GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Referat | Artikkelin loppu ]

Sukukirjan tekemisestä

Fil. maisteri Heljä Pulli, Helsinki

Sukukirjan tekemistä voidaan tarkastella erilaisista näkökulmista, joista esittelen erään. Tässä yhteydessä en puutu tietojen hankintamenetelmiin, tietokoneen käyttöön aineiston käsittelyssä enkä kirjan painatukseen liittyviin kysymyksiin. Tarkoituksena ei siis ole antaa täydellistä reseptiä sukukirjan tekemiseen, vaan pyrin tarkastelemaan eräitä seikkoja, jotka luultavasti tulevat kaikkien kirjan tekoa suunnittelevien eteen. Omat tutkimuskokemukseni ovat lähes yksinomaan talonpoikaissuvuista, joten mielessäni on ensisijaisesti maalaissuvun sukukirja.

Miten sukukirja määriteltäisiin? Ensinnäkin se on henkilöhistoriallinen tutkimus, jälkipolvitutkimus. Toiseksi se on paikallishistoriaa mikrotasolla, sillä se sivuaa tietyn suvun puitteissa paikkakunnan asutushistoriaa, muuttoliikettä, sosiaalisia nousuja ja laskuja, elinkeinoja, kulttuurielämää ja kunnallispolitiikkaa.


Esipolvitutkimus

Jälkipolvitutkimusta edeltää useimmiten esipolvitutkimus. Sen avulla löydetään ne esivanhemmat, joiden jälkeläisiä halutaan etsiä. Esi- ja jälkipolvitutkimuksessa käytetään samoja asiakirjoja ja noudatetaan samoja menetelmiä, vain suunta on erilainen: esipolvitutkimuksessa siirrytään nykyajasta menneisyyteen, jälkipolvitutkimuksessa menneisyydestä nykyaikaan. Koska esipolvitutkimus on usein sukukirjan edeltäjä, lienee muutama sana siitä paikallaan.

Esipolvitutkimuksia tehdään runsaasti. Tarvitsee vain katsoa Suomen sukututkijaluetteloa 1989, joka sekin sisältää vain pienen osan tutkimusten tekijöistä. Tutkimuksia julkaistaan kuitenkin sangen harvoin, lähinnä suvun piirissä tai sukututkijoitten yhdistysten julkaisuissa, joissa ne useimmiten ovat viiden polven esipolvitauluja. Näihin tauluihin mahtuu vain nimiä ja päivämääriä. Vaikka tutkijalla olisi koossa täydentäviä henkilötietoja, ne jäävät hänen arkistonsa kätköihin ja ehkä myöhemmin häviävät kokonaan. Esipolvien tutkijoitten kannattaisi harkita täyteläisempien tutkimusten julkaisemista vaikkapa monisteena tai pienenä painoksena. Silloin uurastus ei menisi hukkaan ja tällaisesta julkaistusta aineistosta olisi iloa ja hyötyä muillekin tutkijoille.


Jälkipolvitutkimus

Jälkipolvitutkimukset voitaisiin karkeasti luokitella seuraavasti:
- Sukuluettelo, jossa on nimiä ja päivämääriä, ehkä myös kotipaikkoja ja ammatteja. Tämä on »riisuttu malli», jonka saa kokoon suhteellisen helposti ja nopeasti.
- Sukukronikka tai -historiikki, jossa pääpaino on erilaisilla muistelmilla ja kuvauksilla suvun ja sen jäsenten vaiheista. Jälkipolvet esitetään usein suppeasti, sukuluettelon tapaan. Sukukronikka tai - historiikki edellyttää tekijältä jo melkoisia kirjallisia taipumuksia.
- Varsinainen sukukirja, jossa pääpaino on jälkipolvitutkimuksessa. Henkilöistä on elämäkerrallisia tietoja ja kirja voi sisältää kronikan tai historiikin luonteista aineistoa.


Elämäkerralliset tiedot

Talonpoikaissuvuissa on asiakirjoja ja kirjeenvaihtoa säilynyt ehkä korkeintaan sadan vuoden ajalta, monissa tapauksissa paljon lyhyemmältä ajalta. Tilattomien esipolvien osalta tilanne lienee vielä huonompi. Varsinkin vanhimmilta ajoilta ovat käytettävissä vain ne useinkin niukat tiedot, jotka löydetään arkistojen asiakirjoista.

