GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Keskiajan lähteet | Verotuslähteet | Talouslähteet | Oikeus- ja halllintolähteet | Läänitys- ja sotalaitoslähteet | Kirkolliset lähteet | Referat | Artikkelin loppu ]

Mitä historiantutkija toivoo sukututkijalta

Professori Mauno Jokipii, Korpilahti

Vanhatyyppinen sukututkimus oli hyvin keskitettyä. Etsittiin suvun esipolvia, joista kustakin piti saada selville syntymäaika, avioliiton solmimisaika sekä kuolin- ja hautauspäivä. Henkilöstä ilmoitettiin kyllä ammatti ja uran pääkohdat, mutta ne olivat kuitenkin ikään kuin sivuseikka sukupuun rinnalla, johon päämielenkiinto kohdistui. Tarpeeksi merkittävistä henkilöistä laadittiin tosin erillisiä elämäkertoja, mutta useimmiten muiden kuin sukututkijoiden toimesta, niiden joilla oli ammatillista tai muuta mielenkiintoa asianomaista henkilöä kohtaan, usein pappien toimesta papeista, sotilaiden toimesta sotilaista ja niin edelleen. Sukututkimus kohdistui siis korostetusti sukuun ja vain sukuun eikä mihinkään muuhun kuin sukuun. Julkaisut loistivat numerosarjoilla. Toisaalta, painatuksen ollessa viime vuosisadalla vielä kovin kallista, sukututkimusjulkaisujen lakooninen esitystapa on ymmärrettävä tällaiseltakin kannalta, osittain pakon sanelemana.

Tässä suhteessa on, varsinkin toisen maailmansodan jälkeen, tapahtunut suuri muutos. Yhä enemmän on alettu kiinnittää huomiota myös tutkittuihin yksilöihin. Heidän toimintaansa on selvitetty ainakin niin paljon kuin käytetyistä lähteistä hyvällä ilman lisätutkimuksia lähtee. Tällöin saadaan jo paljon selvempi kuva myös henkilöistä, joista tutkittava suku lopulta kuitenkin muodostuu.

Jos sukututkimus ennen ensimmäistä maailmansotaa oli paljolti pelkkää kirkonkirjatutkimusta, joka 1920- ja 1930-luvuilla - ensimmäisen tasavallan aikana, niin kuin nykyään sanotaan - sai lisää henkikirjojen käytön ja Suomen asutuksen yleisluettelon, joka alkoi hiljalleen laajeta, niin sodanjälkeinen sukututkimus on alkanut monipuolisesti käyttää muitakin arkistojen aarteita, tuomiokirjoja, maakirjoja, veroluetteloita, perukirjoja, ansioluetteloita jne., loppumattomiin. - Näyttää siltä, että nykyinen täyteläisempi tutkimustapa alkoi ensiksi sivistyssukujen tutkimuksessa, jossa hyvätasoinen matrikkeliaines antoi vaivattoman tilaisuuden tällaiseen. Se on joka tapauksessa viime aikoina levinnyt myös talonpoikaissukujen tutkimukseen, mistä historioitsijat voivat olla ainoastaan tyytyväisiä.

Genealogia eli sukututkimus on luettu yhtenä tärkeänä osana historian ns. aputieteiden joukkoon, niin kauan kuin historian metodioppia on kirjoitettu. Muina aputieteinä, jotka tavallaan vaikuttavat sukututkimukseenkin, mainitaan yleensä numismatiikka eli rahojen ja mitalien tutkimus, koska keisarinkuvat ja muut kuvat rahoissa antavat tiettyä apua historiantutkimukselle, ja sfragistiikka eli sinettitiede, aatelissukujen tutkimuksessa varsin tärkeä tutkimusala, josta aivan tavallinen sukututkijakin saattaa hyötyä. Muun muassa papeilla saattoi 1500-luvulla olla samoja patronyymejä, isännimiä, mutta jos katsoo sinettejä, voi todeta, onko varmasti sama pappi kyseessä eri seurakunnissa. Aputieteitä on myös heraldiikka eli vaakunatiede, sillä sukuvaakunoitten yhdistely saattaa antaa sukututkimuksellista tietoa esim. keskiaikaisista henkilöistä. Edelleen on diplomatiikka eli oppi siitä, miten keskiaikaiset asiakirjat julkistettiin. Näistä historian eri aputieteistä, jotka saattavat olla hyvinkin kiinnostavia, on oppikirjoja julkaistu erikseen kultakin alalta.

Vanhemmassa historiankirjoituksessa, jossa kuninkaalliset ja aateliset olivat aivan keskeisellä sijalla, käytettiin hallitsijasukujen sukuselvityksiä ja aatelismatrikkeleita apuna, ja niistä olikin hyötyä niin kauan kuin hallitsijoiden avioliitot solmittiin pääasiallisesti poliittisin perustein, tai kun nuori kreivi syrjäytti varmasti tavallisen aatelismiehen täytettäessä korkeaa virkaa. Vielä vuosisadan vaihteessa meillä oli varsin tavallista, että sivistynyt mamsselli osasi tarkkaan Euroopan hallitsijahuoneiden kaikki haarat, varsinkin naimaikäiset prinsessat, ja tarvittaessa otettiin esille Almanach de Gotha, mistä kaivattu tieto löytyi silloin, kun lehdistö siitä jotakin mainitsi.

Sosiaalihistorian edistyminen johti suunnilleen molempien maailmansotien välillä siihen, että myös porvarilliset sivistyssuvut tulivat monipuolisen tutkimuksen kohteiksi. Gunnar Suolahden teos »Suomen papisto 1600- ja 1700-luvuilla», joka ilmestyi 1919, on uraauurtava teos meillä. Siinä käytettiin saatavissa olevia sukututkimuksia - hän oli vakuuttunut siitä, että suku vaikuttaa yksilöön ratkaisevasti. Edelleen hän käytti matrikkeleita, jotka Suomen papiston osalta olivatkin täydellisempiä kuin muiden ammattikuntien osalta. Tällä tavoin hän esitti monipuolisen sosiaalihistoriallisen kuvan koko pappissäädystä. Siinä siis sukututkijoiden tuoma perusmateriaali oli varsin painava.

Lieneekö 1920-luvulla alkanut moderni paikallishistoria varsinkin sotien jälkeen vaikuttanut siihen, että talonpoikaissukujenkin järjestelmälliseen selvittämiseen on nyttemmin päästy ja se on hyvässä vauhdissa. Jalmari Finnen keksimä on arkistolähteiden yhdistelmä, Suomen asutuksen yleisluettelo, josta suuri osa maastamme - alkuperäisen Hämeen lisäksi - on jo päässyt osalliseksi. Siitä saatiin malli siihen, että parhaisiin pitäjänhistorioihin alettiin liittää ns. isäntäluetteloita. Kun leskiemäntä oli omana aikanaan yhtä täysivaltainen kuin miehensäkin, luettelon nimeksi on nyttemmin vakiintunut »talonhaltijaluettelo». Näistä kahdesta sarjasta, Suomen asutuksen yleisluettelosta ja pitäjänhistorioiden talonhaltijaluetteloista saadaan jo vankkaa runkoa alueen talonpoikaissukujen uudenaikaiselle, monipuoliselle esittämiselle. Tämmöisiä esityksiä on alkanut ilmestyä erilaisissa sukukirjoissa ja sukututkimuslehdissä. Huomauttaa sopii, että jo olemassa oleva mahtava talonpoikaissukuaineisto on toistaiseksi lähes käyttämättä Suomen sosiaalihistorian tieteellisen tutkimuksen puolella.

