GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Kirjallisuutta | Referat | Artikkelin loppu ]

Perheen punainen lammas eli sukututkija vallankumousmiehen jäljillä

Fil. tri Juhani Piilonen, Helsinki

Jokainen poliittisesti tietoinen suomalainen joutui kevätpuolella 1918 puntaroimaan mielessään kahden kilpailevan hallituksen keskinäistä paremmuutta. Helsingissä oli noussut valtaan punainen vallankumoushallitus - kansanvaltuuskunta - ja P.E. Svinhufvudin johtama laillinen hallitus oli vetäytynyt Vaasaan. Oli käynnissä verinen sisällissota, jonka oli määrä ratkaista, kenen johdolla ja kenen ehdoilla maata tulevaisuudessa hallittaisiin. Yleensä valinta näyttää tapahtuneen aikaisemman puoluekannan mukaisesti, niin että kansanvaltuuskunta sai osakseen vähintään myötätuntoa kaikkialla missä vasemmisto oli nauttinut kannatusta. P.E. Svinhufvudin senaatti ja valkoinen armeija taas ammensivat voimansa samoista lähteistä kuin porvarilliset puolueet aikaisemmin. Tämä merkitsee, että sukututkijan havaintokenttään ilmaantuu ennemmin tai myöhemmin erittäin todennäköisesti myös punertavia esi-isiä. Olihan vasemmisto saanut viime aikojen vaaleissa likimain puolet annetuista äänistä.

Tutkijan on oikeastaan syytä oman etunsa vuoksi toivoa, että hänen kiinnostuksensa kohde olisi osallistunut kumousliikkeeseen mahdollisimman näkyvästi joko ase kädessä tai hoitamalla keskeisiä luottamustehtäviä hallinnossa. Tästä riippuvat näet oleellisesti mahdollisuudet seurata tämän jälkiä arkistojen hämärissä. Jäljitystyössä ovat parhaita apuvälineitä erinäisten viranomaisten laatimat tiedostot. Ja mitä näkyvämpi miehen tai naisen panos kumousliikkeessä oli, sitä kiinnostuneempia valkoiset viranomaiset hänestä olivat.


Valtiorikosoikeuksien ja valtiorikosylioikeuden aktit

Sisällissodasta aiheutuu ongelmia paitsi hävinneelle myös voittaneelle osapuolelle. Niinpä valkoisilla oli keväällä 1918 käsissään ainakin 80.000 vankia, joiden kohtalo heidän oli jotenkin ratkaistava. Tilapäisesti vangit sijoitettiin vankileireihin, joista suurimmat sijaitsivat Suomenlinnassa, Riihimäellä, Tammisaaressa, Lahdessa ja Viipurissa. Sotilaspiireissä lienee ohimennen pohdittu vain johtajien rankaisemista ja rivimiesten laskemista koteihinsa, mutta ennen pitkää päädyttiin siihen, että jokaisen olisi vastattava teoistaan oikeuden edessä. Kolme hovioikeutta, jotka tavallisissa oloissa käsittelivät valtiota vastaan tehdyt rikokset, eivät mitenkään voineet selviytyä näin valtavasta jutturuuhkasta. Eduskunta sääti tämän vuoksi kiireesti lain valtiorikosoikeuksista, joissa tuli olla lainoppinut puheenjohtaja, yksi lainoppinut jäsen, yksi sotilasjäsen sekä kaksi maallikkojäsentä. Uudet oikeudet aloittivat toimintansa kesäkuussa 1918 ja käsittelivät ennen lakkauttamistaan 75.575 tapausta. Päätöksistä saattoi vedota valtiorikosylioikeuteen, ja suunnilleen kolmannes tuomituista (27.690) käytti tätä mahdollisuutta hyväkseen.