Vaikka elämäkertatietoja olisi runsaastikin käytettävissä, niitä joudutaan tavallisesti tiivistämään ja rajoittamaan, jotta sukukirjan koko pysyisi kohtuuden rajoissa.


Tutkimustoimenpiteet

Sukukirjan teossa olisi periaatteessa noudatettava yleisiä tutkimuksen menettelytapoja suunnilleen seuraavasti:
- määritellään tutkimusongelma, tutkimuksen tarkoitus;
- laaditaan tutkimussuunnitelma: mitä tietoja kerätään ja miten;
- määritellään, miten tutkimustulokset esitetään.

Käytännössä tällaista teoreettista kaavaa tuskin sovelletaan. Aloittelevalla sukututkijalla ei useinkaan ole täsmällistä kuvaa siitä, mihin hän tutkimuksessaan tähtää. Tavallisesti aluksi etsitään esipolvia omaksi ja sukulaisten huviksi. Mutta kun aineistoa ajan mittaan karttuu, voi mieleen tulla tulosten julkaiseminen tavalla tai toisella.


Perimätieto ja asiakirjatieto

Monissa suvuissa kerrotaan tarinoita suvun tai sukunimen alkuperästä, jonkun esivanhemman teoista tai muista sattumuksista. Vaikka todellisen perimätiedon pohjalla on yleensä jokin tositapahtuma, on muistitieto varsin harvoin säilynyt virheettömänä edes vuosikymmeniä, puhumattakaan vuosisadoista.

Sukututkimuksen on perustuttava asiakirjatietoihin, oikeaksi todistamaton perimätieto ja tarinat, jotka itsessään ovat hyvinkin hauskoja, on esitettävä sukukirjassa selvästi erillään tosiasioista, asiakirjatiedoista. Myös asiakirjoissa voi olla virheellisiä tietoja, mutta ne ovat kuivia ja asiallisia, ja oikaisu saattaa löytyä toisesta asiakirjasta.


Taulujen ja henkilöitten numerointi

Voidaan sanoa, että numerointijärjestelmä on makuasia. Lukijan kannalta mahdollisimman selkeä ja yksinkertainen järjestelmä olisi paras.

Suomen Sukututkimusseuran julkaisuissa käytetty järjestelmä lienee sukukirjoissa tavallisin. Siitä selviää helposti sukupolvi ja numerosarjat ovat lyhyitä. Numerosarjoja lyhentää osaltaan se, että kukin taulu käsittää yhden perhekunnan. Pieninä kuolleet, naimattomat ja lapsettomat lapset sisältyvät vanhempiensa tauluihin.

Tavallisesti numerointi tapahtuu pystysuoraan, jolloin kaikki jälkeläiset yhdessä alenevassa linjassa tulevat peräkkäin joko nykyaikaan tai sukuhaaran sammumiseen asti. Esim.


Taulut voidaan numeroida myös vaakasuoraan, ts. sisarusten taulut tulevat peräkkäin, seuraavassa sukupolvessa sisarusten lapset jne. Esim.


Vaakasuora numerointi sopii erityisen hyvin silloin, kun sukukirja julkaistaan kahdessa osassa, jolloin ensimmäisessä osassa ovat viitteet toisen osan tauluihin.

Viime vuosina on lisääntyvästi käytetty erilaisia numerosarjoja henkilöitten tunnuksina myös sukukirjoissa ja -luetteloissa. Osasyynä lienee lisääntynyt tietokoneitten käyttö. Esim. A 226151; A 22623214; A 2210.312321.

Lukijan kannalta pitkät numerosarjat ovat hankalia. Lukemista häiritsee, kun varsinkin myöhempien polvien kohdalla on jatkuvasti tarkistettava, mitä mikin numero tarkoittaa. Numerosarjojen suunnittelu tuottaa epäilemättä tekijälleen luovan työn iloa, mutta herää kerettiläinen ajatus, että hän ei ole ajatellut tutkimuksen lukijoita.

