Kuopion pataljoonat, 3. Jääkärirykmentti käsitti ainoastaan Viipurin pataljoonan. Tämä viimemainittu saatiin ensimmäisenä kuntoon, koska sen värväämisessä käytettiin pakko-ottoon vivahtavia menetelmiä ja sen sijoituspaikaksi tuli 1 1/2 vuoden ajaksi Pietari, missä se suoritti vahtipalvelusta keisarin palatsissa. Muut rykmentit sensijaan jäivät Suomeen.

Sotaväessä tapahtui jatkuvia uudelleenorganisointeja, joitten yksityiskohtainen seuraaminen ei tämän esityksen kannalta ole mielekästä. Joka niihin haluaa perehtyä, sille suosittelen Olle Seitkarin kaksiosaista artikkelia "Suomen sotalaitos Venäjän sotilashallinnon osana 1800-luvulla" Sotilasaikakauslehdessä vuodelta 1939. Joukot, millä nimellä ne kulloinkin kulkivatkaan, olivat joka tapauksessa värvättyjä joukkoja, joitten yhteinen miesvahvuus vaihteli 3000-4000 miehen välillä. Niitten merkitys sotilaallisessa suhteessa oli siksi sangen vähäinen, varsinkin kun niitten koulutuksessa oli havaittavissa varsin suurta vanhanaikaisuutta ja niitten miehistöaines koostui parhaasta päästä irtolaisväestöstä, jolta ei kovin paljoa voinut edes edellyttää. Tosin mukana oli myös vanhassa Ruotsin armeijassa pitkiäkin aikoja palvelleita ammattisotilaita.

Sukututkijalle mielenkiintoista lienee kuitenkin tietää, minkälaatuisia virkamiehiä tällaisessa joukossa saattoi palvella. Rykmentin esikunnassa oli päällikkö, everstin arvolla ja erikseen hänen apunaan komentaja everstiluutnantin arvolla. Lisäksi esikuntaan kuului adjutantti, joka hoiteli kaikki paperiasiat, auditööri eli sotatuomari sekä lääkäri. Pataljoonan esikuntaan taas kuului pataljoonan päällikkö, arvoltaan majuri, mitä arvoa ei enää myöhemmässä Venäjän sotaväessä käytetty, 2 adjutanttia, rykmentin komissaari eli talouspäällikkö sekä pataljoonan saarnaaja. Edelleen ns. alempaan esikuntaan kuuluivat alilääkäri eli välskäri, toimistokatselmuskirjuri, vääpeli, pistooliseppä, tukkimaakari ja profossi eli piiskuri. Komppanian vihdoin muodosti komppanianpäällikkö, kapteeni arvoltaan, alikapteeni (stabskapten), luutnantti, aliluutnantti, vääpeli, kersantti, furiiri, 4 aliupseerikorpraalia, 4 soittajaa, 4 rummunlyöjää ja 150 sotamiestä.

Värvätyt joukot lakkautettiin vuonna 1830. Ainoastaan alunperin Viipurin rykmentistä polveutuva opetustarkk'ampujapataljoona, josta 1829 oli tehty Henkivartioväen 3. Suomen tarkk'ampujapataljoona eli paljon mainittu Suomen Kaarti, jäi eloon. Samanaikaisesti perustettiin Suomen meriekipaasi, meriväkeen kuuluva joukko, jolla kuitenkaan ei ollut laivoja käytettävissään.

Vuonna 1846 perustettiin Krenatööritarkk'ampujapataljoona, joka jo vuonna 1859 lakkautettiin. Se oli suhteellisen suuri joukko-osasto, vahvuus noin 1000 miestä. Meriekipaasi oli suurin piirtein saman suuruinen joukko.