Historioitsijain yleiset toivomukset ovat näin maamme modernissa sukututkimuksessa laajalti katsoen parhaillaan toteutumassa. Tässä havaitsen olevani hyvin samanlaisella kannalla kuin Suomen Sukututkimusseuran esimies Georg Luther, joka Tampereen sukututkimuspäivien alkupuheessaan ajoi tätä linjaa. Järjestäjien tarkoituksena on arvattavasti kuitenkin ollut historioitsijoiden yksityiskohtaisempien toiveiden kartoittaminen ja konkreettisten ehdotusten saaminen siitä, mistä arkistosarjoista ja mistä asioista sekä millä tavalla historiankirjoittajat luulisivat sukututkijain hyötyvän ja toisaalta historiankirjoittajienkin sitten myöhemmin voivan käyttää tuloksia hyväkseen. Yritän seuraavassa esittää joitakin sellaisia ajatuksia.

Ensiksikin talonpoikaissukujen tutkimus tulee, sitten kun ylhäisten aatelisten liiallisesta tutkimuksesta on päästy ja sukututkimustulokset edes jollakin tavalla vastaavat eri ryhmien kokoa, olemaan sukututkimuksen lukumääräisesti laajin osa. Toisaalta vaikeudet talonpoikaissukujen kohdalla tulevat olemaan paljon suuremmat kuin sivistyssukujen tutkimuksessa, jossa painettuja apuneuvoja, muun muassa juuri matrikkeleita ja erillistutkimuksia on paljon enemmän saatavissa. Keskityn siis seuraavassa pääasiallisesti talonpoikaissukujen tutkimukseen ja vieläpä vanhimpaan aikaan. Perustavan sukututkimusprosessin edellytän tässä tunnetuksi. Tarkoitukseni on siis lähinnä kerrata ja palauttaa mieleen, millaista lihaa sukututkimuksen vahvan nimi- ja vuosilukuluurangon päälle voisi historiallisten tosiasioiden huomioon ottamisella saada. Esityksessäni noudatan yleensä lähdealoittaista jakoa. Painopiste on vanhimmilla ajoilla, joissa tutkimisvaikeudetkin ovat suurimpia.


Keskiajan lähteet

Johdannoksi muutama sana keskiajan lähteistä. Toisinaan sukututkimus ulottuu maakirjojen avulla aina vuoteen 1540 tai 1539 asti, siis niin kauas kuin maakirjat ulottuvat. Sen jälkeen kannattaa katsoa Reinhold Hausenin julkaiseman »Finlands medeltidsurkunder»:in hyviä hakemistoja. Kylästä tai pitäjästä saattaa olla keskiaikaista tietoutta, esim. rajariitoja tai perinnönjakoja olemassa. Tämä teos on 8-osainen lähdejulkaisu, joka suunnilleen sisältää sen, mitä meillä on keskiajan lähteitä tallella. Teoksen rekisterit käsittävät myös Hausenin samoin julkaiseman Turun tuomiokirkon Mustankirjan eli tuomiokirkon kopiokirjan tiedot, jotka ovat käytettävissämme. On huomattava, että näissä hakemistoissa pitäjien osalta mainitaan vain silloiset suurpitäjät, keskiaikaiset emäpitäjät, joissa saattaa olla viisi tai kuusi nykyistä pitäjää. Pitäjähakemiston kautta ei siis aina päästä perille, mutta kylien osalta hakemistot ovat tarkkoja, koska kylät on sinne aina merkitty, sikäli kuin niitä oli lähteissä.

Paikallisesti voisi vielä kolmaskin Reinhold Hausenin julkaisusarja, nimittäin »Bidrag till Finlands historia», jossa on viisi osaa ja joka ulottuu pitkälti 1500-luvulle, sisältää eräitä lisiä. Sen ensimmäisessä osassahan on mm. Kallialan eli Tyrvään kirkon keskiaikainen tilikirja, ainoa keskiaikainen tilikirja, mikä seurakunniltamme ylipäänsä on säilynyt, ja edelleen Lounais-Hämeen ja Tammelan seudun keskiaikainen tuomiokirja, oikeastaan sakkoluettelo. Heikki Ojansuu on julkaissut Kallialan tilikirjan henkilö- ja talonnimistön Satakunta -sarjan niteessä III. Tätä kautta voi maakirjan avulla eräissä tapauksissa saada esityksen viedyksi taaksepäin 1400-luvulle, ja ehkä vielä jonkin FMU-hajatiedon avulla kauemmaskin. Sanoisin, että nämä keskiaikaiset tiedot ovat yleensä niin arvokkaita, että niitä kannattaa pyytää kuin lohikalaa, vaikka ei saisikaan.


Verotuslähteet

Mennään ensin verotuslähteisiin. Talon veroluku on aina merkitty maakirjaan. Veroissahan on kaksi eri kerrostumaa. Keskiaikainen vero eli päävero oli eri maakunnissa erilainen. Sen yksikkönä oli koukku Hämeessä, äyri Savossa ja savu Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa, bol Uudellamaalla ja Ahvenanmaalla sekä vanha manttaali Pohjanmaalla. Sittenhän tuli 1600-luvulla tai oikeastaan 1500-luvun lopulla (uusi) yhtenäinen manttaali eli apuveromanttaali lisäksi maakirjoihin. Tämä manttaali oli koko valtakunnassa samanlainen, toisin kuin keskiaikaiset verot, jotka olivat erilaisia eri alueilla. Siten manttaalilukuja on helppo vertailla keskenään.

Kun taloa haluaa seurata, kannattaa panna maakirjasta muistiin henkilönimien lisäksi näitä verolukuja ja selvityksessäkin tuoda ne esiin, koska niiden avulla näkee, onko talo pysynyt ennallaan vai suurentunut lisäostojen johdosta tai pienentynyt jakojen kautta. Suurentuminen on voinut johtua myös uutisraivauksista. Joskus näkyy, että veroluku nousee hitaasti vuosikymmenestä toiseen, ja se merkitsee uudisraivausta. Joskus kun maakauppojen johdosta lasketaan vero-osuuksia yhteen, esimerkiksi Hämeessä kaupan johdosta kaksi kuudesosan koukun taloa yhdistyy, muodostuu yhden kolmasosan koukun talo (siis erilainen murtoluku). Tällä tavalla veroluku valaisee talon elämäntilannetta. Veroluvun muutokset voivat johtua myös verotarkastuksista, joita siihenkin aikaan tehtiin ja joilla verotuksen epäkohtia joskus poistettiin. Maakuntahistoriat tietävät niistä.

