GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Referat | Artikkelin loppu ]

Perukirja-aineisto sukututkimuksen käytössä

Apulaisprofessori Erkki Markkanen, Jyväskylä

Tällä hetkellä perukirja-aineisto on useiden historian tutkimusalojen ja kansatieteen käyttämä lähteistö ympäri maailman. Ajallisesti pisin tutkimustraditio on ranskalaisilla, sillä vuonna 1892 ilmestyi BIBLIOGRAPHIE GÉNÉRALE DES INVENTAIRES IMPRIMÉS, vol 1-2 (Pariisi 1892). Uudeksi lähteeksi historian tutkimukseen, joka suuntautuu hyvinvoinnin, materiaalisen kulttuurin ja maatalouden leviämisen selvityksiin, nimesi lähteen A.A.G. BIJDRAGEN 23; A new source for the historical study of wealth, material culture and agricultural development. (Wageningen 1980). Luetteloon voi empimättä lisätä myös sukututkimuksen. Perukirjatutkimuksella on siis perinteet, ja lähdesarjan käyttö ja siihen sovellettavat menetelmät ovat »tuotekehittelyssä» edelleen. Monipuolinen lähestymistapa ilmenee lopullisesti teoksesta NACHLASSVERZEICHNISSE/PROBATE INVENTORIES, INTERNATIONALE BIBLIOGRAPHIE (Münster 1984).

Pikainenkin vilkaisu bibliografioihin osoittaa sukututkijoiden olleen aineiston käyttäjiä, vieläpä niin että mitä kauemmaksi ajassa siirrytään taaksepäin, sitä enemmän suhteellisesti ovat lähteen kimpussa olleet sukututkijat. Perukirjoista on useimmiten tutkittu esineitä, henkilön omaisuutta, kotipiiriä yleensä ja kirjoja. Varsinkin vanhimmat asiakirjalöydöt on usein jätetty luettelon asteelle eli on julkaistu asiakirja semmoisenaan puristamatta siitä sen kaikkia, esimerkiksi taloushistoriaan tai kulttuurihistoriaan osoittavia liittymäkohtia. Perukirjan antia kuvaa hyvin sukututkimuksestakin kiinnostunut J. M. Salenius vuonna 1911, jolloin perukirjat löytyivät suomalaisten tutkijoiden käyttöön.

»Jos tahdomme saada jonkun menneen aikakauden luonteenkuvan selväksi ja täydelliseksi, ei riitä ulkoisten tapausten eikä nimien ja vuosilukujen luettelo, vaan on koottava tietoja ajan tavoista, kirjallisuudesta ja taiteesta, kotien sisustuksesta ja puvuista, sillä nekin ovat ajanhengen ilmauksia. Viimeksi mainitusta saamme paljon ja hauskoja kuvauksia, jos tuomiokirjoista tahi hallinnollisten virastojen asiapapereista haemme yksityisten henkilöiden pesänluetteloita».

»Pesänluetteloita» mm. Historiallisessa aikakauskirjassa julkaisseen Saleniuksen ajatukset ovat edelleenkin ajankohtaisia.


Suomalaisen perukirja-aineiston synty ja arkistointi

Suomalainen perukirja-aineisto voitaisiin jakaa kahteen pääryhmään: perukirjat ennen vuoden 1734 lakia ja sen jälkeen. Lainsäädäntö muutti aineiston luonnetta ja määräsi aikaisempaa tarkemmin perunkirjoitusten laatimisesta ja asiakirjojen arkistoinnista. Nykytiedon mukaan vanhin Suomesta säilynyt perukirja on Margareta Slatten perukirja (bouppteckning) vuodelta 1530 (FMU 6557). Jo tätä ennen on Suomestakin säilynyt luetteloita, joita voi kutsua perukirjoiksi, vaikka bouppteckning -termi vakiintuikin käyttöön vasta 1600-luvulla. Vanhimpia toimituksia kutsuttiin usein nimellä ARVSKIFTE, ARFFÖRENING, FÖRLIKNING. Sukututkimuksen kannalta - laajasti ottaen - näillä ei ole merkitystä, koska ne käsittelevät aatelisten omaisuuksien sopimusjakoa ja asiakirjoja on vain alun toistakymmentä. Kokonaisuudessaan aineisto on hyvin katkelmallista.

