GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Viitteet | Referat | Artikkelin loppu ]

Rahvaan nimet asiakirjoissa

Fil.kand. Timo Alanen, Somero

Aina 1800-luvun loppupuolelle saakka Suomessa asiakirjat laadittiin vieraalla kielellä; ne kirjoitettiin tavallisesti joko latinaksi, ruotsiksi, venäjäksi, saksaksi tai ranskaksi. Kun suomea ei käytetty, piti suomea puhuneen väestön nimet tavalla tai toisella muuttaa asiakirjaan sopiviksi, nimet ikään kuin istutettiin uuteen vieraaseen kasvupaikkaan. Nyt pitäisi selvittää, miten kansanomaisille nimille on käynyt, kun ne on merkitty paperiin. Tämmöisen selvittelyn pääongelma on se, että vanhasta suullisesta kansanomaisesta nimistöstä on säilynyt vähän tietoa. Tarkastelen etunimien, patronyymien ja oletettujen talonnimien merkitsemistä. Sukunimet rajaan ongelman monihaaraisuuden vuoksi tämän esityksen ulkopuolelle.


Etunimet

Nimistöntutkimuksen termistössä etunimellä tarkoitetaan yleensä ristimänimeä tai pakanuudenaikaista kastenimeä. [1] Seuraavassa luen etunimiksi virallisluontoisten etunimien lisäksi erityisesti kansan käyttämät nimien puhuttelumuodot, joiden avulla ihmiset arkitilanteessa on toisistaan erotettu; esimerkiksi Jaskan ja Jaakon käsittelen etuniminä.

Asiakirjoihin suomalaiset etunimet merkittiin tavallisesti muukalaistetussa asussa: Jaakko kirjoitettiin asiakirjoihin Jacobiksi.

Hämeen vanhimmista maakirjoista ja muista veroluetteloista olen kansanomaisten nimien muuntamistapojen selvittämiseksi poiminut samaa henkilöä tarkoittavien talon isäntien nimien kirjoitusmuotoja. Aluksi muutama nimisarja:

Asikkalan Viitailan neljänneksen Kurhilan kylästä ovat seuraavat maininnat:

Ieppe Iönson, 1539, VA 3668: 39
iacob ionson, 1544, VA 3684: 47
Jacob Jönsson, 1545, VA 3689: 30
Jacob iönsson, 1546, VA 3692: 18

Kalvolan Kutisten neljänneksen Unosten, myöhemmästä Saviniemen kylästä on seuraava sarja:

Caup Ionson, 1539, VA 3668: 89
iacop Jonson, 1543, VA 3679: 109
iacop ionson, 1544, VA 3684: 106
Jacop Ionsson, 1545, VA 3689: 95
Jacop iönsson, 1546, VA 3692: 51v

Lopen Herajoen neljänneksen Launosten kylästä on seuraava:

dionisius Nilson, 1539, VA 3668: 125
deonisius nilson, 1543, VA 3679: 144
dionisius nilsson, 1544, VA 3684: 148
Nisius nilsson, 1546, VA 3692: 73
Nisius nilsson, 1548, VA 3702: 8

Näytteistä selviää, että nimisarjoissa on vaihtelua: henkilön nimeä ei suinkaan aina ole merkitty asiakirjaan samalla tavalla. Miten tämä vaihtelu sitten pitäisi ymmärtää ja selittää.

Totunnaisesti on sanottu, että »keskiaikaisissa asiakirjoissa suomenkieliset nimet on kirjoitettu täysin sattumanvaraisella tavalla». »Tähän on kaksikin syytä. Ensinnäkin jokaiselta asiakirjan laatijalta, oli hän sitten pappi tai kruununkirjuri, puuttui tykkänään suomen kielen kirjoittamisen taito, koska senaikaisten koulujen ainoa opetuskieli oli latina. Ja toiseksi huomattava osa keskiaikaisista asiakirjoistamme on säilynyt jälkimaailmalle vain myöhemmin tehtyinä jäljennöksinä, joihin on alkuperäisten virheitten lisäksi pujahtanut tukku uusia.» [2]

