GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Vanhan Suomen donataarit ja tilanhoitajat - katsaus aatelisten lahjoitusmaatalouteen vuosina 1710-1811

Fil. kand. JYRKI PAASKOSKI, Helsinki

Suomalaisessa historiantutkimuksessa Vanhan Suomen lahjoitusmaita on tarkasteltu etupäässä talonpojan näkökulmasta, mikä on johtanut siihen, että suurin osa aihetta käsittelevästä tutkimuskirjallisuudesta on leimallisesti keskittynyt talonpoikien poljettujen oikeuksien kuvaamiseen. Historioitsijat eivät ole juurikaan olleet kiinnostuneita siitä, miten lahjoitusmaatalous kokonaisuutena kehittyi ja miksi joillakin lahjoitusmailla ei ilmennyt talonpoikien kapinointia eli »talonpoikaismeteleitä» kun taas toisilla niitä oli.

Sortovuosina vuosisadan vaihteen molemmin puolin historiantutkimuksen tehtäväksi asetettiin autonomian puolustaminen venäläistä valtio-oikeudellista hyökkäystä vastaan. Koko Vanhan Suomen historia, erityisesti sen lahjoitusmaat ja niiden ruotsalaisen lainkäytön ulkopuolelle jääneet talonpojat, nähtiin sortovuosiin rinnasteisena kansallisena oikeustaisteluna, joka kohdistui venäläisiä lahjoitusmaanhaltijoita ja venäläistynyttä oikeuslaitosta vastaan. Erityisesti J. R. Danielson-Kalmarin ja E. G. Palmenin kuvaukset Vanhan Suomen lahjoitusmaista ovat tuoreen perustutkimuksen puutteessa jääneet näihin päiviin asti hallitseviksi.

Vuonna 1863 Helsinkiin koollekutsutut Suuriruhtinaskunnan säädyt esittivät, että valtio ryhtyisi lunastamaan lahjoitusmaita sitä mukaa, kun niitä tuli donataareilta myytäviksi. Taustalla vaikutti jo Nikolai I:n hallitsijakaudella alkanut vilkas keskustelu maaorjien vapauttamisesta. Venäjän 1800-luvun suurin yksittäinen sosiaalinen ja yhteiskunnallinen epäkohta ratkaistiin 19. helmikuuta 1861, kun Aleksanteri II allekirjoitti maaorjien vapauttamista koskevan manifestin.[1] Reformi oli kuitenkin lähinnä juridinen eikä taloudellinen: maaorja sai henkilökohtaisen vapautensa, mutta todellinen maareformi eli maan uudelleen jakaminen jäi tekemättä.

Venäjän maaorjareformi ei suoranaisesti koskettanut Viipurin läänin lahjoitusmaatalonpoikia, sillä Venäjän oma lainsäädäntö ei tällaisissa tapauksissa koskenut Suuriruhtinaskuntaa. Tässä yhteydessä on kuitenkin huomautettava, ettei lahjoitusmaatalonpoikia myöskään tulkittu maaorjiksi.

Venäjän maaorjareformin osittaisesta epäonnistumisesta viisastuneina Suuriruhtinaskunnan säädyt pyrkivät myös lahjoitusmaatalonpoikien taloudellisen aseman turvaamiseen. Säädyt esittivät, että tilat myytäisiin takaisin talonpojille perintötiloina, jolloin heidän omistusoikeutensa viljelemiinsä peltoihin ja hoitamiinsa metsiin olisi turvattu. Kun valtiopäivät ottivat asian hoidettavakseen, siirtyi lahjoitusmaakysymys kokonaan uuteen vaiheeseen. Ruotsinvallan aikana 1600-luvulla feodalismin muodossa alkanut ja pieniä katkoksia lukuunottamatta aina 1860-luvulle saakka jatkunut Vanhan Suomen lahjoitusmaatalouden kausi alkoi päättyä.

Vielä 1700-luvulla lahjoitusmaakysymys ei ollut sellainen yhteiskunnallinen ja sosiaalinen ongelma, jollaiseksi se muodostui 1826 istuneen niin sanotun lahjoitusmaakomitean mietinnön jälkeen. Komitean mukaan kaikki Vanhan Suomen lahjoitusmaat oli tulkittava rälssin luontoiseksi, mikä merkitsi talonpoikien joutumista myös juridisessa mielessä vuokraviljelijöiksi. 1700-luvulla tilanne oli tosiasiassa pysynyt ainakin juridisesti ratkaisemattomana.

Valtiopäivien työskentelyn pohjaksi Helsingin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston venäjän kielen ja kirjallisuuden professori Matthias Akiander laati perusteellisen selvityksen Vanhan Suomen lahjoitusmaista.[2] Jääskessä vuonna 1802 syntynyt Akiander, alkuperäiseltä nimeltään Matti Akkanen, tunsi lahjoitusmaaproblematiikan erinomaisesti, ja hänen kirjaansa »Om Donationerna i Wiborgs Län» onkin pidettävä koko Vanhan Suomen lahjoitusmaatutkimuksen perusteoksena. Akiander tarkasteli tutkimuksessaan ennen kaikkea lahjoitusmaiden syntyä, kehitystä, verotusta ja kameraalista maanluontoa pääasiassa 1700-luvulla. Sukututkijan kannalta teoksen kolmas pääluku on tärkeä, sillä Akiander esittää siinä lyhyet pitäjäkohtaiset selvitykset kaikista lahjoitusmaista ja niiden haltijoista.[3]

Suomen itsenäistymisen jälkeen Vanhan Suomen lahjoitusmaat joutuivat Valkoisen Suomen historiantutkimuksen hampaisiin. Ryssäviha painoi selvän leimansa lahjoitusmaa-artikkeleihin, joissa pahanilkinen ja väkivaltainen ryssä piinasi venäläisen maaorjan surkeaan asemaan vajonnutta lahjoitusmaatalonpoikaa. Toisen maailmansodan jälkeen kirjoitetuissa luovutetun alueen pitäjänkirjoissa ja -historioissa lahjoitusmaat puolestaan nähtiin hävityn sodan ja menetettyjen kotien näkökulmasta väkivallan, epäinhimillisyyden ja epäoikeudenmukaisuuden tyyssijoina.

Aiemman lahjoitusmaita koskevan historiantutkimuksen tulokset heijastuivat parhaiten samanaikaisen kaunokirjallisuuden henkilöhahmoissa. Sellaiset suurelle yleisölle tutut »lahjoitusmaakirjailijat» kuten AIeksanteri Aava, Lempi JääskeIäinen, Väinö Vainio ja Unto Seppänen ovat romaaneissaan kuvanneet donataarien ja talonpoikien välistä suhdetta. Lahjoitusmaaromaanien rakennetta tutkinut Joensuun kotimaisen kirjallisuuden professori Hannes Sihvo on todennut niissä jatkuvasti toistuvan samat teemat.

Sihvon mukaan Vanhan Suomen lahjoitusmaita käsittelevien romaanien sisäinen jännite syntyy vauraan hovileirissään asuvan donataarin ja sen varjossa elävän »harmaan ja ilottoman» lahjoitusmaakylän välisestä suhteesta. »Hovin vallat» ovat moraaliltaan arveluttavia baltiansaksalaisia tai venäläisiä, joiden vastapoolin muodostavat rehdit ja siveellisesti nuhteettomat lahjoitusmaatalonpojat. Isännän ja talonpoikien välisiä suhteita kiristää kaunis talonpoikaiskaunotar, johon irstas isäntä on ihastunut. Talonpoikaisyhteisö ryhtyy puolustamaan naispuolista jäsentään, jolloin konflikti isännän kanssa on väistämätön. Kiistat päättyvät neitoa puolustaneiden talonpoikien ruoskimiseen ja karkoittamiseen Siperiaan. Tarinoiden onneton loppu heijastelee lahjoitusmaaolojen loputonta lohduttomuutta.[4]

Pelkästään talonpoikiin keskittynyt aikaisempi tutkimus on yksipuolistanut koko lahjoitusmaakysymyksen. Jotta ymmärrettäisiin lahjoitusmaatalouden syntyminen ja kehittyminen, on tutkittava myös sekä lahjoitusmaan haltijoiden että tilanhoitajien sosiaalista ja yhteiskunnallista statusta. Samalla hahmotellaan lahjoitusmaatalonpoikien oloja laajemmasta kysymyksenasettelusta käsin.

