GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Referat | Artikkelin loppu ]

Käsityö järjestyksen kourissa - 1600-luvun käsityö ja käsityöläiset

Dosentti Ulla Heino, Turku

Käsityöllä oli 1600-luvulla monet kasvot: yhtäällä olivat ammattikunniksi yhtyneiden käsityöläismestareiden tavoitteet, toisaalla valtiovallan toiveet ja näiden rinnalla karu todellisuus. Ammattikunnat pyrkivät turvaamaan jo mestareiksi päässeiden edut, takaamaan töiden riittämisen, karsimaan kilpailun olemattomiin ja luomaan ammattikunnista mahdollisimman itsenäisiä, omista asioistaan vapaasti päättäviä korporaatioita. Valtiovallalle - kruunulle - oli tärkeintä järjestyksen luominen. Se tavoitteli yksiselitteistä mallia, jossa jokaisella oli selvä paikka sekä tietyt oikeudet ja velvollisuudet. Päämääränä oli tuotannon nostaminen niin suureksi, että kotimainen kysyntä tulisi tyydytetyksi ja tuotteita liikenisi vielä ulkomaille vietäväksi. Ammattikuntien piti sen mielestä huolehtia ennen kaikkea tuotteiden laadusta ja uusien mestareiden kouluttamisesta.

Tavoitteet kirjattiin ammattikuntien privilegioihin. Ne painottuivat ajan mukana eri tavoin. Vanhimmissa privilegioissa näkyvät vahvoina keskieurooppalaiset perinteet, 1600-luvun järjestyksissä kruunun päämäärät. Niitä tutkimalla saadaan selville näiden kahden toiveet, miten he halusivat käsityöläisten elävän ja työskentelevän, miten pääsevän ammattiin, järjestävän keskinäiset suhteensa tai leskien toimeentulon. Ne ovat osa virallista käsityöpolitiikkaa ja ovat aikojen kuluessa muuttuneet ajatukseksi maassa vallinneesta todellisuudesta, on oletettu, että kuten on säädetty, niin asiat ovat myös olleet.

Yhtä helposti on omaksuttu ammattikuntia arvostelleiden 1600-luvun valtaneuvoston jäsenten lausahdukset - mallia: Ruotsissa on helpompi päästä valtaneuvokseksi kuin säämiskäntekijäksi. On ajateltu, että se kuvastaa vallinneita oloja ja heijastelee samalla orastavaa vastarintaa ammattikuntien monopolia kohtaan. Tällöin ei ole aina muistettu ottaa riittävästi huomioon lausuman yhteyksiä, ennen kaikkea sitä, että käsityöpolitiikan tekijöiden mielenkiinto näyttää mitä suurimmassa määrin keskittyneen Tukholmaan. He tunsivat sen olot ja sen käsityöläisten mielipiteet mutta eivät oivaltaneet tai tahtoneet oivaltaa, että Tukholma oli poikkeus. Siellä oli paljon käsityöläisiä ja monilla tiiviit yhteydet Saksaan; siellä oli tarve järjestellä ja siellä kruunun vastapooleina olivat ammattikuntaperinteet omaksuneet mestarit.

Ammattikuntien ja kruunun tavoitteiden tunteminen on tärkeää. Niissä kuvastuvat kunkin ajan päämäärät, välttämättömyyksiksi katsotut asiat sekä niiden muuttuminen. Ne määrittelevät tapahtumien suunnan. Mutta syvyyttä ja lihaa luiden päälle ne saavat vasta, kun etäännytään ohjelmajulistuksista ja verrataan niitä ajan lähteistä rakentuvaan todellisuuteen; kun katsotaan, miten ne säätelivät käsityöläisten elämää, miten käsityöläiset niihin suhtautuivat, missä nk. todellisuus poikkesi eniten lakien ja ammattikuntajärjestysten tavoitteista; kun tutkitaan, millaisissa oloissa 1600-luvun käsityöläiset elivät, mikä oli heidän asemansa ajan yhteisössä.

