GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Referat | Artikkelin loppu ]

Aviottomien lasten isien jäljittäminen

Fil. maist. Terhi Nallinmaa-Luoto, Vantaa

Useimmat sukututkijat, jotka ovat päässeet esivanhempiaan etsiessään vähintään viisi sukupolvea taaksepäin, ovat löytäneet tästä joukosta yhden tai useamman avioliiton ulkopuolella syntyneen. Monet ovat löytäneet au-lapsia ajallisesti paljon lähempääkin, mikä ei ole ihme, sillä vaikka avioliiton ulkopuoliset seksuaalisuhteet oli kriminalisoitu keskiajalta vuoteen 1894 asti, avioliiton ulkopuolella syntyi varsinkin 1800-luvulla melko paljon lapsia. Mahdollisuudet au-lapsen isän selvillesaamiseen vaihtelevat paljon sekä tapauksesta että vuosisadasta riippuen ja perustuvat etupäässä juuri siihen, että avioliiton ulkopuoliset sukupuolisuhteet oli kriminalisoitu.

Ruotsin keskiaikaiset maakunta- ja kaupunkilait, jotka olivat voimassa Suomessakin, määräsivät 40 markan sakon miehelle, joka vietteli neitsyen. 1500-luvun sakkoluetteloissa esiintyykin tietoja miehistä, joita on sakotettu neidon makaamisesta, salavuoteudesta ja joskus harvoin aviorikoksestakin, ja ainakin Satakunnassa sakotettiin salavuoteudesta toisinaan myös naisia. Todennäköisesti kaikista näistä suhteista oli syntynyt lapsi, mutta sitä ei sakkoluetteloissa yleensä mainita. Sakkoluetteloista voi siis parhaassa tapauksessa löytää tiedon kaukaisten esivanhempiensa syyllistymisestä siveysrikokseen.

Mahdollisuudet au-lasten isien löytämiseen alkavat käytännössä 1600-luvulla tuomiokirjojen mukana. Aluksi kirkkoherrat ja myöhemmin nimismiehet haastoivat virkansa puolesta aviottomien lasten äidit käräjiin, joissa heiltä kysyttiin, kuka oli lapsen isä. Viranomaisten aktiivisuus tässä suhteessa vaihteli ja näyttää kasvaneen 1600-luvun loppua kohti. Varsin monessa tapauksessa lapsen isä tai ainakin äidin nimeämä isäehdokas oli tiedossa jo ennen käräjiä, joihin mies haastettiin yhtaikaa naisen kanssa.

Miehellä oli tietenkin mahdollisuus kiistää isyytensä, mutta yllättävän monissa tapauksissa hän myönsi sen ilman muuta. Kyseessä oli tällöin kahden naimattoman henkilön suhde, joka lienee ollut koko kylän tiedossa, siis ainakin jonkin aikaa jatkunut seurustelusuhde. Jotkut miehistä tosin poistuivat paikkakunnalta hyvissä ajoin, eikä heitä koskaan saatu oikeuden eteen. Näissä tapauksissa ei tietysti isästäkään ole varmuutta.

Sakotuskäytäntö vaihteli 1600-luvulla paikkakunnittain; tavallista oli tuomita salavuoteuteen syyllistynyt mies joko 3 tai 40 markan ja nainen 3 markan sakkoon. V. 1694 määrättiin lopulta ensikertaisesta salavuoteudesta miehelle 10 ja naiselle 5 hopeatalarin sakko sekä kirkollinen häpeärangaistus. Uusiminen kaksinkertaisti ja kolmas kerta kolminkertaisti sakot. Mies, joka ei jaksanut maksaa sakkojaan, joutui varojen puutteessa kärsimään kujanjuoksun ja nainen piiskauksen käräjätuvan oven edessä.

Monet miehet kuitenkin kiistivät isyytensä. Tuomioistuin saattoi kuitenkin määrätä heidät vahvistamaan syyttömyytensä valallaan. Ennen vuotta 1695 oli myös mahdollista määrätä rikoksesta epäilty hankkimaan valanvahvistajat eli vannomaan »itse kuudentena» tai »itse kahdentenatoista», ettei ole syyllistynyt kyseiseen rikokseen. Sanonta tarkoitti, että siinä mainittu määrä hyvämaineisia henkilöitä vannoi uskovansa syytetyn syyttömyyteen. Valanvahvistajien käyttö kiellettiin v. 1695, koska oli aina olemassa vaara, että valanvahvistajat tahtomattaan joutuivat osallisiksi väärään valaan. Väärän valan tekijän uskottiin joutuvan kuoltuaan kadotukseen, ja useimmat ihmiset pelkäsivät tätä mahdollisuutta suuresti. Usein sattuikin, että mies, joka oli määrätty vannomaan syyttömyytensä salavuoteuteen, tekikin valan sijasta tunnustuksen ja myönsi olevansa lapsen isä.

