GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Referat | Artikkelin loppu ]

Näkökohtia tutkittavan suvun rajauksesta

Valtiot.maist. Georg Luther, Helsinki

Sukuviestissä v.1984 käydyssä keskustelussa [1] suosittelin sukuselvitysten julkaisemista mieluummin mieskantaisina tai yhdennimisinä sukukuntina kuin jonkin kantaparin koko jälkeläistönä. Kahdessa puheenvuorossa yritin tehdä selväksi, että perustelunani ei ole mieskantaisen suvun minkäänlainen »paremmuus», vaan huoli tietosisällön laadusta ja sukukirjallisuuden helppokäyttöisyydestä. Loppupuheenvuorossaan vastapuoli kuitenkin päätteli, että »Georg Lutherin kanta on patriarkaatti» ja että »keskustelu ei koske tutkimuksen käytännön ongelmia vaan genealogian yhteiskunnallista funktiota ja historiatieteen paradigmoja». En tunnista patriarkaattia kannakseni enkä usko noiden funktioiden (tehtävien) ja paradigmojen (ajatuskaavojen) menestyvän, jos ne pakottavat tutkimuksen muotoon, joka tekee sen tulokset huonoiksi ja saattaa niiden valmistumisen vaaraan.

Ongelma on perusteellisen käsittelyn arvoinen ja lienee sopivampaa esittää sitä koskevat näkökohdat sukututkijoille Genoksessa kuin sukuyhdistysväelle Sukuviestissä. Yritän esittää ne kokonaistarkasteluna, joka ei edellytä tutustumista Sukuviestissä käytyyn keskusteluun. Yritän myös olla takertumatta enää väittelyyn sikäläisen vastapuoleni näkökohtia vastaan.


Mieskantaisen suvun ensisijaisuuden vanhentuneet perusteet

Sukuviestissä 6/1984 Sirkka Karskela kertoi, että »Aristoteles korotti miehen suvunjatkamisen haltijaksi 300-luvulla e.Kr. vajavuusteoriallaan, jossa hän väitti, että lapsi sai järkevän sielunsa mieheltä, naiselta vain kasveillekin ominaisen ravitsemusalustan». Aristotelestakin paljon vanhempi lienee kuitenkin käsitys, että nainen on rinnastettavissa peltoon, johon mies kylvää siemenensä itämään ja kasvamaan itsensä kaltaiseksi. Viime vuosisadalla ranskalainen historikko Numa Fustel de Coulanges kuuluisassa teoksessaan »Vanhan ajan kaupunkivaltio» (suomennos: Helsinki 1920) kuvasi tähän käsitykseen kytkeytyviä muinaiskansojen sukuyhteisöjä, suku-uskontoja ja perimysjärjestelmiä. Kirjassa seurataan myös sukukäsitteiden ja perintösäännösten kehittymistä jo antiikin aikana. Myöhempi tutkimus lienee tuonut tarkistuksia ja täydennyksiä Fustel de Coulanges'in esittämään kuvaan, mutta sen pääpiirteet tuskin ovat muuttuneet.

Perinnöllisyystiede on nyttemmin kumonnut käsitykset miehestä »sukuaineksena», jolle nainen tarjoaa »kasvualustan». Nykyajan ihminen näkee ne naurettaviksi virheteorioiksi, joilla on merkitystä vain entisten aikojen ajattelun hairahduksia valaisevana esimerkkinä. Suku- ja muunkin historian tutkijoiden on kuitenkin syytä muistaa, että länsimaisen yhteiskuntamme sukukäsitteet ja etenkin kuninkuuden, aateluuden ja omaisuuden perimyssäännöt ovat säilyneet tuon hairahtuneen ajatuksen mukaisina lähes meidän päiviimme saakka. Ja nauraessamme meidän on terveellistä muistaa, että valistuneemmat jälkipolvemme varmaankin tulevat leimaamaan monet vankat nykykäsityksemme yhtä naurettaviksi.

