GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Seikkailijan elämäntarina

Otto Fredrik Armfeltin (1794-1857) muistelmat selostanut

Harry Donner

Suomen liittäminen Venäjän valtakuntaan Haminan rauhassa v. 1809 merkitsi sen ajan nuorisolle mitä täydellisintä kannanmuutosta. Yhteys Ruotsiin oli loppunut. Kaikki pyrkimykset kääntyivät siitä lähtien itään, josta tulevaisuus oli etsittävä. Ruotsi ja sen monisatavuotiset yhteiset muistot olivat kadottaneet merkityksensä. Turun akatemia oli tosin nyt, kuten aikaisemminkin, avoinna Suomen sivistyneistön lapsille, valmistaen uutta sukupolvea kaikille julkisen elämän aloille, mutta ei sekään voinut auttaa kaikkia tässä oudossa elämänvaiheessa. Etenkin aatelisto, jonka jäsenet sukupolvesta toiseen olivat kuuluneet maanpuolustukseen, joutui nyt peräti vaikeaan asemaan. Ellemme ota lukuun harvoja Napoleoninsotien aikana perustettuja suomalaisia joukko-osastoja, oli Venäjän sotapalvelukseen antautuminen ainoa keino jatkaa isiltä perittyä elämänuraa. Se merkitsi kuitenkin siteitten lopullista katkaisemista entiseen emämaahan. Oli pakko lähteä vieraaseen maahan, oppia verivihollisen kieltä ja kenties uhrata henkensä vieraan, entisen vastustajansa hyväksi.

Maamme nyt itsenäistyttyä kykenemme puolueettomasti ajattelemaan ja arvostelemaan menneitä sukupolvia, jotka Venäjän armeijassa suorittivat päivätyönsä. Heidän kohtalonsa kiinnostaakin historiallista tutkimusta tätä nykyä enemmän kuin aikaisemmin. Sentähden voivatkin erään, elämässään pettymyksestä toiseen kulkeneen henkilön vanhoilla päivillään kirjoittamat muistelmat herättää lukijan mielenkiintoa, etenkin jos hänen väitteensä, että hän ensimmäisenä suomalaisena astui suuren Venäjän sotapalvelukseen, on oikea.

Hänen liittymisensä Venäjän sotaväkeen tapahtui 28 p:nä kesäkuuta 1811, jolloin hänet otettiin aliupseeriksi 47:een jääkärirykmenttiin.

Nuori alokas oli 17-vuotias Otto Fredrik Armfelt. Kopio hänen Wilhelm Favorinille 1850-luvulla sanelemistaan muistelmista on säilytettävänä Suomen Valtionarkistossa, kokoelmana »Biografica Armfelt». Vuonna 1922 julkaisi lehtori E. Granit-Ilmoniemi siitä suomennoksen Aurora nimisessä sukutieteellisessä aikakauslehdessä. Erinäisistä syistä se jäi kuitenkin keskeneräiseksi ja niin ollen vähemmän tunnetuksi. Sentähden voikin olla syytä jälleen kiinnittää siihen huomiota ja kaikessa lyhykäisyydessä kertoa nuoren Otto Fredrikin elämäntarina.

Armfeltin suku oli maan huomatuimpia ja silloin johtavassa asemassa. Nuori sankarimme kuului suvun aateliseen haaraan sekä isän että äidin puolelta. Isänsä kapteeni Erik Lorentzin kuoltua joutui hän sukulaisensa kapteeni Lars Falckin (myöh. aateloitu nimellä Falckenheim) huostaan Pernajan Koskenkylään. Täällä kohdeltiin häntä tylysti ja varhain sai hän kokea orpolapsen kohtaloa, etenkin rouva Falckin (o.s. Armfelt) puolelta. Syynä siihen olivat hänen ja nuoren Falckin alituiset riidat. Talon isäntä kohteli häntä kuitenkin lempeämmin.

Koskenkylä (Forsby), joka sijaitsi valtatien varrella, lähellä valtakunnan rajaa, joutui sodan syttyessä 1808 venäläisten valtaan. Nuori Armfelt näki peräytyviä suomalaisia joukkoja ja niitä seuraavia kasakoita.