Esimerkkeinä olleiden nimisarjojen vaihtelua ei mitenkään voi selittää kirjoitus- tai kopiointivirheiksi. Iepestä tai Caupista ei virheen kautta synny iacobia eikä deonisiuksesta nisiusta. Tämä ei tietenkään tarkoita, että asiakirjat ja varsinkaan moninkertaiset jäljennökset olisivat virheettömiä, mutta yleensä virheetkin ovat jotenkin järkevästi tulkittavissa, esimerkiksi jäljentämisessä jokin kirjain on ensin luettu ja sen jälkeen kirjoitettu väärin.

Nimien kirjoitustavan vaihtelu selittyykin toisin. Kirjoitustaidon opetuksessa on varmaan selostettu, miten suomalaiset nimet tulee asiakirjoihin merkitä; on siis opetettu, mikä kirjoitustapa on oikea, mikä väärä. Lisäksi ne henkilöt, jotka veroluetteloita tai muita asiakirjoja ovat laatineet, on varmasti perehdytetty asiakirjakaavoihin ja totutettu työhön. Kansanomaisten nimien kirjoitus on ollut jollain tavoin sovinnaista. Varmaan ohje on lähtöisin Ruotsista, josta maakirjojen laatimistapa on Suomeen tullut. Kirjoittamistyössä ovat apuna tietysti olleet vanhemmat samantyyppiset asiakirjat, joita voitiin käyttää malleina niin kuin nykyisinkin: veroilmoitusten laatija yleensä hakee avuksi edellisvuonna täyttämänsä verolomakkeen. Muodostui tapa, että kansanomaiset kirjaajan kuulemat nimet merkittiin paperiin sovinnaisesti muunnettuna, nimet normaalistettiin. Tällä tavoin selittyy, että kansanomainen Jäppi saatettiin merkitä Ieppe-muotoon tai vielä hienommin iacobiksi, koska katsottiin, että se on nimen oikea kirjoitustapa. Niin ikään Kauppi voitiin merkitä asiakirjoihin lähes muuttamattomana Caup ja normaalistettuna iacob. Kansanomainen Nissi piti toisten kirjureiden mielestä normaalistaa dionisiukseksi, toisten mielestä nisiukseksi.

Entisajan kirjurit olivat varsin taitavia normaalistamistyössä; esimerkki on Lopen Pahajärven neljänneksen Karkkilan maakirjojen nimisarja:

vincensius Ionson, 1539, VA 3668: 129
vincencius ionson, 1543, VA 3679: 148
Vincencius ionson, 1544, VA 3684: 145
vincencius Jönsson, 1545, VA 3689: 136

Vuoden 1547 sakkoluetteloon, jonka laatimisessa tuskin on ollut varhemmista asiakirjoista apua, isännän nimeksi on merkitty Senssi iönsson kärkila (VA 3697: 50). Senssi lienee varsin lähellä kansanomaista nimiasua; maakirjan laatijat ovat »osanneet» normaalistaa sen vincensiukseksi, mutta sakkoluettelon tekijät eivät ole olleet yhtä nokkelia.

Normaalistamistyö ei ole ollut aina ongelmatonta, sillä joskus kansan suusta on saattanut kuulua sellainen nimi, jonka merkitseminen asiakirjoihin on ollut vaikeampaa. Esimerkiksi nimisarja Hollolan Okeroisten neljänneksen Okeroisten kylästä:

gorgonius, 1539, VA 3668: 54
gorgonius anderson, 1543, VA 3679: 60
kortt anderson, 1544, VA 3684: 36
gorgonius andersson, 1545, VA 3689: 41
    .
    .
Gregonius andersson, 1553, VA 3761: 25v

Kansanomainen Kuortti on normaalistettu gorgoniukseksi tai Gregoniukseksi.