Joissakin tutkimuksissa perheen lapsille on merkitty juokseva numero, tavallisesti 1., 2., 3. jne. On kysyttävä, mitä välttämätöntä tietoa lasten järjestysnumerot antavat. Ainakaan niiden poisjättäminen ei haittaa tekstin luettavuutta.

Eri avioliitoista syntyneitten lasten numerointi vanhempien taulussa auttaa sen sijaan ensi silmäyksellä selvittämään, kuka puolisoista on esiäiti. Esim. 1. Maria, 1. Anna, 2. Matti, 3. Anna, 3. Heikki.

Käytettiinpä mitä numerointijärjestelmää tahansa, on polveutumisen seuraaminen pelkästään taulujen avulla vaikeaa.

Sen vuoksi sukukirjassa pitäisi olla yksinkertaiset viivataulukot (vrt. esimerkit edellä) tai muunlaiset kaaviot polveutumisen ja sukulaisuussuhteiden havainnollistamiseksi.


Aineiston kerääminen ja henkilörekisterilaki

Vuonna 1988 voimaan tullut henkilörekisterilaki rajoittaa arkaluonteisten tietojen keräämistä ja tallettamista rekisteriin. Lakia on tarkasteltu sukututkimuksen kannalta Genoksen nro:ssa 1/1988 (Johan Bärlund: Henkilörekisterilaki ja sukututkimus).

Sukututkijan eettisiin ohjeisiin kuuluu, että on pysyttävä totuudessa, mutta toisaalta on oltava hienotunteinen. Tähän sopivat Hamletin sanat Cajanderin käännöksen mukaan: »Vaikka nyt lujasti ja vakavasti kaiken tämän todeksi uskon, en kuitenkaan katso soveliaaksi, että sitä näin kirjaan pannaan.»

Hienotunteisuuden rajaa voidaan joutua arvioimaan tapaus tapaukselta. Jonkinlaisena yleisohjeena voidaan pitää sitä, että pyydetään sukukirjaan tulevia henkilöitä tarkistamaan itseään ja perhettään koskevat tiedot. Kaukaisemman menneisyyden tapahtumien kertomisesta päättää kirjan kirjoittaja. Kenen mielenrauhaa häiritsisi enää isoisoäidin avioton lapsi tai isoisoisän saamat sakot luvattomasta viinan myynnistä vuoden 1866 lain jälkeen, kaukaisemmista ajoista puhumattakaan?


Suku- ja etunimien kirjoitustapa

Kun kysymyksessä on suomenkielinen seutu ja suomenkielinen suku, on suosituksena sekä historiantutkijoille että sukututkijoille, että sukunimistä käytetään nykyistä muotoa ja etunimistä nykyistä normaaliasua, jos paikallisesta käytännöstä ei ole tietoa. (T. Piiroinen (toim.): Historian etunimistöä. 1967; T. Alanen: Vanhan rahvaan etunimien kirjoittamisesta. Kielikello 4/1987.)

Tässäkin on syytä ajatella lukijoita, jotka eivät tiedä vanhojen asiakirjojen kirjoitustavoista. Jos esim. isoisä on ollut Matti Kähkönen ja hänen isoisänsä nimi on asiakirjoissa »Matts Kächköin», on aivan luonnollista »suomentaa» tämä nimi Matti Kähköseksi, kuten se on puhekielessä ollut.

Jos sukunimestä on asiakirjoissa erilaisia kirjoitustapoja, voi sukukirjaan tehdä erillisen katsauksen nimen kirjoitustavasta kautta aikojen. Etunimien kirjoitustavoista voi laatia vaikkapa aakkosellisen luettelon.

Kun nimistä on puhe, on mainittava, että sukukirjassa, sukuluettelossa tai esipolvitutkimuksessa pitää olla aakkosellinen henkilöhakemisto.


Sukukirjan laajuus

Mistä sukupolvesta jälkipolvitutkimus aloitetaan? Keitä otetaan mukaan sukukirjaan?

