GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Kirja-arvosteluja - Recensioner

Klaus Castrén

Paul Gustafsson, Suurta unta. Kirjayhtymä. Jyväskylä 1992. 460 sivua, kuvitettu.


Eläkeläisdiplomaatti Paul Gustafssonin viitisen vuotta sitten ilmestynyt sukukronikan luonteinen teos on nyt saanut jatko-osan. Kun ensimmäinen osa kosketteli lähinnä kirjoittajan äidin, oopperalaulajatar Greta von Haartmanin (1889-1948) sukutaustaa ja hänen orastavaa laulajattaren uraansa, nyt ilmestyneessä »Suurta unta» teoksessa liikutaan 1. maailmansodan ja kirjoittajan äidinisän 1929 tapahtuneen kuoleman välisessä ajanjaksossa. Siihen mahtuu niin äidin laulajataruran kehityksen kuin isän, jääkärikenraalimajuri Verner Gustafssonin (1890-1959) sotilasuran kuvausta vasta itsenäistyneen Suomen armeijan riveissä. Vieläpä joitain tuolloin alle kouluikäisen kirjoittajan omakohtaisiakin muistikuvia sisältyy teokseen. Myös eräät uudet sukulaiset tulevat kuvaan mukaan kirjoittajan kahden musikaalisen »mosterin» avioitumisten myötä ns. Kakskerran Mandelin-sukuun ja von Troil-sukuun.

Painopiste tässä uudessakin teoksessa on kirjoittajan äidinpuoleisissa sukulaisissa. Paul Gustafssonin isänpuoleiset sukulaiset jäävät sen sijaan ylimalkaisesti esitellyiksi. Esivanhemmista saamme sentään tietää Verner Gustafssonin polveutuvan mieskantaisesti Lopen Läyliäisten kylän Soltti-nimiseltä tilalta ja kantaisän olleen 1699 syntyneen Jaakko Markuksenpojan. Sukupolvien saatossa ja osittain kotivävyyksien myötä talonpoikaiset esivanhemmat siirtyivät ensin Lopen Hunsalan kylän Huitin vanhalle kantatilalle, sitten Vihdin Ollilan kylän Isotaloon ja vihdoin 1904, kuudennessa polvessa kantaisästä lukien, Sammatin Haarjärven kylän Lammin tilalle. Verner Gustafsson sai vielä isänsä eläessä Lammin tilan omistukseensa 1913. Hän myi sen kuitenkin jo 1916, liikemiesuran ja kotimaahan jääkärikapteenina paluunsa jälkeen sotilasuran vedettyä hänet puoleensa.

Suomalaisesta oopperasta kiinnostuneelle kirja epäilemättä tarjoaa mielenkiintoista luettavaa aina sen alkuvuosista lähtien. On ennakkoluuloja sen »paheellisiksi» leimattuja taidemuotoja ja varsinkin balettia kohtaan, on intriigejä, on kielitaistelua, rahahuolista puhumattakaan. Monien tunnettujen manalle menneiden tai jo unohtuneiden taiteilijoiden nimiä esiintyy oopperakuvausten yhteydessä.

Myös armeijamme alkuvuosien osalta teos sisältää kirjoittajan isän virkauraa seurattaessa mielenkiintoista tietoutta. Saamme mm. vierailla sotatilaan kesällä 1919 julistetulla ns. Rajamaalla Karjalan Kannaksella rajavälikohtauksineen. Siellä 29-vuotias jääkärikapteeni Verner Gustafsson palveli Savon Jääkärirykmentti n:o 3:n (sittemmin Uudenmaan Rykmentti) komentajan ja tulevan lankomiehensä, jääkärieverstiluutnantti Rainer Mandelinin (1889-1941) lähimpänä miehenä. Terijoella hän myös tapasi kesällä 1919 tulevan puolisonsa, jonka kanssa jo seuraavana vuonna vastaleivottuna majurina avioitui. Nuoripari muutti Haminaan, Uudenmaan Rykmentin uuteen varuskuntakaupunkiin. Sielläolo jäi kuitenkin vain noin vuoden mittaiseksi: edessä oli muutto Helsinkiin, jossa aviomies pian nimitettiin puolustusministeriön intendentuuriosaston päälliköksi. Puolustuslaitoksen taloushuollosta muodostuikin sitten Ranskassa 1920-luvulla sotakorkeakoulutuksensa saaneen ja pääintendentiksi nousseen Verner Gustafssonin varsinainen elämäntyö niin rauhan kuin sotienkin aikana. Myös armeijassa noihin aikoihin vallinneista intriigeistä kerrotaan kirjassa. Osittain ne liittyivät kielitaisteluun, osittain tunnettuihin kiistoihin yhtäältä jääkäriupseerien ja toisaalta ns. vanhassa Suomen Sotaväessä tai Venäjällä palvelleiden upseeriemme kesken. Edelliset puhuivat halveksien »ryssänupseereista», jälkimmäiset taas pitivät nuoria jääkäriupseereita lähinnä ryhmänjohtajatason koulutuksen saaneina vastuullisempiin tehtäviin pätemättöminä. Vaikuttaa siltä kuin lastensa kanssa suomea puhunut Verner Gustafsson seurallisena ja hyväntahtoisena luonteeltaan olisi välttynyt sotkeutumasta kieliriitoihin ja tullut hankauksitta toimeen myös »ryssänupseerien» kanssa. Lisäksi mm. kerrotaan esimerkkitapauksen valossa noihin aikoihin kaiketi melko yleisestä käytännöstä ottaa joukko-osaston kassasta »ennakkoja», tästä eräille aiheutuneine kohtalokkainekin seuraamuksineen.