Nimisarja Tuuloksen Rukkoilan neljänneksen Sappeen kylästä:

Eneuald Larson, 1551, VA 3738: 8
Einauald larsson, 1552, VA 3749: 41v
Eineuold Larszonn, 1553, VA 3761: 5v
valentius larsson, 1554, VA 3776: 4
valentinus Larsson, 1555, VA 3792: 8v
wallatius Larson, 1556, VA 3814: 43v
vallatinus Larsson, 1557, VA 3846: 23

Koska sarjassa on kaksi paljon toisestaan poikkeavaa merkintätapaa, ensinäkemältä on epävarmaa, tarkoittavatko merkinnät yhtä vai kahta henkilöä. Pitäjänhistorian isäntäluettelossa onkin katsottu, että on ollut Enevald Laurinpoika ja Valentin Laurinpoika. [3] Kun tiedetään, että kansanomaisia etunimiä on kovakätisesti normaalistettu ja kun Kuhmoisten Sappeen kylästä on Nimitoimiston arkistossa tieto paikannimestä Vallinsaari, tuntuu luontevammalta olettaa, että kirjaajat ovat Valli-isännän nimen normaalistaneet kahdella toisistaan poikkeavalla tavalla ja sen vuoksi nimisarjan merkinnät tarkoittavat yhtä henkilöä.

Normaalistamisen horjuvuudesta lisäesimerkki Sysmän Koskipään neljänneksen Hartolan kylästä:

Natus Madson, 1539, VA 3668: 31
natus matison, 1543, VA 3679: 38
Bernatus madzson, 1544, VA 3684: 87
Natus matzsson, 1545, VA 3689: 74
Natus matsson, 1546, VA 3692: 42v
    .
    .
Bernardus Matzon, 1551, VA 3738: 26
Bernn Matzssonn, 1552, VA 3750: 12v
    .
    .
Donatus matzson, 1559, VA 3888: 24

Isännän kansanomainen nimi lienee ollut Natu tai Naatu, jonka toiset kirjaajat ovat merkinneet paperiin lyhyesti ja enempää tulkitsematta Natus. Ne kirjoittajat, jotka ovat yrittäneet tavoitella kansanomaisen nimen lähtökohtana ollutta täysmuotoa, ovat päätyneet ristiriitaisesti Bernatukseen tai Donatukseen. Kansanomaiset nimet pyrittiin siis merkitsemään asiakirjoihin mielellään normaalistettuina lähtömuotoihin, minkä takia kirjureiden piti työssään yrittää etymologioida myös harvinaiset ja poikkeavatkin kansanomaiset nimet.

Asikkalan Myllykselässä on Rehtilän talo, jonka nimi johtuu 1500-luvun alkupuolella eläneestä Rehti-nimisestä isännästä. Kirjurit ovat varmaan paljon pohtineet hänen nimeään, kun he ovat kirjoittaneet maakirjoja. Tulos on tämä:

Bräkeh larson, 1539, VA 3668: 22
preccht larson, 1544, VA 3684: 79
Albrecth larsson, 1545, VA 3689: 69
Albrict larsson, 1546, VA 3692: 92v
Brict larsson, 1548, VA 3707: 43
Ingelbrecht larsson, 1549, VA 3721: 17
brictt Larsonn, 1550, VA 3729: 15v
engelbrictth Larson, 1551, VA 3728: 21v
Ingelbrictt Larsson, 1552, VA 3749: 9v
Albrictt Larsson, 1553, VA 3761: 42v

Merkinnöistä näkyy epävarmuus; kirjurit eivät ole osanneet valita Albrechtin ja Ingelbrechtin väliltä, ja sen takia myös kansanomaista ääntämystä lähellä oleva precht on päässyt asiakirjoihin.