Akianderin oivaa teosta lukuunottamatta Vanhan Suomen lahjoitusmaatutkimus ei ole juurikaan perustunut sen paremmin alkuperäisen arkistoaineiston käyttöön kuin maaorjuutta tai venäläistä kartanotaloutta käsittelevään kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteenkaan. Hyvän esimerkin aikaisemman lahjoitusmaatutkimuksen kerrannaisvaikutuksista antavat Porvoon lyseossa historian ja maantieteen lehtorina toimineen Johan Magnus Saleniuksen 1870-luvulla kirjoittamat Muolaan ja Valkjärven pitäjänhistoriat.[5]

Salenius käytti kirkollisen materiaalin lisäksi päälähteenään muistitietoaineistoa, joka ulottui ainostaan 1800-luvun alkuvuosikymmenille. Näiden tietojen perusteella Salenius erheellisesti oletti, että lahjoitusmaatalous olisi ollut samanlaista myös 1700-luvulla. Saleniusta seuranneet tutkijat siteerasivat asiaan tarkemmin perehtymättä hänen tutkimustuloksiaan, jolloin kuva lahjoitusmaaoloista yleistyi kattamaan myös aikaisempaa vuosisataa.

Vanhan Suomen donaatiot muodostuivat useista kameraalisesti erityyppisistä lahjoituksista. Aluksi Pietari I liitti uudet voittomaat henkilökohtaiseen omaisuuteensa, josta hän sitten jakoi lahjoitusmaita lähipiirinsä uskotuille. Lopuista muodostettiin niin sanottuja pöytätiluksia, joiden verotulot siirtyivät suoraan hallitsijan omaan kassaan.

Myös ortodoksisen kirkon luostarit saivat toimintansa taloudelliseksi tueksi lahjoituksia Vanhasta Suomesta. Vuonna 1764 kirkon maaomaisuus kuitenkin peruutettiin, ja maat asetettiin niin sanotun ekonomiakollegion alaisuuteen. Lahjoitusmaatalouden monimuotoisuutta korosti sekin, että eräiden Kannaksen pitäjien veropäivätyöt oli lahjoitettu Siestarjoen asetehtaalle.

Tässä yhteydessä keskitytään tarkastelemaan ainoastaan niitä aatelisia lahjoitusmaanhaltijoita, joille oli lahjoitettu joko kokonaisten pitäjien tai yksittäisten kylien verotulot. Donataarien sosiaalista ja taloudellista taustaa tutkimalla pyritään havainnollistamaan, mitä lahjoitusmaan omistaminen Vanhassa Suomessa merkitsi syntyperältään, asemaltaan ja virka-arvoltaan erilaisille aatelisille.

 

Vanhan Suomen aikakausi (1710-1811)

Vuonna 1721 allekirjoitetussa Uudenkaupungin rauhassa Ruotsi luovutti Pietari I:n johtamalle Venäjälle Viron ja Liivinmaan provinssit ja Viipurin läänin sekä aikaisemmin Stolbovan rauhassa (1617) saamansa Inkerin ja Käkisalmen voittomaat. Yli kymmenen vuotta ennen rauhan solmimista vuonna 1710 Venäjän armeija oli amiraali Fedor Apraksinin johdolla kukistanut Viipurin ja miehittänyt koko läänin. Helmikuussa 1716 tapahtuneen Kajaanin linnan antautumisen jälkeen venäläiset olivat käytännössä valloittaneet koko Suomen.

Ruotsin ja Venäjän välinen epäluulo sekä ruotsalaisten hattupoliitikkojen toive revanssista ja suurvalta-aseman palauttamisesta johtivat valtiot uuteen sotaan, jossa venäläiset valloittivat Suomen uudestaan. Vuonna 1743 allekirjoitetussa Turun rauhassa Ruotsia nöyryytettiin toistamiseen siirtämällä valtakuntien välinen raja Kymijokeen. Uusi raja myötäili Kymijokea Mäntyharjulle saakka ja kääntyi sieltä itäänpäin halkaisten Saimaan vesistöalueen pitäjistä Puumalan, Sulkavan, Rantasalmen, Säämingin ja Kerimäen ennen kuin yhtyi Uukuniemellä vuoden 1721 rajaan. Venäjä sai länsirajansa puolustuksen kannalta keskeiset Haminan, Lappeenrannan ja Savonlinnan linnoitukset. Uudenkaupungin rauhan jälkeen voittomaat liitettiin aluksi Pietarin kuvernementtiin, ja vuonna 1744 Viipurin ja Kyminkartanon provinsseista muodostettiin oma kuvernementti.

Nimitys Vanha Suomi syntyi Suomen sodan (1808-1809) myötä, jolloin loppuakin Ruotsille kuuluneesta Suomesta oltiin liittämässä osaksi Venäjän imperiumia, eikä aikaisemmin Ruotsilta valloitettuja alueita oltu vielä liitetty muun Suomen yhteyteen. Joulukuussa 1811 Aleksanteri I:n antama manifesti Vanhan Suomen liittämisestä muun Suomen yhteyteen merkitsi monisatavuotisen ja historialliselta perinnöltään yhteisen alueen syntymistä uudelleen.

 

Vanhan Suomen lahjoitusmaajärjestelmän syntyminen

Vanhan Suomen lahjoitusmaajärjestelmä syntyi, kun tsaaria palvelleille aatelismiehille luovutettiin oikeus kantaa talonpoikien verot tietyistä pitäjistä, kylistä tai yksittäisiltä tiloilta. Vanhan Suomen ensimmäinen donaatio luovutettiin heti Viipurin valtauksen jälkeen heinäkuussa 1710, jolloin Viipurin komendantiksi nimitetty brigadieri Grigori Petrovitš Tšernyšev (1672-1745) sai 92 tilaa »vottšinakseen» eli perintömaakseen Muolaan pitäjästä. Käytännössä »vottšinan» omistaminen tarkoitti sitä, että aatelinen maanhaltija omisti myös paikalla asuvat ihmiset ja heidän irtaimen omaisuutensa. »Vottšina»-tilat olivat kruunun paikallishallinnon ja oikeudenhoidon ulottumattomissa, sillä aatelinen sai itse päättää perintömaansa asioista.[6]

Alun perin tsaarien palveluksessa toimineille ruhtinaille annettiin niin sanottuja »pomestje»-tiloja (pomest'e), joiden verotuloja he saivat nauttia niin kauan kuin pysyivät tsaarin palveluksessa. Eläkkeelle siirtymisen tai kuolemantapauksen myötä tällainen maaomaisuus siirtyi takaisin kruunulle. 1600-luvun puoliväliin mennessä käsitys näiden »pomestje»-tilojen luonnosta muuttui. Niitä ostettiin ja myytiin, perittiin ja testamentattiin kuten Ruotsin aatelin perintörälssitiloja .[7]

Aatelisella oli näiden »pomestje»-tilojen nautintaoikeus (ven. pravo polzovanie, lat. dominium utile), mikä merkitsi ainoastaan oikeutta kerätä alueella asuvien talonpoikien verot. Aatelisella ei ollut lupaa korottaa talonpoikien verorasitusta eikä häätää heitä tiloiltaan. Hän ei myöskään saanut siirtää »pomestje»-talonpoikiaan omistamalleen »vottšinalle», jolloin talonpojista olisi tullut aatelisen henkilökohtaista omaisuutta. Hallitsevan Senaatin luvalla hän saattoi vaihtaa »pomestjensa» johonkin toiseen tilaan.[8]

