GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Ketä kiinnostaa vieras suku | Entä me sukututkijat | Tärkeä luotettavuus | Uudet löydöt | Vastaus kirkkoherranvirastosta | Laajat tilaukset | Täsmällinen kysymys, sen mukainen vastaus | Kovin kauan viipyvä vastaus | Mikä tilauksissa vikana | Maksu seurakunnalle | Artikkelin loppu ]

Mitä sukututkija voi odottaa toiselta sukututkijalta

Pentti J. Voipio

Tämä aihe ja sen käsittelyn tarpeellisuus nousi mieleeni eräiden erikoisten tapausten yhteydessä, joista kerron jäljempänä. Mutta ennen kuin puhun niistä, käsittelen muita aiheeseemme liittyviä havaintoja. Ja aivan aluksi lausahdukset, jotka seuramme esimies Georg Luther ja minä heitimme toisillemme tämän aiheen tiimoilta.

Kerroin hänelle tästä sukututkimuspäiviä varten suunnitellusta esitelmän otsikosta. Hän ilmoitti salamannopeasti, karvaiden kokemusten opettamana käsityksenään: »Toiselta sukututkijalta ei pidä odottaa mitään». Jäin miettimään tuota. Yön yli nukuttuani ilmoitin hänelle oman näkemykseni: »Toiselta sukututkijalta voi odottaa mitä tahansa».

Nämä käsitykset, vaikka näennäisesti päinvastaiset, ovatkin molemmat varsin pessimistisiä. Niiden kanssa on syvässä ristiriidassa se, mitä olen opettanut niin sukututkimuskursseilla kuin sukututkimuspäivilläkin: »Sukututkijat ovat kuin ritarikunta, jonka jäsenet aina auttavat toisiaan». Enkä suinkaan ole tässä puhunut ihan perättömiä, vaan aivan hyvän kokemukseni mukaisesti. Monet ovat vuosien mittaan minua auliisti palvelleet. Olen itsekin pyrkinyt samaan. Kieltämättä olen kuitenkin joskus joutunut tuottamaan toiselle pettymyksen.

Luulenpa sukututkijan yleisen kokemuksen olevan, että yhteistyö toisten kanssa on ollut sekä hauskaa että hyödyllistä. Tietoja on auliisti vaihdettu, »hienoja» löytöjä ei ole salattu. On myös ollut mukavaa todeta oltavan sukulaisia, ei vain »väärän koivun takaa», vaan jonkun ehkä joskus kaukaisenkin esivanhemman kautta. Tosiasia onkin, että me kaikki olemme sukua, kunhan lähteet vain riittävät tarpeeksi kauas. Hauskaa on se sukulaisuus huomata senkin vuoksi, että samalla voi löytyä uusia esivanhempia, sellaisiakin joita on itse turhaan etsinyt.


Ketä kiinnostaa vieras suku

Hiukan eri asia on silloin, kun tulee kysymys sukupiirimme ulkopuolisista henkilöistä - näitä kiinnostavista löydöistä ja varsinkin ryhtymisestä auttamaan heitä heidän etsimistyössään. Olemmeko halukkaita siihen? Merkitseekö heidän innostuksensa mitään meille?

Joku on surullisena sanonut, että 99 prosenttia sukututkijoista on kiinnostunut vain omista esivanhemmistaan. Väite on toki liioiteltu, enkä pitäisi asiain tilaa niin huonona. Sehän merkitsisi, että Sukututkimusseuran nykyisistä noin 1800 jäsenestä yhteensä vain 18 miestä ja naista olisi aktiivisesti kiinnostuneita muustakin kuin omista juuristaan tai sukututkimuksen menetelmäongelmista. Mutta jos otamme lukuun kaikki ne, jotka kaikessa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa keräävät tietoja omasta suvustaan, ja arvioimme heitä olevan paljon runsaammin kuin tiedetään, on selvää, että meitä sukututkimuksen aktiiveja on sentään peräti vähän harrasteestamme kiinnostuneiden kokonaismäärään nähden.

