GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Jean Rochie

Vallonielämäkerta 1600-luvun Suomesta

Fil.maist. KUSTAA H.J. VILKUNA, Jyväskylä

Ruotsi-Suomen metalliteollisuutta kehitettiin 1500-luvulta lähtien voimakkaasti, koska maassa oli runsaasti raaka-aineita ja käyttövoimaa.[1] Oman maan raudanjalostustaito ei kuitenkaan ollut riittävä, jotta luonnonvarat olisi voitu hyödyntää tehokkaasti.

1500- ja 1600-luvulla saksalaiset ja Belgian vallonit hallitsivat ajan raudanjalostustekniikan parhaiten. Ruotsissa nopeimmaksi ja halvimmaksi tietotaidon siirtämistavaksi katsottiin ammattitaitoisten työntekijöiden houkutteleminen maahan.[2] Aluksi värväystoiminta suuntautui Itämeren piirin saksalaiskaupunkien vasaraseppiin,[3] mutta 1600-luvun alussa katseet kääntyivät Belgiaan, jonka vallonirauta oli tunnettu koko Euroopassa.[4] Se olikin ajan rautajalosteista kovinta, lähes terästä ja soveltui siksi aseraudaksi.

Työntekijöitä houkuteltiin muun muassa paremmilla palkoilla ja luontoiseduilla. Samaten oli tavallista, että tuleva isäntä maksoi työläisen ja ehkä tämän perheenkin matkan Ruotsiin.[5] Luvatut edut olivat yleensä huomattavia, sillä pääasiallisena syynä siirtolaisuudelle on pidettävä juuri Ruotsi-Suomen vetäviä tekijöitä: töitä oli riittävästi ja olot olivat rauhallisempia. Toisaalta myös Alankomaiden työntävät tekijät vaikuttivat monen metallimiehen muuttoon. Alueet näet kärsivät jatkuvista väestökatastrofeista ja sodasta eikä katolinen hallintolaitoskaan katsonut kovin suopeasti kalvinilaisia valloneja.[6]

Normaalisti värväydyttiin jonkun Ruotsin suuryrittäjän, kuten Louis de Geerin Alankomaiden kaupallisen edustajan välityksellä, ja onkin ilmeistä, että näillä oli omat kiertävät värvääjänsä. Heiltä tai ehkä joltakulta Ruotsista takaisin palanneelta metallimieheltä vasarasepän taitoja hallinnut Jean Rochiekin[7] kuuli hyvistä työtilaisuuksista Ruotsin valtakunnassa. Rochien kotipaikka on varsin todennäköisesti sijainnut Liégessä, Sedanissa tai Chimayssa, sillä lähes kaikki Ruotsin valloneista saapuivat juuri noilta seuduin. Värväytymisajankohta sijoittuu 1630-luvun jälkipuoliskolle, joka oli yleistä siirtolaisaikaa. Tiedetään, että noin 1000:sta Ruotsiin muuttaneesta vallonityömiehestä runsaat 70 % tavataan ensimmäisen kerran asiakirjoissa vuosien 1626 ja 1655 välisenä aikana.[8] Vuoden 1653 jälkeen siirtolaisuus lakkasi tyystin Belgian suunnalla annettujen muuttokieltojen seurauksena.

Jean Rochie on todennäköisesti asioinut de Geerin faktorin kanssa, koska hänen ensimmäinen sijoituspaikkansa oli de Geerin Österbyn rautaruukki Ruotsissa.[9] Siellä Rochie vaikutti vuosina 1638-1640 toimien ilmeisesti aluksi seppärenkinä ja yleten vuoteen 1640 mennessä kisällin eli mestarisällin arvoon ja palkkaluokkaan. Kolme vuotta oli nimittäin se aika, joka ammattikunnan ohjesäännössä eli vasaraseppäjärjestyksessä määrättiin seppärengin harjoitteluajaksi.[10] Tosin Rochie ilmeisesti on ryhtynyt rengiksi melko iäkkäänä. Yleensä oppipojaksi, joksi renkikin katsottiin, tultiin jo teini-ikäisenä.[11]