Maaliskuussa 1714 Pietari I:n antama maanomistusta koskeva ukaasi käytännössä samaisti »vottšinan» ja »pomestjen». Ukaasi oikeastaan vain vahvisti asteittain yleistyneen käytännön: »pomestjeillä» asuvat talonpojat olivat hiljalleen menettäneet aikaisemmat oikeutensa. Ukaasin mukaan »pomestje-tilojen nautinta- ja omistusoikeus rinnastettiin »vottšinoihin», mutta hallitsija päätti edelleen »pomestje»-tilojen luovuttamisesta ja peruuttamisesta. Käytännössä tämä merkitsi aatelisten ja talonpoikien välisen oikeudellisen suhteen muuttumista »pomestje»-tiloilla. Isännät saivat määrätä talonpoikien verot ja päivätyöt kuten »vottšinoillaan».[9]

Verotulojen luovuttaminen aatelisten sotapäälliköiden ja virkamiesten palkan jatkeeksi johtui lähinnä siitä, että kruunulla ei ollut riittäviä rahavaroja, joilla aatelille olisi voitu maksaa palkkaa. Samalla käytäntö ilmensi sitä, että »pomestjet» olivat hallitsijan maata, ja viime kädessä hän ratkaisi niiden kohtalon. Tämän sai kokea muun muassa kenraali ja Pietarin poliisimestari Anton Manuilov Devier (1682-1745), jolle oli lahjoitettu 1720-luvulla entisestä Viipurin läänistä koko Raudun pitäjä sekä Länsi-Inkerin Moloskovitsan pitäjästä Muromitsyn kylä ja Novosolkan pitäjästä Sakoritsyn kylä.

Devier oli Pietari I:n aikana Venäjälle siirtynyt Portugalin juutalainen, joka meni naimisiin Pietari I:n neuvonantajan ruhtinas Aleksandr Menšikovin sisaren kanssa. Edullisen avioliiton mukanaan tuomat hyödylliset suhteet nostivat hänet 1718 Pietarin poliisipäälliköksi ja myöhemmin Katariina I:n hallituskaudella 1726 kreiviksi. Devierin läheinen sukulaisuussuhde Menšikoviin koitui kuitenkin hänen tuhokseen, sillä vuonna 1727 epäsuosioon joutunut Menšikov karkoitettiin Pietarista ja hän menetti samalla laajat maaomaisuutensa. Saman kohtalon koki myös hänen lankonsa Anton Devier. Raudun donaatio palautettiin kruunulle, joka lahjoitti sen uudelleen seuraavana vuonna vara-amiraali Stepan Lopubinille. Kruunun kaikkivaltaisuutta maanomistuskysymyksissä korosti kuitenkin erityisesti Raudun donaation loppuepisodi, sillä jouluaattona 1743 Hallitseva Senaatti antoi ukaasin, jolla Rautu palautettiin takaisin Anton Devierille.[10]

kartta

Heti Viipurin valloituksen jälkeen vuonna 1710 Pietari I liitti entisen Viipurin läänin henkilökohtaiseen omaisuuteensa. Vuoteen 1719 mennessä koko alue Vehkalahdesta Valkealan, Savitaipaleen ja Suomenniemen kautta Ruokolahdelle oli lahjoitettu hallitsijan hoviväelle. Esimerkiksi salaneuvos, kreivi (graf) Andrej Artemonovitš Matsejev (1666-1728), joka oli toiminut diplomaattina muun muassa Hollannissa, Itävallassa ja Englannissa, sai kesäkuussa 1716 Valkealasta 132 tilan verot.[11] Vastaavasti Pietari I:n puolison Jekaterina Aleksejevnan henkilääkärinä vuodesta 1707 toiminut Johan Deodot Blumentrost (1676-1756), joka johti vuosina 1718-1730 keskusvirastotasoista lääkintökansliaa arkkiatrin arvoisena, sai donaatiokseen 58 tilaa Hiitolan pitäjästä helmikuussa 1716.[12] Vuonna 1720 Ruotsin kanssa käytävien rauhanneuvottelujen alla Pietari I kuitenkin peruutti kaikki lahjoitukset Viipurin ja Käkisalmen välisen kesämaantien vasemmalta puolelta.[13]

Suurin osa Vanhan Suomen lahjoitusmaista oli luovutettu 1720-luvulla. 1700-luvun jälkipuoliskolla alueelta ei annettu lahjoituksia, koska kruunu ei halunnut sotkea asettamansa uuden verorevisiokomitean työtä myöntämällä lisää lahjoituksia tarkastuksen alaiselta alueelta. Kuitenkin Ruotsia vastaan käydyn sodan jälkeen 1790-luvulla lahjoitusmaita ryhdyttiin myöntämään uudelleen. Katariina II:n lahjoitusmaapolitiikassa uutta oli ennen kaikkea se, että lahjoituksia ryhdyttiin nyt myös myöntämään Kyminkartanon provinssista eli Haminan ja Lappeenrannan piirikuntien alueelta.

1790-luvulla annettujen lahjoitusten ytimen muodostivat Vanhan Suomen linnoitusupseereille luovutetut donaatiot. Kenraali Aleksandr Suvorovin (1729-1800) alaisena Ruotsinsalmen linnoitusta suunnittelemassa olleelle ranskalaiselle tykistöupseerille, eversti Jean Prevost de Lumianille (s. 1757) lahjoitettiin Virolahden pitäjästä 300 sielua maaliskuussa 1794.[14] Vastaavasti jälkaväen kenraali Fabian (Faddej Faddejevitš) Steinheil (1762-1831) sai samana vuonna 200 sielua Viipurin pitäjästä.[15] Kolmas Vanhan Suomen linnoitustoimiin osallistunut oli insinöörikenraali Jaan-Peter van Suchtelen (1751-1836), joka sai 300 sielua Sippolasta vuonna 1790.[16]

Myös lahjakirjojen sanamuodot muuttuivat. Aikaisemmin niissä mainittiin vain lahjoitetun alueen kylät, jolloin donataarilla oli oikeus kantaa niiden verot. Vuonna 1785 Katariina II:n antaman manifestin myötä aateli sai Venäjällä täydellisen omistusoikeuden myös edellä mainittuihin pomestje-luontoisiin tiloihinsa.[17] Tosiasiassa ukaasi vain vahvisti 1700-luvun alusta lähtien käytössä olleen lahjoitusten laajentuneen omistuskäytännön.

Viipurin kuvernementille vahvistetun lahjakirjojen myöntämiskaavan mukaan hallitsija oli lahjoittanut

»---ikuiseen ja perinnölliseen hallintoon sanotut tilukset ja omistukset kaikkine niihin kuuluvine asuttuina ja autioina olevine taloineen, kylineen ja maineen ja metsineen, peltoineen, ja niine talonpoikineen, jotka nykyään elävät sanotuilla maanpaikoilla tai ovat paenneet siltä. --- Samoin kapakoineen, myllyineen --- kalavesineen sekä kaikkine omistuksineen.»[18]

1790-luvun puolivälistä lähtien Venäjän valtiontalouden kriisin myötä Vanhassa Suomessa ryhdyttiin myöntämään niin sanottuja arentilahjoituksia. Ne myönnettiin tavallisesti kahdeksitoista vuodeksi kerrallaan. Arentidonataari maksoi rahassa kunkin vuoden markkonkitaksan mukaisesti maakirjaverot, minkä jälkeen hän vaati viljaveroja ja päivätöitä niin paljon kun talonpojista oli mahdollista irti saada. Professori Yrjö Kaukiaisen tekemien laskelmien mukaan arentilahjoitukset käsittivät 1700-luvun lopussa lähes 80 prosenttia koko Vanhan Suomen kruununtiloista.[19]

 

Aatelisten labjoitusmaanhaltijoiden sosiaalinen tausta

Tutkimusteni mukaan Vanhan Suomen donataarien sosiaalisella asemalla oli keskeinen merkitys koko lahjoitusmaataloudessa. Korkeimpaan ja varakkaimpaan venäläiseen aateliin kuuluvat lahjoitusmaaisännät, joilla oli laajoja maaomaisuuksia ympäri Venäjää, eivät olleet samalla tavalla kiinnostuneita pienistä Vanhassa Suomessa olevista omistuksistaan kuin alempaan aateliin kuuluvat. Sellaisilla venäläisen ylhäisaatelin suvuilla kuten Šuvaloveilla, Tšernyševeillä, Saltykoveilla ja Golitsyneilla oli donaationsa myös Vanhassa Suomessa.