Perunkirjoituksen vakiintuminen kohti lainvelvoitusta kulki 1500-luvulta alkaen. Pääperiaatteena oli kruunun etu. Alati kasvavia menoja varten piti päästä käsiksi varakkaisiin pesiin. Varat tosin suunnattiin köyhäinhoitoon ja muuhun armeliaisuuteen. Rikkaat saivat antaa osan omaisuutensa arvosta köyhyyden torjuntaan jo 1600-luvulla. Vuoden 1698 köyhäinhoitoasetus määräsi kuolinpesän omaisuudesta maksettavaksi köyhäinkassaan 1/8 prosenttia.

Suomesta 1600-luvun perukirjoja on vähän: maaseudulta vain pari kappaletta ja kaupunkiväen perukirjoja puolen toista sataa (151). Ajallinen jakaantumakin on selkeä: perukirjat lisääntyvät 1680-luvun jälkeen. Kaikki nämä perukirjat ovat lähdejulkaisuissa. Onko niitä jäänyt luetteloimatta tai lähdejulkaisujen ulkopuolelle on vaivalloisesti selvitettävä kysymys, jota kukin tutkija voi arkistoissa kulkiessaan pyrkiä ratkomaan. 1600-luvun aineistokaan ei siis voi palvella sukututkijoita kuin poikkeustapauksissa, siksi harvaa aineisto vielä on.

Vuoden 1734 laissa määrättiin perunkirjoitukset pakollisiksi. Perintökaaren 9. luku määräsi: Jos joku kuolee, niin pitää miehen tai vaimon, joka elää - vilpittömästi ilmoittaa ja tarkasti ylöskirjoituttaa kaiken tavaran, sekä irtaimen että kiinteän sellaisena kun se kuoleman hetkellä oli kaikkien raamattujen ja kirjojen, saatavain ja maksettavien velkojen kanssa, perillisten tai heidän holhoojiensa tai asianajajiensa läsnäollessa.

Perukirjaan tuli kirjata pesän kaikki omaisuus. Ilmoittaja toimi valan velvoituksella. Toimituksen suorittajiksi kutsuttiin vieraat miehet, joiden tuli parhaan ymmärryksensä mukaan arvioida omaisuus. Kaupungeissa pormestari tai raati nimitti arviointilautakunnan. Maalla toimituksesta tuli kuuluttaa kirkossa. Pappissäädyn henkilöt saivat valita arviointilautakuntaan kenet halusivat.

Toimitus oli hoidettava vähintään kolmen kuukauden kuluttua kuolemantapauksesta ja itse toimituskirja - perukirja - piti toimittaa oikeusviranomaisille kaupungissa niinkuin maaseudullakin, jossa se piti toimittaa lähinnä seuraaville käräjille.

Omaisuuden salaamisesta tai perunkirjoituksen laiminlyönnistä määrättiin rangaistus. Tieto levisi nopeasti ja kaupungeissa maistraatin arkistoihin ja maaseudulla kihlakuntien arkistoihin alkoi tulvia perukirjoja. Kaupungeissa ne arkistoitiin raastuvanoikeuksien arkistoihin ja maalla tuomiokuntien arkistoihin, eli vanhin aineisto on maakunta-arkistoissa. Aatelisten perukirjat ovat hovioikeuksien arkistojen yhteydessä. Perukirjoja on myös seurakuntien arkistoissa. Nämä perukirjat ovat usein tuomiokuntien tai raastuvanoikeuksien perukirjojen kaksoiskappaleita ja ne ovat joko omina niteinä tai avioliittokuulutusten yhteydessä, sillä ennen uutta avioitumista leskien piti osoittaa kuolinpesä arvioiduksi ja lainmukainen perinnönjako suoritetuksi. Tähän soveltui parhaiten perukirja tai sen jäljennös.

Perukirjoja on myös vanhojen tuomiokirjojen liitteinä ja joskus myös lainhuutojen liitteinä. Lisäksi perukirjoja on yksityisarkistoissa ja joskus arvaamattomissakin arkistoyhteyksissä.