Ellei isäksi ilmoitettu mies myöntänyt isyyttään, saattoi tuomioistuin käyttää eräänlaisena aihetodisteena sitä, että nainen oli synnyttäessään nimennyt isäksi tietyn miehen. Asiasta kuultiin todistajina synnytyksessä läsnäolleita naisia. Synnytyshetkellä lausuttua tunnustusta pidettiin uskottavana, koska ajateltiin, että kuolemansa hetkellä ihminen puhuu totta - ja aviottomat synnyttäjät, jotka useimmiten olivat ensikertalaisia, tunsivat ankarissa ja ennen kokemattomissa kivuissaan kuolevansa siihen paikkaan.

Au-lapsia syntyi silloin tällöin myös aviorikoksista. Kaksinkertainen huoruus, jossa molemmat osapuolet olivat naimisissa, tuli harvoin ilmi ja lienee todellisuudessakin ollut harvinainen. Tavallisimpia aviorikoksia olivat naimisissa olevien miesten suhteet naimattomiin naisiin. Maanlain täydennykseksi otettiin v. 1608 Mooseksen laista otteita, joiden mukaan aviorikokset oli rangaistava kuolemalla, mutta pian sen jälkeen annetuissa asetuksissa tehtiin mahdolliseksi muuttaa kuolemanrangaistus sakoiksi, ja ennen pitkää tästä tuli käytäntö. Aviorikossakot olivat jo niin korkeita, että tavallisilla kansanihmisillä ei juuri ollut varaa niiden maksamiseen, vaan he joutuivat kuittaamaan ne kujanjuoksulla tai piiskauksella.

Koska aviorikoksesta rangaistiin naimatontakin osapuolta ankarasti, saattoivat naimattomat au-äidit toisinaan nimetä lapsensa isäksi naimattoman miehen, vaikka todellinen isä olisikin ollut naimisissa. Parhaiten tämä kävi päinsä silloin, kun isäksi nimetty oli poissa paikkakunnalta, esimerkiksi sodassa. Jos hänet saatiin käräjiin ja hän kielsi siellä isyytensä ja vielä vahvisti syyttömyytensä valallaan, joutui lapsen äiti kärsimään yksinään rangaistuksen ja jäämään vaille elatusapua, jota aviottomien lasten isät v. 1695 annetun asetuksen mukaan voitiin tuomita maksamaan, mutta äidin saama rangaistus oli joka tapauksessa paljon lievempi kuin jos hänet olisi tuomittu makaamisesta naimisissa olevan miehen kanssa 40 hopeatalarin sakkoon.

Jos nainen näissäkin olosuhteissa ilmoitti lapsensa isäksi naimisissa olevan miehen, ilmoitusta voi kohtalaisella todennäköisyydellä pitää todenmukaisena. Asiaa voi toisaalta mutkistaa se, että naimisissa olevalla miehellä oli tavallista suurempi kiusaus kiistää isyytensä ja jopa tehdä väärä vala.

Vuoden 1734 laki muutti salavuoteudesta määrättyjä rangaistuksia vain siinä suhteessa, että sakkojen muuntorangaistuksiksi tulivat kujanjuoksun ja piiskauksen tilalle ensikertalaisille miehille 14 ja naisille 7 päivän vankeus. Aviorikoksesta tuomitut kansanihmiset joutuivat varojen puutteessa edelleen kärsimään ruumiillisen rangaistuksen. Säätyläisiä niihin ei alistettu, vaan he pääsivät ilmeisesti vesileipävankeudella, elleivät rahat riittäneet sakkojen maksuun. Tutkimatta on, mitä muuntorangaistusten lieveneminen vaikutti miesten alttiuteen tunnustaa isyytensä.

V. 1779 annetussa asetuksessa säädettiin lopulta, ettei au-äidin tarvinnut ilmoittaa oikeudessa lapsensa isää, ellei hän itse sitä halunnut. Tämä säädös vaikeuttaa huomattavasti aviottomien lasten isien löytämistä, vaikka aikaisemminkin oli tietysti ollut mahdollista nimetä isäksi väärä mies ja vaikka lapsen isä oli syystä tai toisesta jätetty joskus aikaisemminkin ilmoittamatta. Mikäli äiti halusi isän maksavan lapselle elatusta, isä tietysti nimettiin oikeudessa - ellei hän sitten tehnyt naisen kanssa yksityisesti sopimusta »lapsenruokon» maksamisesta.