Meidän päivinämme ei siis ole enää mitään perusteita mieskantaisten sukujen näkemiselle muita polveutumislinjoja tärkeämmiksi tai paremmiksi. Oman aikamme näkökulmasta jokainen kuuluu yhtä paljon äidinäitinsä, äidinisänsä ja isänäitinsä kuin isänisänsäkin sukuun. Silti mieskantaisen suvun erikoisasema (esim. aateluuden periytymisessä) menneinä aikoina on historiallinen tosiseikka, joka tutkijan tulee tuntea ja ottaa huomioon kuvatessaan noita aikoja ja niiden ihmisiä.

Minkä näkökohtien mukaan pitää sukututkijan tässä tilanteessa rajata selvittämänsä suku? Vastaus tähän kysymykseen on rakennettava toisaalta sukukäsitteen loogisten ja matemaattisten ominaisuuksien, toisaalta tutkimuksen tavoitteiden pohjalle.


Sukukäsitteestä ja sen ominaisuuksista

Suku koostuu kantavanhemmista ja heidän jälkeläisistään. Sukukäsite ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, koska me eri yhteyksissä voimme sisällyttää sukuun kantavanhempien lisäksi joko kaikki heidän jälkeläisensä tai jonkin periaatteen mukaan heistä valitun osajoukon, esim. vain mieskantaiset jälkeläiset tai kantatalon polvesta polveen perineen jälkeläislinjan.

Kantavanhempiensakaan osalta suku ei ole yksiselitteinen. Niinpä Tigerstedt- ja Wasastjerna -suvut usein lasketaan aateloiduista kantaisistään polveutuviksi eri suvuiksi, mutta kummankin kantaisä kuului kuitenkin samaan mieskantaiseen Falander-sukuun, jonka haaroja nuo aatelissuvut siis ovat. Ja jos tutkimus selvittää, että kahden eri suvun vanhimmat ennestään tunnetut kantaisät tai -äidit ovat sisaruksia, yhtyvät nämä suvut yhdeksi. Kysymys siitä, mikä on luettava yhdeksi suvuksi, riippuu toisin sanoen tuota sukua kulloinkin koskevan tietomme laajuudesta.

Sukukäsite on siis moniselitteinen. Tästä ei yleensä aiheudu vakavia väärinkäsityksiä, mutta sukututkijan tulisi olla tietoinen tuosta moniselitteisyydestä ja varmistaa, että hän ei lankea sen johdosta väärinkäsityksiin eikä aiheuta niitä muille. Esim. puhuttaessa suvun kuolemisesta sukupuuttoon tulisi selvittää sekä itselleen että muille, miten tuo päättyvä suku on määritelty.

Emme voi poistaa suku-sanan moniselitteisyyttä, koska emme voi muuttaa sen merkitystä yleisessä kielenkäytössä. Sen sijaan olisi toivottavaa, että sisarussarjan esipolvistoa ei kutsuttaisi yhdeksi suvuksi eikä sen polveutumislinjoja saman suvun haaroiksi. Suku haarautuu alkupolvistaan nykyaikaan päin eikä myöhäisajasta menneisyyden suuntaan.

Kun suku-sanaa käytetään näin, niin jokainen ihminen kuuluu moniin sukuihin: toisessa polvessa neljään, neljännessä polvessa kuuteentoista ja kahdeksannessa polvessa 256:een sukuun jne. Monikaan ihminen ei kuitenkaan taida tuntea kuuluvansa useampaan kuin neljään sukuun eli niihin, joissa hänellä on (tai voisi olla) serkkuja ja pikkuserkkuja. Jos hän tuntee vastaavaa yhteenkuuluvuutta puolisonsakin sukupiireihin, luku nousee kahdeksaan. Kuuluminen sukuihin, jotka esiintyvät kauempana esipolvissa ja joissa nykyisin elävät sukulaiset ovat etäisempiä, käsitetään kai yleensä järjellä ilman samaa tunnepitoista yhteenkuuluvuutta.

Useimmat ihmiset taitavat kuitenkin tuntea kuuluvansa erityisesti yhteen tai kahteen sukuun: useimmat siihen, jonka nimeä he kantavat, mutta jotkut toiseenkin sukuun, joka ehkä on tullut läheiseksi jo lapsuusaikana tai johon yhteys on voimistunut vaikkapa vilkkaasti toimivan sukuyhdistyksen kautta. Tällaisten sukujen osalta yhteenkuuluvuuden tunne voi ulottua kaukaisiinkin sukulaisiin.