On myös nimisarjoja, joiden tulkinta nykyihmisen näkökulmasta on vaikeaa. Niiden synty voidaan selittää kahdella tavalla: Kirjurit ovat jo 1500-luvulla etymologioineet kansanomaiset nimet niin virheellisesti, ettei nimisarjaa enää pystytä »avaamaan». Toisaalta käytössä on saattanut olla harvinaisia kansanomaisia nimiasuja, jotka nimistöön jälkiä jättämättä ovat hävinneet; pelkkien kirjoitusmuotojen avulla kansanomaiset nimet eivät valkene. Näyte Sysmän Nuoramoisten neljänneksen Pohjolan kylästä:

dionisius pe[rson], 1551, 3739: 24v
Ischus perszonn, 1552, 3749: 14v
Dionisius perszonn, 1553, 3761: 47v
Nisius persson, 1554, 3776: 34v
Nisius perszon, 1555, 3792: 34v
Dionisius persson, 1556, 3821: 17
Nisius persson, 1557, 3849: 25v
Nisius person, 1558, 3867: 27v
Nisius personn, 1559, 3888: 44
Jsku personn, 1559, 3888: 80
Nisius person, 1562, 3961: 21v

sakkoluettelossa

Iskus person, 1559, 3888: 56v
ijskå persson, 1560, 3904: 28

Isännän kansanomainen nimi on voinut olla Isko, Isku, Iisko, Issa tai Issu, joiden taustalla saattaa olla latinalaisperäinen Isakus-asu. Kirjurit ovat kuitenkin aikanaan katsoneet, että nämä kansanomaiset muodot tulee johtaa Nisiuksesta tai Dionisiuksesta.

Kansanomaisten nimimuotojen etsimistä helpottavat paljon paikannimet, erityisesti kantatalojen nimet. Useinhan talonnimet johtuvat isäntien nimistä, jolloin vanha kansanomainen nimi sisältyy ikään kuin säilöttynä talonnimeen. Esimerkiksi Pusulan Suomelan kylässä on nykyisin Mikkolan, Pietlään, Jaakkolan, Maulaan ja Varttisen kantatalot. Kun toisaalta vuoden 1566 manttaaliluettelossa (VA 3283: 45) on mainittu kylän isäntinä michel peersson, pelle persson, Jacob monsson, mognus monsson, saadaan tiedot yhdistämällä sitovasti selville, että 1500-luvun puolivälissä isäntien kansanomaiset nimet ovat olleet Mikko, Pieti, Jaakko ja Maunu. Samalla tavoin selviää, että vuoden 1539 maakirjassa Karkkilan Vaskijärveltä mainittujen isäntien vrbanus larson, clemet Anderson ja Mons Larson (VA 3668: 127) kansanomaiset nimet ovat olleet Paanu, Klemo ja Manni, sillä kylän nykyiset kantatalojen nimet juontavat heidän nimistään ja ovat Paanu, Klemola ja Manni. Talonnimien lisäksi luontonimistö, erityisesti viljelysten nimet, voi auttaa vanhojen kansanomaisten nimiasujen paljastamisessa (vrt. edellä Vallinsaari).


Patronyymit

Nimistöntutkimuksen terminologiassa käsite patronyymi on määritelty henkilönnimeksi, »joka perustuu nimenkantajan isän tai esi-isän nimeen, esimerkiksi Paavonpoika, Matinolli, Kerätär (naisen sukunimi)». [4] Aiheen kannalta määritelmä on turhan väljä, aines pitää jaotella pienempiin luokkiin. Ensinnä ovat ne nimet, jotka asiakirjoihin on merkitty etunimi + son tai etunimi + dotter -rakenteisina, esimerkiksi olofson, larsson ja marcusdotter. Tämäntyyppiset nimet on merkitty esimerkiksi Hämeen voudintileissä järjestelmällisesti lähes kaikille henkilöille. Paikallishistorioissa, isäntäluetteloissa ja sukututkimuksissa sekä historian nimien kirjoitusohjeissa on katsottu, että -son-aines pitää kääntää suomen -poika-ainekseksi ja liittää genetiivimuotoisen suomalaistetun etunimen jälkeen, siis persson on Pekanpoika[5] Ohjeiden mukaisten »käännösnimien» on uskoteltu olevan niitä, joita kansa aikoinaan on käyttänyt. Uskomus vaikuttaa väärältä: on epätodennäköistä, että etunimi + poika -patronyymejä olisi koskaan kansanomaisesti ollut.