Rochien ikä voidaan päätellä siitä, että hän häviää kokonaan henkikirjoista vuoden 1663 jälkeen. Hän lienee ollut tuolloin noin 63-vuotias, koska sitä vanhempia ei enää tavattu kirjata henkiluetteloihin. Sitä paitsi hänen mukanaan seurasivat Maria-vaimo ja Johan-niminen poika, joka täytti 12 vuotta viimeistään vuonna 1648, koskapa ilmestyy tuona vuonna henkikirjoihin.[12] Jos poika oli syntynyt vuoden 1636 tienoilla, oli isä silloin ehkä noin 36-vuotias, mikä ei ole isän iäksi ollenkaan mahdoton. Toisaalta, kuten jäljempänä todetaan, voidaan olettaa Jean Rochien olleen jonkin verran arveltua nuorempi, mutta tämä edellyttää sitä, että hän on kuollut ennen kuin ehti täyttää 63 ikävuotta.

Annettuaan mestarisällinnäytteensä Jean Rochie päätti muuttaa perheineen Suomeen, missä hän asettui asumaan Anskun (Antskog) ruukkiin. Täällä oli jo entuudestaan suhteellisen vahva vallonilainen miehitys. Vuoden 1642 henkikirjan mukaan ruukissa työskenteli kolme muuta vallonia: kirjanpitäjä Jean Martens ja kaksi miilunpolttajaa Thomas Dlamoy ja Jean Deparodevi. Heidän lisäkseen työntekijöistä kaksi oli saksalaista ja yksi ruotsalaista alkuperää.

Asialla on merkitystä, kun tiedetään, että vallonit eivät halunneet sopeutua paikalliseen ruotsalaiseen tai suomalaiseen yhteisöön yhtä helposti kuin saksalaiset. Vallonit pitivät yhtä muun muassa uskontonsa, kielensä ja tapojensa vuoksi. Niinpä esimerkiksi vuoden 1634 kihlakunnankäräjillä käsitellystä tapauksesta käy ilmi, että niin vallonien kuin saksalaisten ja ruotsalaisten muodostamat veljeskunnat (bruderskaph) asuivat eri taloissa ja olivat pahimmillaan jopa riidoissa keskenään.[13]

 

Jean Rochien muuttamista Suomeen voidaan pitää kahdella tavalla ihmeellisenä. Ensinnäkin varmasti valloneiksi tunnistettavia työntekijöitä työskenteli vuosien 1634 ja 1669 välisenä aikana suomalaisissa ruukeissa ainoastaan 37. Yleensä hyvät ulkomaalaiset ammattimiehet näyttävät vierastaneen perifeeristä maata ja osin kannattamatonta vuoriteollisuutta harjoittaneita suomalaistehtailijoita.

Toisekseen näistä 37 vallonista peräti 56 % ryhtyi miilunpolttajiksi. Loput lukeutuivat vasaraseppiin (22 %), masuunityöntekijöihin (14 %) ja esimiehiin (5 %). Vallonien osaama pystymiilutekniikka oli perinteistä tekniikkaa tehokkaampi ja urakkamuotoisen palkkajärjestelmän vuoksi miilunpolttajan ammatti oli selvästi suositumpi kuin vasarasepän ura.[14] Sitä paitsi kankivasaroissa käytetty vallonitekniikka ei yltänyt Suomeen ennen 1730-lukua, pienimuotoisia kokeita lukuunottamatta.[15] Saksalaismalliset vasarapajat olivat Suomen ruukeissa vallitsevia, koska täällä olosuhteet soveltuivat hyvin runsaasti polttoainetta vaatineelle tekniikalle.[16]

Nyt Rochie kuitenkin tuli Anskuun, jossa käytettiin saksalaistekniikkaa, vaikka hän oli tutustunut nimenomaan vallonitaontaan, johon Österbyn rautaruukissa oli siirrytty kokonaan jo 1620-luvulla.[17] Tämä merkitsee sitä, ettei siirtymiskynnys toiseen tekniikkaan ollut ylittämätön ja että uuden tekniikan oppiminen kävi nopeasti. Siihen viittaa myös se, että vuoden 1642 henkikirjojen perusteella voidaan päätellä Jeanin vastanneen itse yhdestä ahjosta. Toisin sanoen hän johti yhden vasaran toimintaa ja hänen apunaan työskenteli yksi renki.