Veroluku on usein oiva keino nähdä, mitkä 1500-luvulla mainituista samoista henkilönnimistä kuuluivat yhteen. Jos kylässä esim. oli kaksi samannimistä isäntää, joista toisella oli seitsemän ja toisella neljä veroyksikköä, voi näitä taloja seurata helposti ja nähdä, kun kylässä sitten tulee ennen pitkää näkyviin muitakin nimiä kuin tuo yksi ainoa etunimi. Itse talonnimet ovat myöhäisiä, ne tulevat maakirjoissa esiin vasta 1600-luvun lopulla ja eräissä tapauksissa vasta isonvihan jälkeen. Suomen asutuksen yleisluettelo auttaa sikäli paljon, että talonnimet on merkitty siihen valmiiksi aikaisemmallekin ajalle kuin niitä näkyy lähteissä.

Lisäksi on tietysti sukututkimuksen kannalta merkityksellistä, kuinka suuren talon isäntä tuo tutkittava suvun jäsen on. Vertailu omaan kylään käy vain vilkaisemalla kylän muiden talojen verolukuja, mutta aika pienellä vaivalla saa kuvaan koko pitäjänkin. Onhan tutkimuksen kannalta merkityksellistä saada selville seudun normaalitalous, tai tietää tutkimansa henkilön olleen seudun kuudenneksi suurimman tai viidenneksi pienimmän talon asukas. Muutenhan sitä ei saa selville. Sitten tulee vielä kaupan päälle talon kehitys vuosikymmenestä toiseen 1500-luvulta 1600-luvulle.

Joissakin harvoissa tapauksissa veroluvuista voi saada tietoa talon hyvinkin vanhasta iästä. Meillä on koko Varsinais-Suomessa ja Ala-Satakunnassa, Ylä-Satakunnan eteläosassa Karkussa ja Tyrväällä sekä Länsi-Uudenmaan eräissä pitäjissä kirkollisveroja, jotka on 1540-luvulla peruutettu kruunulle papinverona. Niihin kuuluu ns. ruokalisä, »matskott». Jos ruokalisä maksettiin suomalaisen oikeuden mukaan rukiina, on todennäköistä, että kyseessä oleva kylä ja talo ovat vuotta 1300 vanhempia. Jos se maksettiin voina ruotsalaisen oikeuden mukaan, talo on tätä nuorempi. Ruotsalainen oikeus ei tarkemmin osoita talon kielisuhteita, koska suomalaispitäjienkin uudisasukkaat pantiin siihen.

Vuosina 1570-1595 käytiin 25-vuotista Venäjän sotaa. Sitä sanotaan joskus »vanhaksi vihaksi», mutta oikeammin »pitkäksi vihaksi», sillä vanha viha on Viipurin pamauksen aikainen viha. Pitkän vihan aikana alkaa talojen kohdalle veroluetteloihin tulla merkintä »öde», siis autio, joka niin kuin tiedetään ei merkitse asutuksellista autiota, vaan voi merkitä monenlaista veronmaksukyvyttömyyttä. Anneli Mäkelän väitöskirjassa Hattulan kihlakunnan ja Porvoon läänin autioitumisesta uuden ajan alussa on paras selvitys näistä asioista. Tila voi olla autio vuotuisen veron suhteen, apuveron suhteen tms. Tila voi olla kokonaan autio, »platt öde», mutta sitten sinne voi tulla asukas, ja silloin sanotaan - se on kuuluisa esimerkki - »enckian sitter på hemmanet och röker». Leski ei suinkaan tupakoi, vaan on talossa ja ylläpitää talon savua. Talo ei siis kokonaan häviä maakirjasta, vaan on vain kameraalinen autio.

Mutta on tietysti täyttäkin autioitumista. Kylää koskevasta laskelmasta voidaan todeta, että kylästä on jokin talo kadonnut jäljettömiin. Joskus voi sattua niin, että jostakin 1600-luvun tuomiokirjasta sellainen näkyy selvästi, esim. Ähtäristä, missä sanottiin, että erään autiotalon päällä kasvaa paksu metsä. Autioitumiset ovat sellaisia asioita, joista kannattaa aina mainita, jos oman suvun selvityksessä sellaista näkyy. Kyseessä on mielenkiintoinen talous- ja kulttuurihistoriallinen ilmiö, joka kuuluu pääasiassa satavuotiskauteen noin 1570-1670.

Verotukseen liittyvät myös ns. maanluonnot. Jokaisella talolla oli tietynlainen maanluonto, joka vakiintui 1500-luvun lopulla. Valtaosa taloista oli perintötaloja, skattehemman, eli taloja, joiden talonpoika omisti talonsa aivan vakituisesti. Hänellä oli siihen sukuoikeus, bördsrätt. Suomessa oli paljon, noin 90 prosenttia tällaisia taloja. Aatelilla ja kirkolla oli jo keskiajalta lähtien joitakin talotyyppejä omistuksessaan. Se kartano, jossa aatelismies itse asui, oli »säteri», asuinkartano, joka oli kokonaan verovapaa. Hänellä saattoi lisäksi olla hajallisia rälssitiloja siellä ja täällä, ja näistä käytettiin termiä »frälsehemman». Rälssitiloista piti maksaa veroa, vaikka näidenkin verot olivat vähän halvemmat kuin mitä perintötalojen piti maksaa. Aatelisilla oli tällaisia tiloja keskiajan lopulla noin 1800, sekä lähes 300 säteriä, niin kuin Erik Anthonin teos »Finlands medeltida frälse och 1500-talets adel» osoittaa; 1600 - 1700-luvun kartanoista kertoo Eino Jutikkalan Suomen kartanolaitoksen historia I II.

Kirkon eri instansseilla oli myös taloja, piispalla »piispanpöytä», tuomiokirkolla tuomiokirkon papiston talot. Luostareilla oli hiukan taloja, vaikkakin melkein kaikki Suomen luostarit olivat kerjäläismunkkiluostareita, joilla ei paljon maaomaisuutta ollut. Yhteensä kirkolla oli keskiajalla noin 800 tilaa, pappilat mukaan luettuina. Kun meillä kaikkiaan oli noin 32000 taloa, niistä aatelilla ja kirkolla oli siis yhteensä vajaa 3000 tilaa. Kirkko ja aateli antoivat tilojaan talonpojille vuokralle. Tällaista talonpoikaa sanottiin lampuodiksi, landbonde, joka siis oli kokonaisen talon vuokraaja.

Kruunulla oli aluksi vain linnoja tai sellaisia kuninkaankartanoita kuten Kokemäenkartano, Hakoisten kartano tai Heikkilän latokartano, siis hyvin suuria kartanoita, mutta aivan harvoja aluksi. Mutta 1500-luvun lopulla ja johdonmukaisesti Kustaa II Aadolfin aikana sellaiset talonpojat, joiden verot jäivät kolmen vuoden aikana kokonaan maksamatta, haastettiin käräjille, ja he menettivät sukuoikeutensa kruunulle. Tämä todettiin käräjillä, niin kuin tuomiokirjoista näkyy. Taloja sanotaan tämän jälkeen kruununtiloiksi, kronohemman. Ero perintötilan ja kruununtilan välillä oli siinä, että kun perintötilaa koskevat asiat käsiteltiin käräjillä, kruununtilan asiat ratkaisi viime kädessä maaherra. Käräjillä ei voitu ratkaista esim. sitä, pääsikö kruununtilan vuokraajan kuoltua hänen poikansa vuokraajaksi, vaan siitä päätti maaherra, tosin käräjiä kuultuaan.