Jos kansa olisi tosiaan puheessaan käyttänyt aitoja -poika-nimiä, olisi todennäköistä, että paikannimistöönkin olisi tämmöistä ainesta juurtunut. Etsin Nimitoimiston lähes koko Suomen kattavasta paikannimikokoelmasta sellaiset nimet, joiden rakenne oli seuraava: tavallinen miehen etunimi genetiivisenä + poika tai pojan(+ jokin maastoappellatiivi). Saalis oli erittäin vähäinen:

Antinpoikien Matti ja Tuomas, Vpl. Pyhäjärvi
Hannunpojankallio, Alatornio
Heikinpoikienkujaset, Valkjärvi
Jaakonpoikainneva, Kaustinen
Laurinpoikienpalsta, Kurkijoki
Martinpoikienmäki, Vehkalahti
Matinpojat, Äyräpää, talo
Martinpojat, Sakkola, talo
Mikonpoika, Kitee (Antti Suomalainen erotuksekseen serkustaan Antti Suomalaisesta eli Eliaksenpojasta)
Mikonpoikainmäki, Miehikkälä
Ollinpojan Paskasaari, Haukivuori

Nimiä löytyi kymmenkunta, mutta oikeastaan yksikään niistä ei tunnu olevan vanha ja vakiintunut. Ainut vanhempi tämäntyyppinen nimi, joka on sattunut silmään, on Perttelin Hähkänän vuoden 1785 kartassa mainittu pellonnimi Pellinpoika (MHA A 81 2/5). Paikannimiaineisto osoittaa, että -poika-nimistöä ei kansanomaisesti käytetty. Siten kansanomaisen nimeämisen ja asiakirjojen nimimuotojen välillä on selvä ristiriita, joka pitäisi selittää.

Latinan- ja ruotsinkielisten asiakirjojen nimistöön kuului aina patronyyminen aines. Kirjureiden piti siis asiakirjojen kaavan vuoksi merkitä - tavalla tai toisella - myös alun perin suomalaisten nimien tilalle tämmöinen patronyymi, muutoin asiakirja ei olisi ollut hyväksyttävä eli kaavan mukainen. Esimerkki valaisee, mitkä olivat kirjureiden mahdollisuudet. Sysmän Koskipään neljänneksen Hartolasta on seuraava nimisarja:

hincanpoica, per, 1543, VA 3679: 38
hinsason, per, 1544, VA 3684: 87
hinssansson, peder, 1550, VA 3729: 22v
vincencii, per, 1551, VA 3739: 24v
hinzoinen, per, 1551, VA 3739: 46v
hijnsseszon, per, 1552, VA 3749: 12v
    .
    .
hintzanen, per, 1557, VA 3849: 12

Patronyymisiä pääteaineksia oli kolme: -son, -poika ja -inen. Se nimen osa, johon patronyyminen pääte liitettiin, muodostettiin kansanomaisista nimistä normaalistamalla samalla tavoin kuin edellä käsitellyt etunimetkin.

Padasjoen Vesijakaan neljänneksen Inkilän kylästä oleva nimisarja valaisee kansanomaisten nimien normaalistamista patronyymejä merkittäessä:

wrbanuson, Silffuester, 1539, VA 3668: 25
hanson, Siluester, 1543, VA 3679: 27
ianuson, Siluester, 1544, VA 3684: 75 Ianusson, Siluester, 1545, VA 3689: 66
ianusson, Siluast, 1546, VA 3692: 36v
ianusson, Siluast, 1548, VA 3707: 42
Jönsson, Siilwester, 1549, VA 3721: 15
Janndson, Siluasth, 1550, VA 3729: 11
Jannsson, Siluester, 1552, VA 3749: 7

Kansanomainen Ihan(n)us-nimi on asiakirjoihin kirjoittaessa normaalistettu urbanukseksi, hansiksi, ianukseksi tai jönsiksi, joihin on liitetty patronyyminen -son-pääte. Esimerkki paljastaa jotain kansanomaisesta nimeämisestä: isäntää on puhuteltu ehkä Ihan(n)uksen Silvoksi. Lienee varmaa, että etunimen ohella on ainakin virallisissa tilanteissa käytetty toista kansanomaista nimeä.