Privilegioihin ja ammattijärjestyksiin tukeutuva tarkastelu antaa kaupunkilaismestareiden elämästä ja asemasta selkeän kuvan: käsityöläiseksi mielivät läksivät jo varhain opin tielle, viettivät Ollinoppivuosia ankarien mestareiden ja ilkeilevien kisällien alaisina, kohosivat aikanaan kisälleiksi ja läksivät iloisille vaelluksille maan eri puolille ja mahdollisesti ulkomaille saakka. Mestareiksi pääsivät vain harvat, joko vanhojen mestareiden sukulaiset tai näiden leskien ja tytärten kanssa avioituneet sekä riittävän hyvin ammattikuntaa kestitsemään pystyvät.

Kuva sopii varmasti johonkin aikaan ja joihinkin oloihin mutta sen yleistäminen 1600-luvun Suomea koskevaksi on kyseenalaista. Koko valtakuntaan oltiin tuolloin vasta luomassa yhtenäistä järjestelmää. Suomessa oli vähän kaupunkeja ja nekin enimmäkseen pieniä. Käsityöperinteet olivat useimmissa vähäiset, eikä se mikä päti Turussa ja Viipurissa, koske välttämättä esimerkiksi Poria ja Raumaa. Ensin mainituissa oli useita ammattikuntia ja vanhat perinteet ja mestareilla halu ja tarve toimia yhdessä. Niihin syntyi ajan mittaan kisällien ja palkkarenkien kiltoja, niissä käsityön muodot ja erikoistuminen kehittyvät pisimmälle. Ammattikuntien merkitys oli siellä huomattava, ne pitivät säännöllisesti kokouksia, hyväksyivät työnäytteitä ja valvoivat säädösten mukaisesti käsityöläisiä. Ne pitivät kirjaa mestareiden luona työskentelevistä oppipojista, laativat kokouksista pöytäkirjoja, pitivät tilikirjoja ja tuottivat myöhempiä tutkijoita varten suuren joukon käyttökelpoista materiaalia. Sukututkijan kannalta tärkeimpiä ovat oppipoikien sisäänkirjoituskirjat. Niistä käy ilmi oppipojan kotipaikka, isän ammatti, opin alkaminen ja loppuminen sekä mestarin nimi. 1600-luvun ammattikunta-arkistot ovat kuitenkin säilyneet perin huonosti, Turusta esimerkiksi on käytössä vain räätälien ammattikunnan asiakirjat vuodesta 1625 lähtien. 1700-luvulta niitä on räätälien nimikirjat mukaan lukien jo 15.

Porin ja Rauman kaltaisiin pieniin ja köyhiin kaupunkeihin saatiin korkeintaan aikaan vain nihkeästi toimiva yleiskilta, Raumalle ei sitäkään. Niissä käsityöläismäärät olivat liian pieniä, ei parin oluttuopin ääressä istuvan mestarin turinaa voinut pitää ammattikunnan kokouksena, eivätkä kruunun säätämät ammattikuntajärjestykset vuosilta 1621 ja 1669 voineet tilannetta muuksi muuttaa: kaupungeissa ei ollut järjestysten edellyttämää kolmea saman alan mestaria eivätkä niiden mestarit näytä hakeutuneen Turun tai Tukholman ammattikuntiin. Tulevan käytännön siemen iti kuitenkin jo yleiskillassa, näytetäänhän sitä pidetyn Porissa eräänlaisena riitojen sovittelijana. Sen arvovalta oli tosin vähäinen, ja oltermanni sai joukkonsa kuriin vain maistraatin avulla. Tämänkaltaisten kaupunkien käsityöläisistä on saatavissa tietoja vain raastuvanoikeuden pöytäkirjoista. Erilaiset riidat antavat viitteitä käsityöläisten toiminnasta; heidän taustastaan löytää tietoja parhaiten porvarianomusten yhteydessä. On tosin huomattava, että jos porvariksi hakeutuva oli oman kaupungin kasvatti, tiedot ovat niukat, mutta jos hän tuli muualta, hänen oli osoitettava maineensa tahrattomuus ja esitettävä tietoja myös syntyperästään ja opinkäynnistään.

