GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Kirja-arvosteluja - Recensioner

Georg Luther

Sirkka Karskela, Sukututkijan tietokirja. Toinen korjattu painos. Jyväskylä 1987. 349 s.
Rauno Luttinen & Marjo Hyppönen, Sukututkimuksen käsikirja. WSOY, Porvoo 1988. 177 s.
Anneli Mäkelä (toim.) Sukututkijan ABC kirja. Sukuviestin julkaisuja 1/85. Pieksämäki 1985. 101 s.
Seppo Sampio, Sukututkimuksen perustieto. WSOY, Juva 1986. 153 s.


Sukututkimus houkuttelee yhä uusia harrastajajoukkoja. Niinpä alan oppi- ja käsikirjojen kysyntä on suuri - mutta sellaisten saaminen markkinoille on osoittautunut perin vaikeaksi. Seppo Sampio on tuottanut sukututkimuksen alkeiskirjoja vuodesta 1975. Hänen tuorein tuotteensa on nimeltään »Sukututkimuksen perustieto», siinä toistuu hänen aikaisempien oppikirjojensa piirteitä (ks. Genos 1976, s. 24-25, ja 1981, s. 113-115). Sen painopisteenä on kirkonkirjojen ja niiden käytön kuvaus, niin kuin alkeiskirjassa pitääkin olla. Monesta muustakin tärkeästä asiasta on tekstiä, mutta se on usein niukkaa ja ylimalkaista.

Sama alkeiskirjan luonne on Anneli Mäkelän toimittamalla »Sukututkijan ABC kirjalla». Siihen on koottu eri tekijöiden Sukuviestiin kirjoittamia artikkeleita ja eräitä muitakin. Varsinaista sukututkimusta käsitellään suppeasti. Sen sijaan perinnetiedon ja kuvien tallentamisesta ja sukuseuratoiminnasta on tietoja runsaammin kuin muissa sukututkimuskirjoissa. (Ks. Genos 1986, s. 54-55.)

Sirkka Karskelan laajassa »Sukututkijan tietokirjassa» on runsaasti vastauksia kysymyksiin, joita sukututkija kohtaa kartoittaessaan menneitten polvien kohtaloita. Aloittelijan ensi askelten ohjaamiseen kirja tuskin soveltuu, se palvelee kokeneemman tutkijan tarvetta täydentää tietojaan. Kirja esiteltiin Genoksessa 1983 (s. 123-124), toinen korjattu painos ilmestyi v. 1987. Korjaukset ovat vähäisiä, mutta loppuun lisätty asiahakemisto helpottaa suuresti kirjan käyttoä.

Keväällä 1988 ilmestyi uusi »Sukututkimuksen käsikirja» Rauno Luttisen ja Marjo Hyppösen kirjoittamana. Kirja on upea, se näyttää enemmän koruteokselta kuin oppikirjalta ja tutkijan apuvälineeltä. Tekijöillä on ollut kaksi hyvää päätavoitetta. He esittävät alkulähteiden tekstejä havainnollisina kuvina ja kertovat helppotajuisesti, miten ne pitää tulkita ja käsittää sekä miten tiedot poimitaan sukuselvitykseen. Toisaalta tekijät antavat täyteläisiä taustatietoja sukututkimuksesta yleensä, arkistolaitoksesta sekä siitä menneestä yhteiskunnasta, jossa asiakirjat syntyivät ja esipolvet elivät. Kumpikin tavoite on tärkeä, toinen alkeita opiskelevalle, toinen syvällisemmän tiedon etsijälle.

Valitettavasti kahden käyttäjäryhmän tarpeet asettavat keskenään ristiriitaisia vaatimuksia ja ristiriita paljastuu kirjasta. Aloitteleva sukututkija ei helposti löydä kirjasta ensi askeleittensa opastusta: hänen alkutiedoillaan sen seulominen esille teoretisoivan ja tietoja entisajasta syventävän tekstin välistä lienee hyvin vaikeata. Tekijöiden taipumus pukea yksinkertaiset asiat abstraktiseen ja muodolliseen asuun - esim. sivuilla 18, 23 ja 61-62 - johtaa helposti kiinnostuksen sammumiseen ennen havainnollisen esimerkkitutkimuksen alkua sivulla 63.

Jäsentely ja taitto eivät myöskään auta aloittelijaa. Tekstin jäsentely erään selvitystyön edistymisen selostukseksi vaikeuttaa sellaisen asian löytämistä kirjasta, johon käyttäjä oman tutkimuksensa jossakin vaiheessa haluaa valistusta. Ensimmäisen rippikirjakuvan ja sitä selostavan tekstin välillä on sivujen 65-66 »faktaruutu», joka on täynnä hyvää tietoa, mutta olisi pitänyt sijoittaa toiseen paikkaan. Esimerkkitalon ja -perheen korkeatasoisella kuva-aineistolla on suuri kulttuurihistoriallinen arvo ja se elävöittää kirjaa. Mutta runsaiden kuvien yhteys välittömään tekstiympäristöönsä on heikko ja hajoittamalla tekstiä nekin vaikeuttavat kirjan käyttöä, varsinkin aloittelijan kohdalla.