Koska kirjureiden oli mahdoton erottaa kansan nimistöstä ääntämyksen perusteella henkilöä tarkoittavat nimet ja esimerkiksi talonnimet, saattoi käydä niin, että patronyyminen pääteaines liitettiinkin vaikkapa talonnimeen isän etunimen asemasta. Pusulan Hyönölässä on Lintilän kantatalo, jonka isännäksi vuonna 1556 on merkitty Lasse Larsson Lind (VA 3053: 21v) ja samaa henkilöä tarkoittavana v. 1559-1565 Lasse lindh (esim. VA 3236: 57v). Vuoden 1577 sakkoluetteloon on isännän nimeksi merkitty Lasse Lijnnunkoira (pitää tietenkin olla Lasse Lijnnunpoica, VA 3375: 98v), josta nähdään, että patronyymin pääte -poika on liitetty talonnimeen, sillä isännimestä johtuvaksi patronyymiksi on v. 1556 ilmoitettu Larsson. Sakkoluettelon laatija on käsittänyt Lintin sellaiseksi kansanomaiseksi nimeksi, josta on voinut muodostaa patronyymin -poika-päätteellä. Samalla tavoin talonnimen on tulkinnut vuoden 1565 sakkoluettelon laatija, joka on merkinnyt Morten Linduedzsson ij hönöla (VA 3273: 15v): Linti on vielä komeasti normaalistettu Lindued-nimeksi. Talonnimeen pohjautunee esimerkiksi H.l. Kosken Huljalan kylästä v. 1559 mainittu erick kaharinsson (VA 3885: 31v), joka vastannee kansanomaista nimitystä Kaharin Erkki; naapuripitäjissä Hausjärvellä ja Lammilla on vieläkin talonnimet Kahri ja Kahari.

Ongelmalliset olivat ne tilanteet, jolloin kylässä oli kaksi samannimistä isäntää. Kuhmoisten Harmoisista on seuraava näyte:

v. 1556 kylässä oli kaksi isäntää, joiden nimeksi merkittiin Oloff Larsson (VA 3822: 1)
v. 1557 toisen isännän nimeksi merkittiin edelleen Olff Larsson ja toisen nimeksi Olff tagginnpoijka (VA 3849: 22v)
v. 1559 merkittiin toisen nimeksi edelleen Oluff taghinpoika (VA 3888: 72).

Samannimisyys ja siitä aiheutuva sekaannus kierrettiin v. 1557 patronyymiltä näyttävältä tagginpoika-merkinnällä, joka ei pohjaudu isännimeen (edellisenä vuonna patronyymiksi on merkitty larsson), vaan ehkä talonnimeen. On huomattava, että kylässä on Takkunen-niminen saari.

A.V. Forsmanin käsityksen mukaan osa -poika-nimistöstä perustui isännimeen, osa paikannimiin. [6] Aulis Oja on kerännyt keskiajan asiakirjoista -poika-nimiä, joita hän nimittää liikanimiksi. Hänen mielestään ne johtuvat Savossa ja Karjalassa sukunimistä ja Länsi-Suomessa, jossa sukunimiä ei ollut, pitäjän, kylän tai talon nimistä. [7] Hiljattain Seppo Suvanto on tarkastellut Satakunnan -poika-loppuisia lisänimiä. Lueteltuaan runsaanlaisesti nimistöä keskiajalta ja 1500-luvulta hän on todennut: »Satakunnassa on ollut 1400-luvulla yleistä käyttää etu- tai lisänimien liitteenä päätettä -poika. Tällöin ei ole tarkoitettu, että se olisi etunimeenkään liitettynä merkitsemässä patronyymiä. Ilmeinen pyrkimys on ollut osoittaa mihin perheeseen tai sukuun henkilö on kuulunut. Kantaosana on käytetty joko perheen (suvun) kantaisän nimeä tai perheen jo vakiintunutta tunnusnimeä». [8]