Valkjärven Veikkolan donaation 1700luvun jälkipuoliskolla omistanut kreivi Ivan Grigorjevitš Tsvernyšev (1726-1797), jonka isä oli edellätmainittu Viipurin kaupungin ensimmäinen venäläinen komendantti, kuului venäläisen aatelin vanhimpiin pajarisukuihin, joiden miespuoliset edustajat saivat käyttää korkeinta venäläistä aatelisarvoa ruhtinasta (knjaz). Ivan Tšernyšev loi uransa sotilaana, ja hänet nimitettiin amiraliteettikollegion varapresidentiksi vuonna 1769. Vuotta ennen kuolemaansa hänet ylennettiin saman viraston presidentiksi.

Ivan Tšernyšev oli Katariina II:n läheinen avustaja, joka sai hallitsijalta monia luottamustehtäviä: 1760-luvulla hän toimi Hallitsevan Senaatin jäsenenä ja vuosina 1768-1769 maansa lähettiläänä Lontoossa. Hän oli myös varakas tehtailija ja huomattavien maaomaisuuksien haltija. Vuonna 1745 hän peri Valkjärven donaation isänsä Grigori Petrovitšin kuoltua.[20] Vuonna 1754 tehdyn Vanhan Suomen väestöluettelon mukaan donaatiolla oli noin 1 250 asukasta. Vastaavasti Grigorj Petrovitšin toinen poika Petr Grigorjevitš (1712-1773) sai perintöosanaan Muolaan, jossa oli asukkaita noin 1 200.[21]

Muolaan ja Valkjärven alueella oli toisellakin ylhäisellä aatelissuvulla donaationsa. Vuonna 1726 Viipurin uudelle ylikomendantille Ivan Maksimovitš Šuvaloville (k. 1736) annettiin donaatioksi talonpoikaistiloja Heinjoen kappelista ja Muolaan emäseurakunnasta. 1728 tehdyn verorevision mukaan donaatiolla oli kaikkiaan 138 talonpoikaistilaa, joista 44 oli autioita eli veronmaksukyvyttömiä.[22]

1700-luvun lopussa sama donaatio oli kreivitär Jekaterina Petrovna Šuvalovan, omaa sukua Saltykova (1743-1817), hallussa. Katariina Šuvalovin veli Ivan Petrovitš Šaltykov (1730-1805) oli puolestaan naimisissa Kivennavan donaation haltijan Daria Petrovnan, omaa sukua Tšernyševa, kanssa. Ylhäisaatelin sukulaisuussuhteet liittyivät vielä toisiinsa siten, että Kivennavan Daria Petrovna ja Muolaan donaation haltija Natalia Petrovna Golitsyna, omaa sukua Tšernyševa, olivat sisaruksia,[23]

1700-luvun lopussa pinta-alaltaan suurimman lahjoitusmaan muodosti kreivi Aleksej Orlov-Tšesmenskijn (1737-1807) Salmin donaatio. Kenraali Aleksej Orlov osallistui yhdessä veljiensä Grigorin ja Fedorin kanssa Katariina II:n vallankaappauksen toteuttamiseen. Veljeksille annettiin palkkioksi lähes 3 000 sielun lahjoitus Moskovan kuvernementistä. Lisäksi Aleksej Orlov kunnostautui Turkkia vastaan vuosina 1768-1774 käydyssä sodassa, kun hänen johtamansa Venäjän laivasto tuhosi turkkilaiset Tsesmen salmessa käydyssä meritaistelussa. Taistelun jälkeen hän sai liittää nimeensä voittoisan meritaistelun paikan. Aleksej Orlov-Tšesmenskij oli varakas aatelinen, joka nautti huomattavia tuloja valtiollisista viroistaan ja suuresta maaomaisuudestaan.[24]

Ylhäisaatelin taloudellisen menestymisen kannalta heidän Vanhan Suomen lahjoitusmaillaan ei ollut - huolimatta niiden hyvästä sijainnista Pietarin kaupungin läheisyydessä - kovinkaan paljon taloudellista merkitystä. Valtaosa 1700-luvun Pietarin peruselintarvikehuollosta, kuten esimerkiksi viljan tuonti, hoidettiin lähinnä Baltian ja Etelä-Venäjän kuvernementeista käsin. Ja koska Vanhan Suomen maatalous ei myöskään ollut lähimainkaan yhtä tuottoisaa kuin ylhäisaatelin muilla maatiloilla esimerkiksi Orelin, Tulan, Tambovin ja Rjazanin kuvernementtien mustan mullan alueella, heidän kiinnostuksensa Vanhan Suomen lahjoitusmaihin laimeni entisestään.

Vanhan Suomen lahjoitusmaat jäivät aatelisille isännilleen tilivelvollisten tilanhoitajien käsiin, joiden omista taloudellisista intresseistä riippui mitä suurimmassa määrin myös talonpoikien asema. Ylhäisaatelin vähäinen kiinnostus maatiloihinsa oli joka tapauksessa eräs syy siihen, että Vanhan Suomen maatalous taantui. Toisena keskeisenä taustatekijänä oli läheinen Pietarin suurkaupunki, joka tarjosi jatkuvasti talonpoikaiselle väestölle muita ansiomahdollisuuksia, jolloin maanviljelys jäi kaikkien osapuolten kiinnostuksen puuttuessa sivuelinkeinoksi.

 

Syntyperältään, asemaltaan ja virka-arvoltaan alemman aatelin lahjoitusmaatalous Vanhassa Suomessa

Toisin kuin vanhoista pajarisuvuista polveutuva ylhäisaateli, Vanhan Suomen syntyperältään alempi aateli asui hovitiloillaan ainakin osan vuodesta. Valtaosa alemman aatelin hallussa olevista donaatioista sijoittui Käkisalmen eteläisen provinssin eteläosiin Raudun, Sakkolan ja Pyhäjärven pitäjiin. Lisäksi alueen pohjoisosasta Hiitolan, Parikkalan ja Jaakkiman pitäjät oli lahjoitettu alemman aatelin jäsenille.

Tässä yhteydessä alemmalla aatelilla tarkoitetaan sellaisia virkamiehiä ja upseereita, joilla ei ollut samanlaista syntyperää, asemaa ja virka-arvoa kuin ylhäisaatelilla. Lisäksi alemman aatelin maaomaisuus oli huomattavasti vähäisempää, ja se rajoittui muutamaan pieneen tai jopa yhteen ainoaan donaatioon.

Tyypillinen tällainen syntyperältään alemman aatelin edustaja oli Arkangelissa vuonna 1723 syntynyt hollantilaisen kauppiaan Jürgen Freederickszin poika Johan eli Ivan Jurevitš (k. 1779), joka nuoruudessaan toimi juoksupoikana isänsä kauppaliikkeessä. Vuonna 1740 hän saapui Pietariin ja ryhtyi menestyksekkääseen rahanlainaajan ammattiin. Pietarin vuosinaan hän hankki huomattavan omaisuuden ja paroniksi (baron) kohotessaan hän oli kuuluisa rikkaudestaan. Vuonna 1774 kreivi Petr Saltykovin leski myi Pyhäjärven Taubilan donaation Ivan Freederickszille, joka osti vuotta myöhemmin myös Sakkolan Petäjärven donaation.[25] Lisäksi Ivan Freedericksz omisti Inkerinmaalla Rjabovon eli Rääpyvän kartanon, joka sijaitsi noin kolmekymmentä kilometriä Pietarista itään kohti Pähkinälinnaa.[26]

Ivan Freederickszin pojat Andrej (1759-1843) ja Petr (k. 1819)[27] perivät isänsä maaomaisuudet Vanhasta Suomesta. Andrej Freedericksz sai Pyhäjärven Taubilan donaation ja Petr Freedericksz vastaavasti Sakkolan Petäjärven donaation. Molemmat veljekset asuivat osan vuotta Vanhassa Suomessa, ja ainakin Petr oli kirjoittautunut Viipurin kuvernementin aateliin.[28] Erityisesti Andrej Freedericksz on tullut tutuksi Vanhaa Suomea käsittelevässä kirjallisuudessa ennen kaikkea J. R. Danielson-Kalmarin tutkimusten myötä. Andrej Freederickszillä on nimittäin ollut kyseenalainen kunnia toimia kaameimpana Vanhan Suomen lahjoitusmaaisäntänä, joka rikkoi yksipuolisesti kaikki tekemänsä sopimukset niin kruunun kuin talonpoikienkin kanssa.

