GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Kirja-arvosteluja - Recensioner

Tapio Vähäkangas

Jan Raneke, Svenska medeltidsvapen. Lund 1982, 1024 s. kahtena niteenä, n. 3300 kuvapiirrosta.

Keskiajan tutkija, olipa hän sitten paikallishistorian kirjoittaja, taide- tai henkilöhistorian harrastaja tai genealogi, ottaa kiitollisena ja mielenkiintoa tuntien käsiinsä äskettäin ilmestyneen Ruotsin keskiaikaisia vaakunoita esittävän suurteoksen. Työtunteja ei totisesti ole silloin laskettu, kun julkaisun pohjatyö on suoritettu ja painoarkit tarkistettu. Koko työ teksteineen ja piirroksineen on yhden miehen aikaansaannosta, kansainvälistä tunnustusta saaneen heraldikon, fil.tri Jan Raneken käden jälkeä.

Heraldista luokittelua noudattaen hän esittelee keskiaikaisista asiakirjoista tavattavat sinetit, kirkkojen seiniin maalatut tai alttarikaapeissa ja hautamuistomerkeissä esiintyvät vaakunat. Täydennystä on saatu myös arkeologisista löydöistä (sinettileimasimet), jalometalliesineiden kaiverruksista tai kirkollisista paramenteista. Uuden ajan alkupuolella kirjoitetuista sukukirjoista on löytynyt myös paljon piirroksia vaakunoista tinktuureineen.

Teos sisältää katsauksen heraldisen tutkimuksen aiheisiin ja lähteistöön sekä heraldiikan käsitteistöön. Tutkijoiden työn helpottamiseksi tekijä on laatinut suku- ja paikannimihakemiston sekä heraldisten periaatteiden mukaisen vaakunahakemiston. Juuri nämä hakemistot varmaankin tulevat olemaan teoksen eniten käytetyt sivut.

Tämän laatuisissa teoksissa käytetään yleensä paljon lyhenteitä; tekstistä löytyy niitä jopa enemmän kuin lyhenneluetteloon on merkitty. Lisätutkimuksiin halukas lukija joutuu silloin hämmennyksiin. Ahtisten Maunu Niilonpojan jälkien seuraaminen esim. (s. 801) kävisi mahdottomaksi, kun lyhenteiden luettelosta ei löydy yhtäkään tekstissä esiintyvistä lyhenteistä, jollei arvaisi hakea niitä varsinaisesta lähdeluettelosta, jossa lähde on ilmoitettu sulkeissa. Kaikkia lähteitä ei tavoita sitäkään kautta. Luetteloiden laatimiseen ei tekijältä ole liiennyt riittävästi aikaa, ja se näkyy jäljestä. Johdonmukaisuus puuttuu esim. lyhenteissä. Varsinaiseen lähteiden luetteloon on esim. merkitty "Hausen R, Finlands medeltidssigill (FS)", mutta lyhenteiden luettelosta sama teos löytyy hakusanasta Ha Sig. Tutkijoille kiusallinen yksityiskohta, joka ei voi olla vaikuttamatta negatiivisesti teoksen luotettavuuden arviointiin.

Teoksen heraldisesta puolesta lukijoilla tuskin voi olla kovin paljon huomauttamista. Onhan työ asiantuntijan käsialaa. Vaakunoiden aiheiden tulkinnasta tekijä ei aina ole samaa mieltä kollegojensa kanssa. Pitkäaikainen työskentely aiheen parissa on varmasti terävöittänyt hänen silmänsä erottamaan kuviot taustastaan, joten hänen tulkintoihinsa voitaneen luottaa. Eri asia sitten on, missä määrin leimasinjäljestä yleensäkään on saatavissa esiin kaivertajan perimmäinen tarkoitus. Jos sinettileimasimeen on kaiverrettu kypärä ja sen koriste, jää kilpi niin pieneksi, että taitavimmallekin kaivertajalle tekniikka asettaa omat rajoituksensa esim. eri nelijalkaisten eläinten tunnuspiirteiden ilmaisemiseen. Näin ollen aiheiden tulkinnasta tuskin koskaan päästään yksimielisyyteen.