Vaikka valtiorikosoikeuden osastoja oli yhteensä 140 ja vaikka ylioikeuskin toimi kiireisimmän ajan useana jaostona, näiden tilapäisten oikeusistuinten tuottama aineisto on erittäin helppokäyttöistä. Valtionarkistossa, minne oikeuksien koko jäämistö nyttemmin on sijoitettu, on näet sekä ali- että ylioikeuden kaikki osastot kattava aakkosellinen hakemisto (VA, erikoisluettelo 153:1). Kun etsitty henkilö on löytynyt hakemistosta, häntä koskevan asiakirjavihon saa käyttöönsä merkitsemällä tilauslipukkeeseen hakemistossa mainitun aktinnumeron, esimerkiksi VRYO 2700 tai VRO 27/366. Sinänsä erinomaisen hakemiston heikkouksiin kuuluu, että aakkostuksessa on sattunut joukko virheitä ja että oikean henkilön löytäminen täsmälleen samannimisten joukosta ei yleensä onnistu muutoin kuin tilaamalla näiden kaikkien asiakirjavihot eli aktit.

Jos etsitty henkilö esiintyy valtiorikosoikeuksien aktihakemistossa, sukututkijan on syytä onnitella itseään, sillä hän on saanut täysosuman. Asiakirjavihko, jonka virastomestari hänelle hetken kuluttua tuo, sisältää näet oikeuden pöytäkirjojen tapaan runsaasti sellaista tietoa, jota on vaikeaa tai suorastaan mahdotonta onkia muista lähteistä. Kuten rikas lähde ainakin, akti voi antaa lähtökohtia kohdehenkilön elämäkerran jatkuvaan syventämiseen. Niinpä maininnat syytetyn asemasta eri työväenjärjestöissä voivat auttaa tutkijan sellaisten järjestölähteiden jäljille, joihin hän muuten ei osaisi kiinnittää huomiota. Luettelo syytetyn viimeaikaisista työsuhteista saattaa puolestaan antaa vihjeen kysymykseen tulevista liikearkistoista. Asianomaisen toiminta vuosien 1917 ja 1918 aikana selviää usein yksityiskohtia myöten kuulustelupöytäkirjoista, paikallisen suojeluskunnan lausunnosta sekä mukaan liitetyistä todisteainekorteista, joista lähemmin tuonnempana.

Asiakirjavihossa on aina mukana alioikeuden päätös. Jos aktihakemistossa ja aktin kansilehdessä on tilausnumeron edessä kirjainyhdistelmä VRYO eikä VRO, juttu on käsitelty myös valtiorikosylioikeudessa. Ylioikeuden päätös ei sisälly asiakirjavihkoon, mutta siitä voi olla aktin kansilehdessä lyhyt, tavallisesti lyijykynällä tehty merkintä. Esimerkiksi numeroyhdistelmä 8+12 tarkoittaa tällöin, että ylioikeus on tuominnut syytetyn kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen sekä menettämään sen lisäksi kansalaisluottamuksensa 12 vuodeksi. Ylioikeuden ratkaisun saa joka tapauksessa selville tilaamalla aktinnumeroa vastaavan niteen ylioikeuden päätöstaltiosarjasta (VA, erikoisluettelo 153, valtiorikosylioikeus ja valtiorikosoikeudet Da:1-28).

Viimeiset valtiorikosoikeuden osastot lakkautettiin toukokuun lopussa 1920. Jos kumousliikkeeseen näkyvästi osallistunut henkilö tämän jälkeen joutui viranomaisten käsiin, oikeusjuttu oli edelleen mahdollinen. Asia vain käsiteltiin hovioikeudessa, niin kuin valtiota vastaan tehdyt rikokset normaalisti, ja päätöksestä oli valitusoikeus korkeimpaan oikeuteen. Muutamien nimekkäiden punaisten henkilöhistoriaa valaisevaa ainesta on siis myös hovioikeuksien ja korkeimman oikeuden arkistoissa, joita en ryhdy tässä selostamaan.


Gustaf Aminoffin »suurenmoinen systeemi»