Käsityö oli merkantilistisen työnjaon ihanteiden mukaisesti kauppaan verrattava kaupunkien elinkeino. Kruunu omaksui tämän asenteen jo Kustaa Vaasan aikana ja vaati ammattikuntien rinnalla käsityön määrittelemistä kaupungeissa toimivien ja ammattikunniksi liittyneiden mestareiden yksinoikeudeksi. Periaate julistettiin moneen otteeseen mutta aina niin, että viisaalle toteuttajalle jäi takaportti. 1620-luvun alussa hajanaisia säädöksiä ryhdyttiin yhtenäistämään, mutta tuloksena oli vain Upplantia koskeva vuoden 1621 ammattikuntajärjestys. Siitä tuli vastaisen käytännön pohja. Se vahvisti ammattikuntapakon ja kielsi periaatteessa käsityön harjoittamisen maaseudulla. Käsityöläiset saivat jäädä vain syrjäisille seuduille, mutta sielläkin heidän piti kerääntyä keskuksiksi ja alistua lähimmän kaupungin ammattikunnan valvontaan.

Maaseudun kylistä ei tämän jälkeen pitänyt löytyä käsityöläisiä. Jokainen ajan lähteisiin perehtynyt pystyy kuitenkin kumoamaan väitteen ja luettelemaan eri kylissä toimineita räätäleitä, seppiä jne. Mutta jos hän pyrkii selvittämään, vähensikö asetus näiden määrää, hän törmää ylikäymättömiin vaikeuksiin: käytettävissä olevista lähteistä toisin sanoen erilaisista veroluetteloista ei saa riittävästi tietoja. Tutkijan on pakko tyytyä toteamukseen käsityöläisten elämisestä kaikissa pitäjissä. Kovin suureksi käsityöläisten määrä ei noussut, mutta pitäjissä oli yht'aikaa useita ammattilaisia. Niinpä jos kruunun katsotaan pyrkineen tukahduttamaan maaseudulla harjoitetun käsityön, sen tavoite ei toteutunut.

Kovin suoraviivaisiin päätelmiin ei näiltä osin ole syytä ryhtyä, sillä mikään ei viittaa siihen, että periaatetta olisi vakavasti pyritty toteuttamaan. Kruunu jätti maaseutukäsityön valvonnan ammattikunnille, mutta ei valvonut näiden toimia. Käytäntö jatkui siten pääosin ennallaan ja soi maaseudun käsityöläisille niin vakaat elinolot kuin tuona aikana ylipäätään oli mahdollista. On näet huomattava, että vaikka vuoden 1621 ammattikuntajärjestys pelotteli säädösten uhmaajia armeijan rulliin kirjoittamisella, näin ei ainakaan Satakunnassa näytä 1600-luvulla tapahtuneen. Pitäjäyhteisö tarvitsi käsityöläisiään eikä ryhtynyt heitä ilmiantamaan. Täkäläiset kaupungit eivät liioin ottaneet omakseen eivätkä esittäneet vaatimuksia edes kaikkien niin kutsutun pannapeninkulman sisällä asuvien käsityöläisten siirtymisestä kaupunkiin. Muualla tämänkaltaisia vaatimuksia sitä vastoin esitettiin, joten paikalliset olot ovat vaikuttaneet kaupunkien asenteisiin ja samalla maaseudulla toimineiden käsityöläisten elinoloihin.

Kruunun maaseutukäsityön tukahduttamista koskevan periaateohjelman ulkopuolelle jäivät aatelin käsityöläiset. Heidän edellytettiin elävän aatelin kartanoissa, tekevän vain isännän osoittamia töitä ja nauttivan päivittäisen ateriansa aatelin palkollisten joukossa. He olivat säädyn privilegioissa mainittuja kartanonkäsityöläisiä, ja sellaisina vapaita veronmaksusta - ja siten enimmäkseen myös veroluetteloiden ulkopuolella. Mutta käytäntö oli jälleen toinen, ja aateli tulkitsi oikeuksiaan mahdollisimman väljästi: se soi suojeluksensa mieluusti kaikille sillä läänitetyllä alueella asuville eikä vahtinut turhan tarkasti käsityöläisten toimia; jahka nämä tekivät kartanon työt, he saivat käyttää muun ajan miten mielivät. Aateli saattoi kiinnittää käsityöläisen myös antamalla tälle torpan asuttavaksi.