Teosta selatessa saa sen vaikutelman, että puhtaasti heraldiset vaakunat olivat yleisempiä Skoonessa kuin pohjoisemmissa maakunnissa. Siitä voitaneen tehdä johtopäätös, että vaakunoiden käyttöönotto levisi ensin Keski-Eurooppaa lähinnä olevien jalosukuisten pariin. Keski-Ruotsin mahtimiessuvut tuskin olivat nuorempia kuin tanskalaisetkaan, mutta ne lienevät omaksuneet vaakunat myöhemmin, koska kuva-aiheet niiden kilvissä näyttävät olevan yleisempiä kuin Etelä-Ruotsissa.

Tekijälle on tarjoutunut tilaisuus tarkastella vaakunan kehitystä Folkunga-suvun (s. 786-788) esittelyn yhteydessä. Monijäsenisen ja -polvisen suvun keskuudessa tuli tarvetta erottua toisistaan tekemällä vaakunaan pieniä muutoksia tai lisäyksiä tai omaksua kokonaan uusi. Äidin sukutunnuksen käyttöön otto ei ollut mitenkään harvinaista. Samoin oli sukunimien laita. Vaikka sukutunnus vakiintuikin keskiajan kuluessa, niin vaakunan vaihdoksia ja periytymistä äidin puolelta jatkuvasti esiintyi. Se on sukututkijoiden syytä pitää mielessään.

Esitellessään 3300 erilaista vaakunaa tekijä luettelee niiden käyttäjät nimeltä useimmiten myös aikamääreineen. Heidän omistamansa maaomaisuus paikkakunnittain, joskus tilannimineenkin, on liitetty samaan yhteyteen. Tekijä on voinut nojautua valmiisiin sukuselvityksiin , varsinkin Äldre svenska frälsesläkter kokoelmaan. Joissakin tapauksissa hän on itse tehnyt johtopäätökset sukulaisuudesta vaakunan yhtäläisyyden ja maaomaisuuden sijainnin tai asuinpaikan perusteella. Suvun ulkopuoliset saman vaakunan kantajat hän on liittänyt sukuselvityksen oheen, usein huomautuksella "kuuluu todennäköisesti em. sukuun". Raneke siis lähtee ajatuksesta, että lähitienoilla asuneiden saman vaakunan omistajien on täytynyt olla jollakin tavalla toisilleen sukua. Periaate voitaneen hyväksyä, sillä maakunnittain suoritetuissa rälssintarkastuksissa on tutkittu varuksien kunto. Jos suvun ulkopuolinen rälssimies on kantanut aiheettomasti toisten kilpeä, on siitä varmasti protestoitu. 1500-luvulta meille on säilynyt sellaisista esimerkkejä. Teokseenkin sisältyy eräs: valtaneuvos Henrik Krummedige valitti, että aatelitonta syntyperää oleva Lundin arkkipiispa Birger Gunnarinpoika (1497-1519) oli aiheettomasti omaksunut heidän lehmuksensa vaakunaansa. Arkkipiispa selvitti olevansa Pohjois-Hallannissa sijaitsevan Lindbergin lukkarin poika. Lehmus kuvasi siis hänen synnyinpaikkaansa. Sen yllä oli taivas, ja maassa olevat kivet symbolisoivat seitsemää kuolemansyntiä (s. 832). Selityksen jälkeen valtaneuvosto totesi, ettei kysymyksessä ollut jäljittely.

Maamme keskiajan genealogeille teos ei valitettavasti paljon anna, jos toivoo sen avulla pääsevänsä kiinni ruotsalaisiin sukuihin. Samanlaisia vaakunoita, joita eräät taustaltaan tuntemattomat miehet Suomessa käyttivät, ei kokoelmasta löydy. Jotakin uutta valoa sieltä silti löytyy. Svärd ja Bitz sukuihin vävyksi tulleen Tukholman linnanvoudin Olof Draken (s. 163) isä oli Jeppe Drake, joka kuului tanskalaiseen sukuun, tunnettu vuodesta 1355 lähtien. Vaakuna on kolmen kärjen jakama. Samanlaista Suomessa käytti samaan aikaan Filpus Ivarinpoika (FMS 190), jota Eric Anthoni (Finlands medeltida frälse, s. 127) pitää syntyperältään kotimaisena. Hänen patronyyminsä viittaa kuitenkin Tanskaan. Raneke ei näy tuntevan Olof Draken poikia tarkemmin. Peder ja Mattias Draken perimä maa Kemiössä, Ulvilassa ja Ruotsin puolella on lueteltu FMU 4301:ssa. Slatte-suvusta (s. 678) saadaan melko yksityiskohtainen selvitys. Joitakin virheitä sinne on pujahtanut. Gustaf ja Anders Slatten maaomaisuus sijaitsi tietenkin Ala-Satakunnassa eikä Pohjanmaalla.