Hän kertoo näistä tapauksista seuraavasti: »Muutamia tunteja suomalaisten peräytymisen jälkeen näyttäytyivät kasakat läheisellä Kartesmäellä. Epätietoisina ruotsalaisten lähdöstä he eivät uskaltaneet lähestyä kylää, jonka vuoksi Falckenheim inspehtori Ståhlbergin [1] ja minun seurassani, lähti kulkemaan kievarin mäkeä alas. Kun hän lähestyi venäläisiä, otti hän lakin päästään ja kumarsi heille tahtoen siten osoittaa heidät tervetulleiksi. Venäläinen kenraali Orlov ratsasti mäkeä ylös ja paljasti niinikään päänsä, kuitenkaan ei niin lähellä, että sananvaihtoa olisi voinut tapahtua. Tuo uudistettiin kolme kertaa, jonka jälkeen kenraali lopulta tuli aivan Falckenheimin läheisyyteen. Kun ruotsalaisten peräytyminen tuli tiedoksi, ryntäsi kasakoita ja jääkäreitä, mukanaan muutamia pieniä messinkikanuunoita, Forsbyn kartanoon. Kenraali kysyi sitten, mikä joukko oli lammella. Siihen Falckenheim vastasi, että siellä luultavasti oli venäläisiä, koska aamulla oli sattunut pieni kahakka Kuuskoskella. Kasakoiden oli nyt määrä ajaa takaa ruotsalaisia Porvooseen päin, mutta he palasivat pian saatuaan kuulla, että jäällä näkyvät olivatkin ruotsalaisia. Muuan kasakoista tuli ratsastaen Falckenheimiä kohti lävistääkseen hänet piikillään petoksellisen kertomuksen johdosta, mutta lähellä seisova kenraali Orlov torjui hyökkäyksen. - Iltapäivällä saapui muutamia kasakoita tuoden everstiluutnantti Stjernvallin, joka ratsasti kasakan hevosella, miekka vyöllään. Hänet vietiin venäläisten kenraalien luo, pidettiin siellä koko yö ja lähetettiin aamulla Porvooseen».

Lähivuosina oli sukulaisilla paljon huolta Armfeltin tulevaisuudesta. Hänen varakkaat enonsa Karl ja Kristoffer Armfelt eivät välittäneet laisinkaan hänestä. Lyhemmän aikaa hän oli kirjurina sotareviisori Weckmanilla Heinolassa. Suurinta huomiota herätti Armfeltissa se seikka, että herra, rouva ja tytär olivat kaikki kierosilmäisiä ja hevoset mulkosilmäisiä. Yksitoikkoiseen henkiluetteloiden kirjoittamiseen, viinien y.m. tavarain kantamiseen nuori aloittelija väsyi piankin ja arvellen toki kelpaavansa parempaan jätti paikkansa. »Minä olin», sanoi Otto Fredrik, »kenties ensimmäinen suomalainen, joka silloin meni venäläisen aliupseerin toimeen. Ystäväni minua ikäänkuin halveksivat, mutta haluni sotilassäätyyn ja toivo saada ottaa osaa sotaliikkeisiin, jommoisia näin Forsbyssä, saattoivat minut välinpitämättömäksi maanmiesteni ystävyydestä, josta muuten en aikaisemminkaan ollut sanottavasti saanut iloita».

Ei kestänyt kauankaan kun jo venäläisiä joukkoja siirrettiin kenraali Steinheilin johdolla silloiselle Euroopan sotanäyttämölle. Dünamündessä noustiin maihin ja soiton raikuessa marssittiin Riikaan. Elokuun alussa syntyi taistelu erään kahlaamon luona. Tappelussa kaatui paljon väkeä; »miehistö ja ammusrattaat kulkivat kuolleitten ja haavoittuneiden ihmisten yli». Armfelt sai silloin verikasteensa. »Jos koskaan», sanoo Otto Fredrik, »tunsin väristystä, niin tapahtui se tässä tilaisuudessa, joka tarjosi hirvittävän näytelmän. Pian seurasi tätä heikkouden tunnettani kuitenkin mitä suurin kylmäverisyys. Kun olin ampunut kaikki panokseni loppuun, ryhdyin ryöstämään kaatuneitten panostaskuja». Kesken taistelua vangitsi hän preussiläisen upseerin. Kulettaessaan vankiaan rintaman taakse hän näki erään kasakan pahoinpitelevän vänrikki E:tä, joka pelästyneenä etsi suojaa kiven takaa. Tämän välikohtauksen kestäessä haavoittui tuo pelkuri omien tai vihollisten luodeista, vietiin Riian sairaalaan ja palkittiin Pyhän Annan ristillä. Taistelua, jota kesti 12 tuntia Eckaun kirkolla, johti venäläinen kenraali Barclay de Tolly. Taistelun jälkeen peräydyttiin Riikaan. Viikkoa myöhemmin elok. 18 p:nä lähti pataljoona jälleen liikkeelle yhtyen Dalen kirkon luona kenraali Steinheiliin. Täältäkin peräydyttiin sen jälkeen kun oli menetetty 800 miestä. Syyskuussa ryhdyttiin yleiseen hyökkäykseen. Dalbergin kirkolla oli se joukko-osasto, johon Armfelt kuului, kokonaisen kuukauden preussiläisten saartamana. Pitkin syksyä ja seuraavaa talvea kesti sitten kahakoita Itä-Preussistä peräytyviä joukkoja vastaan. Kesällä oltiin Weichselmünden tienoilla ja lokakuussa valloitettiin Danzig.