1600-luvun mittaan ja erityisesti suurina nälkä- ja ruttovuosina, myös 1700-luvun alkupuolella, suuri osa varsinkin Lounais-Suomen talonpojista menetti sukuoikeutensa kruunulle. Eino Jutikkalan Suomen talonpojan historiassa on karttoja, joita kannattaa vilkaista. Menettämisiä tapahtui paljon helpommin peltoviljelysalueilla kuin kaskiviljelyseuduilla. Valtio antoi 1700-luvulla, varsinkin Yhdistys- ja vakuuskirjan antamisen jälkeen 1789, talonpojille mahdollisuuden lunastaa nämä kruununtilat jälleen perintötaloiksi. Tätä menettelyä kutsuttiin nimellä »skatteköp» tai »köpa till skatte», ostaa perinnöksi. Vielä 1800-luvun ja vuoden 1905 maakirjoissa on sanottuna tarkasti, minä päivinä talon eri osat on ostettu perinnöksi. Hinnaksi vakiintui jo 1700-luvulla kolmen vuoden verot. Valtionarkistossa, senaatin arkiston osassa, ovat päivämäärien avulla löydettävissä 1800-luvun perinnöksiostokirjat, joilla luulisi olevan mielenkiintoa suvulle.

Käytännöllisesti katsoen kaikki tilat ostettiin perinnöksi 1800-luvun kuluessa. Mutta tuntuisi, että sukututkimuksenkin kannalta olisi varsin mielenkiintoista selvittää, milloin tilat on lunastettu perinnöksi. Seikka kuuluu niihin suvun suuriin käänteisiin, joihin kannattaa kiinnittää huomiota. Tutkittavan suvun omistamien talojen suuruudet, iät, autiudet sekä sukuoikeuden menetykset ja perinnöksiostot muodostavat yhteensä laajan asteikon, jota taitava sukututkija käyttää hyväkseen sukuselvityksen elävöittämiseksi. Aloittelija voi käyttää apunaan Eino Jutikkalan Suomen talonpojan historiaa, josta kaikki nämä käsitteet ja asiat käyvät selville.


Talouslähteet

Siirryn puhumaan erilaisista talouslähteistä. Ajoittain Valtionarkiston lähteet sallivat maakirjoja paremman syventymisen niiden talojen vaiheisiin, joista tutkittava suku on peräisin. Mieleen tulevat ensin hopeaveroluettelot vuodelta 1571, jotka useimmista maakunnista, myös tältä seudulta, Satakunnasta ja Hämeestä on julkaistu kirjoina. Ainakin Satakunnan puolen hopeaveroluetteloissa on sellainen mielenkiintoinen seikka, että niissä on vielä jäljellä keskiaikaisia sukunimiä, jotka sitten häviävät muutamaksi sadaksi vuodeksi Länsi-Suomesta.

Hopeaveroluettelo antaa tarkat tiedot karjanomistuksesta. Siinä on hyvin tarkat luettelot erilaisista karjoista. Muusta irtaimesta omaisuudesta, vaikka vero oli yleinen omaisuusvero, luettelo erittelee vain metalli- ja rahaomaisuuden. Siitäkin saadaan selville ainoastaan, montako naulaa kuparia oli, mutta ei, kuinka monta kattilaa ja pannua. Silti talojen varallisuusvertailu, ainakin kylässä ellei koko pitäjässä, voi olla mielenkiintoinen.

Satakunta poikkeaa muista maakunnista siinä, että jo sen ensimmäisessä maakirjassa 1540 esitetään talojen karjavarallisuus. Sitten kaikkialla maassa 1620- ja 1630-luvuilla tehdyistä karja- ja kylvöveroluetteloista saadaan uusia tietoja karjoista. Satakunnasta, johon Tampereen seutukin kuului, saadaan ensimmäisestä maakirjasta, hopeaveroluettelosta, maantarkastuspöytäkirjasta vuodelta 1589, em. 1620-luvun karjaluetteloista sekä toisesta, vuoden 1634 maantarkastuskirjasta yhdessä aika tarkka kuva kehityksestä. Tällä tavoin päästään 30-vuotisen sodan aikoihin aika lähelle emäntien tärkeää työalaa, karjaa, jos vain halutaan nähdä vaivaa.

Peltolohkoista voidaan saada yhtä hyviä selvityksiä, mutta vähän eri aikana. Maatilan äyriluvusta, siis veroluvusta kertomalla saadaan vuoden 1540 maakirjan avulla selville, mitä silloin kylvettiin. 1600-luvun verollepanon kartoista voidaan laskea, mikä oli se kerroin, jonka mukaan kylvöala tällöin laskettiin, ja se on 1.2. Siis 1.2 kertaa äyriluku antaa tulokseksi talon kylvöalan tynnyrialoissa, ja kaksivuoroviljelyksen aikana talon kokonaispeltoala on kaksi kertaa tämä (Pentti Papunen, Satakunta XV). - Vuoden 1589 maantarkastuskirjasta ja 1620- ja 1630-lukujen kylvöluetteloista saadaan valmiita kylvöalatietoja. Sitten on Länsi-Suomesta sellainen sarja, joka puuttuu Itä-Suomesta, isonvihan ajalta vuodelta 1719. Vaikka se on venäläisten laadituttama, se on ruotsinkielinen. Siitä on Aulis Oja julkaissut pienen lähdejulkaisun (1956). - Isonjaon kartoissa esitetään nämä asiat hyvin tarkasti 1700-luvun lopulla tai 1800-luvulla.

Kaskenpoltosta, joka oli peltoviljelyn ohella tärkeä elinkeino tähän aikaan, saadaan vain vähän ja satunnaista tietoa kylvöveroluetteloista. Vertailu tuomiokirjoihin, joissa kaskeamista esiintyy paljon enemmän kuin kylvöluetteloissa, osoittaa kuitenkin, että kylvöluettelot ovat tältä osalta varsin puutteelliset. Vastaavasti sitten perimätieto 1800-luvun tilanteesta osoittaa samaa, että kaskeamista on täytynyt olla paljon enemmän kuin mitä noista lähteistä käy ilmi. Yhteensä kuitenkin kaikki tällaiset talousmateriaalit valaisevat aika tavalla juuri sitä kautta, jolta kirkollista tietoa on vähän, eikä perimätietokaan yllä näihin vanhoihin vuosisatoihin. Varsin eloisa kuvaus on saatavissa yksityisen talouden työoloista vuosisatojen takaa, jos vain halutaan. Taustatietoja yksityisistä isännistäkin on näistä materiaaleista riittävästi saatavissa, jopa pienoiselämäkertoja voi tarvittaessa laatia.

Helppo varallisuusvertailu kylien ja talojen ja perheiden kesken saadaan vuoden 1800 omaisuusverosta. Silloinhan kannettiin taas eräänlainen hopeavero, vaikka tämä omaisuudenluovutusvero ei ole nykyaikaan verrattava. Tätä Eino Jutikkala on käsitellyt Historiallisessa Aikakauskirjassa 1949 koko maan osalta.