Krimin sodan aikana perustettiin Porvoon valtiopäivillä tosiasiassa lakkautettu ruotujakoinen sotalaitos uudelleen. Keisarillisella käskyllä vuonna 1854 määrättiin aluksi kaksi ruotujakoista pataljoonaa perustettavaksi. Määrää lisättiin myöhemmin yhdeksään. Kunkin pataljoonan vahvuudeksi määrättiin 600 miestä. Koska nämä joukot olivat määrävahvuudeltaan huomattavasti vaatimattomampia kuin Ruotsin vallan aikaiset ruotujakoiset joukko-osastot, määrättiin, että kaksi ruotua yhdessä asettaisi yhden ruotusotamiehen. Krimin sodan kestäessä myös värvättyjen joukkojen lukumäärää jonkin verran lisättiin, niin että korkeimmillaan niitä oli yli 4500 miestä ja ruotujakoisia joukkoja hieman yli 6000 miestä. Ruotujakoisissa joukoissa palveli myöhemmässä elämässään kunnostautuneita miehiä sotilaina tai aliupseereina. Mainittakoon tässä vaikkapa Gustaf Adolf Hägglund, kuuluisa Kauhavan ruma vallesmanni sekä hänen apulaisensa varavallesmanni Kuriini eli Chorin. Edellinen oli palvellut aliupseerina (lähinnä kersanttia vastaava arvo) ja jälkimmäinen peräti vääpelinä.

Sodan päätyttyä joukkojen määrää vähennettiin huomattavasti ja 1867 ruotujakoiset joukot lakkautettiin, jotta vapautuisi varoja nälkävuosien aiheuttaman kurjuuden lieventämiseksi. Tämän jälkeen edusti Suomen sotaväkeä ainoastaan Suomen Kaarti ja kaaderiekipaasiksi kutistunut entinen meriekipaasi.

Vuonna 1878 säädettiin laillisessa järjestyksessä maallemme sen ensimmäinen asevelvollisuuslaki, jonka mukaan valtaistuimen ja isänmaan suojelemiseksi oli jokainen Suomen mies asevelvollinen.

Käytännössä perustettiin vuoden 1881 alusta 8 uutta asevelvollista tarkk'ampujapataljoonaa sekä kymmenen vuotta myöhemmin 1890 Rakuunarykmentti. Suomen Kaarti muutettiin värväyspohjalta asevelvolliseksi joukko-osastoksi. Suurin osa asevelvollisista selvisi kolmeen kesään jakautuvalla 90 päivän palvelusajalla, mutta ne, jotka kutsunnassa arvannoston perusteella tahi vapaaehtoisiksi ilmoittautumalla joutuivat vakinaiseen väkeen, saivat palvella 3 vuotta. Sivistystaso saattoi oikeuttaa palvelusajan lyhentämiseen, ylioppilaat esim. pääsivät 1 vuodella.

Kaikki kahdeksan tarkk'ampujapataljoonaa saivat oman täydennysalueensa, asevelvollisuusperustalle muodostettu Suomen Kaarti ja Rakuunarykmentti saivat miehistönsä kautta koko maan.

Kutsuntalaitos piti huolen miesten palvelukseen määräämisestä. Tämä asevelvollinen armeija lakkautettiin 1. sortokaudella 1901, paitsi Suomen Kaarti, jonka kohtalonhetki koitti vuonna 1905.

Upseeristoa sekä suomalaisiin että myös venäläisiin joukkoihin valmistettiin Suomen Kadettikoulussa, mikä oli vuonna 1812 aloittanut Haapaniemessä Topografikunnan nimellä ja siirretty 1821 Haminaan ja järjestetty Kadettikouluksi.