Parikin senaatin toimituskuntaa oli jo sisällissodan kestäessä kehottanut sotilas- ja siviiliviranomaisia ottamaan huolellisesti talteen kaiken punaisten toimintaa valaisevan kirjallisen aineiston. Tällöin oli osaksi ajateltu historiankirjoituksen tarpeita, sillä valkoiset katsoivat käyvänsä vapaussotaa ja olivat vakuuttuneita tämän tapahtumasarjan historiallisesta merkityksestä. Mutta toisaalta oli tähdätty myös todistusaineiston kokoamiseen tulevia oikeudenkäyntejä varten. Papereita kertyi punaisen Suomen alueelta kevään mittaan valkoisten tutkintaviranomaisten käsiin ehkä autokuorman verran. Mutta ennen kuin oikeudet saattoivat käyttää aineistoa, tämä oli lajiteltava ja järjestettävä. Tehtävän sai suorittaakseen valkoisen armeijan päämajan yhteyteen perustettu tutkintoasiain osasto, jonka johdossa oli varatuomari Gustaf Aminoff. Aminoff paneutui tehtävään perusteellisesti ja loi »suurenmoisen systeemin», niin kuin hän järjestelmäänsä joskus luonnehti. Hänen alaisensa tutkintotuomarit tarkastivat huolellisesti koko kertyneen asiakirja-aineksen sekä sen lisäksi myös punaisen Suomen alueella ilmestyneen lehdistön. Aina havaitessaan jotakin, millä saattoi olla merkitystä oikeudenkäynnissä, he alleviivasivat asiakirjassa tai lehdessä mainitun henkilönnimen sekä piirsivät viereen kirjaimen F (förtecknas). Lehti-ilmoituksin värvättiin satakunta neitosta varsin yksitoikkoiseen työhön, nimittäin laatimaan kertyneen aineiston perusteella todisteainekortteja. Päivästä päivään ja viikosta viikkoon nämä uupumatta täyttivät pahvisia kortteja, joita oli lopuksi satoja tuhansia. Korttiin merkittiin ensiksikin kysymyksessä olevan punaisen nimi ja lisäksi pääkohdittain tiedot, jotka aineisto tästä henkilöstä sisälsi. Teksti saattoi kuulua esimerkiksi näin: »Nostanut Helsingin punakaartin III rykmentin 2 pataljoonan I komppanian 15.3. päivätyn ja N.N.:n allekirjoittaman palkkalistan mukaan palkkaa maaliskuun 1.-15. päiviltä mk 225,-» Tai: »Valittu Helsingissä ilmestyneen Työmies- lehden mukaan Helsingin maalaiskunnan valtuustoon.» Ja sitä mukaa kuin punavankien kuulusteleminen vankileireillä edistyi, myös kuulustelupöytäkirjat käsiteltiin samoin periaattein. Tällöin tuloksena oli todisteainekortteja, joissa sanottiin esimerkiksi näin: »Kuulustelupöytäkirjan mukaan 12.7.1918 on vangittu N.N. kertonut, että syytetty on kuulunut Malmin punakaartin esikuntaan ja toiminut paikkakunnalla kiihoittajana.»

todisteainekortteja

Gustaf Aminoffin »suurenmoinen systeemi». Ylioppilas Erkki Veltheimiä koskevia todisteainekortteja. - Valtiorikosoikeuksien syyttäjistön arkisto Aå:405, Valtionarkisto.


Tavallisesta rivimiehestä Aminoff ja hänen kansliansa saivat tuskin kokoon muuta kuin pari kolme korttia, mutta näkyvissä asemissa olleesta johtohahmosta näitä karttui helposti kymmeniä. Kortit aakkostettiin henkilönnimen mukaan, jolloin niistä muodostui satoja laatikoita käsittävä kortisto. Alkuperäisiä lähteitä - punakaartin palkkalistoja, kokouspöytäkirjoja, punaisten viranomaisten kirjeistöä jne., ei tietenkään hävitetty. Päin vastoin, jokainen raskauttavaksi luokiteltu asiakirja oli kortitusvaiheessa numeroitu ja aineisto järjestettiin satoja kansioita käsittäväksi kokoelmaksi. Tässä yhteydessä syntynyt punaisten sanomalehtien kokoelma on tosin joutunut hukkateille, mutta vahinko ei ole korvaamaton. Lehdistön perusteella laadituissa todisteainekorteissa on nimittäin aina mainittuna myös lehden numero ja päiväys, ja Helsingin yliopiston kirjaston lehtikokoelma on vuoden 1918 osalta melkein täydellinen.