Sukukäsitteiden yhteydessä on vielä syytä mainita neljä sellaista suvun määritelmää (kantavanhempien jälkeläisten valintaperiaatetta), joiden mukaan jokainen ihminen kuuluu vain yhteen sukuun ja tämä kuuluminen määräytyy ilman valintamahdollisuuksia. Ensimmäisen tällaisen määritelmän mukaan jokainen mies ja nainen kuuluu samaan sukuun kuin isänsä. Tämä on perinteisen mieskantaisen suvun määritelmä. Sama ominaisuus on mieskantaisen suvun peilikuvalla, naiskantaisella suvulla, jossa jokainen mies ja nainen kuuluu samaan sukuun kuin äitinsä. Kolmas määritelmä sijoittaa jokaisen miehen isänsä sukuun ja jokaisen naisen äitinsä sukuun. Neljännessä vaihtoehdossa, taas edellisen peilikuvana, jokainen mies kuuluu äitinsä sukuun ja jokainen nainen isänsä sukuun. Nämä sukumääritelmät ovat mielenkiintoisia teoreettisina käsitejärjestelminä: kukin niistä johtaisi »tehokkuuteen» tutkimustyössä ja kirjallisuudessa, jos vain sitä käytettäisiin kaikissa sukuselvityksissä. Kun kukin henkilö kuuluisi vain yhteen sukuun, niin tietoja hänestä tarvitsisi toistaa vain puolison suvussa avioliiton rekisteröimiseksi. Kahdessa viimeksi mainitussa järjestelmässä naisten ja miesten käsittely on täysin tasapuolista, mutta sukututkijat tuskin käytännössä onnistuvat [korjaus] käyttämään sukumääritelmiä, jotka erottavat saman perheen pojat ja tyttäret eri sukuihin kuuluviksi. Ensimmäinen vaihtoehto eli mieskantainen suku on tähän saakka ollut vallitsevana julkaistuissa sukuselvityksissä.


Mitä sukututkimuksen tavoitteet edellyttävät?

Sukututkimuksen tavoitteet voidaan määritellä kahdella tasolla, yleisesti ja tutkimuskohtaisesti. Yleisesti sukututkimus pyrkii tarjoamaan tietoja henkilöistä ja heidän välisistä suku- sekä avioyhteyksistään menneisyydestä nykyaikaan saakka. Ne palvelevat sukujen jäsenten ja sukututkijoiden tiedon tarpeita, mutta myös yleistä historiantutkimusta ja perinnöllisyystutkimusta ym. Sukukuvauksen osalta genealogian päämääränä Suomessa on kartoittaa maamme koko väestön kaikki suku- ja avioyhteydet kautta aikojen niin kauas taaksepäin kuin säilyneet lähteet sallivat.

Sukututkijat taitavat harvoin ajatella näitä yleisiä tavoitteita ryhtyessään yksittäisiin tutkimuksiinsa. Joskus heillä on ennalta selvästi rajoitettu tehtävä: selvittää määrätty sukukunta tilaustyönä tai laatia sukuyhdistykselle luettelo sen kattamasta sukupiiristä taikka kartoittaa jonkin perinnöllisen ominaisuuden esiintymiset ja selvittää sen periytymistiet.

Usein tutkijan virikkeenä on kuitenkin ensisijaisesti hänen oma tiedonhalunsa. Sekin voi kohdistua selvästi rajattuun kysymykseen, mutta eiköhän kohteena usein ole »esipolvet» tai »sukulaiset» ilman selvää rajausta. Tällöin on syytä lohkaista tuo monihaarainen kokonaisuus osiksi ja ottaa osa kerrallaan tutkittavaksi. Ja jos pyrkimyksenä on saattaa tulokset painettuina julkisuuteen palvelemaan muitakin kuin tutkijaa itseään, lienee osia muotoiltaessa sopivaa pohtia, miten tiedot voidaan saattaa palvelemaan sukututkimuksen yleisiä tavoitteita.