Nyt sitten näitten joukkojen asiakirjoihin. Genealogiselta kannalta tärkeän lähderyhmän muodostavat erilaiset miehistöluettelot. Ruotsin vallan ajalta periytyvään tapaan laadittiin joukko-osastoissa vuosittain ns. katselmusluetteloita (munsterrullor-munsterverk), joihin kaikki kyseisessä joukko-osastossa palvelevat merkittiin komentajasta alkaen viimeisimpään sotamieheen saakka. Tällaisessa katselmusluettelossa on aluksi miehen nimi usein patronyymeineen, syntymäpaikka, tosin tavallisesti vain läänin tarkkuudella, joskus syntymävuosi (ei tavallisesti päivää) tai ikä, tieto värväytymisvuodesta sekä siitä, kauanko on jäljellä palvelusaikaa tällä sitoumuksella, pituus, onko tässä katselmuksessa läsnä, tietoja sotilasurasta (kunniamerkit, osallistuminen taisteluihin jne.). Kun vielä yhdeksännentoista vuosisadan puolivälissäkin saattoi mies sotilaaksi värväytyessään saada sotilasnimen itselleen, on mahdollista löytää suvun uusi nimi ensi kerran juuri näistä katselmusluetteloista. Nimi ei tietysti välttämättä ollut pysyvä, saattoi käydä, että siirtyessään toisen numeroiselle ruodulle mies samalla sai tuon numeron vanhan sotilasnimen. Runebergin Numero 15 Stolt ei sikäli siis ole runoilijan puhdas mielikuvitusluomus, etteikö tällaista olisi tapahtunut, joskaan ei ehkä juuri sotakentällä. Ruotujakoisen sotaväen sotilasnimissä esiintyy jo suomenkieltä. Tämä varhaisin sukunimien suomalaistamisjakso ansaitsisi tulla tutkituksi kunnolla. Ainakin Turun ruotujakoisessa Tarkk'ampujapataljoonassa on käytetty suomalaisia nimiä. Osittain on kyseessä selvä suomennos Fred-Rauha, Svärd-Miekka, Hurtig-Into, osittain kirjurin tyylitaju on joskus vaatinut peräkkäisille ruoduille nimiparit Aamu-Ilta, Sota-Rauha jne. Luulisi genealogien voivan selvittää missä määrin tällaiset tavallaan sattumalta annetut sukunimet ovat jääneet jonkin suvun pysyväksi omaisuudeksi.

Ruotujakoisissa joukoissa oli katselmusluetteloissa suurin piirtein sama kaava kuin värvätyissäkin joukoissa, lisänä oli kuitenkin se, että ruotumestarin nimi ja kotipaikka (siis sen isännän, joka oli ruodun vanhin) tuli niissä näkyviin. Tällä saattaa ymmärtääkseni olla jonkin verran myös genealogista merkitystä, koska lienee ollut tavallista, että ruotusotilas oli, mikäli mahdollista, palkattu oman kylän väen keskuudesta. Kun nämä ruotusotilaat useimmiten kuuluivat irtaimeen väestöön, on heidän paikkakuntaan kiinnittämisensä muuten ehkä vaikea suorittaa.

Alipäällystöstä, päällystöstä ja siviilivirkamiehistä on luonnollisesti käytettävissä huomattavasti laajempia ja perusteellisempia tietoja. Erilaiset ansioluettelot (meritförteckningar, tjänsteförteckningar) antavat yleensä sangen selkeät tiedot asianomaisen curriculum vitae:sta, elämänkaaresta. Niihin on parhaassa tapauksessa merkitty henkilökohtaisina tietoina aviopuoliso ja lapset, oma virkaura joka tapauksessa ansioineen ja rötöksineen, ylennykset, kunniamerkit, palvelusjoukko-osaston vaihdokset ym. Hullunkurista kyllä juuri näistä ryhmistä on, kuten tiedetään, olemassa erilaisia painettuja matrikkeleita ja paimenmuistoja, joten tavallaan voidaan sanoa, että jolla paljon on, sille lisää annetaan. Toisaalta jokainen sukututkija epäilemättä tietää, ettei tätä tietoa koskaan liikaa ole, aina niistä jotakin uutta saa kaikista. Eipä silti, eivät ne niin täydellisiä ole nuo ansioluettelokokoelmatkaan, muuan matrikkelitutkija joutui toteamaan, että Suomen Krenatööritarkk'ampujapataljoonan komentajan ansioluetteloa ei mainitun pataljoonan arkistosta löytynyt. Asevelvollisen armeijan johtoesikuntana toiminut Päällikköhallitus kokosi alaistensa joukkojen upseerien ansioluettelot määrävuosina, joten ne ovat tästä arkistosta löydettävissä.

