GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Viitteet | Referat | Artikkelin loppu ]

Pomarkun ja Noormarkun kylien seurakunnallinen väestökirjanpito 1800-luvun alkuun asti

Fil.maist. Raimo E. Harju, Turku

Vaikka Noormarkun ja Ylä-Sastamalan välinen rajankäynti 1473 jättikin nykyisen Pomarkun alueen Ylä-Satakunnan puolelle [1], on Pomarkun varsinainen asuttu kylä kuulunut koko historiallisen ajan Ala-Satakuntaan ja Ulvilaan ja erityisesti sen pohjoiseen neljänneskuntaan yhdessä Ahlaisten, Noormarkun ja Merikarvian kanssa. Jo talvikäräjillä 1551 oli lautamiehenä Simo Pomarkusta [2]. Porin historiakirjat eli syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luettelot alkavat 1666, ja niissä ovat kaikki Ulvilan pohjoisen neljänneksen asukkaat mukana lukuunottamatta merikarvialaisia, joiden kirkkoherrakunta oli muodostettu jo 1639 [3]. Myös nykyisen Siikaisten alueen tällöin vasta harva asutus kuului Merikarviaan. Koska matkat Porin kirkkoon olivat pitkät, alkoi 1600-luvun loppupuolella esiintyä pyrkimyksiä oman kappalaisen saamiseksi kaupungin pohjoispuolelle. Vaikka Noormarkussa oli saarnatupa ainakin jo 1691 [4], niin Ahlainen sai kuitenkin oikeuden kappelikirkon rakentamiseen 29.7.1691 [5]. Tämä johtui epäilemättä Ahlaisissa maata omistavan aateliston vaikutusvallasta. Kappelilla ei kuitenkaan heti ollut omaa pappia, vaan ahlaislaiset anoivat sitä vasta 1693. Tähän saatiin suostumus edellytyksellä, että Porin kappalainen saisi pitää entiset palkkaetunsa. Tämä päätös ja vastaavat tulivat myöhemmin olemaan monen riidan aiheena. Päätöksen mukaan Ahlaisten kappalaisen tuli myös käydä joka kolmas viikko saarnaamassa Noormarkun kirkkotuvassa ja hoitaa noormarkkulaisten muutkin kirkolliset asiat. Muina pyhinä heidän piti käydä Porin kirkossa. Tällöin Noormarkkuun luettiin myös kaikki nykyisen Pomarkun kylät aina Honkakoskea ja Kynäsjärveä myöten. Alunperin Pomarkku oli alueen vanhimman kylän nimi; vielä 1700-luvun alkupuolella ympäristön kylät sisälsivät kukin vain yhden talon, kun Pomarkussa oli seitsemän taloa. Pomarkkulaisten omat itsenäisyyshaaveet heräsivät vasta 1700-luvun lopulla.

Ahlaisten ensimmäinen varsinainen kappalainen oli Petrus Boelius [5] vuosina 1695-1701. Hänen jälkeensä tuli kappalaiseksi Abraham Qvist (1701-1722), joka pakeni kuitenkin Ruotsiin muun sivistyneistön tavoin 1714 palaten vasta 1721. Käytännössä ensimmäisen kappalaisen tulo Ahlaisiin näkyy Porin kirkonarkistossa siten, että ahlaislaisten ja lähes kaikki pomarkkulaisten, lassilalaisten ja myös osin noormarkkulaisten ja söörmarkkulaisten merkinnät Porin historiakirjoissa loppuvat maaliskuussa 1696. Tämän jälkeen merkinnät ilmeisesti tehtiin Ahlaisten kappalaisen toimesta, joko ahlaislaisten kanssa samaan kirjaan, tai sitten Noormarkussa oli oma kirja. Osmo Durchmanin artikkelisarjan tuhoutuneista kirkonarkistoista täydennysosassa [6] viitataan Ulvilan vuoden 1727 käräjäpöytäkirjoihin, joissa mainitaan, että Noormarkun kappelin kirkonkirja on hävinnyt Venäjän vallan aikana. Jos tämä häviäminen on tapahtunut silloin, kun Ahlaisten kappeli ison vihan aikana ryöstettiin, mihin Durchman myös viittaa [7], niin kysymys voisi olla yhteisestä kirjasta.