Edelläolevasta käy ilmi, että aviottomien lasten isiä kannattaa ensi sijassa etsiä tuomiokirjoista. Ennen 1810-lukua ei rippikirjoista yleensä käy ilmi, oliko au-äitiä sakotettu salavuoteudesta. Au-lapsen synnyttäjä joutui oikeuteen säännöllisesti vasta synnytyksen jälkeen, tavallisesti n. 1-2 vuoden kuluessa lapsen syntymästä, joten tuomiokirjat kannattaa käydä läpi suunnilleen tältä ajanjaksolta. Renovoitujen tuomiokirjojen lopussa on usein sakkoluettelo, jonka avulla juttu löytyy helpommin kuin paksuja niteitä selailemalla.

Rippikirjoihin ilmestyy 1810-luvulla erilaisia huomautuksia sisältävä sarake »Anmärkningar», johon merkittiin mm. seurakuntalaisten käräjillä saamat tuomiot. Jos au-äidin kohdalle on kirjoitettu »pliktat (sakfälld, pliktfälld, bötfälld) för lönskaläge (lägersmål)» ja mainittu käräjien päivämäärä tai ainakin vuosiluku, pitäisi jutun löytyä tämän viitteen avulla. Riippuu täysin tapauksesta, onko lapsen isä mainittu tuomiokirjassa vai ei; ainakin vielä 1830-luvulla on miehiäkin silloin tällöin sakotettu salavuoteudesta. Jos taas äidin kohdalla lukee vain »absolverad för lägersmål (lönskaläge)» eli ripitetty salavuoteudesta, ei juttu syystä tai toisesta ole lainkaan ollut käräjillä, vaan seurakunnan pappi on nuhdellut äitiä yksityisesti sakaristossa ja julistanut tälle synninpäästön kirkkokäsikirjan kaavan mukaan kahden kirkkoneuvoston jäsenen läsnäollessa. Seurakunnissa pidettiin 1800-luvulla erityistä ripitettyjen kirjaa, johon nämä toimitukset merkittiin, mutta havaintojeni mukaan niihinkään ei tehty merkintää aviottoman lapsen isästä.

Ellei lähteistä löydy selvää tietoa au-lapsen isästä, on toisinaan mahdollista tehdä päätelmiä siitä, kuka tai mistä piireistä tämä todennäköisesti saattaisi olla. Päättely on tietenkin tuloksiltaan epävarmaa, mutta houkuttelevaa. 1800-luvun alkupuolella ei ollut kovin tavatonta, että säätyläisväestöön kuuluva poikamies eli vihkimättömänä yhdessä rahvaaseen kuuluvan emännöitsijänsä kanssa, joka synnytti isännälleen useita lapsia. Lain mukaan nämä avoparit olisi tullut vetää sekä oikeuteen että kirkkoneuvoston nuhdeltaviksi, mutta käytännössä ei näin tehty aina edes naisten kohdalla. Jos kirkonkirjoista löytyy tällainen säätyläismiehen emännöitsijä, jolla on useita au-lapsia ja joka on asunut samassa talossa vuosia joutumatta kertaakaan salavuoteudesta oikeuteen, on syytä epäillä, että hänen lastensa isä oli talon isäntä. Mikäli kirkkoneuvoston pöytäkirjat ovat säilyneet, voisi tietysti käydä ne läpi nähdäkseen, onko tapauksesta edes keskusteltu sen kokouksissa. Jos taas piika, joka vaihtoi vuosittain palveluspaikkaa, sai jossakin talossa asuessaan lapsen, ei oikeastaan voida muuta kuin todeta, että lapsen isä oli siellä, missä piikakin oleskeli n. 9 kk aikaisemmin - mies saattoi olla hänen edellisen palveluspaikkansa isäntä, poika, renki, naapurin poika tai renki tai joku muu mies, jonka hän jostakin muusta yhteydestä tunsi.