Suomen sotaväki ennen asevelvollisuuslainsäädännön voimaantuloa oli sangen vähäinen joukko, joten melko ymmärrettävää on, etteivät nuo arkistot, joista on ollut puhe, ole kovinkaan monia sukututkijoita kiinnostaneet; jo tilastollinen todennäköisyys sen osoittaa. Eipä varsinaisesti asevelvollinenkaan armeija autonomian aikana kovin suuri ollut, mutta sotalaitos kosketti silti koko kansaa aivan toisella tavoin kuin ennen. Vuodesta 1880 alkaen joutui kutsuntaan kukin asevelvollisuusikäinen miespuolinen ikäluokka vuoronsa jälkeen, ja vaikka vain harvat näistä miehistä vakinaiseen väkeen joutuivatkin, periaatteessa jokainen joutui kutsuntaan ja sai nimensä armeijan protokolliin ja suplikaaneihin, kuten Jukolan Timo sanoisi. Kutsuntaluettelot laadittiin kutsuntapiireittäin ja pitäjittäin sekä kirkollisten että maallisten viranomaisten toimesta ja niitten perusteella sitten kutsuntaviranomaiset laativat omat luettelonsa. Kutsuntatilaisuudessa sitten jokainen vuorollaan huudettiin esille ja "lääkäri syynäs ja välskäri mittas" ja poika oli kelvollinen tahi kelvoton, miten kulloinkin päätettiin. Koska väkeä oli paljon enemmän kuin tarve vaati, oltiin lääkärintarkastuksessa halukkaita suhteellisen vähäisenkin vaivan perusteella mies raakkaamaan. Sellaiset tapaukset merkittiin kirjoihin kutsuntaluetteloon, ja monet miehet, jotka kutsuntalääkäri sairaalloisen ja hennon ruumiinrakenteen perusteella merkitsi palvelukseen kelpaamattomiksi, elivät terveinä ja hyvinvoivina vuosikymmeniä.

Paitsi lääketieteellisten perusteiden nojalla, myös ammatin perusteella saattoi sotapalveluksen välttää. Esim. merimiehet kauppalaivastossa eivät joutuneet väkeen, mikä on hyvä muistaa rannikkoseutuja ajatellen, eivät myöskään lääkärit, apteekkarit, farmaseutit jne. Kaikista näistä tuli kuitenkin merkintä kutsuntaluetteloon, joten kenties voi genealogisesti hyödyllisiä tietoja löytyä sellaisestakin, jonka ainoa kosketus asepalvelukseen rajoittui kutsuntalautakuntaan.

Suurin osa miehistä joutui reserviin ja palveli, kuten jo todettiin, kolmena kesänä yhteensä 90 vuorokautta reservikomppaniassa. Näitä reservikomppanioita oli neljä kutakin 8:aa tarkk'ampujapataljoonaa kohden, siis yhteensä 32 komppaniaa, ja niitten rekrytointialueet olivat samat kuin pataljoonienkin. Reservikomppanioiden arkistoista löytyy erilaisia luetteloita palvelusta suorittavista miehistä. Oma mielenkiintonsa on käsittääkseni vaikkapa tiedolla, kuka sai korvausta omien saappaiden käytöstä harjoitusten aikana; osoittaahan se ainakin jonkinlaista varallisuutta, tuo sotapalvelukseen kelvollisten saappaitten omistaminen. Palveluksessa kunnostautuminen, lähinnä ammunnassa, tai rötöstely (loman ylittäminen jne.) näkyvät myös asiakirjoista ja antavat epäilemättä määrätynlaista intiimiä valaistusta tutkittavan yksilön psyykeeseen.