1700-luvun lopulta on olemassa ylellisyysveroluetteloita, joista saattaa saada mielenkiintoisia tietoja, jos on varakkaasta talosta kysymys. Ylellisyyttä olivat esim. kääsit. Jos oli varaa ajaa sellaisilla suurilla vaunuilla, sai maksaa ylellisyysveroa niin kuin nykyisin dollarihymystä. Silloinkin tupakoitsijat ja kahvinjuojat olivat verotetun asemassa. Edelleen olivat verolla taskukellot ja pelikortit sekä talojen ikkunat, joita verotettiin koon ja omistajan säädyn mukaan. Näistä veroluetteloista siis saa jotakin tietoa, mutta siihen on suhtauduttava varovasti, koska verotuksessa oli suurta kaavamaisuutta. Luettelot ovat läänintileissä.

Myöhäiseltä 1800-luvulta on olemassa eräs mielenkiintoinen, vähän käytetty lähde, nimittäin Kamaritoimituskunnan Kamarikonttorin arkisto. Se on ollut myöhemmän valtiovarainministeriön alainen virasto, jonka tilastoista vuosilta 1881-1883 nähdään, onko talossa ja kylässä ollut vanha kaksi- vai uusi kolmivuoroviljely. Tämäkin on useimmiten jo muistitiedon ulkopuolella.

Selkoa tutkittavan suvun ja talon elämästä tiettynä hetkenä saa tietysti perukirjoista, joita ryhdyttiin tekemään 1600-luvun lopulla. Suomessa ne käytännössä alkavat isonvihan jälkeen. Erkki Markkanen Jyväskylästä väitteli 1977 niistä ja havaitsi, että köyhistä jätettiin vastoin lakia perukirjat tekemättä. Perukirjoja on siis vain varakkaammista henkilöistä tai erikoistapauksista, joissa oli jokin syy tehdä perukirja, esim. jos leski aikoi mennä uusiin naimisiin tai perukirjan tekemisellä saatiin talon asiat muutoin kuntoon. Jos perukirjoja on olemassa, kannattaa ottaa ne esiin, sillä niistä saa erittäin eloisan kuvan talon sisustuksesta ja irtaimistosta sinä aikana kuin ne on tehty. Niissä ovat ensin kulta- ja hopeaesineet omana sarjanaan, rautaesineet ja puuesineet omina sarjoinaan, samoin monenmoista tavaraa, mm. vaatteet ja tekstiilit, työvälineet ja ajokalut.

Perukirjoja on käytetty mm. uusien kansatieteellisten piirteiden tulon osoittamiseen: on katsottu, milloin posliiniastiat alkavat sivuuttaa tina-astioita, milloin keinutuoli, piironki tai kello tuli salin sisustukseen, milloin nuotat alkoivat väistyä verkkojen ja katiskoiden tieltä tai millainen oli kansanomainen pukeutuminen. Kirjojen tulo perukirjoihin on osoittautunut varsin varhaiseksi; ongelmana on pikemminkin, milloin maallisiakin kirjoja alkoi esiintyä.

Perukirjan lopussa on velkaantumis- ja saatavaluetteloita, jotka osoittavat talon talouden tilannetta päähenkilön kuoleman tapahtuessa. Ne antavat esim. kauppasuhteitten suunnan, samoin tietoa, keille isäntä on antanut tai mistä ottanut lainoja. Joka tapauksessa niistä saa hyvää tietoa talousasioiden tilasta. Perukirjoista on tehty parikin väitöskirjaa, Saini Laurikkala lähinnä kulttuurihistorialliskansatieteellisesti ja Erkki Markkanen pohtien enemmän kokonaisvarallisuutta ja sen jakaantumista eri kansankerrosten kesken.


Oikeus- ja hallintolähteet

Oikeus- ja hallintolähteistä on ensimmäisinä mainittava 1550-luvulta julkaistut vanhimmat tuomiokirjat, jotka Valtionarkisto on painattanut Savosta, Satakunnasta ja Ahvenanmaalta. Ne muistuttavat kyllä Valtionarkiston sinisen sarjan sakkoluetteloita, mutta sisältävät sentään hiukan enemmän tietoa. Kiinnittäisin erityistä huomiota joka kerta uudelleen valittavaan ja uskollisesti muistiin kirjoitettuun kahdentoista miehen käräjälautakuntaan. Kun pitäjässä oli ehkä parisataa isäntää, ja lautakunnan jäseniä vaihdeltiin, siinä näkyy aika moni pitäjän isäntä. Sukututkijalle on tietenkin merkityksellistä, jos tutkittava isäntä on kuulunut tällaiseen luottamusmiesten ryhmään. Vastaava on tilanne 1600-luvun tuomiokirjojen otsikoissa, joissa on aina lautakuntaluettelo. Tosin se sitten lyhenee seitsemään mieheen, mikä lautamiehen toimen vakiinnuttua katsottiin riittäväksi määräksi. Tuota laillisuuden taetta oli siten 1700-luvun käräjillä vain vähän yli puolet aikaisemmasta.

1500-luvun sakkoluettelot sekä 1600- ja 1700-luvun tuomiokirjat ovat ehkä suurin vielä heikosti käytetty asiakirjaryhmä maassamme vanhoilta ajoilta. Se sisältää myös ns. siviilijutut, joissa oli kysymys muista kuin rikollisista. Tuomiokirjoista tulee näkyviin elämän koko kirjo aivan samaan tapaan kuin nykyään sanomalehdistä. Sanomalehdet käyvät käyttökelpoisiksi vasta 1800-luvulla. 1700-luvun lehdet eivät vielä julkaisseet riittävästi paikallismateriaalia. Sillä tavalla voi ajatella, että tuomiokirjat korvaavat kertovaa lähdettä, sanomalehdistöä, melko pitkälle. Tuomiokirjain käytössä on otettava huomioon, ettei niiden perusteella ole aihetta ruveta kirjoittamaan »rikoshistoriaa». Niistä poimitaan vain kansanelämää koskevat huomiot, ja rikosasiat jätetään niille koko yhteiskunnassa kuuluvaan sivuasemaan.

Sukututkija saa tuomiokirjoista joskus aivan keskeisintäkin sukututkimuksen materiaalia, nimittäin sellaisissa tapauksissa, jolloin on tehty maakauppoja. Oli käsitteet sukumaa ja ansiomaa - sukumaata oli se, mikä oli peritty, ja ansiomaata, mikä oli itse ansaittu. Kun maata halusi myydä, piti sukumaata pitää vuoden ja päivän ajan tarjolla suvulle, ja kaukainenkin sukulainen sai tulla lunastamaan sen. Lainhuudatukset tapahtuvat käräjillä, ja sinne tulee usein varsin kaukaisia sukulaisia, ja sukuselvityksissä mennään hyvin tarkkaan monta polveakin taaksepäin. Jos silloin ollaan esim. 1600-luvun puolivälissä ja mennään siten isoisänisiin, ollaan pitkälti 1500-luvulla. Taitavat sukututkijat ovat eräissä tapauksissa tehneet ihmeitä näillä tuomiokirjojen ansio- ja perintömaajutuilla.