Jälkipolvitutkimus voidaan aloittaa esim. neljännen polven esivanhemmista tai siitä sukupolvesta, josta saadaan katkeamaton yhteys nykyaikaan. Usein polku menneisyyteen päättyy isonvihan jälkeisiin vuosiin, 1720-luvulle. Isoavihaa edeltävältä ajalta on kirkonkirjoja vain harvoista seurakunnista. Henkikirjoissa mainitaan vain henkirahan maksajat, joiden sukulaisuussuhteet olivat verottajalle toissijainen asia. Maakirjoissa taas mainitaan vain yksi veronmaksaja tilaa kohti. Lisäksi maakirjat jäivät ajastaan jälkeen Ruotsiin kuuluneessa Suomessa 1570-luvulta lähtien. Tuomiokirjoista voidaan satunnaisesti löytää sukulaisuutta koskevia tietoja.

Kun asiakirjatiedot vanhemmilta ajoilta ovat puutteellisia tai ristiriitaisia, tulee sukupolvien ketjuun heikkoja kohtia. Epäsuorat todisteet voivat viitata siihen, että esim. asiakirjoissa esiintyy ennen isoavihaa henkilöitä, jotka ovat sukua 1720-luvun henkilöille, mahdollisesti esivanhempia suoraan ylenevässä polvessa. Lopulliset todisteet kuitenkin puuttuvat. Tällöin näyttää käyttökelpoiselta ratkaisulta, että nämä todennäköiset esipolvet tai esisukulaiset käsitellään erikseen ja taulut aloitetaan vasta siitä polvesta, josta lähtee varma sukujohto. On parempi puhua todennäköisyydestä, kuin väittää varmaksi sukulaisuussuhdetta, josta ei ole täyttä varmuutta.

Sukukirjan laajuuteen vaikuttaa mitä suurimmassa määrin se, keitä otetaan mukaan. Aikaisemmin sukukirjat olivat agnaattisia, ts. kirjaan otettiin vain miesten, nimenkantajien jälkeläiset. Nykyään tehdään yhä enemmän myös kognaattisia tutkimuksia, ts. otetaan mukaan jälkeläiset sekä miehen että naisen puolelta. Kognaattista tutkimusta puoltaa ajatus sukupuolten tasa-arvosta. Se voi kuitenkin aiheuttaa käytännöllisiä ongelmia. Jos jälkeläistö on hyvin laaja, sukukirja voi paisua suhteettoman suureksi ja viedä paljon odotettua enemmän aikaa.

Tähän ongelmaan on erilaisia ratkaisuja. Suunniteltu kognaattinen tutkimus supistetaan, vaikka kesken aineiston keruun, osittain kognaattiseksi vähentämällä tyttärien jälkeläisten mukaan ottamista sopivaksi harkitulla tavalla. Eri sukuhaaroista voidaan julkaista erilliset sukukirjat. Tutkimus voidaan lopettaa esim. 1930-luvulla syntyneisiin lapsiin, jolloin henkilörekisterilain aiheuttamat ongelmat ovat vähäisempiä.

Jos jonkun suvun jäsenen, lähinnä naisen, jälkeläiset sisältyvät johonkin aikaisemmin julkaistuun tai tiettävästi tekeillä olevaan sukukirjaan, on yksinkertaisinta vain viitata hänen kohdallaan ko. teokseen. Näin vältetään samojen henkilötietojen julkaiseminen useissa sukukirjoissa. Laajoja lainauksia toisesta teoksesta ei ole suotavaa tehdä ja lainattaessa on lähde aina mainittava.

Georg Luther on tarkastellut suvun rajausta monelta kannalta kirjoituksessaan »Näkökohtia tutkittavan suvun rajauksesta» (Genos 3/1985). Tähän artikkeliin tutustuminen on suositeltavaa sukukirjan tekoa suunnitteleville.


Käsikirjoituksen tarkistus

Kun käsikirjoitus on valmis, kirjoittajan olisi ensin itse luettava se kriittisesti aivan kuin se olisi toisen kirjoittamaa tekstiä. Sen jälkeen luettavuutta voi testata niin, että käsikirjoituksen lukee joku suvun jäsen, joka on sukututkimuksen kannalta maallikko. Jos mahdollista, käsikirjoituksen voi antaa lisäksi jonkun sukututkimuksen asiantuntijan luettavaksi. Tällä tavoin mahdolliset asia- ja kauneusvirheet voidaan saada korjatuiksi ennen painatusta.