Uutterien neitosten laatima kortisto ja huolellisesti järjestetty pohja-aineisto muodostavat yhdessä hyödyllisen apuvälineen, jota käyttäen sukututkija voi vähin vaivoin selvittää miehen tai naisen aseman kumousliikkeessä tai suorastaan hänen uransa, mikäli sellainen ehti muodostua. Tämä tie on erityisen käyttökelpoinen silloin kun etsittyä henkilöä ei tuomittu valtiorikosoikeuksissa eikä oikeuden asiakirjavihkoa siis ole olemassa. Tutkintoasiain osasto ei voinut syyteaineistoa kootessaan tietää, ketkä punaisista joutuisivat viranomaisten käsiin, ketkä taas olivat kaatuneet, tulleet ammutuiksi tai poistuneet maasta. Kaikkein vähiten se pystyi ennakoimaan, ketkä kuolisivat vankileireillä ennen kuin heidät ehdittäisiin tuomita. Työtä tehtiin näin ollen mekaanisesti ja todisteainekortteja kirjoitettiin niin elävistä kuin kuolleista.

Aminoffin ja hänen alaistensa kokoama aineisto on sijoitettu valtiorikosoikeuksien syyttäjistön arkiston Aå-sarjaan (VA, erikoisluettelo 150). Etsittäessä tietoja nimeltä tunnetusta henkilöstä menetellään käytännössä siten, että sarjan kansioista Aå:1-424 tilataan ensiksi se, joka sisältää häntä koskevat todisteainekortit. Näissä on jo runsaasti tietoa, mutta samalla nämä muodostavat hakemiston, jonka avulla päästään käsiksi alkuperäisiin punaisten asiakirjoihin. Viitemerkintä, joka koostuu paikkakunnan nimestä ja numerosta (esim. Punkalaidun 12 tai Sääksmäki 26), viittaa edempänä samassa sarjassa olevaan paikkakunnittain järjestettyyn pohja-aineistoon (Aå:426-471). Sieltä siis on seuraavaksi tilattava kysymykseen tuleva kansio. Viitemerkintä T-k 2431 tai T-k 9875 viittaa puolestaan toiseen, vielä edempänä sarjassa olevaan numeroituun pohja-aineistoon (Aå:472-489). Tutkijan on valmistauduttava tässä vaiheessa kohtaamaan myös mahdollinen pettymys, sillä pohja-aineistoon kerran kuuluneet alkuperäisasiakirjat eivät syystä tai toisesta aivan kaikki ole paikoillaan. - Kun todisteainekortit oli tapana liittää valtiorikosoikeuden asiakirjavihkoon, oikeudessa tuomittua henkilöä koskevan pohja-aineiston voi usein löytää suoraan näiden avulla, käyttämättä ensinkään varsinaista todisteainekortistoa.


Sotavankilaitoksen arkisto

Suurten vankijoukkojen aiheuttama ongelma osoittautui valkoisille ylivoimaiseksi. Elintarvikkeista oli etenkin eteläisessä Suomessa huutava pula ja suunnilleen 12.000 punavankia menehtyi vankileireillä nälkään ja tauteihin. Vankien säilytystä varten muodostettiin vanhan vankilajärjestelmän rinnalle tilapäinen sotavankilaitos, jonka arkisto on nyttemmin Valtionarkistossa (VA, erikoisluettelo 528). Ellei ennestään ole tiedossa, missä vankileirissä etsitty henkilö on ollut, tämä selviää parhaiten sotavankilaitoksen suuresta aakkosellisesta vankikortistosta (Sotavankilaitos Bb:1-62). Kunkin sotavankileirin arkisto muodostaa oman kokonaisuutensa, ja tiedot näistä ovat edempänä sotavankilaitoksen arkistoluettelossa. Sen jälkeen kun on saanut selville vankileirin, voi vaikkapa leirin vankikortistosta tai täytäntöönpanoasiakirjoista todeta punakaartilaisen vapautumishetken. Murheellisimmassa tapauksessa on mahdollista seurata hänen viimeisiä elämänvaiheitaan esimerkiksi leirin sairaskirjojen ja kuolleiden luettelon avulla.