Ristiriitaisten, hajanaisten ja sekavien nimiesimerkkien pohjalta on hahmoteltavissa yleiskuva: Perussyy patronyymien pulpahtamiseen asiakirjoihin oli vieras asiakirjakaava ja nimien merkintäsysteemi. Ne yksinkertaisesti vaativat patronyymit. Osa, myöhemmällä kaudella valtaosa, asiakirjojen patronyymeistä muodostettiin etunimistä liittämällä niihin -son tai -poika. Varhemmin, ja erikoistilanteissa myöhemminkin, kantaniminä käytettiin muitakin nimiä kuin etunimiä, ensisijaisesti kansanomaisia talonnimiä. Nämä nimet eivät kuitenkaan ole määritelmänmukaisia patronyymejä (perustuu isän tai esi-isän nimeen), vaan valepatronyymejä: ne täyttävät asiakirjakaavan vaatimat tunnusmerkit. Tämä talonnimistöön rakentuva -poika-patronyymistö on luotu pelkästään asiakirjojen tarpeisiin; sillä ei kansankielessä ole ollut käyttöä, sillä on mahdotonta ajatella, että kansanomaisesti henkilöä olisi kutsuttu sellaisella nimellä, joka rakentuisi talonnimeen ja -poikaan: talolla ei sentään ole poikaa. Luultavammin asiakirjojen Oluff taghinpoika on ollut kansanomaisesti Takkin Olli ja Michill Jannsson Jaanun Mikko[9] Kirjureiden kynistä ovat siis syntyneet -poika-loppuiset nimet.

Toinen patronyyminen nimityyppi on -tar-nimistö. Nimet muodostettiin siten, että miesten »sukunimissä» esiintyneen -(i)nen-aineksen tilalle vaihdettiin -tar- tai -tär-pääte. Sukunimiaines otettiin naisen isän sukunimestä, minkä vuoksi on katsottu, että -tar- tai -tär-pääte olisi tytär-sanan lyhentymä. Näin luotuja patronyymisiä naistennimiä käytettiin Savossa ja Kainuussa. Naisen nimi säilyi muuttumattomana, vaikka hän avioituikin. Vanhimmat asiakirjoissa säilyneet maininnat ovat 1560-luvulta, mutta kaiketi -tar-nimistö on keskiajan perua. Esimerkiksi Rantasalmen käräjiltä tunnetaan vuodelta 1565 helka ikeheima[tar] (VA 6389: 37v) ja walbor condia[tar] (VA 6389: 38v). Vuodelta 1566 on merkintä Ellin kainotar (VA 6399: 166) ja vuodelta 1568 ingebor hansdott[er] savotar (VA 6424: 76).

Toisin kuin -poika-nimet, -tar-nimet ovat olleet aidosti kansan käytössä: ne ovat jättäneet jälkensä paikannimistöön. Esimerkiksi Rantasalmella on Kovottarensuo (vastaava isän nimi on Koponen) ja Maaningan Käärmelahdessa Ijotar rantapenkereen nimenä (vastaava isän nimi on Ikonen), Kaavin Vehkalahdella Tuovittarenlahti (isän nimi Tuovinen).


Talonnimet

Kansanomaisia talonnimiä ei ole järjestelmällisesti merkitty 1500-luvun asiakirjoihin. Vasta 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun maakirjoissa on kaikille taloille ilmoitettu jokin nimi. Jotkut tutkijat ovat kirjoituskäytännön perusteella jopa väittäneet, että talonnimiä ei 1500-luvulla ollut olemassakaan. Niin tuskin on, sillä etunimien ja patronyymien ohella asiakirjoissa on aineksia, jotka eivät selity muuten kuin talonnimiksi ja jotka yhtenevät paljolti 1700-luvun talonnimistöön.