Tähän aikaan sai nuori sankari 1812 vuoden mitalin. Samaan aikaan joutui hän tuntemattomasta syystä kaksintaisteluun aliupseeri paroni Eschnerin kanssa haavoittuen jalkaan. Joutoaikoina etsi alipäällystö huvikseen rannikolta meripihkaa valmistaen siitä ristejä y.m. Muonan jakelu tapahtui epäsäännöllisesti. Leipä puuttui silloin kun oli suolaa riittävästi ja päinvastoin. Vaatteistakin oli puute ja syöpäläiset vaivasivat sotilaita. Silloin nämä ripustivat paitansa nuotion yli, ja »syöpäläiset paloivat rätisten».

Danzigissa viipyi osasto, johon Armfelt kuului 2 1/2 vuotta. Helmikuussa 1814 piiritettiin Magdeburgia. Täältä lähetettiin joukot Puolaan, Sambroviin, ja vähän myöhemmin korotettiin Otto Fredrik ja hänen entinen riitatoverinsa Eschner luutnanteiksi. Huhtikuussa 1815 olivat joukot Warsovassa, mutta kun nuori sotilas halusi päästä Ranskaan, sijoitettiin hänet eversti Aristovin johtamaan ensimmäiseen pataljoonaan, joka lähti liikkeelle Saksaa kohti. Marssi Saksan halki muodostui täydellisesti riemukuluksi. Innostuneet saksalaiset ottivat heidät mielihyvin vastaan ja tarjosivat joukoille sampanjaa. Saavuttiin vihdoin 4 peninkulman päässä Pariisista sijaitsevaan Melun'in kaupunkiin.

Koska Armfelt osasi ranskaa, sai hän toimia päällikkönsä kapteeni Schenduckin tulkkina, ja asua tämän kanssa kreivi Dulan'in linnassa. Täällä saivat he upeasti sisustetut huoneet käytettävikseen ja heidät vastaanotettiin hyvinä ystävinä. Myöskin sotilaista pidettiin hyvää huolta. Nämä kyllästyivät kuitenkin pian ranskalaisiin mietoihin viineihin ja vaativat väkevämpää juomaa, konjakkia, jota heille haettiin läheisestä kaupungista.

Kreivitär Dulan, joka oli nuori ja suloinen, oli huvitettu nuoren suomalaisen sotajutuista. Tästä tulkilleen osoitetusta huomaavaisuudesta mustasukkaisena ilmoitti kapteeni Schenduck pataljoonan komentajalle, että luutnantti Armfelt huolehti vain kiemailusta laiminlyöden sotilasvelvollisuutensa. Armfelt selitti kuitenkin everstille olleensa aina harjoituksissa ennen kapteenia. Eversti ei suvainnut näin ujostelematonta puhetta ja uhkasi lähettää hänet linnapalvelukseen. Tämä pieni välikohtaus vaikutti ratkaisevasti Armfeltin tulevaisuuteen, sillä katkerana saadusta moitteesta, hän anoi paluumatkalla eroa sairaaloisuuden takia. »Se oli varomaton askel», sanoo hän muistelmissaan, »jota kyllä sittemmin olen saanut katua. Mutta sellaista on nuorukaisveri. Vasta myöhemmällä iällä tavallisesti älytään, mikä milloinkin on oikein».

Oleskelu kreivillisessä linnassa kesti kuusi viikkoa. Sinä aikana sai Armfelt kolmen päivän loman, jonka hän vietti Pariisissa, esiintyen siellä kuitenkin määräyksen mukaisesti siviilipuvussa. Siellä ei saanut olla monisanainen, mutta oli pantava merkille, mitä toiset sanoivat. Matkastaan hänellä ei ollut paljon kerrottavaa. Myöhemmin hän kuuli puhuttavan kohtauksesta erään venäläisen ja pariisilaisten upseerien välillä. Se on kuvaava silloisille oloille ja toistuu aina sota-aikoina.

Muuan pitkäpartainen kasakkaeversti, joka istui eräässä ravintolassa, joutui suuren partansa takia läsnäolevien ranskalaisten upseerien pilkan esineeksi. Pilkkaajat eivät aavistaneet, että eversti ymmärsi heidän kieltään. Siksi he hämmästyivät suuresti kun hän nuhteli heitä sanoen kuulleensa kehuttavan ranskalaisia sivistyneeksi kansaksi, jota heidän käytöksensä ei nyt osoittanut. Tästä seurasi sanasota ja sitä kaksintaistelu pistooleilla, jonka oli määrä tapahtua seuraavana aamuna kaupungin ulkopuolella. Määrättynä aikana olikin eversti sovitulla paikalla, mutta sai kauan odottaa vastustajiaan, jotka saapuivat vasta tunnin kuluttua nelivaljakolla. Suuttunut venäläinen ratkaisi taistelun omalla tavallaan. Hänen annettuaan merkin ilmestyi näyttämölle piiloutuneita kasakoita, jotka pampuillaan pahoinpitelivät ranskalaisia. Selkäsaunan saatuaan saivat herrat palata kaupunkiin. Tämän tapauksen vuoksi oli everstin pakko muuttaa kaupungista.