Pääosa vangeista joutui ennemmin tai myöhemmin valtiorikosoikeuden eteen. Heitä koskeva antoisin lähde on tällöin ilman muuta oikeuden asiakirjavihko, josta on edellä ollut puhetta. Sellainen on tietysti olemassa myös niistä vankileireillä kuolleista, jotka oli ehditty tuomita oikeudessa ennen kuolemaansa. Ja miltei yhtä täyteläinen aineisto on todellisuudessa usein löydettävissä ennen oikeuden istuntoa kuolleesta, sillä valmistelut olivat monessa tapauksessa olleet pitkällä. Tätä aineistoa ei kuitenkaan tule etsiä sotavankilaitoksen vaan valtiorikosoikeuksien syyttäjistön arkistosta. Esitutkinta oli näet tutkintotuomarien käsissä ja nämä olivat tutkintoasiain päällikkö Gustaf Aminoffin alaisia. Tutkintotuomarien käsiin jääneet asiakirjat ovat vankileireittäin järjestettyinä valtiorikosoikeuksien syyttäjistön arkiston A-sarjassa.

Esimerkki havainnollistanee asiaa. Kuolintiedot ovat etenkin kaupunkiseurakunnissa usein kovin pelkistettyjä. Niinpä Helsingin eteläisen suomalaisen seurakunnan pääkirjassa ja kuolleiden luettelossa on eräästäkin koneenkäyttäjä Johan Erik Johanssonista mainittu ainoastaan kuolinaika 30.7.1918. Kuolinpaikkaa ei ole merkitty, mutta ajankohdan ja muiden seikkojen perusteella on syytä epäillä Johanssonin menehtyneen jossakin vankileirissä. Sotavankilaitoksen suuri vankikortisto antaa olettamukselle tukea. Johansson on sen mukaan (Sotavankilaitos Bb:13) joutunut 29.4.1918 vangiksi Tienhaarassa Viipurin lähistöllä ja häntä on säilytetty aluksi Viipurin vankileirissä. Suuren yleiskortiston ohella on olemassa leirikohtaiset vankikortistot, ja Viipurin vankileirin kortiston avulla pääsemme askelen eteenpäin. Johansson on näet sen mukaan (Sotavankilaitos Bc:131) siirretty 3.6.1918 Viipurista Tammisaaren vankileiriin. Melko myöhäisestä kuolinpäivästä voi heti päätellä, että Tammisaaren vankileirin tutkintotuomari on varmasti ehtinyt kuulustella Johanssonin sekä pyytää hänestä paikallisen suojeluskunnan lausunnon. Tuomari on epäilemättä myös tilannut seurakunnasta Johanssonin virkatodistuksen ja mahdollisesti myös häntä koskevat todisteainekortit tutkintoasiain päällikön kansliasta. Johanssonia koskevaa asiakirjavihkoa on siis aiheellista ryhtyä etsimään. Tämä löytyy valtiorikosoikeuksien syyttäjistön arkiston A-sarjasta Tammisaaren tutkintoasiain päällikön kohdalta (Ak:7).


Terroritilasto

Jos kohteena oleva henkilö on kaatunut sodan kestäessä (n. 3.500 henkeä), jos hän on tullut ammutuksi sen aikana tai pian sen jälkeen (n. 8.300 henkeä) tai sitten kadonnut jäljettömiin (n. 2.000 henkeä), tutkijan on syytä lähteä liikkeelle vaatimattomin tavoittein. Tilanne ei ole paljon parempi silloin, kun kohdehenkilö on välttänyt seuraamukset piiloutumalla, vaihtamalla henkilöllisyyttä tai poistumalla maasta. Sitä paitsi oli vielä suuri joukko punaisia, joiden panos kumousliikkeessä oli ollut niin vähäpätöinen, etteivät valkoiset pitäneet varsinaista rangaistusta aiheellisena. Aminoffin ja hänen alaistensa kokoama tiedosto saattaa kyllä olla avuksi näissäkin tapauksissa. Lisäksi on käytettävissä ns. terroritilasto, joka antaa tavallisesti hieman lisävalaistusta ei vain kaatuneiden, teloitettujen ja kadonneiden vaan kaikkien punaisten puolella henkensä menettäneiden sodanaikaiseen toimintaan ja kohtaloon.