Alempi aateli kävi donaatioillaan myös vilkasta kauppaa erityisesti 1790-luvulla. Lokakuussa 1790 kaartinmajuri Matvej Dmitrievitš Olsufjev oli saanut Virolahden pitäjän Miehikkälän, Kylmälän, Säkäjärven ja Tillikkalan kylistä 250 sielua perinnöllisesti hallittavakseen. Olsufjev kuitenkin myi donaationsa jo kolme vuotta myöhemmin venäläistä alkuperää olevalle haminalaiselle porvarille, kapteeni Carl Kilchenille.[29]

Kapteeni Kilchenin yritykset parantaa viljelystensä tuottavuutta lisäämällä virolahtelaisten talonpoikiensa päivätyö- ja muita verovelvollisuuksia johtivat talonpoikaiskapinaan talvella 1794. Aatami Turun ja Jubo Ahokkaan johdolla kokoontuneet talonpojat olivat vaatineet lievemmän verokontrahdin solmimista. Talonpojat olivat marssineet seipäillä ja maataloustyökaluilla varustautuneina Kilchenin omistamalle Pyterlahden kartanolle, jonka pihalla he olivat käyttäytyneet uhkaavasti ja kieltäytyneet lähtemästä koteihinsa, vaikka donataari oli heitä siihen kehoittanut.

Talonpoikien käyttäytyminen pohjautui alun perin siihen, että donaation ensimmäinen haltija, majuri Matvej Olsufjev oli myynyt sen kapteeni Kilchenille. Lahjoituksen myöntämistä vastustaneet talonpojat olivat valittaneet Hallitsevalle Senaatille, ettei kyseisten kylien talonpoikia voinut kaupata, koska he olivat kruununtalonpoikia. Virolahden ja lähiseudun muiden pitäjien talonpojat olivat keränneet varoja muutamien edustajiensa Pietarin matkaa varten. Heidän tarkoituksenaan oli pyrkiä keisarinnan puheille, jotta vääryys korjattaisiin. Miehet ehtivät kulkea aina kannakselaiseen Muolaan pitäjään saakka, ennen kuin heidät pidätettiin. Matkan varrella he olivat pysähtyneet pastori Mikael Wireniuksen luo, jolta he olivat saaneet elintarpeita ja hyviä neuvoja. Viipurissa toimivan paikallishallinnon kannalta oli erittäin kiusallista, että myös Kyminkartanon pitäjien papit ja nimismiehet olivat Wireniuksen tapaan neuvoillaan edesauttaneet talonpoikia.

»Virolahden kapina» herätti huolta paikallishallinnon viranomaisissa. Kuvernööri Fedor Štšerbatov osallistui henkilökohtaisesti alimpana oikeusasteena toimineen piirioikeuden istuntoon, jossa talonpoikien tuomiot julistettiin. Asia siirrettiin ratkaistavaksi Viipurin kriminaalitribunaaliin, joka vahvisti piirioikeuden ankarat tuomiot: pahimmat kapinoitsijat määrättiin teloitettaviksi. Saman tuomion saivat myös Pietarista apua hakemaan lähteneet Aatami Turu, Juho Ahokas ja Pekka Heikbonde.[30]

Sekä Kilchenin Pyterlahden että aikaisemmat Andrej Freederickszin Taubilan donaation tapahtumat osoittavat, että donataarit pyrkivät tehostamaan lahjoitusmaatalouttaan 1700-luvun lopussa. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan tiedossa, millaisia suunnitelmia donataareilla oli maanviljelyksen kehittämiseksi tai jopa teollisuuden perustamiseksi lahjoitusmailleen. On selvää, että pääkaupungin Pietarin laajeneva taloudellinen vaikutusalue avasi kapitalisoituvassa yhteiskunnassa uusia ennennäkemätömiä mahdollisuuksia. Pelkkään viljanviljelyyn pohjautuva maatalous tuskin menestyi, joten vastauksia on lähdettävä hakemaan muualta.

 

Kauppiaat lahjoitusmaiden omistajina

Kauppiaiden maanomistus oli tehty mahdolliseksi vuonna 1801 annetulla ukaasilla. Sen mukaan kauppiaat eivät kuitenkaan saaneet omistaa sieluja, mikä katsottiin aatelin yksinoikeudeksi. Aikaisemman maanomistuskiellon syynä oli kruunun näkemys, jonka mukaan kauppiaiden tehtävä oli käydä kauppaa - ei viljellä maata. Ukaasia kuitenkin kierrettiin aivan yleisesti. Esimerkiksi vuonna 1795 Jaroslavin kuvernementista kotoisin ollut kunniaporvari Dmitrij Zatrapesnov osti Ruskealan Pälkjärven donaation.[31] Vasta hänen poikansa Ivan, joka 1800-luvun alussa kuului kapteenin arvoisena kuvernementin aateliin,[32] saattoi laillisesti hyödyntää sitä. Kaiken kaikkiaan kaupassa vaihtoi omistajaa 1370 talonpoikaa perheineen.[33]

Vanhan Suomen lahjoitusmaiden ja erityisesti talonpoikien elinolosuhteiden kannalta tilanne muuttui täydellisesti. Yrittäjähenkiset liikemiehet, jotka halusivat saada mahdollimman paljon taloudellista voittoa, ryhtyivät donaatioillaan tarmokkaisiin toimiin maatalouden ja teollisuuden kehittämiseksi. Uudet omistajat, jotka eivät tunteneet sekä donaation haltijan että talonpojan molemminpuolista hyväksymistä edellyttävää kontrahtikäytäntöä, tietenkin lisäsivät päivätöiden määrää sen enempää alustalaisiaan kuulematta tai viranomaisilta lupaa kysymättä. Menettelytavasta sukeutui lukuisia oikeusjuttuja, joissa talonpojat syyttivät kauppiaita voimassaolevien verokontrahtien yksipuolisesta muuttamisesta.

Vuonna 1803 Ivan Maksimovitš Šuvalovin perilliset myivät Antrean pitäjässä sijaitsevan Kavantholmin tilan sekä Muolaan ja Valkjärven pitäjissä sijaitsevat laajat donaationsa pietarilaiselle kauppaneuvos Aleksandr Vasilyevitš Olhinille (1771-1815). Kauppaneuvos Olhin oli onnistunut hankkimaan itselleen Pyhän Vladimirin neljännen luokan kunniamerkin sekä samalla perinnöllisen aatelisoikeuden, jolloin hänellä oli oikeus omistaa ja periä talonpoikaissieluja. Kauppaneuvos Olhinin suku oli kotoisin Aunuksen kuvernementin Kirokskin piirikunnasta, ja hänen isoisänsä Vasilij Eleazarov Olhin (1709-1788) perusti muun muassa paperitehtaan Valkeasaareen aivan Pietarin ja Viipurin kuvernementtien rajalle vuonna 1749.[34]

Samana vuonna, jolloin Šuvalovien laajat omaisuudet Vanhassa Suomessa vaihtoivat omistajaa, myös Tšernyševin perilliset myivät Valkjärven donaationsa pietarilaiselle liikemiehelle Mihail Blandoville (s. 1759). Vuonna 1805 Blandov yritti yksipuolisella määräyksellä korottaa talonpoikien veroja, mistä seurasi alustalaisten levotonta liikehdintää, jota rauhoittamaan kutsuttiin Viipurin varuskuntarykmentin sotilaita. Vuonna 1807 kauppaneuvos Blandovin konkurssin jälkeen lahjoitusmaa siirtyi Andrej Freederickszin pojan Boriksen haltuun.[35]