Maaseudun tuomiokirjat on kortitettu meillä ajalta 1620-1700 tällä hetkellä kolmelta suurelta esimerkkialueelta, nimittäin Länsi-Suomessa Ala-Satakunnasta ja Vehmaan kihlakunnasta, Itä-Suomessa Rannan kihlakunnasta eli Kymijoesta Koivistolle, ja sitten koko Pohjanmaasta Lapin rajaan asti. Parhaillaan kortitus jatkuu Pohjois-Karjalassa, joka on lähteistöltään pieni tuomiokunta. Kortisto on suunniteltu myös kansa- ja kielitieteellisiä tarkoituksia varten, tietenkin historiantutkimuksen lisäksi. Tämän jälkeen mentäneen Etelä-Hämeeseen ehkä noin vuoden kuluttua (1989). Tätä asiaa kannattaa kysyä Valtionarkistosta. Monet ovat jo hyötyneet tuomiokirjakortistoista, vaikka yksityisten nimiä ei niihin kerätä.

Lautamiesten lisäksi tuomiokirjojen juttuosastoissa mainitaan monia muita luottamusmiehiä, joita kannattaa etsiä. Esim. siellä hankitaan rajantarkastuksille miehiä eri kylistä taikka tie- ja aitakatselmusten pitäjiä, valitaan jahtivouti tai siltavouti tai pitäjänkirjuri. Nimismies on talonpoikien luottamusmies aina 1600-luvun loppupuolelle saakka, jolloin opinkäyneet ja sukunimelliset nimismiehet tulivat tavallisiksi. Heidät mainitaan verovapautensa tai kappojensa vuoksi myös läänintileissä, joissa on usein heidän puumerkkejään ja myöhemmin heidän sinettejään ja nimikirjoituksiaan. Samojen läänintilien kuittiosastoissa tavataan myös muita aivan tavallisia taloja. Siellä nähdään mm. kestikievarin pitäjät, koska he saivat hiukan verovapautta. Siellä mainitaan postitalon pitäjät, jotka myös saivat työstään verovapautta, rannikolla luotsit, ja 1600-luvun alkupuolella sellainen erikoisryhmä kuin kruununkytät, kruununmetsästäjät, jotka metsästivät kuninkaalle turkiksia.

Isonvihan aikaisissa lähteissä, niissä jotka edellä mainittiin, voi tavata aivan erilaisia virkamiehiä kuin muuten, koska venäläiset loivat aivan oman hallintosysteeminsä. Siellä oli vouteja, jotka alueeltaan ja velvollisuuksiltaan olivat aivan erilaisia kuin ruotsalaisten aikana, ja staarosteja eli kyläpäälliköitä, joita ei muuten esiinny Ruotsi-Suomessa.

Tutkittavan suvun jäseniä voidaan siis tavata luottamustoimissa tai viroissa tai käräjillä, jollei muuten, niin todistajina, koska pöytäkirjoissa on merkittynä, mitä kukin sanoi. Kirjuri sai palkkaa sivumäärän mukaan, ei hän suinkaan halunnut lyhentää mitään. - Tuomiokirjojen käyttö on kylläkin vaivalloista, se on myönnettävä, mutta se maksaa varmasti vaivan. Uskon, että tuomiokirja on todella »tulevaisuuden lähde». Vielä monet asiat 1600- ja 1700-luvulta saadaan tätä kautta selville, »pieni ihminenkin» pääsee mukaan historiaan. Tuomiokirjojen käyttö tulee olemaan tulevaisuudessa aivan toisenasteista kuin se toistaiseksi on.


Läänitys- ja sotalaitoslähteet

Sitten on puhuttava läänitys- ja sotalaitoslähteistä. Läänityslaitoshan oli uuden ajan alun palkkausjärjestelmä. Pienestä virasta 1500-luvun virkamies sai nautittavakseen muutaman talon veron. Keskitason virkamies, kruununvouti tai tuomari, sai läänitykseen (förläning) ehkä kymmenen taloa. Mutta valtaneuvokset, sen ajan ministerit, saivat palkkaläänityksinä kokonaisia neljänneskuntia (eli noin 40 taloa) taikka jopa koko pitäjän. Vaikka tämä maakirjan marginaaliin aina tarkkaan merkitty asia ei käytännössä merkinnyt maksavalle talolle suuria, voi kuitenkin olla mielenkiintoista tietää, minne päin talon veronmaksu siis siihen aikaan tapahtui.

Seuraavana aikakautena, 1600-luvun alulta vuoden 1680 isoon reduktioon saakka, korkeille virkamiessuvuille annettiin perinnöllisiä lahjoituksia, donation, jotka korvasivat aikaisemmat henkilökohtaiset läänit. Maakirjaan on siis merkitty sen aatelissuvun nimi, jolle vero oli lahjoitettu (edelleen palkaksi). Ison reduktion jälkeen tilanne taas muuttui. Veronmaksu ei sen jälkeen enää tapahtunut tietylle henkilölle tai suvulle, vaan tietylle viralle. Tätä kutsutaan määräjakoislaitokseksi, indelningsverket. Sen sotilaallinen osa oli nimeltään ruotujakolaitos. Määräjakoislaitokseen kuului siviilivirkojenkin, myös lääninhallitusten virkojen palkanmaksu, ja ruotujakolaitokseen vain sotilasvirkojen palkanmaksu. Maakirjan marginaaliin on siis nyt merkitty, mihin tämä maksu meni, esim. tietyn komppanian luutnantin palkkaukseen. Kun tässä kolmannessa vaiheessa pyrittiin aina siihen, että talon veron vientimatka muodostuisi mahdollisimman lyhyeksi, tämä samalla merkitsi sitä, että talon yhdessä muutamien naapuriensa kanssa ylläpitämä ruotusotilas todennäköisesti palveli samassa komppaniassa, jonka upseerin palkkaukseen sen veroja käytettiin.

Sotaväen asiakirjoja on 1600-luvun ajalta pääasiallisesti kahdenlaisia, väenoton luetteloita, joiden mukaan sotaväen otto tapahtui, ja ns. rullia, jotka olivat kokonaisen yksikön, esim. komppanian tiettynä ajankohtana ja tietyssä paikassa tapahtuneita katselmuksia. Väenottoluetteloissa pantiin kulloisenkin valtiopäiväpäätöksen mukaan yhteen ruotuun kymmenestä kahteenkymmeneen taloa, joista tarkasti luetellaan isäntien nimet. Niissä luetellaan myös heidän kuntonsa. Siellä on myös ylen paljon sellaisia, jotka valittivat jotakin asiaa. Jotkut olivat sokeita, rampoja tai kuuroja, vanhoja taikka ainoa miehenapu omassa talossaan.