Suomen sosiaalidemokraattinen puolue oli luonnollisesti aidon kiinnostunut sodan vaatimista henkilöuhreista. Toisaalta se tarvitsi asiaa koskevia tietoja myös kyetäkseen tasapäiseen otteluun oikeiston kanssa, joka korosti eri yhteyksissä omia menetyksiään. Niinpä puolue velvoitti vuonna 1919 paikallisjärjestönsä kokoamaan kunnittain tiedot sodassa ja sen jälkiselvittelyissä menehtyneistä punaisista. Vaikka keräystoimintaa jatkettiin useita vuosia ja työtä helpottamassa olivat painetut kaavakkeet, vaadittuja tietoja ei saatu kaikkialta. Silti tuloksena oli huomionarvoinen kokoelma, joka antaa usein parhaat vihjeet esimerkiksi kuolinpaikasta ja -tavasta. Näin etenkin silloin, kun kysymys on valkoisesta terrorista eli teloituksista, joista on tavallisesti niukalti lähteitä. Terroritilasto on sijoitettuna Työväen Arkistoon (Paasivuorenkatu 5, Helsinki).


Muita mahdollisuuksia

Edellä on hahmoteltu joitakin yleisiä lähestymistapoja, joiden avulla voidaan tavallisesti ainakin todeta, onko tietty henkilö osallistunut aktiivisesti punaisten toimintaan vaiko ei. Myönteisessä tapauksessa saadaan yleensä määritetyksi asianomaisen paikka punakaartissa, punaisen Suomen siviilihallinnossa tai molemmissa. Tutkimuksia on tämän jälkeen usein mahdollista jatkaa, mutta yleispäteviä neuvoja on vaikea antaa pitemmälle. Mainittakoon kuitenkin, että vapaussodan arkisto (VA, erikoisluettelo 152) sekä valtiorikosoikeuksien syyttäjistön arkisto (B-, C-, D-, E- ja F- sarjat) sisältävät runsaasti punakaartin isojen esikuntien, keskusvirastojen sekä paikallisten siviili- ja sotilasviranomaisten asiakirjoja. Jos kysymyksessä on punaisen hallituksen jäsen tai virkailija, sukututkija tekisi viisaasti syventyessään Suomen kansanvaltuuskunnan arkistoon (VA, erikoisluettelo 151). Kaikki punaisten jälkeensä jättämät paperit eivät ylhäältä annetuista määräyksistä huolimatta koskaan kulkeutuneet Helsinkiin ja valtionarkistoon, vaan niitä on löydettävissä muualtakin. Niinpä Hämeen läänin punaisen lääninhallituksen jäsenen poliittinen ajattelu heijastuisi ehkä parhaiten lääninvaltuuskunnan pöytäkirjojen lehdiltä, joita säilytetään Hämeenlinnan maakunta-arkistossa. Punaisen kunnallismiehen jälkiä seuratessaan joutuu vastaavasti usein suuntaamaan askelensa johonkin kunnallisarkistoon.


Kirjallisuutta

Paavolainen Jaakko, Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa vuonna 1918, osa 2, »Valkoinen terrori», Helsinki 1967, s. 140-141.

Paavolainen Jaakko, Vankileirit Suomessa 1918, Helsinki 1971, s. 75-99.

Vihonen Lasse, Valtiorikosoikeudet Suomessa 1918. Pro gradu -tutkielma Suomen historiassa 1977. Valtionarkiston erikoisluettelo 153:2.


Referat

Familjens röda får eller släktforskaren på spaning efter revolutionären. Författaren redogör för de källor vilka innehåller uppgifter om de ca. 80.000 röda fångarna år 1918. Över dessa fångar finns en alfabetisk förteckning på riksarkivet (katalog 153:1). Med tanke på de kommande rättsprocesserna sammanställdes under ledning av utredningarnas ledare, vicehäradshövding Gustaf Aminoff ett kartotek på flere hundratusen kort, där uppgifter ur dokument och ur tidningspressen upptecknats med angivande av uppgiftens proveniens. Kartoteket uppbevaras på riksarkivet och är katalogiserat (katalog 150). Ytterligare en källa är krigsfångvårdens arkiv, som även det har ett stort alfabetiskt register (krigsfångvårdens arkiv, RA, Bb:1-62).


Genos 58(1987), s. 75-84

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Kirjallisuutta | Referat ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1987 hakemisto | Vuosikertahakemisto