Liikemiesten yrittäjähenkisyydestä aiheutui samanlaisia seurauksia myös Salmin-Suojärven donaatiolla, jonka haltija Anna Orlova myi koko Vanhan Suomen suurimman lahjoituksen vuonna 1825 Feodul (1763-1848) ja Sergei (1770-1840) Gromovin omistamalle pietarilaiselle kauppahuoneelle, joka harjoitti muun muassa menestyvää sahaliikettä Nevan rannalla Uuden Laatokan piirikunnassa. Gromovit pyrkivät korotamaan talonpoikien päivätyövelvollisuutta, minkä seurauksena aiheutui Kannaksen lahjoitusmaiden kaltaista laajaa talonpoikaisliikehdintää.[36]

Myös Vanhan Suomen kaupungeista kotoisin olleet kauppiaat hankkivat itselleen donaatioita. Vuonna 1809 hovineuvos Bernhard Rebbinder osti linnoitusupseeri Prevost de Lumianin 30 tilaa Virolahdelta. Rehbinder rahoitti donaatiokaupan appensa, kauppias Carl Bruunin (17481809) avulla, mutta Rehbinderin maksuvaikeuksien vuoksi donaatio siirtyi vielä samana vuonna Bruunille.[37] Myös toinen haminalainen kauppias, hovineuvos Niclas Clayhills (1740-1795) osti 6 100 ruplan kauppahinnasta aliluutnantti Jakov Bolotnikovin Pyhtään pitäjästä myönnetyn sadan sielun lahjoituksen. Kaupan jälkeen Clayhills omisti suuren osan Pyhtään pitäjästä, sillä vuonna 1771 Suurahvenkosken kartano oli siirtynyt hänen omistukseensa.[38] Sekä Bruun että Clayhills, joilla molemmilla oli vilkasta liiketoimintaa Haminassa, Ruotsinsalmessa, Viipurissa ja Pietarissa, myivät donaatioiden maanviljelystuotteita ainakin Haminassa ja Ruotsinsalmessa. Lisäksi kauppias Carl Bruun oli vuokrannut kruunulta vuosina 1787-1806 yksinoikeuden viinan valmistukseen, myyntiin ja anniskeluun, joten ainakin osittain viinaksi poltettu vilja tuotettiin omilta viljelyksiltä.[39]

Kaikkien esimerkkien osalta on selvästi todettavissa, että kauppiaiden haltuun siirtyneet Vanhan Suomen lahjoitusmaat joutuivat yrittäjähenkisten omistajiensa myötä uuteen kehitysvaiheeseen. Kauppiaat pyrkivät maksimoimaan liiketoimintansa voitot myös lahjoitusmailta, mikä merkitsi talonpojille toistuvasti esitettyjä vaatimuksia verojen korottamiseksi. Mahdollisimman suurta taloudellista hyötyä tavoittelevat liikemiehet eivät enää antaneet hyväsydämisen Anna Orlovan tapaan katovuosina kertyneitä talonpoikien verorästejä anteeksi, vaan vaativat ne jokaista viljakapallista myöten takaisin.

 

Tilanhoitajat

Lahjoitusmaataloudessa keskeisessä asemassa olivat donaatioiden tilanhoitajat, jotka vastasivat verojen keruusta, talonpoikien työsuoritusten käytännön organisoinnista ja valmiiden tuotteiden muuttamisesta rahaksi. Alemman aatelin donaatioilla tilanhoitaja oli tavallisimmin isännän pienimpienkin toiveiden toteuttaja, eikä hänellä ollut itsenäistä päätäntävaltaa kuin korkeintaan töiden käytännön järjestelyissä.

Sen sijaan ylhäisaatelin Vanhan Suomen lahjoitusmaiden tilanhoitajat olivat melko itsenäisiä, koska donataarit vierailivat varsin harvoin lahjoitusmaallaan. Donataarin kannalta tärkeintä olivat riittävän työvoiman hankkiminen pääkaupunkiasunnolle Pietariin sekä säännöllisen ja ennakolta sovitun rahasumman siirtyminen hänen kassakirstuunsa ennalta sovittuna päivänä kerran vuodessa. Hänen kannaltaan oli samantekevää, miten tilanhoitaja oli tuon summan lahjoitusmaalta kerännyt. Tilanhoitajan palkka puolestaan koostui siitä ylijäämästä, joka jäi jäljelle rahaksi muutettujen verosuoritusten ja donataarille toimitetun summan erotuksesta. Käytäntö houkutteli tilanhoitajia maksimoimaan lahjoitusmaiden tuottoa, mikä samalla saattoi johtaa heidän omaan vaurastumiseensa. Menettelytavassa oli omat riskinsä, mikäli donataari sai selville tilanhoitajan harjoittaman vilpin.

Vanhaa Suomea käsittelevissä paikallishistorioissa on varsin kategorisesti väitetty, että lahjoitusmaiden tilanhoitajat olivat poikkeuksetta joko baltiansaksalaisia tai venäläisiä, yleensä armeijan vakinaisesta palveluksesta eronnutta alempaa upseeristoa. Tavallisesti he olivat päätyneet Vanhan Suomen lahjoitusmaille siksi, että heidät oli erotettu jonkun rikoksen takia armeijan vakinaisesta palveluksesta.

Läheskään kaikki tilanhoitajat eivät suinkaan olleet baltiansaksalaisia tai venäläisiä. Erityisesti 1770-luvulle saakka eräät lahjoitusmaiden »Verwalttereista» olivat sukutaustaltaan kotoisin entisestä Viipurin läänistä. Esimerkiksi Mihail Illarionovitš Vorontšovin (1714-1767) lesken Anna Karlovna Skavronskajan omistamalla Jaakkimavaaran, Kurkijoen ja Parikkalan pitäjät käsittävällä donaatiolla toimi 1760-luvun puolivälissä tilanhoitajana vänrikki Carl Johan Sattler (k. ennen vuotta 1783).[40] Hänen isänsä oli Ruotsin armeijassa Suuren Pohjan sodan aikana upseerina palvellut Johan Bernhard Sattler (n. 1681-1750),[41] joka palattuaan sotavankeudesta Moskovasta vuonna 1722 oli jäänyt viljelemään Jääsken pitäjän Kiurulan kylässä olevaa maatilaansa.[42] Vastaavasti vuonna 1728 kreivi Andrej Artemonovitš Matvejevin Pyhäjärven donaation tilanhoitajana toimi Johan Ursinus,[43] jonka sukujuuret olivat Etelä-Kannaksella.[44]

Myös kruununvirkamiehen ja lahjoitusmaavoudin tehtävät saattoivat mennä päällekkäin. Esimerkiksi Hiitolan nimismies Johan Weber toimi vuonna 1750 amiraali Peter Sieversin (k. 1740) lesken Sophia Nummersin omistamalla Hiitolan Pukinniemen donaatiolla tilanhoitajana.- Lisäksi Weber vastasi myös Katarina Stackelbergin omistaman Salmin donaation hoidosta.[45]

Vasta 1780-luvulla valtaosa Vanhan Suomen donaatioiden tilanhoitajista oli kansallisuudeltaan baltiansaksalaisia tai venäläisiä. Esimerkiksi everstiluutnantti Ignatej Ivanovitš Gi64_138_z.gif (824 bytes)itškinin Pyhäjärven Konnitsan donaation tilanhoitajana tai »uskottuna miehenä» toimi kasakkaväen sotilas Jefim Sadko, joka myöhemmin tuomittiin talonpoikien pahoinpitelyistä sakkorangaistuksiin.[46]

Esimerkiksi 1700-luvun kahdella viimeisellä vuosikymmenellä kreivitär Daria Petrovna Saltykovan Kivennavan donaation tilanhoitajana toimi ratsuväen vakinaisesta palveluksesta eronnut kornetti Gustaf Palmqvist. Andrej Freederickszin tilanhoitajana toimi puolestaan Gottfried Wilhelm Plosh, joka oli keskeinen henkilö 1780- ja 1790-luvuilla käydyssä Taubilan kontrahtiriidassa. Sekä Palmqvist että Plosh olivat siinä mielessä poikkeuksellisia tilanhoitajia, että he pystyivät säilyttämään donataariensa luottamuksen suhteellisen kauan, vaikka useimmilla muilla lahjoitusmailla tilanhoitajat vaihtuivat jatkuvasti.[47]

Väitteet lahjoitusmaiden tilanhoitajien sotilastaustasta pitävät paikkansa, sillä useimmat tilanhoitajista olivat todella armeijan palveluksesta eronneita entisiä upseereita. Sen sijaan väitteet tilanhoitajien rikollisesta taustasta on sittenkin ehkä liitettävä lahjoitusmaatutkimuksen liioittelemaksi yleistykseksi.