Sukuselvityksen suunnittelussa pitää harkita kahta asiaa: miten selvitettävä sukupiiri rajataan ja mitä henkilötietoja pyritään esittämään piiriin kuuluvista henkilöistä. Täyteläiset tiedot kunkin henkilön opinnoista, työurasta, saavutuksista, harrastuksista ja kokemuksista lisäävät suuresti selvityksen arvoa sekä suvun piirissä että muiden käyttäjien kannalta. Tutkijan on syytä varoa niin laajan sukupiirin ottamista kerralla tutkittavaksi, että aika ja voimat eivät riitä nimien sekä syntymä-, vihkimä- ja kuolintietojen täydentämiseen henkilöitä kuvaaviksi elämäkerroiksi.


Koko jälkeläistöä koskevien sukuselvitysten ongelmat

Sukuselvityksen suunnittelussa voi tuntua luonnolliselta, että siihen otetaan kantavanhempien kaikki jälkeläiset. Usein tehtävä selvästi edellyttääkin tätä. Jos tavoitteena on isoäidin vanhemmista polveutuvan sukupiirin kartoitus, heidän jälkeläisistään ei sovi jättää ketään pois. Ja perinnöllistä sairautta koskevassa tutkimuksessa lienee yleensä tarpeen kartoittaa perinnöllisyystekijän vanhimman tunnetun kantajan kaikki jälkeläishaarat.

Koko jälkeläistöä koskevilla selvityksillä on kuitenkin taipumus kasvaa nopeasti hyvin laajoiksi. Edellä mainittiin, että laajan sukumääritelmän mukaan jokainen ihminen kuuluu neljännessä polvessa 16:een sukuun ja kahdeksannessa polvessa peräti 256:een sukuun (käytännössä varsinkin jälkimmäinen luku usein on hiukan pienempi syystä, että esivanhempien piirissä on ollut avioliittoja sukulaisten kesken). Suppeina sukukäsitteinä mainittiin mm. yksinomaan mieskantaiset ja yksinomaan naiskantaiset suvut. Suppeasti ja laajasti määritellyillä suvuilla on yhtä monta kantavanhempain paria (jos laskemme mieskantaisten sukujen kantavanhemmiksi nekin parit, joilla on vain tyttäriä, ja naiskantaisten sukujen kantavanhemmiksi nekin, joilla on vain poikia; näissä tapauksissa suppea suku siis päättyy kantavanhempiin). Nämä lähtökohdat johtavat päätelmään, että laajan määritelmän mukaisiin sukuihin kuuluu neljännessä jälkeläispolvessa keskimäärin (lähes) 16 kertaa niin monta henkilöä kuin suppean määritelmän mukaisiin sukuihin. Tämä kerroin kasvaa (miltei) kaksinkertaiseksi polvi polvelta, joten esim. kahdeksannessa jälkeläispolvessa laajan määritelmän mukaisessa suvussa on keskimäärin (lähes) 256 kertaa niin monta henkilöä kuin suppean määritelmän mukaisessa suvussa.

Sukuviestissä n:o 6-7/1984 päädyin toista tietä samaan tulokseen, että tuo keskimääräinen suhde kasvaa nopeasti polvesta polveen. Sama toteamus on perusteltu kolmannella tavalla Stenius-suvun selvityksen alkutekstissä, SSV XVII, s. 11. Näkökohtia voidaan vielä täydentää tarkastelemalla joitakin viime vuosien aikana julkaistuja laadukkaita sukuselvityksiä, joissa on esitetty kantavanhempien kaikki jälkeläislinjat.

Heikki Soininvaaran teoksessa »Sukupiiri» (SSJ 35, WSOY 1982) on lueteltu Alarik Gustaf Castrénin (1787-1854) ja Johanna Sofia Laguksen (1801-1831) jälkeläiset nykyaikaan saakka. Heidän kuusi jälkeläispolveaan täyttävät 170 runsaasti kuvitettua sivua. Pitkän sukututkimuskokemuksen omaava tekijä sanoi kirjan valmistuttua, että se oli ollut hänen ennakko-odotuksiaan paljon suuritöisempi.