Tämän mukaisesti voidaan kylläkin todeta, että suuri osa sukuansa tutkineista on sellaisia, että yhteyden otto heihin ei juuri tuota vastakaikua. Niistäkin, jotka osoittavat kiinnostusta yhteyden oton jälkeen, monet unohtavat asian saman tien. Jos heille on ystävällisesti antanut jotakin lisätietoa, he puhelinkeskustelussa vielä saattavat ilmaista mielihyvänsä. Mutta odotus saattaa olla turhaa, mikäli kaipaatte kiitoskirjettä saadusta esipolvitaulusta.


Entä me sukututkijat

Edellä oli siis lähinnä kyse sukututkijapiirien ulkopuolisista. Entä me paikallisten sukututkijayhdistysten tai Suomen Sukututkimusseuran jäsenet. Epäilemättä meidänkin joukossamme on enemmistö niitä, jotka ovat lähteneet vain hakemaan omaa sukuaan eivätkä - varsinkin jos on kyse tervetullutta vapaa-aikaansa hyödyntävistä eläkeläisistä - enää jaksakaan ryhtyä laajempiin tutkimuksiin. Eikä heissä ole mitään moitittavaa. Useat heistä ovat liittyneet sukututkimusseuroihin tukeakseen seuransa toimintaa sukututkimuksen hyväksi. Monet ovat tulleet mukaan kuitenkin lähinnä toivoen saavansa joitakin lisätietoja ja toki myös tukea sukunsa selvittämisessä. Mikäli he osoittautuvat sukulaisiksemme, heidänkin kanssaan saattaa syntyä yhteistyötä. Mutta monesti joutuu toteamaan, että heidän mahdollisuutensa osallistua syvempään tutkimustyöhön osoittautuvat rajallisiksi.

Sukututkimusseura on julkaissut kaksikin Suomen sukututkijaluetteloa, joista edellisessä on mainittuna jälkimmäisestä puuttuvia henkilöitä. Jotkut näistä ovat jo poissa keskuudestamme, joiltakin on vain jäänyt lähettämättä vastaus uuteen hakemistoon. - Kysymme nyt, ovatko sukuhakemistoon ilmoittautuneet varmempia yhteistyökumppaneita kuin muut harrastajamme. Vastaus osoittautuu kieltäväksi. Tähän saamme selitykseksi joskus, että kyseinen tutkija ei vanhuuden, sairauden tai muun syyn vuoksi enää voi osallistua tutkimuksiin. Onkin aivan ilmeistä, että jos haluaa ottaa yhteyden sukututkijaluetteloon merkittyyn henkilöön, jonka kohdalla mainitaan meille tuttu suku, on ennen kirjeen lähettämistä varminta puhelimitse sopia hänen kanssaan yhteydestä. Jos hän ei ole ilmoittanut puhelinnumeroaan, voi hänelle toki kirjoittaa, mutta ilman suuria toiveita, se on kokemuksemme.

Näin siis on: melko suppea on se sukututkijain joukko, joka on valmis yhteistyöhön, ainakin milloin on kysymys muista kuin tutkijalle läheisistä suvuista.


Tärkeä luotettavuus

Entä sitten, jos ja kun yhteistyötä syntyy. Voimmeko odottaa ja toivoa, että toiselta saamamme tiedot ovat luotettavia. Toivoa toki sopii, mutta odotuksessa on syytä olla varovainen ja tarkkaava. Yleisohjeena on, että kaikki saadut tiedot on tarkistettava. Toisaalta tämä on kohtuuton vaatimus; ei siitä käytännössä mitään tule, jos kaikki päiväyksetkin on tarkistettava. Mutta kohtuullinen tarkistusvelvollisuus tutkijalla on joka tapauksessa. Kyllä tarkistuksessa pian huomaa, onko tietojen antaja huolellinen vai ei. Jos hän näyttää olevan, voi sitten tyytyä pistokokeisiin. Ne ovat välttämättömiä, ei kukaan tee virheetöntä työtä.