Maaseudulla oli siten kahdenlaisia käsityöläisiä, toiset elivät eräänlaisina lainsuojattomina talonpoikaisyhteisön siipien alla, toiset olivat aatelin suojeluksessa mutta toimivat myös enimmältään kruunun vahvistamien periaatteiden vastaisesti. Kolmantena maaseudulla käsityötä tekevänä ryhmänä olivat sotamiehet: he saivat osaamansa alan töitä tehden leventää muuten kapeaa leipäänsä ja hankkia ansioita myös vanhuudenpäiviensä varalle.

Käytäntö ei ollut kenenkään mielen mukainen. Porvarit liittivät valtiopäivävalituksiinsa mainintoja suojelusmiesten runsaudesta ja näkivät näiden nauttimien vapauksien uhkaavan lopulta kaupunkien tulevaisuutta, kun kaikki kelpo ammattilaiset hakeutuivat aatelin suojiin ja kaupungit jäivät käsityöläisittä. He eivät kyenneet kuitenkaan panemaan kapuloita mahtavan aatelin rattaisiin ja joutuivat tyytymään hallitsijan toteamukseen maaseutukäsityön kieltämisestä: miksi jo kielletty olisi pitänyt uudelleen kieltää? Käytännön toimiin kruunu ei valitusten vuoksi ryhtynyt. Talonpojat ja papisto muistuttivat kuningasta aika ajoin maaseudun tarpeista mutta saivat myöntävän vastauksen vasta vuonna 1680, kun kuningas tarvitsi talonpoikien tukea. Vastauksen sanamuoto oli hämärä. Siinä viitattiin vanhoihin Norrköpingissä vuonna 1604 suotuihin oikeuksiin mutta puhuttiin yhden räätälin ja suutarin ottamisesta kuhunkin pitäjään ja edellytettiin, että nämä maksoivat vuotuisen ammattiveron kruunulle. Kuningas vahvisti oikeudet vielä vuonna 1686 ja soi samalla rahvaan räätäleille ja suutareille oikeuden ottaa oppipoikia ja -renkejä.

Kuninkaan vastaukset loivat pohjan pitäjänkäsityöläisjärjestelmälle, joskin on huomattava, että termi esiintyy lähteissä jo aiemminkin. Niukkasanaiset vastaukset laskevat pohjan vuoteen 1879 voimassa olleelle käytännölle. Sen perustana on ajatus käsityöläisen ottamisesta pitäjän yhteiseen suojelukseen, hänestä tuli pitäjänsuutari tai -räätäli eikä hänen tarvinnut pelätä irtolaiseksi leimautumista. Hän anoi oikeuksia käräjiltä, esitteli niillä taitonsa joko suullisin tai kirjallisin todistuksin ja mahdollisesti vielä työnäyttein. Häneltä edellytettiin hyvää mainetta ja kunniallista taustaa, ts. hänen tuli olla aviolapsi. Ja kun käräjärahvas hyväksyi hänet ja totesi hänet välttämättömäksi, hänet käännytettiin läänin maaherran puoleen. Tältä hän sai virallisen luvan - ja ainakin 1800-luvun puolella komean nimityskirjan.

Käsityöläinen solmi käräjillä pitäjäyhteisön kanssa kumpaakin osapuolta sitovan sopimuksen: käsityöläinen lupasi tehdä viivyttelemättä ja hyvin hänelle tuodut työt ja pitäjäläiset sitoutuivat käyttämään vain hänen palveluksiaan. Ja kun hän vanheni eikä jaksanut enää tehdä työtä, hänen tuli anoa eroa pitäjänkäsityöläisyydestä. Käräjät määräsivät myös käsityöläisen toimialueen. Se käsitti tavallisesti yhden pitäjän mutta saattoi parhaimmillaan kattaa kaksikin tai rajoittua tiettyyn pitäjän kulmakuntaan.