Sitten ne, joista kolmeksi vuodeksi tehtiin kruunun leipiin asevelvollisia. Heidän palvelusuransa selviää erinäisistä aakkosellisista luetteloista, joita hyvällä syyllä voidaan pitää itsenäisyyden ajan armeijan kantakirjojen edeltäjinä. Niihin on merkitty asianomaisen kotipaikka periaatteessa kylän tarkkuudella, syntymäaika ja -paikka, sivistystaso, mahdollinen käsityöläisammatti, perhesuhteet sekä luonnollisesti palvelusura armeijassa, osanotto taisteluihin, joita ei toki onneksi tuolloin armeijalle kertynyt, palkitsemiset ja rangaistukset sekä viimein palveluksesta vapauttaminen sekä arvosana palveluksesta.

Hyvin monille oli palvelus vakinaisessa armeijassa polun alku sosiaaliseen nousuun. Siellä mies hiottiin sopivaksi valtion muottiin, niin että ainakin ne, jotka kohosivat aliupseereiksi olivat haluttua ainesta sekä rautateitten että postin palvelukseen. Jotkut tietysti loivat uransa tässä armeijassakin. Myöskin se, että mies joutui pois kotipaikkakunnaltaan niinkin pitkäksi ajaksi kuin kolmeksi vuodeksi, avarsi hänen maailmankuvaansa ja sai monen varmaan palveluksesta vapautumisen jälkeen jäämään näille uusille olinpaikoille, jotka tuntuivat tarjoavan mahdollisuuksia enemmän kuin ahtaat kotinurkat.

Itsenäisyyden ajan armeija syntyi valkoisena armeijana talvella 1918, kuin maasta polkaisten, kuten on tapana sanoa. Koska puheenjohtajan paikalla istuu mies, joka on tästä asiasta väitellyt, pidän turvallisimpana sivuuttaa tuon luomisvaiheen vähin äänin ja siirryn välittömästi rauhanajan armeijaan. Asevelvollisuuslaki vuodelta 1878 muodosti aluksi armeijan rekrytoinnin perustan ja vaikka se pian korvattiin itsenäiselle valtakunnalle paremmin sopivilla säädöksillä, pysyi yleisen asevelvollisuuden periaate jatkuvasti voimassa. Koko 1920-luvun perustuivat Suomen puolustussuunnitelmat ns. kaaderijärjestelmään eli siihen, että lkp-tapauksessa miehet tulevat reserviläisinä siihen joukko-osastoon, jossa ovat asevelvollisuutensa suorittaneet. Täten jokainen joukko-osasto piti kaikista palveluksessaan olleista kantakirjaa, johon palvelusura, miehen saama koulutus jne. merkittiin, jotta mies olisi sotatapauksessa kyetty sijoittamaan oikealle paikalleen. Vuonna 1931 siirryttiin kaaderijärjestelmästä aluejärjestelmään, mikä edellytti joukkojen perustamistehtävän siirtymistä rauhanaikaisilta joukko-osastoilta sotilaspiireille. Tästä lähin ei enää ole kantakirjoja, vaan vastaavat tiedot löytyvät miesten kantakorteista.

Kantakirjat ovat, sikäli kun ne ovat säilyneet, päätyneet Sota-arkistoon ja täällä niihin on laadittu aakkoselliset hakemistot. Niitten käyttö edellyttää kuitenkin, että hakija tietää, missä joukko-osastossa etsittävä mies on palveluksensa suorittanut. Mikäli tämä tieto puuttuu, täytyy alkaa kutsuntaluettelosta, johon kutsuntatilaisuudessa merkittiin, mihin joukko-osastoon ja milloin asianomainen oli määrätty palvelukseen astumaan. Kutsuntaluettelon käyttö puolestaan edellyttää, että hakija tietää, mikä on ollut haettavan miehen kotipaikka tuona ajankohtana. Kantakirjat ja kutsuntaluettelot ovat yleensä sangen hyvin säilynyt lähderyhmä, puutteet ovat satunnaisia.

Sotilaskantakortteja säilytetään sen sotilaspiirin esikunnassa, jonka valvontaan asianomainen asevelvollinen kuuluu siihen asti kunnes hän tulee 60 vuoden ikäiseksi tai muusta syystä palveluskelvottomaksi. Tämän jälkeen lähetetään kantakortit Sotilaslääkintäarkistoon. Sota-arkisto siis ei säilytä kantakortteja. Niitten käytössä tutkimukseen on omat rajoituksensa.