Perheenpään runsaan vuoden kestänyt opintokomennuskausi Pariisiin 1920-luvun lopulla ja Greta-puolison konsertit siellä ovat saaneet seikkaperäisen selostuksen. Sitä ryydittävät kuvaukset Pariisin silloisesta suomalaiskermasta henkilöluonnehdintoineen.

Kirjaan sisältyy lukuisia kirje- ja päiväkirjalainauksia, jotka antavat lisäväriä tekstille. Kaikessa subjektiivisessa selektiivisyydessäänkin ne ovat autenttisia ajan kuvia. Silloin kun lainausmerkkejä ei käytetä, on joskus vaikea tietää, milloin on kyseessä alkuperäisen kirjoittajan, milloin taas referoijan mielipiteet. Vain yhden esimerkin mainitakseni: tuskinpa nyt asioita objektiivisemmasta aikaperspektiivistä tarkastelemaan pystyvä kronikan kirjoittaja pitää suoraselkäistä perustuslaillista K.J. Ståhlbergia »vanhana kettuna» (s.138), jollaisen käsityksen tekstiä luettaessa saa, vaan kyseessä täytynee olla kirjoittajan äidinisän insinööri Berndt von Haartmanin (1858-1929) mielipide. Tämän äärivanhoillisen saksalaismielisen monarkistin ja svekomaanin, joka yhtä estottomasti arvostelee niin ruotsalaisia kuin sivistyneistöön kuulumattomia suomenkielisiä »Pöksyläisiäkin», sarkastiset lausunnot ovat sinällään värikästä luettavaa. Varsin mielenkiintoisia ovat ne otteet hänen päiväkirjastaan, joissa hän välittömien omakohtaisten kokemustensa pohjalta lähes minuutti minuutilta kuvaa Helsingin valtauksen tapahtumainkulkua huhtikuussa 1918. Myös äidinäidin Annin, o.s. Kyander (1866-1922), ajoittain ulkomailla tai pääkaupungin ulkopuolella asuneelle Greta-tyttärelleen lähettämistä kirjeistä, joissa hän selostaa mm. eri oopperaesityksiä, on monia lainauksia. Niinikään kirjoittajan äidin kirjeistä on useita otteita.

Teoksessa vilisee erilaisia lempinimiä. Kun henkilöhakemisto puuttuu tästäkin osasta, olisi ollut suotavaa, että edes lyhyt luettelo lempinimien haltijain oikeista nimistä, ehkä täydennettynä lyhyin maininnoin sukulaisuussuhteista, olisi liitetty mukaan.

Kirjan ulkoasu on tyylikäs. Sivumarginaalien keskinäiset suhteet olisivat kuitenkin voineet seurata ns. kultaista leikkausta. Kuvitus on elävää ja aikakauden henkeä valaisevaa. Yhteiskuvat olisivat voineet olla suurempikokoisia ja kuvat kirkkaampia, kuten »vanhan hyvän ajan» teoksissa.

Paul Gustafsson on jälleen tehnyt arvokasta historiallisen ajankuvauksen tallentamistyötä. Mielenkiinnolla jää odottamaan hänen kronikkansa uutta jatko-osaa. Se käsittelee tiettävästi myös hänen omia koulu- ja sotavuosiaan sekä, toivottavasti, niinikään hänen muistojaan pitkältä diplomaattiuraltaan.


Genos 64(1993), s. 35-37

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1993 hakemisto | Vuosikertahakemisto