 

Rochie näyttää olleen melko kyvykäs mestarisälli, sillä hänen henkilökohtainen vuosituotantonsa oli muilla ahjoilla toimineita seppiä suurempi. Aivan vaivatonta taitojen edistyminen ei kuitenkaan ollut, sillä kesti peräti 15 vuotta ennen kuin Jean Rochie katsoi olevansa kyllin taitava suorittaakseen mestarin tutkinnon. Tämä on varsin pitkä aika, kun tiedetään kruunun pyrkineen siihen, että kukin vasaraseppä edistyisi urallaan mahdollisimman nopeasti. Tosin työnantaja hyötyi tilanteesta, jossa hänen ei tarvinnut maksaa kisällille yhtä suurta palkkaa samasta työpanoksesta kuin mestarille.[18]

Vasta vuoden 1656 vasaraseppäkäräjillä hän ja eräs toinen Anskun kisälli saivat luvan näyttää mestarintaitonsa. Heidän piti takoa yksinään, muiden seppien neuvomatta tai auttamatta, annetusta takkirautaharkosta ammattikunnan oltermannin valvonnassa kankivasarapajan vasara sekä liesi. Lisäksi määrättiin, että näytteentekijän piti maksaa ammattikunnalle viiden hopeataalarin suuruinen maksu, jos näyte ei valmistuisi sovittuna päivänä. Siis näyte oli ehdottoman henkilökohtainen suoritus ja sillä oli suuri lainvoima.[19]

Ilmeisesti mestarinnäyte onnistui ongelmitta ja Rochie nousi seppämestarin arvostettuun kastiin, koska mitään tietoa näytteen epäonnistumisesta ei ole kirjattu vasaraseppäkäräjien pöytäkirjoihin. Tosin mestariksi yleneminen ei ainakaan tullut liian myöhään, sillä kandidaattivaiheessa olleelle miehelle ikää oli kertynyt jokseenkin 45-55 vuoden verran.

 

Uran kehityksestä ei tullut helpotusta Rochien ja muiden seppien vaikeuksiin. Näet heti ensimmäisten mestarinnäytteen antamisen jälkeen pidetyillä käräjillä ruukinpatruuna valitti antskogilaisten seppien tehneen työnsä laiskasti ja huolimattomasti. Eivätkä he olleet työskennelleet sovittuja tuntimääriä, vaikka patruuna oli heitä usein voimallisesti kehottanut kunnolliseen työntekoon. Moisen kurittomuuden takia kankiraudan laatukin oli jäänyt huonoksi ja siitähän tehtaalle koitui suuria tappioita.[20]

Asian tiimoilta määrättiin vasaraseppien ammattikunnan oltermanni Anders Andersson tutkimaan tapahtumien taustoja. Hän päätyi arviossaan siihen, että ruukinpatruunan syytökset osuivat täysin oikeaan. Vaikka sepille olisi voitu jo määrätä tästä koviakin rangaistuksia, he pääsivät vielä pälkähästä vakavalla varoituksella.