 

Donataarien sosiaalisen aseman muutos lahjoitusmaataloutta selittävänä tekijänä

Lahjoitusmaiden omistajat olivat sosiaaliselta taustaltaan heterogeeninen ryhmä, jonka taloudellinen asema vaihteli upporikkaan ruhtinaan ja aliluutnantin[48] palkalla elävän sotilaan välillä. Venäläinen ylhäisaateli ei ollut samalla tavalla kiinnostunut Vanhassa Suomessa sijaitsevista lahjoitusmaistaan kuin alemman aatelin edustajat, joiden toimeentulo oli kiinni niiden tuotosta. Samanaikaisesti Vanhan Suomen lahjoitusmailla saattoi donataarien omasta taloudellisesta asemasta riippuen esiintyä monenlaista talonpoikien kohtelua. Syntyperältään, taloudelliselta asemaltaan ja virka-arvoltaan alemman aatelin tiloilla, esimerkiksi Pyhäjärvellä, Raudussa, Sakkolassa, Joutsenossa, Pyhtäällä ja Virolahdella, tilanne oli vaikein.

Vanhan Suomen lahjoitusmaiden historian todellinen käännekohta tapahtui 1800-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, jolloin sekä pietarilaiset että haminalaiset kauppiaat hankkivat maaomaisuuksia entisestä Kyminkartanon läänistä, Kannakselta ja Laatokan Karjalasta. Aikaisemmin joten kuten noudatetut lahjoitusmaiden pelisäännöt rikkoutuivat lopullisesti liikemiesten voitontavoitteluun, josta saivat kärsiä ennen kaikkea talonpojat. Seurauksena oli toistuvia talonpoikaiskapinoita, joita kukistamaan tarvittiin sotaväkeä. Viranomaiset pelkäsivät pääkaupungin Pietarin porteilla puhkeavaa talonpoikaiskapinaa, jonka seuraukset saattaisivat olla arvaamattomia kuten oli käynyt 1770-luvulla puhjenneen Jemeljan Pugatšovin johtaman talonpoikaiskapinan yhteydessä. Myös vuonna 1789 puhjenneen Ranskan suuren vallankumouksen jälkivaikutuksen tukahduttaminen edellytti hallitsijalta, viranomaisilta ja maata omistavalta aatelilta välittömiä ja tarmokkaita otteita kaikenlaisten kapinoiden nujertamiseksi.

Lahjoitusmaiden olot riippuivat paljolti myös tilanhoitajista, jotka eniten olivat tekemisissä talonpoikien kanssa. Ylhäisaatelin donaatioiden tilanhoitajien asema oli itsenäinen suhteessa isäntään. Sen sijaan alemman aatelin tilanhoitajat toteuttivat kirjaimellisesti hovileirissä valvovan isännän määräykset, jotka yhdistettynä aatelisperheen elintasovaatimuksiin lisäsivät tarvetta korottaa talonpoikien veroja.

Jos lahjoitusmaatalouden tutkimusmetodiksi valittaisiin yksinomaan talonpojan näkökulma, jouduttaisiin väkisinkin pohtimaan pelkästään maanomistuksen juridisia muotoja ja argumentoimaan kameralistiikan käsitteistöllä. Tämä tutkimustie vaikuttaa kuitenkin loppuunkuljetulta, sillä valittaessa tällainen näkökulma jouduttaisiin väistämättä ottamaan kantaa maanomistuksen oikeellisuuteen, eikä lahjoitusmaataloudesta, donataareista, tilanhoitajista tai talonpojistakaan olisi mahdollista saada mitään sellaista uutta tietoa, jota J. R. Danielson-Kalmari ja E. G. Palmén eivät olisi meille jo sata vuotta sitten kertoneet.

 

[1] Polnoe Sobranie Zakonov, (=PSZ), (2), n:o 36 650 (19.2.1861)

[2] Akiander, Om Donationerna i Wiborgs Län. Helsingfors 1864.

[3] Akiander 1864, s. 157-192

[4] Sihvo 1986, s. 114-125.

[5] Salenius 1870, Valkjärven pitäjän kertomus; Salenius 1871, Historiallinen kertomus Muolaan eli Pyhänristin pitäjästä.

[6] Nevolin 1851, s.124-126,147-155. Termi »vottšina» tarkoittaa (isän)perintömaata, joita oli alunperin ollut vain pajareilla. Venäläisen oikeushistorioitsijan ja Pietarin yliopiston oikeushistorian professorin Konstantin Nevolinin kolmeosaisen teoksen »Venäjän siviililakien historiasta» keskimmäinen osa käsittelee lähes yksinomaan maanomistuksen historiallisia vaiheita Venäjällä.

[7] Nevolin 1851, s. 190,195-197. Ensimmmäisen kerran termi »pomestje» esiintyy asiakirjoissa 1400-luvun puolivälissä. Ruhtinaille alunperin tarkoitettu »pomestje»-käytäntö yleistyi 1600-luvulla, jolloin muutkin aateliset saivat palvelun vastineeksi tällaisia tiloja.

[8] Nevolin 1851, s. 206-207.

[9] PSZ (1), n:o 2 789 (23.3.1714); Nevolin 1851, s. 254-255. Ukaasissa (55 1-9) määrättiin hyvin tarkkaan »vottšinojen» ja »pomestien» perimisestä. Pykälässä 10 vahvistettiin »pomestieille» samanlaiset laajat omistusoikeudet kuin »vottšinoille».

[10] Genealogisches Handbuch der Baltischen Ritterschaft, Estland I, s. 17; Amburger 1980, s. 52-54, 167, 193.

[11] Akiander 1864, s. 53; Amburger 1966, s. 171, 445, 446, 448. Matvjev toimi oikeuskollegion presidenttinä vuosina 1717-1724.

[12] Russkij Biografitšeskij Slovar' (=RBS) NI, s. 100101; Akiander 1864, s. 53. Johan Deodotin veli Laverentius Blumentrost (1692-1755) toimi niin ikään hallitsijahuoneen henkilääkärinä. Vuosina 1725-1733 hän toimi Pietarin Keisarillisen Tiedeakatemian ensimmäisenä presidenttinä.

[13] Ranta 1986, s. 122-141. Raimo Rannan tulkinnan mukaan Pietari I:n lahjoitusmaapolitiikka Vanhassa Suomessa liittyi kiinteästi ruotsalaisten kanssa käynnissä olleisiin rauhanneuvotteluihin.

[14] Knorring 1833, s. 67; RBS VIII, s. 748-749.

[15] Akiander 1864, s. 190; RBS XV, s. 412-415. Steinheil toimi Suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernöörinä 1810-1823.

[16] Akiander 1864, s. 182-183; RBS XVII, s. 211-212; Paaskoski 1993, s. 56.

[17] PSZ (1), n:o 16187, (21.4.1785), 5 21.

[18] PSZ (1), n:o 12 438 (22.7.1765). Ukaasi koskimyös Viroa ja Liivinmaata.

[19] Kaukiainen 1983, s. 110.

[20] RBS a, s. 318-324; Amburger 1966, s. 350, 448, 529, Salenius 1871, s. 92.

[21] VA, 10 084a, s. 12-14.

[22] VA 9822, s. 249-254

[23] RBS XV, S. 466-467, mt. IX, s. 68-69.

[24] RBS X, s. 322-330

[25] RBS IV, s. 218-219; Carpelan 1942, s. 108.

[26] Amburger 1980, s 335

[27] VA: VSV 27 S. D. 1819. Aktissa käsitellään Petr Freederickszin kuolinpesän velkoja. Vrt. Ikonnikov 1934, osa F, kappale Fq - Freedericksz. Ikonnikovin mukaan Petr Freedericks kuoli 1823

[28] Paaskoski 1993, s. 53.