Au-lapsista alettiin 1800-luvulla käyttää äidinnimeä puuttuvan isännimen sijasta. Toisinaan kirkonkirjoissa Annanpoikana kulkenut poika muuttuukin yhtäkkiä Matinpojaksi. Kirkkoherralla on tällöin ollut jokin peruste merkitä au-lapselle patronyymi; isä on mahdollisesti tunnustanut lapsen tai äiti on saanut papin vakuuttuneeksi siitä, kuka on oikea isä. Jos äiti onkin mennyt naimisiin Matti-nimisen miehen kanssa, kyseessä voi olla hänen au-lapsensa isä, mutta myös mies, joka syystä tai toisesta on ottanut lapsen nimiinsä. Seuraamalla sekä miehen että naisen vaiheita huolellisesti rippikirjaniteestä toiseen voi löytää viitteen siitä, kummasta tapauksesta todennäköisimmin on kysymys. Rahvaanmiehet ja -naiset esiintyivät Länsi-Suomen maaseudun kirkonkirjoissa vielä 1800-luvullakin yleisesti vain etunimellään ja patronyymillään. Vähitellen heillekin alettiin antaa sukunimiä. Jos au-äidin lapselle on merkitty sukunimi, jota äidillä ei ole, herää helposti kysymys, onko se sama kuin isän nimi. Mikäli lapselle samalla kertaa on merkitty myös patronyymi ja mikäli esim. samasta kylästä löytyy sopivanniminen mies, tuntuu uskottavalta, että kyseessä todella on oikea isä. Aina ei kuitenkaan näin ole. Tutkin kerran tapauksen, jossa au-äidin pojalle oli aikamiehenä 1830-luvulla merkitty sukunimi, eri nimi kuin äidillä oli ollut. Pojan sukunimi oli sama kuin naapuripitäjän papilla, mutta samaa nimeä esiintyi useilla muillakin eri suvuilla. Tarkempi tutkimus osoitti, että samalla äidillä oli toinenkin avioton poika, joka hänkin otti aikamiehenä saman sukunimen kuin veljensä. Hän oli kuitenkin syntynyt pari vuotta mainitun naapuripitäjän papin kuoleman jälkeen eikä siis voinut olla tuon papin poika. Äidin elinympäristöstä ei löytynyt mitään muuta viitettä siitä, kuka tai ketkä olisivat olleet hänen poikiensa isät. Tulin siihen lopputulokseen, että pojat olivat luultavasti ottaneet yhteisestä sopimuksesta sukunimen peittääkseen aviottoman syntyperänsä ja valinneet tällöin nimen, jota he olivat kuulleet käytettävän ehkä parillakin paikkakunnalla ja joka muuten tuntui sopivalta.


Referat

Terhi Nallinmaa-Luoto: Att spåra utomäktenskapliga barns fäder

Möjligheterna att få reda på fäderna till utomäktenskapliga barn baserar sig närmast på det faktum, att utomäktenskapliga förbindelser var kriminaliserade från medeltiden ända fram till 1894. I praktiken vidtar möjligheterna att fastslå utomäktenskapligt faderskap på 1600-talet samtidigt med domböckerna, för att de berörda barnaföderskorna instämdes till tinget och där utfrågades om vem barnafadern var. Om den av modern som far utpekade mannen var på förhand känd, instämdes också han till tinget samtidigt med modern. Om mannen förnekade faderskapet, kunde rätten fordra honom att med ed fria sig, före 1695 även med tillhjälp av edsvittnen. Enligt förordning av år 1779 behövde modern ej uppge faderns namn, om hon inte krävde försörjningsunderstöd av denne.

I kolumnen Anmärkningar antecknades fr.o.m. 1810-talet i kommunionböckerna de domar församlingsmedlemmarna ådragit sig. För en utomäktenskaplig moder innebar detta i allmänhet anteckningen »pliktat (sakfälld, bötfälld) för lägersmål (lönskaläge)», ofta även årtal och ofta tingsort. Målet kan uppsökas i domboken med hjälp härav. Om kommunionboken har en anteckning »absolverad för lönskaläge», har den utomäktenskapliga modern skriftat för sitt lägersmål och faderns namn är i dessa fall inte utskrivna i skriftermålsboken.

Under 1800-talet var det inte ovanligt, att en ungkarl av ståndspersonsklassen som ogift sammanlevde med sin hushållerska ur allmogen, som födde honom flere barn. Dessa fall fördes sällan inför rätta.

På 1800-talet började man använda moderns namn i stället för det felande fadersnamnet. Om modersnamnet plötsligt i kyrkböckerna ersatts av patronym, är det troligt att faderskapet på sätt eller annat fastslagits; i vissa fall har modern gift sig, och mannen har upptagit barnet under sitt namn. Om ett utomäktenskapligt barn bär ett annat släktnamn än modern, kan det vara faderns namn, men det kan också vara ett som fullvuxen självmant antaget namn, kanske för att dölja att fadersnamnet saknas.


Genos 62(1991), s. 176-179, 192-193

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Referat ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1991 hakemisto | Vuosikertahakemisto