Chalon'in, Reimsin, Nancyn ja Saksan kautta palasivat venäläiset joukot kaukaiseen kotimaahansa. Suurella tasangolla Chalon'in ja Westyn välillä tarkastivat liittoutuneitten hallitsijat venäläiset joukot. Venäjälle tulon jälkeen sijoitettiin Armfelt Ludnyn kaupunkiin Poltavan kuvernementtiin. Vuotta myöhemmin myönnettiin hänelle pyynnöstä ero aliupseerin arvolla.

Nyt oli vapaus saavutettu, mutta rahatta astui nuori sankarimme uuteen vaivaloiseen elämäänsä. Rykmentin lääkäriltä Örniltä sai hän 60 ruplaa matkarahoiksi ja lähti samoilemaan Pietaria kohti. Hevoskyydillä hän pääsi 10:llä ruplalla Tshernigoviin, jossa tapasi kuriirina matkustavan Bolchakovin. Tämän seurassa pääsi Armfelt viimeiset rahansa uhraamalla valtakunnan pääkaupunkiin. Asuttuaan pari päivää matkatoverinsa luona hän lähti Suomeen tuntemattoman enonsa Kristoffer Armfeltin luo toivoen häneltä apua tukalassa asemassaan. Saatuaan ystävältään laukkuaan vastaan 2 ruplaa hän lähti kyytihevosella Viipuria kohti. Rahojen loputtua hän jatkoi jalkaisin matkaa.

Majatalossa, jossa hän yöpyi, ei hän rahattomana voinut tyydyttää ruokahaluaan. Kun hän esittäytyi majatalon Ertman nimiselle isännälle, ihmetteli tämä suuresti, että joku Armfelt saattoi olla sellaisessa pulassa ja kutsui hänet aamiaiselle. Hackmanin liikkeen konttorista hän sitten tiedusteli mahdollisuuksia päästä meriteitse Porvooseen, mutta sai kuulla seuraavan laivan lähtevän vasta viikon kuluttua. Liikeapulainen mainitsi hänelle erään Armfelt nimisen henkilön, joka oli tullut veneineen Porvoosta ja joka nyt asui hänen luonaan. Kyseessä oleva henkilö olikin hänen veljensä Erik, jota hän ei lainkaan tuntenut. Veljekset tapasivat toisensa ilomielin, mutta synkkänä ajattelivat he kohtaloaan. Olla aatelismieheksi syntynyt ja pakotettu elämään päiväpalkkalaisena tuntui heistä sietämättömältä. Otto Fredrik katsoi kuitenkin toivorikkain mielin tulevaisuuteen ja ohjasi kulkuansa, kuten luuli, sukulaisrakkaan ja avuliaan Kristoffer-enon luo. Pulassaan auttoivat veljekset toisiaan. Erik lahjoitti Otto Fredrikille ompelemansa paidan, liivit ja kaulahuivin sekä 5 ruplaa rahaa. Nyt ei voitu enää ajatella hevoskyytiä, joten kulkurimme lähti yöllä jalkaisin samoilemaan Haminaan päin. Väsyneenä hän eksyi tieltä, ja saavuttuaan erääseen kylään ilmoitettiin hänelle, että hän kulki Viipuria kohti. Kylävouti tiedusteli hänen nimeään ja passiaan. Otto Fredrik näyttikin hänelle erotodistuksensa, mutta luettuaan sen sanoi vouti, etteivät upseerit kuljeskele öisin, eikä todistus ollut mikään passi, koska siitä puuttui sinetti. Sentähden hänet oli pidätettävä. Arkana kunniastaan ei hän kuitenkaan antanut itseään sitoa, mutta hänet suljettiin pimeään tupaan. Hän pääsi kuitenkin pian jatkamaan matkaa ja saapui hevoskyydillä viimeisillä rahoillaan Haminaan. Siellä hän tapasi erään tarjoilijan, jonka tunsi poikavuosiltaan. Tämä kertoi, että kievarin isäntä Bruun oli antelias mies, ja auttaisi varmasti häntä. Niin kävikin. Bruun kysyi, oliko vieras suuren Armfeltin sukulainen ja tarjosi komean aamiaisen. Sitten hän vielä kyyditsi sankarimme seuraavaan kestikievariin Loviisaan päin. Sieltä jatkoi Armfelt matkaansa jalan, kulkien yöllä paljain jaloin säästääkseen saappaitaan. Pernajasta kävi matka jälleen hevosella Forsbyhyn, jonka kyydin johtaja Ståhlberg maksoi.