Varoitus ei tuottanut toivottua tulosta, vaan ruukinomistajan piti jatkuvasti valittaa seppien laiskasta ja taitamattomasta työnteosta. Lopulta tilanne johti vakavampiin laittomuuksiin, joita puitiin vuoden 1660 vuori- ja vasaraseppäkäräjillä.[21] Tuolloin Jean Rochieta syytettiin työsopimuksen rikkomisesta, huonosta työnteosta, josta häntä oli usein terävästi varoitettu, sekä salakaupasta ja varkaudesta. Koska syytteet pystyttiin todistamaan oikeiksi, määrättiin Rochielle sopimuksensa rikkomisesta 30 hopeataalarin sakko sekä muista kohdista yksi kujanjuoksu, johon olisi riittänyt jo pelkästään isännän omistaman raudan luvaton myynti, jos vuorimestari, oltermanni ja katselmusmiehet olisivat katsoneet teon niin vakavaksi.[22]

Rochielle tuomio on ollut kova, sillä kujanjuoksurangaistus merkitsi tuohon aikaan 100 henkilön muodostaman kujan juoksemista edestakaisin. Rangaistuksen toimeenpanosta määrättiin, että jokaisen ruukkilaisen oli osallistuttava kujan muodostamiseen ja kurittamiseen, mutta jos joku olisi laistanut velvollisuutensa, olisi häntä kohdannut tuomitun kanssa sama kohtalo.[23] On ilmeistä, ettei Jean Rochie kyennyt maksamaan korkeaa sakkoa, sillä hänen vuosiansionsa nousivat korkeimmillaan noin 100 hopeataalariin, josta hänen piti maksaa noin 40 % rengilleen. Siksi hän lienee kärsinyt kaksi muuta kujanjuoksua, joko vapaaehtoisesti tai sitten vuoden 1649 vuoriartiklan perusteella. Sen mukaan nimittäin maksamatta jääneet 30 hopeataalaria vastasivat juuri kahta kujanjuoksua.

Jos Jean Rochie ei hävinnyt henkikirjoista luonnollista tietä, kuten olen edellä pitänyt mahdollisena, ovat kujanjuoksurangaistukset johtaneet hänen ennenaikaiseen sairastumiseensa ja kuolemaan, johon kylläkin viittaa tapahtumien ajallinen läheisyys. Kujanjuoksurangaistus, joka oli fyysisesti kova, sijoittui vuoteen 1660, kun taas Rochie poistuu henkikirjoista vuoden 1663 jälkeen. Koska Rochiella oli tuona vuonna toinenkin, noin 15-vuotias poika lienee todennäköistä, että Rochie ei ollut vuonna 1663 vielä yli 60-vuotias.

 

Oli miten oli, Rochien suku jäi Suomeen, vaikka sukunimi pian unohtuikin. Rochien vasaraseppäpojatkaan, Johan (Jean) ja Henrik (Henri) eivät käyttäneet Rochie-nimeä, mikä ehkä osoittaa Jean Rochie vanhemman rangaistusten johtaneen sukunimen huonoon maineeseen ja jouduttaneen sen unohtamista.

Jean Rochien jälkeläisten vaiheiden seuraaminen vaikeutuu huomattavasti vanhasta sukunimestä luopumisen jälkeen, koska pojat Johan ja Henrik sekä tytär Anna käyttivät pääasiassa patronyyminimeä. Tosin 1670-luvun lopulla ja 1680-luvun alussa Henrik Johanssonin sukunimenä mainitaan Räff. Varmaa kuitenkin on, että sekä Johan Johansson Rochie että Henrik Rochie työskentelivät Anskun rautaruukissa vielä aina vuoteen 1687 asti, jolloin tehtaan kankivasarapaja lakkautettiin. Sittemmin (vuosina 1691-1712) Henrik Johansson toimi Anskun myllärinä. Sen sijaan Johan Johansson lienee siirtynyt Uudenkirkon Juvanruukin palvelukseen, olihan sekä Anskun että Juvanruukin omistaja sama Johan Thornvöst.[24] Sitä paitsi samannimistä miestä, Johan Johanssonia ei esiinny henkikirjoissa muilla rautatehtailla.