Huomattavaa genealogista mielenkiintoa herättävä kokoelma on käsittääkseni Sota-arkiston hoitama puolustusvoimien palveluksesta eronneiden henkilöiden ansioluettelokokoelma. Määräysten mukaan puolustusvoimien palveluksessa palkattuna palvelevasta henkilöstä laaditaan ansioluettelo, samalla tavoin kuin muistakin valtion virkamiehistä. Kun asianomainen eroaa puolustusvoimain palveluksesta, hänen ansioluettelonsa (nimikirjanotteensa) lähetetään säilytettäväksi Sota-arkistoon. Tällä hetkellä tuo ansioluettelokokoelma sisältää n. 57500 ansioluettelonumeroa, siis lähes näin monen henkilön ansioluettelot. Nimenomaan vanhempina aikoina oli samasta henkilöstä koko joukko ansioluetteloita, jotka oli tehty hänen virkauransa eri vaiheissa. Ne eivät ole välttämättä identtisiä, monesti myöhemmistä on karsittu uran alkupuolelta ansioita, jotka eivät enää ole tuntuneet merkittäviltä. Ansioluettelo tarjoaa mitä monipuolisimman kuvan omistajansa julkisesta toiminnasta ja on lähteenä yleensä katsottava melko luotettavaksi, sillä nimikirjanpitäjällä on velvollisuutena vaatia pätevät todisteet kaikista ansioista, mitä asianomainen haluaa merkittäväksi ansioluetteloonsa. Paitsi puolustusvoimissa, myös rajavartiolaitoksessa ja siihen kuuluvassa merivartiolaitoksessa palvelevia koskee tuo ansioluettelojen lähettämismääräys. Sota-arkisto on siis siinä mielessä erikoislaatuinen keskusarkisto, että se tavallaan kokoaa kahden hallinnonhaaran - puolustusministeriön alaisen sotalaitoksen ja sisäasiainministeriön alaisen rajavartiolaitoksen asiakirjoja. Rajavartiolaitos näet luovuttaa Sota-arkistoon muunkin arkistoaineksensa kuin ansioluettelonsa.

Muita genealogisesti kiinnostavia lähderyhmiä lienevät esim. Päämajan linnoitusosaston laaja henkilökortisto jatkosodan aikana puolustusvoimien linnoitustöissä olleesta palkatusta vapaaehtoisesta ja työvelvollisuuslain mukaan palvelusta suorittaneesta henkilöstöstä. Toinen erittäin laaja kortisto on ns. päiväraha- ja rintamalisäkortisto. Elokuussa 1943 näet otettiin puolustusvoimien aseellisen henkilöstön päivärahamaksun kontrollointikeinoksi tällainen päivärahakortti, johon asianomainen kuittasi kaksi kertaa kuukaudessa saamansa päivärahat. Kortista ilmenee, milloin asianomainen on tullut palvelukseen, palveleeko hän varusmiehenä vai reserviläisenä sekä elokuusta 1943 palvelusyksikkö. Kortti on erittäin luotettava niitten tietojen osalta, jotka siitä ilmenevät. Tämä kortisto koottiin sodan päättyessä sotilaspiireihin ja nämä ovat myöhemmin lähettäneet kortistonsa Sota-arkistoon. Valitettavasti parin piirin osalta kortit ovat tuhoutuneet. Sota-arkistossa suoritetaan parastaikaa korttien aakkostamista yhteen aakkosistoon. Työ on edennyt N-kirjaimeen saakka, mutta en uskalla edes arvailla, minä vuonna se on loppuunsuoritettu.