Hänen vanha suosijansa Falckenheim oli parastaikaa Ruotsissa, jonka tähden hän jatkoi matkaa Isnäsin kartanoon vapaaherratar Falckenheimin luo. Tämä oli eronnut miehestään, joka oli mennyt uusiin naimisiin palvelijattarensa kanssa. Nyt otti vapaaherratar nuoren Armfeltin ystävällisesti vastaan, »sillä», lisää sankarimme, »omatunto oli herännyt tuolla ennen korkeasukuisella naisella, joka sanoi kohtalon häntä kovasti kolhineen». Isnäsissä viipyi Armfelt sitten kolme viikkoa. Täällä tapasi hän sisarensa Fredrique Charlotten, joka oli hänelle niin tuntematon, että heidän oli pakko esittäytyä toisilleen. Itkien riemusta syleilivät sisarukset toisiaan. Fredrique Charlotte joutui myöhemmin naimisiin preussiläisen kapteenin vapaaherra Johan Ludvig Agaton Arckenholtzin kanssa.

Tervehdittyään äitiään Hedvig Sofiaa sitä ennen Porvoossa lähti hän sitten Gunnilaan, joka oli hänen pitkän ja vaivaloisen matkansa päämäärä. Mutta kaikki iloiset toiveet särkyivät. Kristoffer-eno olikin kova ja tyly ja hylkäsi kaikki nuoren sukulaisensa raha-anomukset. Nuorukainen ei saanut edes asua tämän omistamassa talossa Turussa. »Sinne en laske ketään, en edes veljeäni. Sinä tulet myöhään kotiin ja vanhukset, jotka vartioivat taloa, saattaisivat erehdyksestä päästää sisään sinun asemastasi muukalaisia, jotka varastaisivat koko omaisuuteni». Viikon verran vierailtuaan Gunnilassa matkusti nuori Armfelt kuitenkin Turkuun, jossa tapasi taloa vartioivan matami Grundstenin. Tämä oli hyväsydäminen ja herttainen nainen ja valmisti isännän nuorelle sisarenpojalle asunnon omassa huoneessaan. Vuode asetettiin kahden kirstun päälle. Matami olisi kyllä mieluummin sijoittanut hänet isännän läheisenä sukulaisena päärakennukseen, mutta ei uskaltanut vastustaa annettua kieltoa. Hän hankki Armfeltille ruokaa ja iltaisin he pelasivat myllymattia. Armfelt viipyi Turussa neljä viikkoa ja sai silloin Hedvig-sisareltaan kuulla äitinsä kuolemasta. Eno Kristoffer otti sitten huolehtiakseen sisarentyttärestään, joka asui kuolemaansa saakka 1822 Gunnilassa.

Oli kuitenkin ajateltava toimeentuloa. Eversti Spaldingin, kenraalikuvernööri vapaaherra Steinheilin adjutantin suosituksella päätti hän lähteä uudestaan Pietariin esittämään tukalaa asemaansa nuorelle Alexander Armfeltille, joka myöhemmin Venäjän hovissa taitavasti edusti maataan ministerivaltiosihteerinä. Ystävät hankkivat hänelle matkaeväät ynnä rahaa ja kauppias Kroppin sumpulla lähdettiin sitten Kronstattiin. Matka kesti 8 vuorokautta.

Pietarissa sai hän asua kultaseppä Näplinin luona, joka oli kotoisin Viipurista ja joka elätti nyt itseään paikkaamalla vanhoja porsliiniesineitä. Pienestä, lankuilla erotetusta Näplinin makuuhuoneen osasta ja vuoteesta maksoi Armfelt 15 ruplaa kuussa. Etsittyään turhaan pari päivää nuorta kreivi Armfeltia, sai hän lopulta tietää tämän asuvan Heidemannin talossa Iisakin torin varrella. Täällä hän tapasi etsimänsä henkilön ja tämän veljen everstiluutnantti kreivi Gösta Armfeltin. Mutta kun nuori kreivi Armfelt oli lukenut eversti Spaldingin suosituskirjeen, heitti hän sen pöydälle ja, »kun hänen välinpitämättömyydestään päättelin, ettei minulla sieltä ollut mitään apua toivottavana, vaikenin, kumarsin ja läksin». Suuttuneena päätti köyhä matkalaisemme olla näitä kreivejä enää häiritsemättä, eikä myöskään uskaltanut vaivata heidän äitiään, vanhaa kreivitärtä, »joka oli hyvin ylhäinen nainen».

Odotusta kesti kuukauden verran. Hänen ainoa univormunsa kului rikki »ja tuntui raskaalta kävellä ryysyissä». Vanha venäläinen palvelijatar Audotja lohdutteli kuitenkin köyhää nuorukaista. Hän ehdotti, että Armfelt valenimellä pyrkisi ylhäisten taloon pikentiksi 60 ruplan kuukausipalkkaa vastaan. Vaatteista kyllä Audotja pitäisi huolen. Jonkun ajan kuluttua sitten Armfelt ilmoittaisi todellisen nimensä isännälleen ja siitä voisi johtua, että tämä tarjoutuisi auttamaan häntä. Mutta tätä ehdotusta hän ei hyväksynyt, »sillä Armfeltien nimi, jonka jokainen saattaisi lukea otsaltani, ei sallinut minun ottaa ehdotettua askelta. Päätin kärsivällisesti odottaa parempia aikoja».