Alkeiskirjana Luttisen ja Hyppösen kirjan ehkä pahimpana puutteena on, että se ei sido yhteen kahta sanomaansa siitä, mitä on sukututkimus. Se kuvataan esimerkeissä muodollisena esipolvi- ja perhetaululomakkeiden täyttämisenä. Sivulla 19 tekijät kuitenkin korostavat, että näiden runkotietoja tulisi täydentää elämäkerrallisilla tiedoilla, ja pitkin tekstiä he esittävätkin erilaisia henkilöhistoriallisia asiakirjoja sekä niistä otettuja tietoja. Mutta näitä lisätietoja ei kytketä »sukututkimukseen» eli kaavamaisten taulujen täyttöön. Niihin merkitään esimerkeissä joitakin elämäkerrallisia hajatietoja, mutta elämänkaaria ei kartoiteta. Jopa kuolinajatkin julistetaan (s. 160) »toissijaisiksi» tiedoiksi, jotka on »tarkoituksenmukaista esimerkissä jättää täyttämättä». Oppikirjassa ei saa olla tarkoituksenmukaista asettaa elämäkertatiedot toissijaisiksi lisähenkilöiden nimien löytämiseen verrattuina. Sukututkimus on tutustumista esipolviin ja heidän elämäänsä: elämäkerrat ja henkilöhistoria päivämäärineen ovat sen erottamattomia ja tärkeitä osia.

»Sukututkimuksen käsikirjan» vahvana puolena ovatkin juuri seikkaperäiset selostukset menneiden aikojen maaseutuelämässä tärkeistä ilmiöistä: maanluonnot ja perinnöksiostot, perunkirjoitukset ja maanjaot, kuulutukset ja huomenlahjat, kummit ja rokotukset, penkkijaot ja hautapaikat. Tietolähteitäkin selostetaan asiantuntevasti ja valaisevasti: erityisen perusteellisesti kirkonkirjoja ja niiden tulkintaa, mutta myös sotilasasiakirjoja, maa- ja henkikirjoja ja tuomioistuinten arkistoja. Arkistolaitoksen perusteellinen kuvaus ulottuu niihinkin osiin, joihin sukututkijalla harvoin on asiaa. Siirtolaisuudesta ja sukunimistä kerrotaan melko paljon, mutta vanhojen käsialojen näytteet ovat suppeita. Eri aikojen rahayksiköitä, mittoja ja painoja koskevat selostukset eivät anna niitä täsmällisiä tietoja, joita sukututkija usein kaipaa. Länsi- ja Itä-Suomen olojen ja lähdeaineistojen eroja ei myöskään mainita.

Luttinen ja Hyppönen antavat runsaasti hyödyllistä asiatietoa, mutta joukkoon on lipsahtanut virheitäkin, esim. tieto sivulla 17, että Suomen Sukututkimusseura suorittaa maksua vastaan sukututkimuksia. Seura ei harjoita tällaista palvelua, joka muuttaisi sen aatteellisesta yhdistyksestä liikeyritykseksi. Sivulla 110 on väärä tieto säilyneistä tuomiokirjoista. Sääksmäen ja Ahvenanmaan tuomiokuntien Turun hovioikeuteen lähettämiä tuomiokirjoja ei ole tallella, ne paloivat v. 1827, samoin Suur-Savon tuomiokunnan kirjat. Kaikkien muiden tuomiokuntien pöytäkirjat sen sijaan säästyivät eivätkä jääneet tulen saaliiksi. Sivulla 122 esitetty kuva ei toki ole Turun akatemian matrikkelista - sekin paloi 1827 - vaan Turun koulun oppilasluettelosta. Monissa kohdin teksti on riittämättömästi hiottua ja antaa sen vuoksi sukututkimusta opiskelevalle puutteellisen kuvan asiasta.

Sampion oppikirja antaa aloittelijalle enemmän sukututkimuksen perustietoa kuin »Sukututkijan ABC kirja». Luttisen ja Hyppösen käsikirja sisältää parempia ja havainnollisempia tietoja samoista asioista, mutta kirjan jäsentely ja rakenne vaikeuttavat niiden löytämistä. Opittuaan tutkimustyön alkeet läntisen maaseutusuvun tutkija löytää samasta käsikirjasta paljon hyödyllistä tietoa entisaikojen maalaisyhteiskunnasta. Karskelan »tietokirja» tarjoaa vastaavaa entisen yhteiskunnan ja arkistolähteiden kuvausta laajemmalta alalta.


Genos 59(1988), s. 82-83

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1988 hakemisto | Vuosikertahakemisto