Tottunut sukututkija oppii jopa vaistoamaan, milloin tiedoissa saattaa olla virhe tai virheitä. Niitähän kohtaa kaikkialla, jopa kirkonkirjoissa ja kirkkoherranvirastojen sukuselvityksissä, puhumattakaan tutkimustuloksista ja sukukirjoista. Mutta niin kuin kirkonkirjat sentään yleensä ovat luotettavia, niin muutkin selvitykset yleensä ovat melkein yhtä luotettavia. - Vaistonvarainen huomaamiskyky kehittyy ajattelemalla, missä virheitä voi olla ja mitä ne toisesta tutkijasta kertovat. Tavallisimpia taitavat olla numerovirheet.

Täydellisiä vastauksia ei voi keneltäkään vaatia, ei myöskään esityksellisesti moitteetonta tekstiä. Hyvin todennäköisesti joudumme pyytämään vastaajalta - tai etsimään muualta - täydennyksiä saamiimme tietoihin. Voimme jopa toivoa, että saamme vastaajaltamme vielä vastauksen tähänkin kyselyymme.

Auttaessaan muita oppii itsekin. Juuri sen vuoksi kannattaa olla altis itse vastaamaan. Kohtuus edellyttää, että kyselyihimme liitämme vastauspostimerkit ja että rajojen yli meneviin kirjeisiin panemme mukaan kansainvälisen vastauskupongin. Onko syytä vastata kirjeeseen, jossa ei ole vastauspostimerkkiä, on harkinnanvarainen seikka. Joskus olen jättänyt vastaamatta, useimmiten luulen vastanneeni.


Uudet löydöt

Kysymys, jonka eteen joutuu joskus, tulee vastaan silloin kun on löytänyt jotakin hienoa, ehkä kerrassaan uuden tiedon, joka muuttaa käsityksiä suvusta ja sen juurista, tai ennestään piiloon jääneen lähteen, josta voisi olla monelle apua. Luonnollista olisi, että sellaisesta levittää heti tietoa niille, joita asian uskoo kiinnostavan. Joskus tämäntapaiseen tilanteeseen liittyy kysymys siitä, kuka tiedon on ensiksi löytänyt. Tiedemaailmassa sellainen seikka voi olla niin tärkeä, että tutkijan on »pantattava» löytöään, kunnes hän voi sen julkaista. Sukututkijapiireissä, vaikka pyrimmekin tieteelliseen tasoon työssämme, ei tällaiseen ole syytä. Älkää kätkekö kynttiläänne, älkää edes ohimeneviksi viikoiksi.


Vastaus kirkkoherranvirastosta

Ne kirkkoherranvirastojen kanslistit, jotka on määrätty muun muassa vastaamaan sukututkimustilauksiin, ovat tuossa virkatehtävässään sukututkijoita. Heiltä voimme odottaa samaa kuin tutkijatovereiltamme. Heillä sitä paitsi on koulutusta tehtäväänsä, ainakin enemmän kuin monella sukututkijalla. Heidän koulutuksensa on kuitenkin rajallinen sikäli, että he kylläkin osaavat käyttää virastossaan olevia lähteitä ja jatkuvassa työssään alkavat tuntea ne hyvin. Mutta sukututkimukselliseen ajatteluun heitä ei ole koulutuksessaan paljoakaan perehdytetty. Sen vuoksi heidän työskentelyään helposti leimaa eräänlainen mekaanisuus: Tehdään tilattu työ osaamatta syventyä asiaan sen enempää.