Hädässään kääntyi hän valtiosihteeri vapaaherra R. H. Rehbinderin puoleen, jolle kertoi elämänvaiheensa. Tämä lupasi kirjoittaa eno Kristofferille, jonka tunsi suureksi lurjukseksi. Rehbinder pyysi häntä saapumaan kahden viikon kuluttua takaisin ja antoi hänelle 25 ruplaa rahaa.

Eno Kristoffer ei vastannut mitään Rehbinderin kirjeeseen. Silloin kehoitti Rehbinder häntä käymään vanhan kreivittären luona, vakuuttaen, että nuoret kreivi Armfeltit tästä lähtien kohtelisivat häntä paremmin. Niin kävikin. Äsken niin kylmä Alexander otti hänet syleillen vastaan, nauraen hänen hämmästykselleen. Häneltä sai hän 25 ruplaa ja kehoituksen mennä seuraavana päivänä päivällisille vanhan, herttaisen kreivittären luo. Ilomielin riensi Otto Fredrik Gostinnidvorin markkinoille, osti uudet saappaat, uuden mitalin nauhoineen, kävi saunassa ja leikkautti tukkansa.

Seuraavana päivänä odotti hän jännityksellä kellon lyöntiä, »jolloin saisi kreivittären luona tyydyttää nälkäisen vatsansa tarpeita». Kun hän saapui eteiseen, otti vartija hänet vastaan täydessä pukuloistossa, kolmikulmainen hattu päässä, miekka kultareunaisessa nauhassa ja kädessä sauva, millä teki kunniaa. Ateria oli jo alkanut, mutta hänet sijoitettiin talon tyttärien Vavan ja Minan väliin vastapäätä vanhaa kreivitärtä. Tottumattomana niin korkeaan seuraan nuori Armfelt ei uskaltanut syödä tarpeeksi. Vanhaa kreivitärtä lukuunottamatta kohtelivat kaikki häntä muukalaisena. Häntä kehoitettiin kuitenkin olemaan talossa kuin kotonaan. Otto Fredrik kiitti, mutta kadulle saavuttuaan tunsi itsensä hyvin onnelliseksi ollessaan taas vapaudessaan.

Seuraavina päivinä oli hän käymättä ylhäisten sukulaistensa talossa, mutta vanha Audotja pakotti hänet kuitenkin siihen. »Ja», lisää nuorukainen, »mitä esimiehen kovat käskyt eivät olisi kyenneet aikaansaamaan, sen toimittivat heikon naisen hyvyydessä lausumat sanat». Seuraavalla kerralla oli kohtelu ystävällisempää, ja vähemmän hämillään saattoi hän nyt tyhjentää viinilasinsa. Vanha, paljon kokenut, Kustaa Mauri Armfeltin yleistä kunnioitusta nauttiva leski Hedvig Ulrika joka kuului De la Gardien ylimyssukuun, osoittautui kaikissa tilaisuuksissa helläsydämmiseksi auttajaksi. »Viikon kuluttua», kertoo Otto Fredrik, »olin kreivittären huolenpidon kautta niin hyvin puettu, ettei minulla myöhemmin koskaan ole ollut niin hyviä vaatteita, ja neitosten silmät katselivat mielellään kukoistavaa ulkomuotoani».

Tätä hyvinvointia ja suloista joutilaselämää kesti vuoden ajan. Suosijaltaan sai hän kuukausittain 15 ruplaa vuokran maksamiseen. Hänellä oli tilaisuus vuonna 1817 osallistua uudenvuoden suuriin keisarillisiin naamiohuveihin hovissa. Otto Fredrik kertoo tapahtumasta seuraavaa: »Minä sain aatelisunivormun parooni Meliniltä ja alusvaatteet, hopeakannuksilla varustetut kaulussaappaat, naamion ja kolmikulmaisen hatun kreivi Alexanderilta». Kreivittären vaunuissa ajettiin hoviin ja kreivitär sijoitettiin leskikeisarinna Maria Feodorovnan viereen. Kamaripaashi, myöhemmin niin kuuluisa soturi Anders Edvard Ramsay seisoi keisarinnan tuolin takana pitäen hänen shaaliaan. Tuntemattomana hovipiireissä kulki sankarimme töllistellen pitkin salia kiinnittäen huomionsa muutamiin kaartinupseereihin, jotka puhuivat keskenään. Toisen upseerin huomaamatta asettui tuntematon mies toisen paikalle. Hämmästyksekseen tämä myöhemmin havaitsi upseerin, jota hän niin tuttavallisesti oli puhutellut, keisari Aleksanteriksi. Upseeri pyysi keisarilta anteeksi, mutta tämä taputti häntä olkapäälle ja virkkoi: »nitshevo». Tanssisalista siirtyivät kutsuvieraat illalliselle keisarilliseen ruokasaliin. Syntyneessä väentungoksessa ei Otto Fredrik voinut välttää joutumista ylhäisten kutsuvieraitten kanssa saliin. Sinne jouduttuaan hän asettui sivupöytään toisten »mitaliherrojen» joukkoon ja söi herkkuja, joille aina oli antanut suurta arvoa. Keisarillisen perheen poistuttua alkoi hän pöytätoveriensa kanssa maistella keisarillisen pöydän viinejä, »jotka», lisää hän, »todella olivat tarkemman tutkimuksen arvoisia».