Jaakko Ilkan suku, jonka Jaakko Sarvela on selvittänyt SSV 41:ssä, alkaa jo 1500-luvun puolivälin tienoilla. Hieman yli 100:ssa sivussa (ilman kuvia) on tietoja 6-8:sta jälkeläispolvesta eli yhteensä 134:stä perheestä, joissa oli lapsia. Selvitys ulottuu noin vuoteen 1800, ja annetuista tiedoista ilmenee, että kaikkien sukulinjojen jatkaminen yhdellä ainoalla sukupolvella olisi tuonut siihen vähintään 248 perhettä lisää eli kasvattanut tutkimuksen lähes kolminkertaiseksi.

Kirjassaan »Ala-Härkösen suku I» (Virrat 1984) Matti J. Kankaanpää on selvittänyt Virtain Virtainkylän Ala-Härkösen isännän Juho Erkinpoika Härkösen (1731-1781) ja hänen vaimonsa Maria Heikintytär Leppälän (1731-1817) kaikki jälkeläislinjat viime vuosisadan vaihteeseen saakka. Jälkeläispolvia mahtuu tuohon aikaväliin 4-6 ja niitä koskeva kuvitettu teksti täyttää yli 300 sivua. Kirjan alkusanoissa ilmoitetaan, että »nykypolvien mukaanottaminen olisi tietänyt tutkimustyötä vielä vuosiksi eteenpäin».

»Genealogia Heikeliana» (Rauma 1980) sisältää Heikel-Heikinheimo -suvun kantavanhempien Jaakko Heikkilän (1679-1768) ja Maria Junttilan (1697-1774) kaikki jälkeläiset. Ilmo Heikinheimon laatima luettelo kattaa peräti 300 vuotta, joihin mahtuu 6-9 jälkeläispolvea. Jälkeläisiä on noin 2300 ja kuvitettu luettelo täyttää kirjassa 170 sivua. Tekijä mainitsee, että »suvun vanhimmat sukupolvet ovat olleet hyvin miesvoittoisia ja lisäksi suvun naisjäsenet ovat olleet verrattain usein naimattomia», joten kaikkien jälkeläisten määrä on esim. kuudennessa jälkeläispolvessa vain noin 3,8-kertainen mieskantaisen suvun jäsenmäärään verrattuna. Kahdeksannessa polvessa vastaava suhde on jo melkein 15. Kumpikin luku on vain runsas kahdeksasosa kaikkien sukujen vastaavasta keskiarvosta. Esipuheessa sanotaan syystäkin, että »tietojen kerääminen on ollut poikkeuksellisen vaativa tehtävä».

Toiset suvut ovat laajoja, toiset suppeampia, joten keskiarvot eivät kuvaa yksittäisiä sukuja. Esimerkkisarjaa jatkamatta jo näistäkin selvityksistä ilmenee, että kantaparin kaikkia jälkeläisiä koskevien tietojen kokoaminen sukutaulustoon on usein hyvin suuri työ jo parinsadan vuoden eli noin kuuden sukupolven osalta. Polviluvun kasvaessa henkilöluku ja työmäärä räjähtävät usein valtaviksi. Genealogia Heikeliana osoittaa, että kolmesataakin vuotta kattavan luettelon teko voi onnistua, mutta tässä tapauksessa koko jälkeläistön kasvu on selvästi ollut keskimääräistä hitaampi, vaikka mieskantaisen suvun kasvu ei näytä olleen sitä. Selviytyäkseen tehtävästä tekijä on myös rajoittanut esittämänsä henkilötiedot hyvin vähäisiksi (eräin harvoin poikkeuksin).


Sukukirjallisuuden käyttäjien näkökohtia

Sukututkija, joka tyydyttää vain oman tai jonkun toimeksiantajansa tiedonhalun, rajaa tietysti tutkimuskohteensa kiinnittämättä suurtakaan huomiota muiden näkökohtiin. Jos tavoitteena sen sijaan on tutkimustulosten painaminen tai monistaminen jaettaviksi muillekin kiinnostuneille, hänen tulisi mieluimmin jo tutkimustensa suunnittelussa kiinnittää huomiota heidän toivomuksiinsa.