Sukututkimuksessa nämä varhaiset väenottoluettelot ovat tärkeitä, koska ne jo ennen henkikirjojen syntyä sisältävät kylän koko miespuolisen väen. Siellä on miehiä, joita ei koskaan muissa historiallisissa asiakirjoissa mainita, mutta jotka silti, kun väenotosta oli kysymys, on pantu ruotuun. Yksi ruodun jäsenistä määrättiin sotamieheksi ja yksi ns. ruotumestariksi, rotmästare, joka keräsi muilta jäseniltä sotamiehelle tulevan palkan ja muonan. Rullat osoittavat vain sen hetkisen tilanteen. Niitä voidaan siis käyttää vertaamalla peräkkäisiä rullia toisiinsa. Näistä näkyvät yksiköiden henkilöstö sekä poistumiset ja täydennykset katselmusten jälkeen, niin myös varustetilanne.

Valtionarkisto on tilannut molempia, väenottoluetteloita ja rullia, Tukholman sota-arkistosta Suomessa käytettäviksi, mutta kokoelma ei vielä ole mitenkään täydellinen. Itselläni on mukavat kokemukset Ruotsin sota-arkistosta miellyttävänä tutkimuspaikkana. Kun tutkijasalissa istui ja nosti kätensä pystyyn, niin lasin takaa päivystävistä riensi joku siviilipalvelumies kysymään, mitä saisi olla.

Ruotujakojärjestelmä toi tullessaan ruotutorpat, joissa sotamiehet perheineen asuivat. Järjestelmä alkoi siis 1680-luvulla, mutta usein torppien synty lykkäytyi vuoteen 1694 ja pitemmällekin, jopa 1700-luvun puolelle. Ruotutorpat näkyvät henkikirjoista, kuten muutkin torpat, mutta ehkä sittenkin parhaiten kirkollisista rippikirjoista. Tässä suhteessa rippikirja on ylivoimainen, vaikka se muuten jää henkikirjasta jälkeen siitä lähtien, kun henkikirjassa 1800-luvun alulta alkaen mainitaan nekin henkilöt, jotka eivät maksaneet henkirahaa.

1700-luvun lopulla pitäjiin syntyi ruotutorppien lisäksi varaväen torppia. Niiden kohdalla asiakirjoissa on sana »reservetorp». Niitä on noin puolet siitä määrästä, mitä on ruotutorppia, koska varaväkeä asetettiin aina puolet vakinaisesta ruotuväestä. Kaksi ruotua asetti aina yhden varamiehen. Sitten 1800-luvun alussa tavataan myös uusien värvättyjen rykmenttien sotamiesten torppia, jolloin rykmentinkomentajan nimi hyvin usein mainitaan torpan yhteydessä.

Talonpoikaisen ratsuväen käyttö aatelisratsuväen sijasta alkoi meillä jo 1500-luvun lopulla, mutta kohosi 30-vuotisen sodan aikana varsin suureksi, koska Suomessa oli enemmän perintömaata kuin Ruotsissa ja ratsumiehen piti aina olla perintötalonpoika. Talonpoika ei useinkaan itse ratsastanut, vaan lähetti poikansa, vävynsä tai renkinsä sinne ja viimeisessä tapauksessa joutui maksamaan palkan. Koska nämä ratsutaloudet 30-vuotisen sodan aikana vaihtelivat vuodesta toiseen aika paljon, Aarre Läntinen, joka on tehnyt näistä tutkimuksen, on pyrkinyt käyttämään eri termejä. Hän puhuu ratsastaloista silloin, kun on kysymys näistä vaihtuvista 30-vuotisen sodan aikaisista taloista, ja ratsutaloista silloin, kun on kysymys ruotujakoisten rykmenttien vakinaisista ratsutaloista. Kumpaisillakin saattoi olla aputalo, augmentti. Jos ratsutalo oli niin pieni, etteivät sen verot nousseet 30 hopeataalariin, se saattoi saada aputalon, jonka verot maksettiin sille, jotta se jaksoi pitää ratsua. Nämä augmenttitilat ovat aika mielenkiintoinen luku, ne eivät aina ole samassa pitäjässäkään kuin tuo ratsutalo. Ratsutalo voi lunastaa ne perinnöksi. Monta kertaa ne lopulta joutuivat sille suvulle, joka piti päätaloa.

Upseerien puustelleista, jotka myös tulivat ruotujakolaitoksen mukana, on meillä Kaarlo Wirilanderin hyvä lähdejulkaisu, jossa on puustellien haltijat lueteltu ja mainittu se upseeri, joka siitä on saanut nauttia. Ruotsin sota-arkistossa on mainio sarja tarkastuksia näistä puustelleista. Jos lähteitä katsotaan, nämä upseeripuustellit ovat parhaiten tutkittavissa oleva rakennuslaatu koko Suomessa. Tyyppipiirustuksia oli eriasteisille taloille, mutta niitä ei aina noudatettu. Muun muassa tiedetään, että Ehrensvärd, siis Suomenlinnan rakentaja, rakensi Saaren kartanoon paljon komeamman päärakennuksen kuin ratsuväen everstille olisi kuulunut ja sitten riiteli kuninkaan kanssa siitä, kuka maksaa »viulut».

Kannattaa lopuksi katsoa henkikirjaa nähdäkseen, asuiko em. upseeri, joka oli puustellin sen hetkinen haltija, todella itse siellä vai asuiko hän jossakin muualla. Nimittäin aika monessa tapauksessa upseerit asuivat sukunsa vanhoissa kartanoissa, ja lampuoti hoiti upseerin puustellia. Kun sitten vanha sotaväki hajoitettiin meillä 1809, nämä puustellit vuokrattiin, ei sen upseerin puolesta, joka siinä oli ollut (tämä ei ollut yksityisoikeudellinen vuokraus), vaan valtion toimesta. Maatilahallituksen arkistossa, joka on Valtionarkistossa, on näitä vuokrausasiakirjoja paljon. Lopulta useimmat vuokraajat saivat lunastaa puustellin omakseen ja ne talonpoikaistuivat jälleen.

Sekä läänitys- että sotalaitosta koskevia asioita saa näin sukututkimukseen mukaan aika tavalla, jos haluaa. Voi tavottaa monenlaista herkullista vivahdusta, kun hallitsee termit ja selittää lukijoille kansantajuisesti, mitä on löytänyt.


Kirkolliset lähteet

Vielä lopuksi vähän kirkollisista lähteistä. Kirkollisten historiakirjojen, siis syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luetteloiden, sekä rippikirjojen käyttöä ei tässä ole tarpeen toistaa, koska se kuuluu sukututkimuksen perustietoihin, jotka yleensä hallitaan. Huomauttaa kenties voisi, että muuttaneiden kirjat ovat suhteellisen myöhäinen ilmiö. Ne syntyivät vähitellen 1700-luvun loppupuolella. Niiden taakse pääsee joskus muuttotodistusten avulla. Noita, usein irrallisina säilyneitä virallisia muuttotodistuksia vanhemmalta ajalta saattaa olla kirkonarkiston sekalaisissa papereissa.

On hyvä todeta, mitä lisävivahteita kirkollisista lähteistä saattaisi saada jo valmistuneeseen sukututkimukseen. Voisi esim. katsoa 1600-luvun alun kymmenysluetteloita, jotka ovat Valtionarkistossa ja siis maallisessa sarjassa, koska kymmenykset oli tuolloin jo peruutettu valtiolle. Kymmenysluetteloiden lopussa 1610-luvulla on nimittäin melkein aina pitäjän kuudennusmiehet. Koska vain harvat osasivat kirjoittaa, he panivat niihin puumerkkinsä ja kirkkoherra löi sinettinsä. Tässä on varhainen vaihe, jossa pääsee yhdeltä kohdin sata vuotta kauemmaksi kuin muuten kirkollisissa lähteissä.