[29] Akiander 1864, s. 187.

[30] Paaskoski 1991, s. 97-99. Yrjö Kaukiainen ei mainitse Virolahden historian ensimmäisessä osassa (1970) Pyterlahden selkkausta.

[31] Akiander 1864, s. 173; PSZ (1), n:o 16 188 (21.4.1785). Vuonna 1785 annetun kaupunkien erioikeuksia koskevan julistuksen yhteydessä luotiin erityinen kunniaporvareiden (gra64_138_z.gif (824 bytes)danstvo potšetnoe) ryhmä. Ensimmäiseen kauppiasluokkaan kuuluvilla kunniaporvareilla oli oikeus muun muassa käydä ulkomaankauppaa ja perustaa tehtaita, mitkä oli aikaisemmin katsottu aatelin etuoikeudeksi. Ks. esim. § 105.

[32] Paaskoski 1993, s. 53.

[33] Paaskoski 1991, s. 50.

[34] Akiander 1864, s.157-158, 174-175, 186-187; Amburger 1980, s. 210. Saksankielisessä asussaan nimi kirjoitetaan Olchin.

[35] Akiander 1864, s. 186; Amburger 1980, s. 960.

[36] Akiander 1864, s. 182, 184-185; Amburger 1980, s. 129, 338, 786, 974.

[37] Akiander 1864, s. 187-188; Bergholm 1978, s. 236.

[38] Akiander 1864, s. 177-178; Siven 1937, s.222-224.

[39] Nordenstreng & Halila 1975, s.74,89-90,114-115.

[40] Salenius 1909, s. 8

[41] Jääsken rippikirja 1744-1752.

[42] Lewenhaupt 1921, s. 589.

[43] VA, 9822, s. 417.

[44] Akiander 1869, s. 190

[45] VA, 10 037, s. 681-682.

[46] Paaskoski 1991, s. 93-94.

[47] Paaskoski 1991, s. 59, 76.

[48] Akiander 1864, s. 177-178. Toukokuussa 1793 aliluutnantti Jakov Bolotnikoville lahjoitettiin sata sielua ikuiseksi ja perinnölliseksi lahjoitukseksi Pyhtään pitäjästä. Aliluutnantti oli kunnostautunut Mustan meren rannalla sijaitsevan Anapan linnoituksen taistelussa.

 

Lähteet

Valtionarkisto (VA), Helsinki

Vanhan Suomen tiliasiakirjasarja.

Jääsken rippikirjat.

Valtiosihteerin virasto (VSV).

 

Painetut läbteet

Polnoe Sobranie Zakonov (PSZ), 1-2.

 

Kirjallisuus

Akiander, Matthias 1864: Om Donationerna i Wiborgs Län. Helsingfors.

Akiander, Matthias 1869: Herdaminne för fordna Viborgs och nuvarande Borgå stift II. Helsingfors.

Amburger, Erik 1966: Geschichte der Behördenorganisation Russlands von Peter dem Grossen bis 1917. Leiden.

Amburger, Erik 1980: Ingermanland I-II. Köln.

Bergholm, Axel 1978: Sukukirja I. Helsinki. Valtionarkiston monistesarja.

Carpelan, Tor 1942: Ättartavlor för de på Finlands riddarhus inskrivna efter 1809 adlade, naturaliserade eller adopterade ätterna. Helsingfors.

Danielson-Kalmari, Johan Richard 1911: viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen. Porvoo.

Genealogisches Handbuch der Baltischen Ritterschaft, Estland I, Görlitz, painovuosi puuttuu.

Ikonnikov, Nicolas 1934: La Noblesse de Russe. Paris.

Kaukiainen, Yrjö 1970: Virolahden historia I. Lappeenranta.

Kaukiainen, Yrjö 1983: Vanhan Suomen aikakausi. - Karjala 4. Hämeenlinna.

Knorring, Frans Peter von 1833: Gamla Finland eller Det fordna Wiborgska Gouvernementet. Åbo.

Lewenhaupt, Adam 1921: Karl XII:s officerare. Stockholm.

Nevolin, Konstantin 1851: Istorija rossijskih grazdanskih zakonov, tom 2. Sankt Peterburg.

Nordenstreng, Sigurd & Halila, Aimo 1975: Haminan historia II. Mikkeli.

Paaskoski, Jyrki 1991: Lahjoitusmaatalonpoikien oikeudet Viipurin käskynhaltijakunnassa 1784-1796. - Suomen historian tutkielma. Historian laitos, Helsingin yliopisto.

Paaskoski, Jyrki 1993: Vanhan Suomen aatelisnimikirja vuodelta 1806 - Dvorjanskaja Rodoslovnaja Kniga Finljandskoi Gubernii.- Genos 2/1993.

Ranta, Raimo 1986: Lahjoitusmaat Viipurin komendanttikunnassa Uudenkaupungin rauhaan asti. - Yksilö ja yhteiskunnan muutos (Viljo Rasilan juhlakirja). Acta Universitatis Tamperensis, Ser. A, vol 202. Tampere.

Russkij Biografitšeskij Slovar' IV, VIII, IX, X, XII, XV, XVII. Sankt Peterburg 1896-1918.

Salenius, Johan Magnus 1870: Valkjärven pitäjän kertomus. - Pitäjänkertomuksia II. Helsinki.

Salenius, Johan Magnus 1871: Historiallinen kertomus Muolaan eli Pyhänristin pitäjästä. - Pitäjänkertomuksia III. Helsinki.

Salenius, Johan Magnus 1909: Kirkollisia ja papillisia oloja Vanhassa Suomessa seitsemännellätoista sataluvulla. - HArk 21, I, 4.

Sihvo, Hannes 1986: Lahjoitusmaaromaaneja.Historiallisen romaanin teoriaa ja käytäntöä Georg Lukacsista Umberto Ecoon. Kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksia n:o 2, Joensuun yliopisto. Joensuu.

Sivén, Gunnar 1937: Släkten Clayhills. - SSSV XIX. Helsinki.

 

Jyrki Paaskoski: Donatarier och inspektorer i Gamla Finland - en översikt av lanthushållningen på donationsgodsen i adlig ågo 1710-1811

Donationsgodsen ägare var till sin sociala bakgrund en heterogen grupp vars ekonomiska ställning varierade från den stenrike fursten till officeren som levde på sin underlöjtnantslön. Den ryska högadeln var inte intresserad av sina donationsgods i Gamla Finland i samma mån som företrädarna för den lägre adeln, vilkas utkomst var beroende av gårdarnas avkastning. På de gårdar, som ägdes av den till härkomst, ekonomisk ställning och tjänstegrad lägre adeln, exempelvis i Pyhäjärvi, Rautus, Sakkola, Joutseno, Pyttis och Vederlax, var läget svårast. Förhållandena på donationsgodsen var även i hög grad beroende av inspektorerna, vilka huvudsakligen var de som kom i beröring med allmogen. Högadelns inspektorer hade en självständig ställning i förhållande till sin husbonde, medan den lägre adelns inspektorer bokstavligen utförde de order de fått av busbonden i hovlägret.

Den verkliga vändpunkten i donationsgodsen historia inföll i början av 1800-talet då affärsmän både i S:t Petersburg och Fredrikshamn skaffade sig lantegendomar i det forna Kymmenegårds län, Karelska näset och Ladogatrakten. De bestämmelser, som dittills någotsånär upprätthållits, t.ex. bruket av kontrakt, fick slutligt vika för affärsmännens strävan efter profit, och det var framför allt allmogen som fick sitta emellan.

I Finlands historieforskning har donationsgodsen granskats närmast ur böndernas perspektiv. Detta har lett till att största delen av litteraturen i ämnet har präglats av skildringar som koncentrerat sig på böndernas kränkta rättigheter. Historikerna har inte varit intresserade av hur lanthushållningen på donationsgodsen som en helhet utvecklade sig i Gamla Finland under perioden 1710-1811.


Genos 64(1993), s. 138-152, 179

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1993 hakemisto | Vuosikertahakemisto