Käytäntö sai tällä kerralla nopeasti kuninkaan vastausten edellyttämiä muotoja, Satakuntaan ensimmäiset pitäjänkäsityöläiset ilmaantuvat heti 1680-luvun alussa, ensimmäisinä mainitaan loimaalainen räätäli Yrjänä Heikinpoika ja tyrvääläinen Antti Paavalinpoika. Läänintilien joukkoon ilmaantui samalla ensimmäinen erityisesti käsityöläisiä koskeva osa: pitäjänkäsityöläisluettelot. On kuitenkin huomattava, että määräyksiä ei nytkään noudatettu orjallisesti. Kansa osasi lukea niitä tarkoituksenmukaisen laveasti ja olettaa, että sillä oli oikeus ottaa suojelukseensa kaikki tarvitsemansa käsityöläiset, suutarien ja räätälien lisäksi lähinnä sepät mutta myös vaikkapa säämiskäntekijän tai lasimestarin, jos katsoivat tarvitsevansa näiden palveluksia.

Mutta kaikki henkikirjoissa ja niiden pohjalta laadituissa pitäjänkäsityöläisluetteloissa mainitut ammattilaiset eivät hakeneet oikeuksia käräjiltä vaan omaksuivat ne omin lupinsa. Näin menetellen muun muassa huittislaisen säämiskäntekijä Antti Rekonpoika vältti uhkaavan pitäjästä karkottamisen - sen syynä ei tosin ollut luvaton ammatinharjoittaminen vaan viinanmyynti. Toisaalta on huomattava, että kaikki käräjillä käyneet eivät ilmaantuneet käsityöläisluetteloihin ja maksaneet kruunun kantamaa veroa. Kylissä toimi kaiken aikaa joukko järjestelmän ulkopuolelle jääneitä Nummisuutarien Eskon halveksimia puusuutareita, miehiä joiden ammattitaitoa ei todettu käräjillä ja joilla ei kovan paikan tullen ollut oikeutta käsityöammatin harjoittamiseen. Pitäjänkäsityöläiset kiinnittivät huomionsa heihin vasta 1700-luvun puolella, kun käsityöpalveluiden kysyntä ja tarjonta päätyivät tasolle, jolle nurkkamestarin työ heikensi pitäjänkäsityöläisten mahdollisuuksia. Käytäntö yhtenäistyi muutenkin 1700-luvun puolella, kun kruunu myönsi pitäjänkäsityöläisen aseman yhä uusien alojen ammattilaisille ja kun käsityöläiset itse havahtuivat huomaamaan järjestelmän heille suomat edut. He käyttivät sitä tuolloin ammattikuntien vanhan periaatteen mukaisesti lähinnä kilpailun rajoittamiseen ja oman toimeentulon turvaamiseen.

Maaseutukäsityöläisten lukumäärän ja elinolojen tutkimiseen ei ole oikoteitä. Ainoakaan vuotta 1680 edeltäneen ajan lähde ei kuvaa pelkästään heidän olojaan ja eloaan, vaan tiedot on poimittava veroluetteloista ja tuomiokirjoista. Ja mikäli haluaa rakentaa tutkittavasta käsityöläisestä mahdollisimman tarkan elämänkerran, on käytävä läpi veroluettelot vuosi vuodelta. Tutkija ei saa säikähtää, jos käsityöläinen katoaa välillä hänen näkyvistään, sillä veroluetteloiden maininnat ovat katkonaisia: käsityöläinen saattaa olla niissä vuoden taikka kaksi, kadota joksikin aikaa ja ilmaantua taas uudelleen. Mutta kun käy luettelot läpi tarkasti, lukee henkikirjojen lisäksi muut veroluettelot ja mahdolliset kirkolliset lähdesarjat, henkilökuva täydentyy, mukaan tulevat tiedot vaimosta ja lapsista ja tutkija pystyy parhaimmillaan löytämään kokonaisia käsityösukuja.

Tilanne paranee olennaisesti 1600-luvun lopulla, kun ensimmäiset pitäjänkäsityöläisanomukset ilmaantuvat tuomiokirjoihin. Niistä tutkija saa parhaimmillaan tietoja pitäjänkäsityöläiseksi halajavan opinkäynnistä ja vanhemmista sekä edellisestä asuinpaikasta. 1700-luvun puolella tiedot ovat kattavampia ja niitä voidaan täydentää lääninkansliaan lähetettyjen anomusten avulla. On kuitenkin huomattava, että esimerkiksi Turun ja Porin lääninarkisto on suureksi osaksi tuhoutunut, ja että vaikka tieto anomuksen jättämisestä olisikin, niin asiakirjat ovat jo tuhoutuneet.