Kanslisti nimittäin käyttää usein vain rippikirjoja, ei siis edes tarkista syntymäaikoja yms. historiakirjoista. Ei hän aina tule lukeneeksi kaikkia rippikirjassakaan olevia merkintöjä, ja muut viraston lähteet jäävät käyttämättä. Moni kanslisti ei edes tiedä olla kiinnostunut erilaisista ilmenevistä ongelmista. - On toki niitäkin, jotka ovat perehtyneet harrasteeseemme ja kiinnittävät huomiota jopa pieniin seikkoihin. Esimerkkejä löytyy eri tahoilta, muun muassa Pielavedeltä hyvin myönteinen. Siellä kanslisti oli katsonut kastekirjaakin ja huomannut epäselvän korjausmerkinnän, mistä hän mainitsi sukuselvityksessään. Siitä heräsin tekemään vastakyselyn. Tulos oli, että lapsen nimi oli kirjoitettu alunperin Kekkoseksi ja hänet oli rippikirjassa viety väärään perheeseen. Oikea nimi oli Kettunen, mutta rippikirjaan Kekkosten kohdalle tehty merkintä oli unohdettu poistaa.

Kirkkoherranvirastoistakin tulleet vastaukset on siis aina tarkistettava, niin kuin edellä olen jo maininnut sukututkijatovereilta saatujen vastausten kohdalla.


Laajat tilaukset

Oma lukunsa ovat ne tapaukset, joissa tehdään tilauksia ammattimaisiksi katsottavilta sukututkijoilta tai laajempia tilauksia kirkkoherranvirastoistakin. Tässä kohdin on paikallaan moni neuvon ja varoituksen sana.

Sillä sukututkijalla, jolle suvustaan kiinnostunut lähettää tutkimuspyynnön, on oikeus odottaa selkeää tilausta, jossa kerrotaan, mitä toivotaan ja mitä tutkimus saa enintään maksaa. Tilaajalla puolestaan on oikeus odottaa, että tutkimus tehdään huolellisesti ja että toimitusaika on kohtuullinen. Näiden perussääntöjen toteuttamiseksi suosittelen, että tilaaja suhteellisen aikaisin ja usein jo etukäteen suullisesti tai puhelimitse neuvottelee tutkijan kanssa asiasta. Monesti on kaksikin yhteydenottoa tarpeen. Ensin etukäteiskysymys, voiko tutkija ottaa tehtävän vastaan, ja toisen kerran sitten, kun tutkija on saanut kirjallisen tilauksen ja ehkä ehtinyt hiukan katsella, mitä mahdollisuuksia tilaajan toiveiden täyttämiselle yleensä on.

Tutkijan velvollisuus toisaalta on, jos tutkimustyö osoittautuu laajaksi ja aikaa vieväksi, ottaa tilaajaan yhteys ainakin sen selvittämiseksi, jatketaanko tutkimustyötä yli aiemmin tilatun tai sovitun. On kuitenkin syytä todeta, että kirkkoherranvirastoilla ei ole tapana eikä velvollisuuttakaan ottaa välillä yhteyttä muuta kuin siinä tapauksessa, että kustannukset uhkaavat ylittää asetetun rajan.

Tunnettua sukututkijapiireissä on, että useinkaan tilauksen tekijä ei osaa esittää tutkimustoiveitaan niin kuin olisi aihetta, jotta tutkimustehtävä määrittyisi ja rajautuisi selvästi. Harva myös tulee samalla kertoneeksi, missä määrin hänellä jo on tietoja kysytystä henkilöstä tai sukupiiristä. Eräs tilaajalta usein huomaamatta jäänyt seikka, sama muuten kuin monelta sukututkimustuloksiaan esittävältä on unohtunut, on sellainen, että muut kuin varsinaiset itse asiaan kuuluvat ja tilauksessa kerrotut asiat voivat vaikuttaa tutkimustyöhön.