Kirkonisäntänä toimi usein talonpoika, joskus kyllä kappalainenkin tai muu sivistynyt henkilö. Kirkonisännät saa selville seurakuntien tilikirjoista, joita alkaa olla tallella 1600-luvun lopulta tai 1700-luvun alkupuolelta lähtien. Seurakunnan »vanhimmissa», kuten sanottiin 1700-luvulla, eli kirkkoneuvostoissa oli säätyläisiä, mutta oli talonpoikiakin, ja jos siellä on mainittuna tutkittuun sukuun kuuluva isäntä, se osoittaa, että häntä on arvostettu. Mielenkiintoista olisi myös tarkastaa tilikirjoista kristillinen penkkijärjestys. Sieltä voi löytää, missä rivissä talon väki istui kirkossa milläkin vuosikymmenellä. Kun kirkkoihin tuli lehterit, - piispojen kauhistukseksi, sillä olihan se teologisesti aivan väärin, koska kaikki olivat periaatteessa samanarvoisia - niin penkkijärjestys pakosta muuttui.

Sellaisia lähteitä, mistä voi suvun jäsenen löytää, ovat kirkolliset kuulutukset, joita paikoin on tallella paljonkin. Tai sitten on tilikirjassa sakkoja, »kirkon tervausrahoja» tai muita rangaistuksia, jotka näin myöhemmin voivat sukututkijan mielestä olla pikemminkin humoristisia kuin kauhistuttavia. Rippikirjankin entistä tarkempi käyttö alkaa sukututkimuksessa olla muotia. Jos asianomainen luki vapaasti kirjaa eli siten, ettei siellä ole mitään merkintöjä katkismuksen pääkappaleista, voisi katsoa, montako henkilöä koko seurakunnassa on tätä korkeinta ryhmää. Hän ehkä kuului niihin viiteentoista t.m.s., jotka osasivat täydellisesti lukea! Kannattaa myös katsoa, miten katkismuksen ulkoluku muilta sujui eri vuosina. Rippikirjassa on viiva, jos menee jotenkuten, ja puolikas plussaa, jos menee hyvänlaisesti, ja sitten täysi plussa, jos menee komeasti. Siitä näkee myös, oliko se menossa parempaan päin vai huononemassa, kuten joskus vanhuksilla.

Muuhun tietouteen yhdistettynä rippikirjakin voi valaista paljon asioita. Siellähän ovat esim. ehtoolliskäynnit aina merkittyinä, ja jos näkyy, että miehellä oli huono lukutaito ja ehtoolliskäynnit puuttuvat, niin siinä on haukuttu henkilö. Jos taas on päinvastoin hyvät merkinnät, niin siinä on yhteiskunnan kannalta myönteinen tapaus.

Tabelli, tavallinen väestötaulu, on ihan mukava tilastollinen lähde. Sieltä saa esim. ikätilastot hyvin hauskasti. Samalla voi katsoa, jos joku on elänyt hyvin vanhaksi, oliko hän ehkä pitäjän vanhin asukas sillä erää? Tai oliko 15-vuotias lapsensaaja varmasti pitäjän nuorin äiti? Kuolinsyiden osalta näkyy, olivatko ne yleisiä vai harvinaisia. Sosiaaliryhmiä voidaan tutkia, esim. käsityöläisistä, suutareista ja räätäleistä on lukumäärät. Aviottomat lapset mainitaan omana ryhmänään, joka osoittaa, miten yleistä tai harvinaista tällainen oli pitäjässä. Muuttoliikkeen suunta näkyy, jos sitä on.

Kaiken kaikkiaan kirkollisista lähteistä voisi ehkä puristaa enemmän kuin nykyisin tehdään. Uskon, että monenlaiset sovellutukset olisivat mahdollisia yli tämänhetkisten.


Loppumietelmiä

En ehdi tässä yhteydessä puuttua perimätietoihin enkä valokuviin, kirjeisiin, päiväkirjoihin, sanomalehtiin (merkkipäivät ja nekrologit) ja muihin sellaisiin uudempiin materiaaleihin, joita on aiheellisesti eri yhteyksissä suositeltu sukututkijoille tekstin rikastuttamiseksi. Mutta joitakin loppumietelmiä esittäisin mielelläni vielä. Henkilökohtaiset toivomukseni voisin lyhyesti kiteyttää näin:

Vielä kiinteämpi ja intensiivisempi yhteistyö suunnilleen pitäjänhistoriatasolla olisi tarpeen sukututkijoiden ja historioitsijoiden kesken. Jos pitäjän- tai maakuntahistoria on alueelta olemassa, niitä kannattaisi sukututkimuksessa voimakkaasti hyödyntää taustakuvaukseen. Vaikka teos ei olisikaan ollut tutkimuksen alkulähteissä, siitä voisi myöhemminkin poimia asioita lopullisessa selvityksessä käytettäviksi. Olisi ehkä aihetta kerätä tietoja kaikista arkistosarjoista entistä laajemmin, niin että tutkittavan yksilön asemakin kunnolla selviää, ei vain päivämäärät. Historiallista taustaa luontevalla tavalla myötäilevä sukututkimus olisi myös lukijoille entistä mielenkiintoisempaa tutkittavaa. Historiantutkimuksen materiaalinakin se olisi huomattavasti arvokkaampaa kuin vanhatyyppinen numerosarjatutkimus, jota toki sitäkin edelleen tarvitaan.

Kuten alussa korostin, viimeaikaisissa sukukirjoissa ja sukututkimuksissa sekä neuvontateoksissa kehitys on jo kääntynyt tähän suuntaan. Mikään edellisessä ei ole ollut nykyaikaisen sukututkimuksen kylmää kritikointia, vaan lämpimän kannatuksen antamista Suomen genealogien jo omaksumalle uudelle kulttuurihistorialliselle suuntaukselle.


Referat

Vad historieforskaren önskar sig av genealogen. Författaren noterar att släktforskningen på senare tider från en rent numerisk framställning av genealogiska härledningar utvecklats i riktning mot miniatyrbiografier och kulturhistoria, och ger anvisningar om hur olika typer av arkivmaterial kan utnyttjas för genealogisk forskning. Genom nyttjande av tillgängligt material i kamerala, rättsliga, militära och ecklesiastiska sammanhang får man en rikare bild om man gör sig mödan att sammanföra tillgängliga uppgifter. Så sammanställda härledningar är av betydande värde också för historiker och i synnerhet för författarna av sockenhistoriker och genealogerna är utvecklandet av samarbetet gynnsamt.


Genos 58(1987), s. 169-187, 219

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Keskiajan lähteet | Verotuslähteet | Talouslähteet | Oikeus- ja halllintolähteet | Läänitys- ja sotalaitoslähteet | Kirkolliset lähteet ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1987 hakemisto | Vuosikertahakemisto