Sukulaistensa välityksellä sai Otto Fredrik kevättalvella aliluutnantin viran kapteeni Bronikowskyn komppaniassa Viipurissa. Sukulaiset erosivat nyt hyvinä ystävinä ja kreivitär Armfelt kehoitti häntä käymään kesälomallaan Joensuun kartanossa, minkä hän sitten tekikin.

Viipurissa hän asui rouva Grenqvistin salin takaisessa huoneessa. Talon tyttäret mieltyivät häneen ja emännän poissa ollessa huvitteli nuoriso keskenään.

Toimestaan mainitsee hän kerran panneensa arestiin komppanian vääpelin Allenin, joka oli esiintynyt sopimattomasti. Siitä johtui panettelua ja riitaisuuksia, jotka lopulta kuitenkin selvisivät. Virkatoverinaan hän mainitsee luutnantit Ammondtin, Sebastian Gripenbergin, Gustav Stjernvallin ja kapteeni Willebrandin. Majuri Schulman oli kiivas herra, joka joskus rintaman edessä heitti maahan kolmikulmaisen hattunsa ja »kirosi sekä suomeksi että ruotsiksi, niin että vaahto suuhun kohosi».

Kesäksi siirtyi pataljoona Luolaisten malmille ja Otto Fredrikille myönnettiin lomaa koko kesäksi. Hänen aikomuksensa oli lähteä nyk. Salon kauppalan luona olevaan Joensuun kartanoon, mutta sitä ennen hän pistäytyi tervehtimässä sukulaisiaan Arckenholtzeja Jokelan kartanossa Artjärvellä. Kartanon omisti kreivitär Glansenstierna. Siellä hän rakastui silmittömästi lankonsa sisareen Charlotte Arckenholtziin, joka myöhemmin oli naimisissa konsuli af Forselleksen kanssa. Vaikka avioliitto näiden välillä oli jo tekeillä, ei hän kyennyt sammuttamaan rakkauttaan. Vanha rouva Glansenstierna, joka oli huomannut hänen synkän mielentilansa, sanoi hänelle valittaen: »Jospa te olisitte edes kapteeni, niin kenties silloin voisin auttaa teitä». Viikon kuluttua lähti onnettomasti rakastunut Forsbyhyn, mukanaan hiuskiehkura, ainoa Charlotten suoma lohdutus. Porvoossa hän teetti onton kultasormuksen säilyttääkseen siinä kalliin muistonsa.

Joensuussa otettiin hänet vastaan vanhana ystävänä ja hänelle annettiin käytettäväksi kolme huonetta. Onnettomasta rakkaudestaan synkkänä hän piileskeli kolme päivää huoneissaan. Surunsa hän ilmaisi seuraavin sanoin: »Laiva myrskyssä ponnistelee, kareja pelkää, ei näe satamaa; usein merimies syleilee kalpeata kuolemaa. Siten minuakin tuska heittää ylös ja alas onnen aalloilla. Taivas, Sinä joka juoksuani johdat, etkö koskaan onnekseni kirkastu». Lopuksi vanha, helläsydämminen kreivitär, saatuaan tietää hänen sydänsurunsa, kehoitti häntä matkustamaan Jokelaan ja lupasi maksaa hänen matkansa.

Otto Fredrik lähtikin, mutta matkalla hän sai kuulla rakastamansa neiti Charlotten kihlauksesta af Forselleksen kanssa. Hän ei kuitenkaan uskonut sitä todeksi, vaan jatkoi matkaa Jokelaan. Vasta kun hän sinne tultuaan huomasi kultasormuksen lemmittynsä sormessa, menetti hän kaiken toivonsa. Paluumatkallaan hän Porvoossa vaihtoi sormuksen kultasydämeen ja kätki siihen hiuskiehkuran kantaen sitä sykkivän sydämensä kohdalla.