Tarkoitan n.s. taustatietoja, jotka tietenkin ovat hyvin monenlaisia. Kun kerron muille tutkimuksistani tai esim. sukututkimuksen vaikeuksista, minulla ovat tietenkin tiedossani kaikki kokemani tutkimushavaintoni, löytäjän ilot ja yllätykset, pettymyksetkin. Helposti unohdan, että kuulijoilla ei olekaan kaikkia niitä pohjatietoja, joille olen esitykseni rakentanut.

Tutkimuksen tilaajalta puolestaan helposti jää kertomatta, mitä hän kyseisestä asiasta on itse jo selvittänyt. Tapahtuu siis joskus, että saadessaan tutkimusvastauksen tilaaja yllättyy siitä, että tutkija on saanut kokoon suunnilleen samat tiedot kuin tilaajalla on jo ollut, ja ehkä jotakin lisää, mutta vain vähemmän osan kokonaistuloksesta. Aivan kohtuullisestakin palkkiosta on siis iso osa mennyt sikäli hukkaan, että tiedot olivat jo tilaajan hallussa. Aivan hukkaan ei ehkä kaikki ole mennyt. Saaduista tiedoista on syytä tarkistaa myös tutut asiat. Niissä voi olla sittenkin eroja, esim. päivämäärissä, mitkä paljastavat omat tai tutkijan virheet niiltä kohdin ja ovat siis perin hyödyllisiä.


Täsmällinen kysymys, sen mukainen vastaus

Tulen lopuksi niihin tapauksiin, jotka ovat antaneet aiheen ja otsikon tähän esitykseeni. Sellaiset eivät ole aivan harvinaisia sukututkimuksen kentällä. Kysymys on tilauksen ja vastauksen laajuudesta, toimitusajasta ja tutkijan oikeudesta saada palkkio työstään.

Muuan sukututkijaluettelossa oleva tilasi toiselta tutkimuksen. Kyse oli suvusta, jonka vieraskielinen sukunimi oli sellainen, että se saattoi ilmaista kantaisän alkuperäisen suomalaisen nimen, kuten esimerkiksi Keckonius pohjautuu Kekkoseen. Tilaajan kysymys koski sitä, olisiko kantaisä tullut noin 100 kilometrin päässä olevasta pitäjästä sinne, missä hän ilmaantuu lähteisiin. Tutkija luki kysymyksen siten, että kyse oli yleensä suvun alkuperän selvittämisestä, piti aivan selvänä sitä, että tilaajan arvelu oli väärä (niin kuin olikin), ja ryhtyi etsimään alkuperää lähempää. Paljon tietoja löytyikin, vaikka ei varmuutta alkuperästä, ja tutkija teki innostuneena työtä, huomaamatta kertoa tilaajalle työtuntien kertymisestä. Lopputuloksena oli kylläkin hieno selvitys kantaisästä, mutta myös suuri lasku. Tilaaja tietenkin kauhistui ja kieltäytyi maksamasta.

Tutkija oli lähtenyt siitä, että sukututkijaluettelossa oleva tilaaja osaa asiat, ymmärtää että työ voi viedä aikaa, ja maksaa, kun ei ole asettanut maksurajaa. Kun oli käynyt näin, hän pyysi neuvoani. Totesin tietenkin, että hän oli tehnyt virhepäätelmän. Neuvoin alentamaan maksua tuntuvasti ja arvelin, että kun tulos antoi noinkin paljon kiintoisaa tietoa, tilaaja toki vajaan puolet laskusta maksaisi, vaikka ei sekään aivan vähän ollut. Tutkija, joka oli jo todennut, että tilaajan arvelu etäältä muuttamisesta oli väärä, teki vielä siltä kohdin pari varmistusta, kirjoitti selvityksen siitä ja lähetti neuvoni mukaisen pienemmän laskun. Tilaaja maksoi vajaan kolmanneksen alkuperäisestä laskusta ja palauttaen alkuperäisen vastauksen ilmoitti, että siinä olevat tiedot - ilmeisesti ne kiintoisatkin - hän oli jo itse aikaisemmin kerännyt.