Juvanruukki joutui 1700-luvun alussa venäläisten hävitysretkien kohteeksi, ja onkin hyvin mahdollista, että Johan Johansson vietiin jälkeläisineen johonkin venäläiseen rautaruukkiin, minne he lienevät myös jääneet.[25] Ainakaan yhdenkään Juvanruukista vuonna 1704 Fiskarsin ruukkiin palanneen työmiehen nimi ei viittaa selvästi Rochie-alkuperään.[26]

 

Yleensä vallonit pitivät sukunimestään tarkasti kiinni, mitä todistaa muun muassa Muskin-sukunimen säilyminen 1620-luvulta lähtien.[27] Muskinien ohella vain Lihr-, Thüm-, Tropf- (Cropf) ja Bruun-suvut levittäytyivät useisiin rautaruukkeihin ja jäivät pysyvästi maahan. Tosin Troph-suvun nimi unohtui Rochien tapaan pian Suomeen saapumisen jälkeen. Kehityksen syynä on tässä tapauksessa pidettävä perheen poikkeuksellisen nopeaa sulautumista paikalliseen väestöön.

Heidän lisäkseen 1600-luvulta löytyy myös muita aiemmin mainitsemattomia valloninimiä - Andry Martens, Laurent Charbonnier, Vilhelm Clemens (Antskogissa 1630-luvulla), Nicolas Trussón, Marcus Sienann (Mustiossa 1630-luvulla), Thomas Bröss (Antskogissa 1640-luvulla), kenties Christoffer Polack (Antskogissa 1660- ja 1670-luvulla), Laurent Lucas, Michell Martelleur (Fiskarsissa 1660- ja 1670-luvulla), Nicolas Noe Nonne, Jean Monsieur (Fiskarsissa 1670- ja 1680-luvulla), Christoffer Crabbot (Koskenkylän ruukissa 1690-luvulla), Jacob Collan (Kosken ruukissa 1670- ja 1690-luvulla), Noe Vervier (Orisbergissa 1680-1700-luvulla) ja Clas Debon (Teijossa 1680- ja 1690-luvulla). Näitä nimiä ei enää tapaa 1700-luvun rautaruukeista.

Sen sijaan 1600-luvun ja 1700-luvun asiakirjoissa[28] esiintyy joukko samoja sukunimiä. Näitä olivat muun muassa Gevert, Mineur, Blomster (Koskenkylä 1690- ja 1700-luvulla), Goffin, myöhemmin Gauffin (Kauttua 1690- ja 1700-luvulla), Oudar ja Hübinett (Teijo 1680-luvulla). Heidän läsnäolonsa vain jäi vielä 1600-luvulla edellisten tapaan lyhytaikaiseksi. Tämä johtui useimmassa tapauksessa tehtaiden huonosta kannattavuudesta ja varsinkin 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa kadoista, taudeista ja venäläisuhasta.

Kun tarkastellaan täällä käyneiden ruukkilaisten Ruotsin puoleisia lähtösijoja Erik Appelgrenin antamien tietojen pohjalta, huomataan, että sukunsa ensimmäisenä edustajana Suomeen saapuneista 23:sta vallonista viisi tuli suoraan Belgian seuduilta Suomeen. Ruotsista tulleista työmiehistä peräti kolmentoista lähtöruukki sijaitsi Upplannissa. Neljässä tapauksessa rautatehdas oli Itägöötanmaalla ja yhdessä Värmlannissa. Tämä kertoo selvästi siitä, että vallonimetallimiehiä värvättiin tänne pääasiassa sellaisista ruotsalaisista ruukeista, jonne oli hyvät kulkuyhteydet ja joilla oli muutenkin yhteyksiä suomalaistehtaisiin.

 

Jean Rochien perheestä voidaan muodostaa vain seuraava kaksi polvea käsittävä taulu, johon ei saada edes varmoja ikätietoja:

I. Jean Rochie. Mainitaan seppärenkinä Österbyn rautaruukissa Ruotsissa 1638-1640. Muutti Suomeen, mainitaan vasaraseppänä Pohjan pitäjän Anskussa 1642-1662. - Puoliso Maria, mainitaan 1642-1663.

II. Lapsia:

Johan Johansson. Vasaraseppä Anskussa 1648-1687, mahdollisesti sen jälkeen Uudenkirkon V.l. Juvanruukissa noin vuoteen 1704. - Puoliso Gertrud. Mainitaan 1663-1675.