Sekä talvi- että jatkosodan aikaisista kaatuneista on omat kortistonsa, talvisodan ja jatkosodan aikainen ns. sosiaalinen kortisto on laadittu Kotijoukkojen Rovastintoimistossa aakkosittain ja paikkakunnittain, jatkosodan aikainen on myös kenttäpiispatoimiston toimesta syntynyt aakkosittainen kortisto. Molemmissa kortistoissa ovat mukana myös kadonneet. Korteissa on yleensä normaalien henkilötietojen lisäksi asianomaisen sotilasura, palvelusyksikkö sekä kuolinsyy todettu. Näitä arkistoja on suhteellisen paljon erilaisissa matrikkelitutkimuksissa käytettykin.

Yksityiskokoelmien puolella Sota-arkistossa on eräitä erikoisryhmiä koskevaa genealogeille antoisaa aineistoa. Tällaisesta esimerkkinä mainittakoon Jääkärimatrikkelien laatimisen yhteydessä syntynyt jääkärien elämäkerta-aineisto. Tämä alkuaineisto sisältää monesta jääkäristä enemmän tietoa kuin matrikkelien laatijat ovat toimitusperiaatteittensa puitteissa painettuun laitokseen ottaneet. Toinen merkittävä yksityisluontoinen kokoelma on kanslianeuvos Boströmin "Sankarien muisto" teokseen, joka käsittelee vapaussodassa kaatuneita valkoisia, kokoama elämäkerta-aineisto. Tämäkin on aineistona laajempi kuin teoksena.

Itsenäisyyden ajan vapaaehtoiset maanpuolustusjärjestöt suojeluskunnat ja Lotta Svärd joutuivat toimintansa lopettaessaan luovuttamaan asiakirjansa Sota-arkistoon. Nimenomaan sk-arkistoissa on melko runsaasti genealogisesti mielenkiintoista materiaalia, sk-henkilökortit ovat näet puolustusvoimien kantakortteja vastaavaa ainesta ja antavat parhaimmillaan runsaasti tietoa miesten toiminnasta. Lotta Svärd järjestön puolella ei aivan vastaavaa kortistoa ole, mutta jäsenluettelot sekä erinäiset armeijan palveluksessa olleita lottia koskevat kortistot saattavat joskus auttaa genealoginkin pulasta.

Erinäisten sotakoulujen arkistoissa on joskus runsaastikin henkilöhistoriallista aineistoa oppilaista ja opettajista. Vanhin, Suomen Kadettikoulu 1812-1905 on toki saanut oman matrikkelinkin monine lisäosineen, mutta ei tarvitse välttämättä olla Mannerheim-tutkija löytääkseen tästä arkistosta uusia mielenkiintoisia yksityiskohtia. Itsenäisen Suomen kadettikoulu-Maasotakoulu on luovuttanut arkistonsa vanhimman osan Sota-arkistoon, samoin RUK-UK-RUK, onpa Sotakorkeakoulunkin vanha arkisto jo meidän huostassamme. Painettuja matrikkeleita on, kuten tiedettäneen julkaistu Kadettiupseereista sekä RUK:n suorittaneista samoinkuin eräistä itsenäisyyden alkuajan lyhytaikaisista sotakouluista.

Paitsi edellämainittuja ja mainitsematta jääneitäkin henkilöstöluetteloita kannattaa sukututkijan mahdollisesti perehtyä päiväkäskymateriaaliin. Päiväkäskyihin merkittiin palvelukseen otot ja palveluksesta eroamiset tai erottamiset, siirrot, lomat, komennukset, ylennykset, rangaistukset, kunniamerkit. Jos on tiedossa tai jos tulee tietoon, missä joukko-osastossa tutkittava palveli, kannattanee päiväkäskyjen selaaminen. Valtaosa teksteistä on tietysti asiaankuulumatonta, mutta myös tarpeellisia tietoja saattaa löytyä. Sota- tai kenttäoikeuden pöytäkirjat saattavat joskus tulla kysymykseen, joskin genealogisessa tutkimuksessa kai suhteellisen harvoin.