Asiakirjojen laadinnassa on ollut alueittaisia eroja: Varsinais-Suomen ja Uudenmaan asiakirjoissa on kohtalaisesti talonnimiä, Satakunnan luetteloissa vielä enemmän ja Hämeen luetteloissa vähemmän. Savon ja Karjalan asiakirjoissa talonnimiä on myös vähän, mutta sukunimiä sitäkin enemmän.

Erikoistilanteissa Hämeessäkin mainittiin muitakin nimiä kuin etunimet ja patronyymit: jos samassa kylässä oli kaksi isäntää, joiden etunimi ja patronyymi oli sama, syntyi sekaantumisen vaara, joka pyrittiin välttämään. Esimerkki tällaisesta: Padasjoen Kuhmoisten neljänneksen Valkilan kylästä

v. 1539 peer nilson, VA 3668: 20
v. 1543 per: nilson, VA 3679: 23
v. 1544 per hijrköij, VA 3679: 81, kun samana vuonna ilmestyi toinen isäntä, jonka nimeksi merkittiin peder nilson, VA 3679: 81
v. 1545 Per nilsson, VA 3689: 71 aikaisemmin mainittu isäntä per könssij, VA 3689: 71 myöhemmin ilmaantunut
v. 1546 per nilsson, VA 3692: 36 aikaisempi isäntä per konsse, VA 3692: 36 myöhemmin ilmaantunut

Sekaantuminen vältettiin turvautumalla talonnimeen (Hyrkkö ja Köntti), joka merkittiin patronyymin paikalle toisen isännän nimeksi; toinen isäntä erotettiin pelkän patronyymin avulla. [10] Toisissa asiakirjoissa, esimerkiksi kymmenysluetteloissa, tällainen menettely oli tavallista, toisissa sitä ei juuri käytetty. Talonnimien merkitseminen riippui ainoastaan asiakirjan tarpeista: niihin kohtiin, joissa oli sekaantumisen vaara, saatettiin merkitä selvennykseksi isännän kotitalon nimi.


Viitteet

[1]   Kiviniemi-Pitkänen-Zilliacus, Nimistöntutkimuksen terminologia, s. 14.

[2]   Oja, Keskiajan poika-loppuiset liikanimet, Kalevalaseuran vuosikirja 52, s. 135-136.

[3]   Poppius, Hauhon, Tuuloksen, Luopioisten isännät ja emännät 1539-n. 1713, Hauhon, Tuuloksen, Luopioisten historia, s. 868.

[4]   Kiviniemi-Pitkänen-Zilliacus, mt. s. 42.

[5]   Esimerkiksi Mäkelä, Esivanhempien nimet, Sukuviesti 2/1985, s. 5-6.

[6]   Forsman, Pakanuudenaikainen nimistö, s. 144-145.

[7]   Oja, mt. s. 135-159, Oja, Lisää poika-loppuisia nimiä Karjalasta, Kalevalaseuran vuosikirja 53, s. 61-63.

[8]   Suvanto, Knaapista populiin, Hist. tutkimuksia 142, s. 83.

[9]   Lehikoinen, Antinmatti, Kieli 2, s. 115-145.

[10]   Ilmiöstä aikaisemmin: Kepsu, Talonnimien tutkimisesta, Kieli 2, s. 37.


Referat

Timo Alanen: Den finsk allmogens namn i äldre handlingar.

Författaren redogör för problemställningar rörande finska förnamns notering i äldre handlingar och olika förvanskade former som uppträder i synnerhet i patronymerna, där uppenbart gårdarnas namn ofta omvandlats till fadersnamn.


Genos 62(1991), s. 18-25, 43

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Viitteet | Referat ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1991 hakemisto | Vuosikertahakemisto