Casper. Oppipoika Anskussa, mainitaan vain 1653.

Henrik Johansson. Mainitaan 1670- ja 1680-luvun vaihteessa myös nimellä Räff. Vasaraseppä Anskussa 1668-1687, mylläri siellä 1692-1712. - Puoliso 1:o Maria, mainitaan 1670-1687; 2:o Anna, mainitaan 1706-1712.

Anna Johansdotter. Mainitaan Henrik Johanssonin sisarena tämän ruokakunnassa 1668-1678. - Puoliso noin 1678-1679 ehkä nippuseppä Christer Bytere Mustiosta.

 

[1] Katso esimerkiksi Eli F. Heckscher, Sveriges ekonomiska historia från Gustav Vasa före frihetstiden II. Hushållningen under internationell påverkan 1600-1720. Stockholm 1936, s. 565-566, 581.

[2] Bertil Boethius & Åke Kromnov, Jernkontorets historia I. Grundläggningstiden. Minnesskrifter om dess tvåhundraåriga verksamhet 1747-1947. Stockholm 1947, s. 1-2.

[3] Sten Carlsson, Tyska invandrare i Sverige. Fataburen 1981, s. 22.

[4] Jan van Houtte, An Economic History of Low Countries 800-1800. New York 1977, s. 167-169; katso myös Roope Alftan, Vuosisatoihin ei ole sodittu ilman Ruotsin supertykkejä. Iltasanomat 3.2.1990.

[5] E.W. Dahlgren, Louis de Geer 1587-1652. Hans lif och verk på uppdrag af hans ättling friherre Louis de Geer till Leufsta. I-II. Uppsala 1923, s. 424-425.

[6] Eino Jutikkala, Kuolemalla on aina syynsä. Maailman väestöhistorian ääriviivoja. Porvoo 1988, s. 127; Carl Grimberg, Svenska folkets underbara öden III. Gustav II Adolfs, Kristinas och Karl X Gustavs tid. Stockholm 1918, s. 260-261; Per Pehrsson, De till Sverige inflyttande vallonernas religiösa förhållanden. En studie öfver församlingslif och religionslagstiftning på 1600-talet. Uppsala 1905, passim.

[7] Lähteissä nimi esiintyy muodoissa Johan Reestedt, Röstet, Rouckier, Räcker, Recker.

[8] Noin 63 % oli liégeläisiä, 17 % sedanilaisia ja 17 % kotoisin Chimaysta. Bernt Douhan, Arbete, kapital och migration. Valloninvandringen till Sverige under 1600-talet. Studia Historica Upsaliensia 140. Uppsala 1985, s. 46-47.

[9] Erik Appelgren, Vallonernas namn. De äldsta vallonernas namn, yrke, årtal, arbetsplats och ursprungsort. Genealogiska uppgifter om de äldsta vallonerna. Namnens uttal och etymologiska tydning. Redogörelse från franskt och holländskt namnskick. Namnens förändring i Sverige. Stockholm 1968, s. 232.

[10] Drotning Christinae HammarsmedsOrdning 14.2.1637.

[11] Vertaa esimerkiksi Pekka Kautovaara, Ruukin töissä. Vantaa 1986, s. 47-48.

[12] Vuosien 1642-1664 henkikirjat. VA 7922: 541; 7930: 661-662; 7935: 1026-1027; 7941: 623-624; 7953: 346; 7955: 320; 7957: 591; 7962: 437-445; 7974: 340-354; 7978: 424-429; 7981: 427-433; Eino Jutikkala, Väestö ja yhteiskunta. Hämeen historia II:1. Hämeenlinna 1957, s. 151-157.

[13] VA 112: 5-7, 48. Karjaa ja Inkoo 8.6.1934 ja Inkoo 9.10.1635.

[14] Karl-Gustaf Hildebrand, Svenskt järn. Sexton- och sjuttonhundratal. Exportindustri före industrialismen. Jernkontorets berghistoriska skriftserie 20. Södertälje 1987, s. 88; Kautovaara 1986, s. 31.