Vielä asiakirjojen kielestä. Autonomian ajan alkupuolella asiakirjat yleensä olivat jatkuvaisuuden lain mukaan ruotsinkielisiä, ainakin nuo munsterrullat. Mitä pitemmälle vuosisata kului, sitä enemmän venäjä voitti jalansijaa. Genealogeille onneksi katselmusluettelot voipa sanoa kautta koko kauden säilyivät ruotsinkielisinä. Sensijaan upseerien ja sotilasvirkamiesten ansioluettelot ovat vuosisadan alkupuolelta venäjänkielisiä. Tähän lienee ollut syynä se, ettei suomalaista sotilasta voitu siirtää palvelemaan venäläisessä joukko-osastossa kun taas upseeri saattoi koska tahansa tällaisen siirron saada. Kuului suorastaan asiaan, että upseeri palveli jonkin aikaa venäläisessä joukko-osastossa oppiakseen kielen. Asevelvollisen armeijan kutsuntaluettelot on yleensä laadittu kaksikielisille kaavakkeille ja suomenkielisillä seuduilla myös suomalaista terminologiaa käyttäen. Joukko-osastoissa pyrki ruotsi pysymään vallitsevana kauden loppuun saakka. Itsenäisen Suomen armeijan asiakirjojen kieli on suomi, ellei kielilaista muuta johdu.

Genealoginen tutkimus on toki löytänyt Sota-arkiston jo aikoja sitten. Silti uskoisin, että sitä ei ole käytetty hyväksi läheskään siinä laajuudessa, mitä voitaisiin käyttää. Voi suhteellisen turvallisesti sanoa (ehkä lievästi liioitellen) että runsaasti sadan viimeisen vuoden ajanjaksolta jokainen miespuolinen Suomen kansalainen on tavalla tai toisella Sota-arkiston kirjoissa, onpa siellä koko joukko naisiakin.


* Esitelmä Suomen Sukututkimusseuran kokouksessa 14.12.1982.


Referat

Genealogiska källor i Krigsarkivet. Krigsarkivet i Helsingfors förvarar militärt arkivmaterial från tiden efter freden i Fredrikshamn. I Finland bevarade militärhandlingar från svenska tiden och mikrofilmer av liknande material i Sverige finns i Riksarkivet.

Av tre jägarregementen som grundades 1812 indrogs två 1830. Det tredje fortlevde som Livgardets tredje finska skarpskyttebataljon eller "Finska gardet" till 1905. Finska sjöekipaget verkade (under olika namn liksom andra här nämnda förband) 1830-1880 och Grenadjärskarpskyttebataljonen 1846-1859. Under Krimkriget upprättades indelta bataljoner på basen av svenska tidens indelningsverk. De var slutligen nio, men indrogs under nödåret 1867. På basen av värnpliktslagen 1878 upprättades åtta skarpskyttebataljoner 1881 och Finska dragonregementet 1890, de indrogs 1901. Befälsutbildning gavs i Finska Kadettkåren 1812-1902. I artikeln skildras de uppgifter arkivalierna i Krigsarkivet kan ge om personer som har tillhört dessa förband. Huvudkällorna är rullor samt för befälet, underbefälet och tjänstemännen meritförteckningar. Uppbådslängderna från den värnpliktiga militärens tid innehåller upplysningar om mycket mera omfattande kretsar än truppförbandens personbestånd.

Till Krigsarkivet överförs också efter hand självständighetstidens militära arkivalier, som ju omspänner huvuddelen av landets hela manliga befolkning. Till 1931 byggde mobilisationsplanerna på "kaderorganisation" och beståndet av personuppgifter är därför ordnat enligt de truppförband vid vilka värnplikten avtjänades. Efter nämnda år, då man övergick till "territorialorganisation" är de däremot ordnade enligt militärdistrikt på basen av boningsort. Från krigsperioderna finns i Krigsarkivet specialmaterial av olika slag, bl.a. kartotek över de stupade i krigen 1939-1944. Också gränsbevakningens samt skyddskårs- och Lotta Svärd-organisationens arkiv förvaras i Krigsarkivet.


Genos 54(1983), s. 1-11

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Referat ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1982 hakemisto | Vuosikertahakemisto