Sukuselvityksiä tekijä itsekin pitää epätäydellisinä ja on ilmaissut valmiutensa ottaa vastaan oikaisuja. Joitakin Suomen horisontistakin voidaan antaa.

Öölannista lähtöisin olevan Olof Abjörninpojan suvun yhteydessä mainitaan "Lasse i Finland" (s. 817). Keskiajan lähteistömme ei sen nimistä tunne, mutta kylläkin Erik Abjörninpojan, josta Blåfield suku polveutuu (Ramsay, s. 100). Hänen ja hänen poikansa Arvid Erikinpojan sinettien (FMS 230 ja 248) aiheet ovat samat kuin Olof Abjörninpojalla. "Eräs Maunu Niilonpoika" (s. 801) ei suinkaan ollut Ruotsista tänne muuttanut tuntematon henkilö, vaan varsin huomattava ja tunnettu vaikuttaja aikanaan. Hänen sukutaustansa Anthoni on selvittänyt (Måns Nilssons till Ahtis släktförbindelser, HTF 1957, s. 1-). Hän polveutui vanhasta Fincke-suvusta ja oli siis syntyperäinen suomalainen.

Knut Erikinpojan (Kurki, s. 720) sinettiä esitellessään Raneke viittaa Gillingstamin esittämään olettamukseen, että Knut Erikinpojan vaakuna on muodosteltu Sten Sture vanhemman vaakuna-aiheesta pitkäaikaisen palvelussuhteen perusteella. Samaa selitystä hän tarjoaa piispa Arvid Kurjen palvelijan Niclis Skytten vaakunan syntyyn (putoava lehti), huomaamatta lainkaan, että piispa käytti vanhaa Svärd-suvun vaakunaa (FMS 27 ja 75) eikä tietenkään sisarenmiehensä lumpeenlehtiaihetta.

Jos tekijä olisi tutustunut suomalaiseen aineistoon, hän olisi saanut kolmipolvisen lisän upplantilaiseen leijonankäpälävaakunan kantajien joukkoon (s. 288). Björn Pietarinpoika Djäknin suku olisi ollut kirjallisuudesta tavoitettavissa (Ramsay, s. 38; FMS 441). 1400-luvun ensimmäisellä kolmanneksella Gripsholman voutina vaikuttaneen Hartvig Flögin vaakuna (s. 572) on täysin identtinen vv. 1365-86 Suomessa asuneen Hartvig Flögin sinetin kanssa (FMS 104). Jollei kysymyksessä ole sama henkilö, niin mitä ilmeisemmin isä ja poika. Anthoni (Finlands medeltida frälse, s. 85) pitää vanhemman Hartvigin isänä Marquard Flögiä. Nuoremman Hartvigin tyttäreksi taas sopisi Bengt Hammarin vaimo Margareta Hartvigintytär (FMS 177). Gyllenhorn-suvun yhteydessä esitetty Johannes Filipsson (s. 574) oli vaakunasta päätellen Luonnonmaan Isonkylän Jöns Filpunpoika (Jägerhorn af Storby, FMS 211).