Mikäli lain kirjainta olisi noudatettu, olisi tutkijoilla oivallinen lähteistö suomalaisten menneisyydestä. Käytännön arkipäivä oli kuitenkin toista. Peruslähtökohta on, että vielä 1800-luvun loppupuolella perukirjat laadittiin paikkakunnan mukaan vaihdellen 30-50 %:sta kuolinpesistä, kun luku lasketaan täysi-ikäisistä kuolleista. Sosiaaliryhmityksen mukaan laadintatiheys vaihteli rikkaasta köyhään. Talonpojat pääsivät 1800-luvun lopulla Keski-Suomessa 90 %:iin, itsellisväen keskuudessa perukirjat laadittiin joka kymmenennestä kuolinpesästä. Länsi-Suomen rintamailla ja Hämeessä perukirjojen laadintatiheys koko väestä oli n. 50 %, kun Itä- ja Pohjois-Suomessa jäätiin usein 30 %:iin.

Edellä sanottu ei toivottavasti lannista sukunsa juuria etsivää, sillä perushavainnosta toki on poikkeuksia ja perukirjan voi toisaalta löytää keltä hyvänsä. Tutkijan on otettava huomioon lain tulkinnan suurpiirteisyys. Lain määräämää aikarajaa ei noudatettu. Ei ole harvinaista, että perunkirjoitus on pidetty vuoden tai pari kuolemantapauksen jälkeen, joskus aikaviive on vieläkin suurempi. Kun sukututkija etsii tietyn henkilön perukirjaa kuolinpäivän mukaan arvioidusta arkistoyhteydestä, on syytä - ellei asiakirjaa heti löydy - selata niteitä eteenpäin. Usein arkistojen perukirjaniteiden alussa on henkilöluettelot, joista etsiminen käy kohtalaisen nopeasti. Kokemukseni mukaan nimiluettelot ovat hyvin luotettavia.

Maakunta-arkistojen lisäksi perukirjoja on Valtionarkistossa ja tässä yhteydessä on mainittava myös mikrofilmattu perukirja-aineisto. Valtionarkistossa on Helsingin raastuvanoikeuden vastaanottamat perukirjat vuosilta 1881-1939 sekä Helsingin, Hyvinkään ja Tuusulan tuomiokuntien aineisto 1930-luvulta. Vanhoja eli 1700-luvun perukirjoja on Porvoon, Hollolan ja Kymin tuomiokunnista.

Luovutetun alueen asiakirjat ovat Mikkelin maakunta-arkistossa, mutta Vanhan Suomen perukirjoja on Valtionarkistossa vuosilta 1731-1812. Valtionarkistossa on myös sukututkimuksen lämpimän ystävän ja edistäjän Jalmari Finnen perukirjahakemisto vuosilta 1737-1831. Se koskee Sääksmäen, Ikaalisten, Ruoveden ja Hollolan tuomiokuntia. Joitakin valtion virkamiesten perukirjoja on valtiosihteerinviraston arkistoissa hakusanojen »nådebevisningar», »pensioner» ja »understöd» yhteydessä. Erityisesti on mainittava Uudenmaan läänin perukirjoista. Valtaosa niistä on Hämeen läänin maakunta-arkistossa.

Vanhoja perukirjoja ovat lähinnä sukututkijat julkaisseet kiitettävästi myös lähdejulkaisuina. 1700 ja 1800-luvun perukirjoja on lähdejulkaisuina Pietarsaaresta, Helsingistä, Porvoosta, Kokkolasta, Torniosta ja Oulusta. Useimmat lähdejulkaisuista ovat ilmestyneet Suomen Sukututkimusseura - Genealogiska Samfundet i Finland -vuosikirjoissa.


Perukirja lähteenä

Asiakirjan muodosta laki ei määrännyt mitään, mutta perukirja muotoutui pian hyvin samantyyliseen kaavaan ympäri maan. Eri puolilla Suomea on vain pieniä eroja. Systemaattisen tutkimuksen kannalta perukirja on problemaattinen lähde. Onko kaikki merkitty? Ovatko arviohinnat oikeita? Kuvastaako perukirja vain ikääntyneimmän väestön osan oloja? Sukututkimuksen kannalta tällaiset näkökohdat ovat toisarvoisia. Esimerkiksi arviohinnoilla ei ole juuri merkitystä. Sen sijaan henkilön elinympäristöstä jopa elämänkaaresta perukirja kertoo puhuttajalleen paljon. Asiakirjan alkuosaa on pidettävä ehdottoman varmana. Tekoaika, paikka, vainaja, leski, perilliset, näiden uskotut miehet ja toimituksen suorittaneet ovat kohtia, joissa ei voi vilppiä esiintyä.


kuva1

Parhaimmillaan kiinteimistö on kuvattu hyvinkin yksityiskohtaisesti kuten Herman Kekonin tapaus osoittaa.