Suvun piiriä kiinnostaa tietysti yhteisten kantavanhempien koko jälkeläistö. Tähän tarpeeseen riittänee kuitenkin usein selvitys, johon kantavanhemmat on valittu 4-5:n polven takaa, esim. 1800-luvun keskivaiheilta. Se vaatii paljon työtä, mutta tuskin niin paljon, että työn valmistuminen vaaraantuu tai että esim. henkilötietoja on pakko supistaa. Jos kantavanhemmat valitaan kauempaa, työmäärä kasvaa nopeasti samalla kun selvitykseen lisättävien monien kaukaisten sukulaisten kiinnostavuus vähenee. Eniten huomiota saanevat toisaalta jälkeläistaulun kantavanhempien polveutumislinjat, toisaalta saman sukunimen kantajat. Sukunimet ovat niin vahvoja yhdyssiteitä, että eräät sukuyhdistykset kokoavat jäsenistöönsä jopa toisistaan täysin irrallisten samannimisten sukujen jäseniä.

Selvitettyyn sukuun kuulumattomat suku- ja historiantutkijat toivovat puolestaan saavansa sukukirjallisuudesta tietoja mahdollisimman monista suvuista ja niiden jäsenistä. Useimmiten he eivät kaipaa tietoja kantavanhempien kaikista jälkeläisistä. Yleisesti omaksuttuna tämä tapa merkitsisi kirjallisuuden melkoista paisuttamista toistamalla samaa henkilöä koskevat tiedot monissa suvuissa ja pakottamalla kuitenkin häntä koskevien tietojen etsimiseen kaikkien selvitysten henkilöhakemistoista. Tutkijat toivonevat siis yleensä, että sukuselvitykset kuvaavat yhteisen nimen kantaneita sukukokonaisuuksia, koska tällöin selvitysten otsikoiden sukunimet riittävät opastamaan etsittäessä tietoja tietynnimisestä henkilöstä. Käytännössä tämä on suuri ja tärkeä etu. Tämä rajausperiaate johtaa useimmiten keskustelua herättäneiden, mutta selkeiden mieskantaisten sukujen esittämiseen, mutta joskus myös sellaisiin mutkikkaisiin sukukokonaisuuksiin kuin Hugo Lagströmin selvittämä porilaisten Sticku-sukujen sikermä (Genos 1953, s. 61-69).


Lopuksi

Johtopäätökset kaikista näistä näkökohdista voidaan mielestäni kiteyttää seuraaviksi neuvoiksi sukututkijoille.

1) Jos tutkimuksenne ensisijaisena aiheuttajana on jokin tarve, joka sen pitäisi tyydyttää, niin rajatkaa sukuselvityksenne sen mukaisesti! Tarve voi johtua vaikkapa perinnöllisyystutkimuksesta tai sukuyhdistyksen päätöksestä kartoittaa taustasukunsa.

2) Muistakaa, että kantavanhempien koko jälkeläistö kasvaa nopeasti hankalan suureksi. Jo kuuden jälkeläispolven selvittäminen vaatii yleensä pitkällisen ja uutteran työn. Vielä useamman polven sisältämän työsuunnitelman toteuttaminen voi osoittautua mahdottomaksi käytettävissä olevalla työvoimalla.

3) Sukuselvitys jossa henkilöillä on yhteinen sukunimi (tai muutama toisiinsa liittyvä nimi, esim. Snellman-Virkkunen) palvelee yleensä hyvin sekä sukupiirin jäseniä että ulkopuolisia suku- ja historiantutkijoita. Sukunimettömissä suvuissa talojen omistajaketjut kiinnostavat usein samalla tavalla.