Vaikka itsekritiikki on sukukirjan tekijälle hyväksi, sille on kuitenkin asetettava rajat. Asiat voi aina esittää toisilla sanoilla. Mutta jos jatkuvasti korjaa ja kirjoittaa uudelleen, ei saa koskaan mitään valmiiksi. Ei mikään kirja, ei sukukirjakaan, ole täydellinen. Ainakaan painovirheiltä ei voi välttyä. Tärkeintä olisi, että vältettäisiin pahat asiavirheet.


Sukukirjan malleja

Ensikertalainen esi- tai jälkipolvitutkimuksen kirjoittaja voi kaivata malleja. Esipolvitutkimuksen malleja on vähän, mutta sukukirjojen suhteen tilanne on toinen. Nykyään ei kenenkään tarvitse aloittaa tyhjästä, sillä erityyppisiä tutkimuksia on julkaistu runsaasti sekä painettuina että monistettuina.

Viimeistään silloin, kun aletaan ajatella sukukirjan julkaisemista, on syytä ryhtyä tutustumaan aikaisempiin julkaisuihin. Perusmalleina voidaan pitää Suomen Sukututkimusseuran julkaisuja kuten Genosta, vuosikirjoja ja Uutta sukukirjaa. Mutta muitakin sukukirjoja kannattaa tutkia. Niistä näkee, miten eri sukututkijat ovat ratkaisseet eteensä tulleita ongelmia ja niistä voi saada vihjeitä omien tutkimusongelmien ratkaisemiseen. Vaikka jokainen suku on yhtä yksilöllinen kuin yksittäinen suvun jäsen, ovat monet tutkimuksen ja kirjan kokoonpanon ongelmat kuitenkin yhteisiä.


Sukukirja ja sukuseura

Sukukirjan kustantajana on usein sukuseura. Sukuseurassa saattaa herätä ajatus, että kirjaan pitää sisällyttää seuran toimintaa koskevia tietoja. Tällaiseen ratkaisuun on joissakin kirjoissa päädytty.

Kannattaisi kuitenkin miettiä, onko aiheellista yhdistää sukukirjaa, joka on henkilöhistoriallinen tutkimus ja sukuseuran historiikkia tai muuta aineistoa, joka koskee järjestötoimintaa. Nähdäkseni olisi selkeintä pitää nämä kaksi aihepiiriä erillään tai ainakin sukuseuraa koskevan aineiston pitäisi olla omana osastonaan eikä hajoitettuna sinne tänne sukututkimusaineiston lomaan.


Kenelle sukukirja tehdään?

Sukukirja, kuten muukin kirjallisuus, tehdään lukijoille. Sukukirjan lukijat ovat suurelta osalta tietyn suvun jäseniä, jotka eivät tiedä sukututkimuksesta mitään. Toisaalta tekijä varmaan toivoo muiden sukututkijoiden tutustuvan hänen aikaansaannokseensa. Sukukirjan kirjoittajan olisi siis pidettävä molemmat kohderyhmät mielessään.

Sukukirja ei ole, eikä sen tarvitsekaan olla, helposti sulavaa iltalehden tekstiä. Erityisesti taulut, kirjan olennainen osa, ovat hitaasti ja ajatuksella luettavia, jos todella haluaa paneutua suvun henkilöhistoriaan. Kirjan tekstiosa voi sisältää monenlaista aineistoa sen mukaan, mikä tekijän mielestä on tarpeellista tai muuten julkaisemisen arvoista.


Lopuksi

Sukukirja tehdään yleensä vain kerran. Siihen voidaan myöhemmin laatia täydennysosia, mutta perusteos on ainutkertainen. Sen vuoksi kannattaa käyttää aikaa ja vaivaa sen kokoamiseen ja kiinnittää huomiota myös ulkoasuun ja painotyöhön. Onhan sukukirja eräänlainen kunnianosoitus ja muistomerkki esivanhemmillemme, joiden olemassaolo on ollut välttämätön, jotta me olisimme olemassa.


Referat

Heljä Pulli: Att göra en släktbok. Författaren redogör för sätt att lägga upp en släktbok med alternativ tabell- och personnumrering, insamling av material, ortografi och framställningssätt.


Genos 61(1990), s. 97-102, 118

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1990 hakemisto | Vuosikertahakemisto