Kiintoisaksi tutkittavan henkilön kannalta perukirja käy, kun varsinainen omaisuuden luettelo alkaa. Perukirja noudattaa tarkkaa järjestyskaavaa: kiinteä, kulta- ja hopeaesineet, kupariesineet, messinki- ja rautaesineet. Jo tästä muodostuu käsitys tilan koosta ja varallisuudesta, sen asukkaiden uutuushalukkuudesta. Kulta- ja hopeaesineiden joukossa on myös korut, mikäli niitä on ollut.


kuva2

Aapeli Tapaninpoika Pönkkälän perukirjan alkuosa


Metalliesineiden jälkeen mainittiin pesän käteiset varat tai säästöt. Vainajan sänky- ja pitovaatteet on lueteltu niin tarkkaan, että pukujen ja pukeutumisen vaiheita on selvitelty perukirjan avulla. Taloudenpidon luonnetta kuvastavat luetellut eläimet, pelto- ja ajokalut ja kodin esineistö yleensäkin. Koti-interiööri muodostuu kutakuinkin luotettavasti perukirjahavaintojen avulla. Esimerkiksi soveltuu euralaisen pitäjänsuutarin Johan Dahlbergin perukirja vuodelta 1843 (ks. kuva sivulla 11).


kuva3

Katkelma euralaisen pitäjänsuutari Johan Dahlbergin perukirjoituksesta vuodelta 1843 kertoo koti-interiööristä.


Maalatut arkut, kaapit ja muut huonekalut viestivät paitsi uutuuksista myös kodin »herraskaisuudesta» ja talonväen säntillisestä luonteesta yleensäkin. Sekalaista »Diverse» -osaan on merkitty myös seinäkellot, mikä vain vahvistaa edellistä havaintoa.

Kokonaan oma maailmansa kätkeytyy kirjoihin. Suomessa kirjat yleistyivät erityisesti 1800-luvulla, sitä ennen niitä oli ollut vain oppineilla ja varakkailla. Vielä 1700-luvulla kotien kirjallisuudesta oli hengellistä n. 70 % eikä monessa kodissa, jossa kirjoja oli, muuta kirjallisuutta ollutkaan. Pitäjänsuutarin tapauksessa henkilöhahmon takaa paljastui kiivas herännäisyysmies.

Vanhat perukirjat päättyvät »Afkortning» - eli lyhennysten osaan. Saamiset ja velat kirjattiin taatusti tarkasti ja vahvistettiin usein velkakirjalla ja lakia täydentävien ohjeiden mukaan perukirjaan merkittiin myös epävarmat saatavat. Perukirja päättyy yleensä mainintaan omaisuuden jakamisesta ja perillisten allekirjoituksiin.


Referat

Erkki Markkanen: Bouppteckningarna i släktforskningens tjänst

Bouppteckningarna uppkom ur kronans behov att skaffa medel till fattigvården. 1734 års lag gjorde bouppteckningen obligatorisk. Från och med dessa tider föreligger ett rikhaltigt material, som för städernas del ingick i rådstuvurätternas arkiv och för landsbygdens del i häradsrätternas arkiv, och alltså nu förvaras i landsarkiven. Bouppteckningar gällande adeln förvaras i hovrätternas arkiv. I synnerhet på landsbygden uppgjordes bouppteckningar i varierande omfattning. Under senare hälften av 1800-talet uppgjordes i västra Finland bouppteckningar över ca. 50 % av fallen, men i östra delen av landet stundom blott 30 %.

Bouppteckningarnas uppgifter om fast och lös egendom är mycket detaljerade och upplysningsrika. Den inledande utredningen över arvsberättigade kan också innehålla ytterst värdefulla uppgifter.


Genos 64(1993), s. 6-11, 40

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Referat ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1993 hakemisto | Vuosikertahakemisto