Käsityötä ja sen harjoittajia tarkastelevan on muistettava, että Suomen käsityö oli 1600-luvulla vasta etsimässä muotoaan, erikoistumassa itsenäiseksi ammatiksi. Selkeää tai edes summittaista kuvaa maan käsityöläismääristä tai käsityön rakenteesta ei ole saatavissa. Satakunnasta voidaan vain todeta, että täältä on tavattu 1600-luvun vuosilta kaikki lähteet systemaattisesti käyden 1136 vähintään kerran käsityöläiseksi mainittua - näistä 272 asui kaupungeissa ja 193 oli aatelin suojeluksessa. On myös todettavissa, että vajaa kolmannes käsityöläisistä oli seppiä ja viidennes räätäleitä ja että ammattirakenne oli monipuolisin rannikon tuntumassa. Suuri osa tavatuista käsityöläisistä esiintyi suutareina, seppinä jne pitkiä aikoja ja teki työtä ilmeisen ammattimaisesti, mutta maaseudulla ammattikäsityön ja kotiteollisuuden ero oli horjuva. Kaupungeissa tilanne oli toinen, vaikka niissäkin oli edelleen joitakin vain satunnaisesti käsityöläisenä mainittuja.

Eri alojen ammattilaiset elivät Satakunnan maaseudulla koko yhteisön suojeluksessa. Heitä tarvittiin, eikä heitä haluttu uhrata kruunun etäisten päämäärien vuoksi - ja tokko talonpojat olivat niistä aina edes selvillä. Talonpoika ei ymmärtänyt, miksi yleinen etu vaati räätälin ja suutarin etsimistä kaupungista, kun naapuristossa asui rahvaan käyttämät mallit hallitseva mies. Ja sepästä rahvas ei missään tapauksessa voinut luopua, eikä se näytä mieltäneen seppää samalla tavalla käsityöläiseksi kuin muita ammattilaisia. Seppä oli maatalouden välttämätön osa, ja monen talonpojan taidot riittivät oman ja naapurin töiden tekemiseen, sallivat toimimisen osan aikaa seppänä ja osan maataviljelevänä talonpoikana.

Porin ja Rauman käsityöläiset eivät maaseudulla harjoitettuun käsityöhön puuttuneet, vaan lähtivät tilaisuuden tullen mielellään itsekin maalle. He eivät valvoneet pahemmin toisiaankaan. Heidän valvojanaan oli maistraatti, se puuttui korkeisiin hintoihin ja työn huonoon laatuun sekä patisteli käsityöläisiä hakeutumaan porvareiksi, nauttimaan muiden rinnalla aseman tuomista eduista mutta ennen kaikkea osallistumaan erilaisten velvoitteiden ennen muuta verojen suorittamiseen. Mutta on muistettava, että paikalliset erot olivat suuria. Satakuntaa koskevat yleistykset antavat vain vertailukohdan. Ne eivät päde välttämättä Hämeessä tai Varsinais-Suomessa, eikä tällä hetkellä ole mahdollista sanoa, mikä oli 1600-luvun käsityökäytännön sääntö ja mikä poikkeus, tiedetään vain, mihin olisi pitänyt pyrkiä.


Referat

Ulla Heino: Hantverkare och skråordningar - 1600-talets hantverk och hantverkare

Skråordningarna av år 1621 och 1669 såg hantverket ur Stockholms perspektiv, men i många av Finlands små städer gestaltade sig verkligheten annorlunda, fastslår författaren och redogör även för hantverket på landsbygden, för vilka en särskild ordning gavs 1680, som gav socknarna rätt att hålla en skräddare och skomakare. Adelns underlydande kunde även idka hantverk. Uppgifter om hantverkare står att finna i skattelängder och domböcker. En genomgång av samtliga till buds stående källor har för Satakundas del gett vid handen, att under 1600-talet uppträdde i detta område 1136 personer som åtminstone vid något tillfälle uppträtt som hantverkare, av dem 272 bosatt i någon stad och 193 adelns underlydande.


Genos 63(1992), s. 17-22, 28

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Referat ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1992 hakemisto | Vuosikertahakemisto