[15] Carl Rinman, Berättelse, Ingifwen til Högl. Kgl. Bergs-Collegium, Om en, Uppå Dess Befallning, Uti Sawolax och Carelen, Werkstäld Förrättning, År 1792. Stockholm 1794, s. 7-14; Tekla Hultin, Historiska upplysningar om bergshandteringen i Finland under svenska tiden. I. Jernbruken. Helsingfors 1896, passim.

[16] Lars J. Hukkinen, Miten ennen tehtiin terästä. Teräspalat 1983:4.

[17] Douhan 1985, s. 116-119.

[18] Vertaa esimerkiksi vuoden 1703 uusittu vasaraseppäjärjestys.

[19] VA Vuorihallituksen arkisto. Vuorikäräjien pöytäkirjat. Ca 1. Vuori- ja vasaraseppäkäräjät 5.3.1656 Billnäsissä.

[20] VA Vasaraseppäkäräjät 4.3.1657 Mustiossa.

[21] VA Vuori- ja vasaraseppäkäräjät 16.3.1660 Antskogissa.

[22] Joh. Schmedeman, Kongl. Stadgar, Förordningar, Bref och Resolutioner, Ifrån Åhr 1528 in til 1701. Angående Justitiae och Executions-Ährender... Stockholm 1706, s. 277.

[23] Tekla Hultin, Historiska upplysningar om bergshanteringen i Finland under svenska tiden I. Jernbruken, 1896, s. 70-71; J.E. Roos, Ett karelskt järnbruk före stora ofreden. Historisk tidskrft för Finland 9 (1924), s. 115-117; Oiva Kojo, Juvanruukki ja ruukinpatruuna. Kuolemajärvi. Historia, muistelmia ja kuvauksia, s. 43-56; Raimo Ranta, Kaakkois-Suomi sodan varjossa 1700-1709, Historiallinen Arkisto 90.

[24] Anders Edestam, En rapport om de ryska järnverken på 1600-talet. Karolinska förbundets årsbok 1961, s. 25-31.

[25] VA 8017.

[26] Schmedeman 1706, s. 276-278, 1438-1439; Boethius 1951, s. 367.

[27] Appelgren 1968, s. 200-201; VA Henkikirjat.

[28] Aiemmin 1700-luvun vallonisukuja on kartoittanut muun muassa Jarl Pousar, Om vallonsläkter i Finland. Genos 41, 1970, s. 69-70; Sama, Vallonisukuja Suomessa. Sukutieto 3/1991, s. 4.

 

Referat

Kustaa J.H. Vilkuna: Jean Rochie. En vallonbiografi från 1600-talets Finland.

 

Uppsvinget i bergshanteringen på 1500-och 1600-talen föranledde som bekant en betydande invandring av valloner från Belgien. Till denna grupp hörde även Jean Rochie, som uppträder som smedsdräng på Österby bruk i Sverige 1638 och som 1640 nämns gesäll. Påföljande år flyttade han till Antskog i Pojo, där han 1656 avlade sitt mästarprov och godkändes som mästare. 1660 anklagades han för flere brott och förseelser och dömdes till gatlopp samt 30 daler silvermynt i böter. Han nämns sista gången i mantalslängden 1663 och var alltså då inemot 60 år gammal. Han var gift och hade åtminstone fyra barn, sönerna Johan, Kasper och Henrik samt dottern Anna. Släktnamnet försvinner såsmåningom för att ersättas av patronym. Johan Johansson var till 1687 verksam på Antskog och troligen sedermera på Joa bruk i Karelen. Brodern Henrik verkade också på Antskog bruk, först som smed och efter 1687 som mjölnare. Dottern Anna var kanske den Anna Johansdotter, som var gift med knippsmeden Christer Bytare (Bytere) på Svartå.

 
Genos 63(1992), s. 50-55, 60

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1992 hakemisto | Vuosikertahakemisto