Kovin kauan viipyvä vastaus

Toinen tapaus koskee sitä, voiko vastauksen viipyminen neljä vuotta vapauttaa tilaajan maksuvelvollisuudesta. Tässä oli käynyt niin, että tilaaja oli, vastauksen viipyessä, lähtenyt itse samaan kirkkoherranvirastoon tutkimaan kysymiään asioita. Siellä hän oli tiedustellut tilauksensa kohtaloa. Kirjettä ei ollut löytynyt, syystä että sen oli ottanut hoitoonsa toinen henkilö kuin paikalla ollut kanslisti. Tilaaja tutki sitten, mitä halusi saada selville. Neljän vuoden kuluttua hän sai sitten samoista asioista hyvän ja myös varsin kohtuullisella ajankäytöllä tehdyn 11-sivuisen vastauksen, joten palkkiokin oli vain 500 markkaa, mutta tässä tilanteessa tietenkin liikaa. Neuvomme oli, että noin pitkä viipyminen vapautti maksuvelvollisuudesta.


Mikä tilauksissa vikana

Edellisessä tapauksessa tilauskirje oli luettavissa laajemmaksi kuin se oli tarkoitettu. Tarkasti ottaen tutkija olisi voinut olla varovainen ja soittaa tilaajalle tarkistaakseen asian. Mutta kyllä tilaajan toki olisi tullut kertoa, miten paljon hänellä oli jo tietoa kantaisästä, jotta tutkija ei ryhtyisi selvittämään samoja seikkoja uudelleen. Näin tutkija jäi kylläkin kohtuuttoman vähälle korvaukselle hyvin tekemästään työstä. - Jälkimmäisessä tapauksessa tilaaja väitti tehneensä vain suppean tilauksen, mutta koska tilauskirjeessä oli käytetty esim. sanontaa »... ja heidän sukunsa», oli meidän kerrottava hänelle: tutkimustulos vastasi tilauskirjettä. Vain pitkä toimitusaika, jonka kuluessa tilaaja oli itse tehnyt tutkimukset ja vieläpä kysellyt tilauksensa kohtaloa, mielestämme vapautti hänet maksuvelvollisuudesta. Hänellekin totesimme, että hänen olisi nyt toki hyödyllistä verrata vastauksen numerot omiin tuloksiinsa.

Kyseiset kaksi esimerkkiä eivät ole ainoita sukututkimuksen piirissä. Erilaisia tilaamis- tai vastaamisvirheitä tulee silloin tällöin esiin. Kyselijöille me aina ilmoitamme, että tutkimustuloksen pitää vastata tilauskirjettä.


Maksu seurakunnalle

Tähän lopuksi asia, joka ei tarkasti ottaen kuulu aiheeseemme. Kirkkoherranvirastosta saatu vastaus maksetaan aina seurakunnan tilille. Kanslisti ei saa periä maksua omalle tililleen. Eri asia on, jos hän on - sopimuksen mukaan - tehnyt tutkimusta myös muussa seurakunnassa tai maakunta-arkistossa muun seurakunnan kirjoista. Silloin hän työskentelee itsenäisenä tutkijana ja voi laskuttaa tekemästään työstä niin kuin sukututkija yleensä, mutta vain siis muualla tekemänsä työn osalta. Seurakuntansa kirjojen äärellä hän on seurakunnan virkailija, joka saa työstään korvauksen seurakunnalta.


Genos 59(1988), s. 49-54

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Ketä kiinnostaa vieras suku | Entä me sukututkijat | Tärkeä luotettavuus | Uudet löydöt | Vastaus kirkkoherranvirastosta | Laajat tilaukset | Täsmällinen kysymys, sen mukainen vastaus | Kovin kauan viipyvä vastaus | Mikä tilauksissa vikana | Maksu seurakunnalle ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1988 hakemisto | Vuosikertahakemisto