Toivoen parempaa vastaanottoa Karl-enolta Kytäjän suuressa kartanossa Nurmijärvellä kuin eno Kristofferilta, hän kävi tätä tervehtimässä. Mutta täällä oli kohtelu yhtä kylmää. Eno ei saapunut edes päivällispöytään. Hänen sisarensa Anne Sofia, joka asui talossa, ja taloudenhoitaja neiti Möller pitivät hänelle seuraa. Vasta iltapuolella hän tapasi enonsa, jota hän ei ollut nähnyt lähes kymmeneen vuoteen. Hän ei pyytänyt enoltaan rahaa, eikä tämä myöskään kysynyt, oliko hän sen tarpeessa. Täten osoitti eno Karl välinpitämättömyyttä hänen kohtalostaan. Enostaan nuori Armfelt erosi vieraana ja palasi Joensuuhun. Täältä vanha kreivitär lähetti hänet eno Kristofferin luo Gunnilaan kehoittaen häntä palaamaan, ellei kohtelu olisi oikeata.

Tällä kertaa vastaanotettiin hänet kuitenkin sangen ystävällisesti ja hän viipyi siellä viikon päivät.

Enemmän taipuvaisena tyhjäntoimitteluun kuin yksitoikkoiseen sotilaselämään anoi hän loma-ajan pidennystä seuraavan 1818-vuoden helmikuuhun. Koko tämän lomansa hän vietti Joensuussa. Sitten hän palasi Luolaisiin, jossa pataljoona sijaitsi, mukanaan Viurilan isännän G. M. Armfeltin veljenpoika, nuori kreivi Magnus Armfelt. Tämä oli tullut nimitetyksi aliupseeriksi samaan joukko-osastoon. Pataljoonan päällikkönä toimi kapteeni Aminoff ja komppanian päällikkönä Gyllenberg.

Pataljoonan ollessa Luolaisissa tapahtui Otto Fredrikin ja kapteeni Aminoffin välillä rettelö. Armfelt oli kieltänyt piikkipostia kutsumasta vahtia aseisiin pataljoonan päällikön esiintyessä »yötakissa tai siviilipuvussa». Suuttuneena Armfeltin omavaltaisesta käskystä kutsui Aminoff hänet luokseen ja kysyi: »Kuinka h-issä luutnantti rohkenee kieltää semmoista, mitä minä olen käskenyt? Tietääkö hän, mitä tuollaisesta uppiniskaisuudesta seuraa ja että minä panen luutnantin arestiin». Pelottomasti Armfelt viittasi ohjesääntöön, joka oikeutti hänet niin toimimaan. Aminoff tyyntyi ja kutsui riitatoverinsa päivällisille.

Ei täälläkään saattanut sankarimme unohtaa sydämensä lemmittyä. Koska toiveet lopullisesti olivat menneet, mursi hän kultasydämen ja heitti sen ulos ikkunastaan. Mutta synkkämielisenä ajatteli hän itsemurhaa ja lähti metsään aikoen päättää siellä onnettoman elämänsä. Hänen toverinsa epäilivät kuitenkin hänen aikeitaan, seurasivat hänen jälkiään, ja kun hän pysähtyi lataamaan pistooliaan, ottivat he häneltä aseen pois ja saattoivat hänet jälleen järkiinsä.

Pataljoonan upseereina mainitsee hän seuraavat aliluutnantit: kreivi de Geer, Gejtel, Ammondt, Paldani, Thitz, Tonnér, Theodor Gadding ja Blidberg sekä luutnantti vapaaherra Lybecker. Sotarovasti Lindeqvist toimi pappina.

Levoton nuorukainen ei viihtynyt kauankaan Luolaisissa. Hän möi toimensa aliluutnantti Arvid Wittfoothille 300 ruplasta ja lähti Turkuun. Täällä hän anoi vanhalta tuttavaltaan, silloiselta kenraali Spaldingilta siirtoa Petrovin rykmenttiin. Anomukseen myönnyttiin. Hänen uusi päällikkönsä eversti Kusmin, otti hänet ystävällisesti vastaan ja lausui Otto Fredrikin tervetulleeksi uuteen toimeensa. Mutta hänen oli hankittava uusia varustuksia. Hän kävi suomalaisten joukkojen komentajan kenraali Reuterskiöldin luona ja anoi pidätettyä palkkaansa, mutta kenraali sanoi hänen nyt tulevan sopimattomaan aikaan, sillä keisarin Suomeen tulo aiheutti paljon menoja.

Vanhalta suosijaltaan matami Grundstenilta sai hän kuitenkin lainaksi 150 ruplaa velkakirjaa vastaan. Otto Fredrik oli siten jälleen siirtynyt suuren Venäjän armeijan riveihin.

Seuraavassa numerossa selostamme hänen myöhempiä vaiheitaan kotimaassa ja Länsi-Venäjällä.


Viite

[1]   Forsbyn tehtaan johtaja Anders Johan Ståhlberg, joka 7.10.1817 vihittiin avioliittoon Märta Forsskåhlin kanssa. (Prof. K. Teräsvuoren tiedonanto).


Genos 6(1935), s. 45-57

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1935 hakemisto | Vuosikertahakemisto