Vakavin, teoksen rakennetta koskeva huomautus on annettava alueellisesta rajauksesta. Jan Raneke on koonnut yhteen nykyisen Ruotsin alueella keskiajalla asuneiden henkilöiden vaakunat julkaisuunsa, mutta sellaista aluekokonaisuutta ei keskiajalla ollut olemassakaan. Skoone ja muut suurvaltakaudella Ruotsiin liitetyt maakunnat sisältyvät teokseen, mutta Suomi sen sijaan on rajattu ulos, vaikka se puolestaan keskiajalla kuului Ruotsin yhteyteen. Vaikuttaa keinotekoiselta julkaista keskiaikaa koskeva tutkimus, joka on rajattu uudenajan näkökulmasta. Voidaan tietenkin huomauttaa, että valtiokokonaisuus oli tuolloin varsin väljä käsite, ja siksi pitäisi antaa mahdollisuus ryhmittää tutkimuskohde nykyajan kannalta katsottuna mielekkäällä tavalla. Kovinkaan moni aikalainen ei kyennyt hahmottelemaan valtakuntaa. Porvarin maailma rajoittui omaan kaupunkiin tai korkeintaan kaupunkien liittoon. Rahvaan mies hahmotti kihlakunnan tai maakunnan, joiden sisällä jonkinlaista yhteistoimintaa oli olemassa. Vouti kantoi verot ja tilitti ne lääninherralle tai suoraan kuninkaan kamariin. Kuningas oli kovin etäinen mahtitekijä, joka tunnettiin käytännössä vain silloin, kun laamannin antamaan tuomioon ei oltu tyytyväisiä. Vartioimattomien rajojen yli liikuttiin ja naitiin sen kummemmin miettimättä, minkä kruunun alamaisten kanssa oltiin tekemisissä. Rälssimiehetkin avioituivat vertaistensa kanssa rajan yli ja perivät maata toisen kuninkaan valtapiiristä. Minään ongelmana sitä ei varmaankaan ole koettu, sillä rälssimaasta ei maksettu veroa vieraalle ruhtinaalle. Verovapaus oli olemassa periaatteessa vain ratsuvelvollisuutta vastaan, mutta vasta Vaasasukuiset hallitisijat ryhtyivät sitä käytännössä valvomaan asettamalla ratsuvelvollisuuden riippuvaksi maaomaisuuden suuruudesta.

Vaikka tämä myönnetäänkin, niin silti rälssimies oli porvariin tai talonpoikaan verrattuna toisessa asemassa. Hän oli rälssioikeuksiaan vastaan sitoutunut maanpuolustukseen, olemaan siis kuninkaan käytettävissä joka tilanteessa. Rälssintarkastukset ja varsinkin aseelliset konfliktit naapurimaan kanssa, ovat liittäneet rälssimiehet kiinteästi kuninkaaseen ja hänen etuihinsa. Rälssisäädyn keskuudessa on siis koettu vastakkainasettelu naapurimaan ruhtinaan valtapiirin kanssa. Siksi valtakunnan rajalla on heille ollut erottava merkitys. Tätä taustaa vasten asetettuna Raneken suorittama aluerajaus ei vaikuta erityisen onnistuneelta.

Rajauksen seuraukset näkyvät mm. siten, ettei tekijä ole katsonut tarpeelliseksi tutustua suomalaiseen aihetta valaisevaan aineistoon, vaikka se olisi ollut vaivatta tavoitettavissa. Turun tuomiokapitulin ns. Mustankirjan ja Finlands medeltidsurkunderin julkaisemisen jälkeen suurin piirtein kaikki Suomea koskeva dokumenttiaineisto on ollut painettuna tutkijain käytettävissä. Niistä olisi ollut tekijälle apua, kuten edellä esitetyistä yksityiskohdista on käynyt ilmi, mutta niitä saa turhaan etsiä lähdeluettelosta. Hausenin heraldiikkaa koskevat julkaisut tekijä sen sijaan on noteerannut. On valitettavaa, että lähdeaineiston läpikäynti on mennyt Suomen osalta hukkaan. Mieltä jää kaivamaan ajatus, mitä kaikkea uutta, Suomen keskiaikaa valaisevaa tietoa lieneekään mennyt sivu suun, kun Raneke on ohittanut sen toteamalla, ettei henkilö liity nykyiseen Ruotsiin. Ja kuitenkin Suomi silloin oli osa Ruotsia, toisin kuin esim. Skoone.

Näistä periaatteellisista huomautuksista huolimatta on todettava, että fil.tri Jan Raneke on julkaisullaan merkittävällä tavalla lisännyt keskiajan tuntemusta. Hän on suorittanut todellista pioneerityötä.


Genos 55(1984), s. 32-36

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1984 hakemisto | Vuosikertahakemisto