4) Mieskantaisten linjojen seuraaminen sukunimettömienkin sukujen selvityksissä voi helpottaa tutkimustyötä esim. isännimien antamien viitteiden takia. Toistaiseksi kysyntä myös kohdistuu muita sukulinjoja vahvemmin mieskantaisten sukujen alkupolviin ja haaroihin. Näiden seikkojen ei kuitenkaan tulisi johtaa siihen, että muita sukulinjoja ei tutkita eikä tarkastella. Niiden julkaiseminenkin on tarpeen sen varmistamiseksi, ettei menneen yhteiskuntamme tärkeitä piirteitä ja oloja jää huomaamatta sukukirjallisuuden yksipuolisesta rakenteesta johtuen.

5) Jos tutkija mielii rajata selvittämänsä suvun tavanomaisista tavoista poikkeavasti, niin sellainenkin selvitys toki sopii julkaistavaksi! Jokainen huolellinen lisäselvitys Suomen suvun kartoitukseen on tervetullut - ja julkaistu tieto on pöytälaatikon piiloon jäänyttä parempi.

6) Kootkaa sukuselvityksiinne niissä mainittujen henkilöiden elämäkertatietojakin! Nimen sekä syntymä-, vihkimä- ja kuolintietojen lisäksi tulisi kertoa ainakin työurasta ja mieluimmin muutakin henkilöstä ja hänen elämänvaiheistaan. Suppeahkoa sukupiiriä koskeva selvitys, jossa on henkilötietoja, on arvokkaampi ja kiinnostavampi kuin laajan sukupiirin luettelo ilman niitä.


Referat

Synpunkter på avgränsningen av släktutredningar. Begreppet släkt är mångtydigt. »Släktens» stamföräldrar kan väljas långt tillbaka i tiden eller senare och utom dem innefattas i släktbegreppet ibland alla efterkommande, ibland bara en del av dem, t.ex. manslinjerna. Genetikens och samhällets utveckling har berövat manslinjerna den särställning de hade i gångna tiders släktbegrepp. Synpunktema i artikeln utmynnar i följande råd till dem som utreder släkter.

1) Om utredningen orsakas av ett speciellt behov - t.ex. kartläggning av en ärftlig sjukdom eller medlemsbasen i en släktförening - så bestämmer det naturligtvis avgränsningen.

2) En utredning av stamföräldrars alla efterkommande blir ofta omfattande redan inom ganska få generationer. Sex generationer efterkommande kräver vanligen långt och träget arbete. Om utredningsplanen förutsätter klarläggning av samtliga efterkommande i ännu fler generationer, föreligger risk att arbetet visar sig övermäktigt.

3) Släktutredningar, där ett gemensamt släktnamn bestämmer valet av införda grenar och släktlinjer, motsvarar ofta efterfrågan såväl inom släkten som bland genealoger och historiker. Denna urvalsprincip gör den stora och svåröverskådliga släktlitteraturen lättare att hitta i. Där släktnamn saknas har ägarföljder för ärvda gårdar liknande intresse.

4) I släkter utan släktnamn kan ett följande av manslinjer vara gynnsamt, då personernas patronymika (fadersnamn) underlättar forskningen. Intresset för de agnatiska (d.v.s. manslinje-) släkternas ursprung och grenar är också fortfarande vida spritt. Dessa synpunkter borde dock inte leda till att andra linjer negligeras. Uppgifter om sådana borde publiceras för att säkerställa, att ensidighet i litteraturen inte döljer viktiga drag i bilden av samhället.

5) Låt inte anvisningarna avskräcka Er från att utge utredningar med avvikande avgränsning! En bra utredning skall inte lämnas i bordslådan utan publiceras så att också andra får glädje av den.

6) Utom namn samt födelse-, vigsel- och dödsdata borde åtminstone uppgifter om personernas yrke och arbete (karriär) införas i släktutredningarna, helst också andra biografiska uppgifter. Gör hellre upp utredningar med fylliga personuppgifter om ett begränsat antal personer än listor över stora släktkretsar utan dem!


[1]   Sukuviesti 1984, n:o 4-5. s. 14-15; n:o 6-7, s. 9 ja 11-12; n:o 8, s. 21; n:o 10, s. 18-19.


Genos 56(1985), s. 97-106

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Referat ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1985 hakemisto | Vuosikertahakemisto