Vuodesta 1723 alkavat Ahlaisten kappelin säilyneet historiakirjat, mutta nämä eivät sisällä noormarkkulaisia ja pomarkkulaisia. Tältä ajalta on Porin kirjoissa jo paljon enemmän merkintöjä noormarkkulaisista ja pomarkkulaisista kuin aikavälillä 1697-1714. Noormarkkulaiset olivat hyvin tyytymättömiä kuulumisesta Ahlaisten kappeliin, ja varmasti oli kaupunkimatkoilla käytännöllistä hoitaa myös kirkollisia toimituksia. Tyytymättömyys näkyi myös Noormarkun yrityksissä päästä kappeliksi jo 1730-luvulla. Kuninkaan päätöksessä 23.9.1736 [3] noormarkkulaiset eivät saaneet kappelioikeuksia, mutta saivat jumalanpalveluksissaan käyttää edelleen kirkkotupaansa ja saivat myös luvan perustaa Noormarkkuun hautausmaan, jota he saivat tosin käyttää vain kelirikkoaikoina. Hirsjärven [3] mukaan Noormarkusta tuli tällöin rukoushuonekunta.

Ison vihan jälkeiset merkinnät ainakin pomarkkulaisista ja lassilalaisista Porin kirkonkirjoissa näyttävät kuitenkin hyvin puutteellisilta. Vuosina 1725-34 syntyi Pomarkun ja Lassilan yhdelletoista talolliselle yhteensä 27 sellaista lasta, jotka elivät henkirahanmaksuikään [9][8]. Näistä vain 2/3 löytyy Porin syntyneiden ja kastettujen luettelosta. Lisäksi samalta ajalta näyttäisi puuttuvan muutama vihkimerkintä. Näiden arvioimista tosin vaikeuttaa kappalaisten merkintöjen huolimattomuus varsinkin patronyymien osalta. 1730- ja 40-luvulta on myös läänintileissä [9] vuosittaisia kuulutusveroluetteloita. Näistä ei kuitenkaan löydy 1730-luvulla muuta kuin ne samat, jotka jo löytyvät Porin vihittyjen luettelosta. Joka tapauksessa läänintilien kuulutusluetteloiden vertaaminen vihittyjen luetteloon on hyödyllistä. Monissa tapauksissa vain kuulutusluetteloissa on patronyymi oikein, ja kuulutettujen kotipaikasta voi olla paljon tarkemmat tiedot kuin kirkonkirjoissa. Puuttuvien merkintöjen suuri määrä herättää kysymyksen, oliko ison vihan jälkeen Noormarkussa noormarkkulaisille ja pomarkkulaisille oma kirja, johon Ahlaisten kappalainen olisi tehnyt merkintänsä. Noormarkun kappelin inventaarioluetteloiden [8] mukaan tällaista kirjaa ei ollut. Tällöin todennäköisesti noormarkkulaisille ei myöskään ennen isoa vihaa ollut omia kirkonkirjoja, vaan käräjien maininta tarkoittaisi noormarkkulaisista Ahlaisissa pidettyä yhteistä kirjaa.

Porin maaseurakunnan ensimmäinen rippikirja 1737-43 [8] sisältää myös kaikki Ahlaisten, Noormarkun ja Pomarkun kylien talot ja itsellisväen. Rippikirja näyttää pohjoisten alueiden osalta lähinnä kinkerikuulustelukirjalta. Kaikki syntymäajat ja rippimerkinnät ja lähes kaikki muuttomerkinnät puuttuvat. Kirjaan on tehty merkintöjä ainakin vielä 1749, mutta nuorimmat mukana olevat lapset ovat syntyneet n. 1737 ja merkintäjärjestys kertoo, että lapset on merkitty vasta noin 12-vuotiaina. Tämäkin rippikirja on sukututkijalle erittäin tärkeä, sillä Noormarkun ja Pomarkun kohdalla se jäi ainoaksi 1700-luvulla. Vaikka Noormarkusta tuli Kustaa III:n päätöksellä kappeliseurakunta vasta 21.8.1771 [3], niin rippikirjojen ja historiakirjojen pito aloitettiin Noormarkussa jo 1740-luvulla. Porin historiakirjoissa on jo vuodesta 1741 erotettu Noormarkun kappeli erikseen, kunnes noormarkkulaisten merkinnät loppuvat kokonaan 1744-45. Noormarkun kirkon inventaariossa [8] toukokuussa 1843 luetteloitiin mm. seuraavat käsinkirjoitetut kirjat:

13 sidosta rippikirjoja vuodesta 1747 tähän aikaan asti
2 sidosta tabelleja vuodesta 1774 vuoteen 1790 ja vuodesta 1805 tähän aikaan asti
3 sidosta syntyneistä, kuolleista ja vihityistä vuodesta 1744 tähän aikaan asti
2 sidosta sisään- ja ulosmuuttaneista vuodesta 1805 tähän aikaan asti
4 sidosta kirkontilejä vuodesta 1723 tähän aikaan asti
2 sidosta vaivaiskassan tilejä vuodesta 1799 tähän aikaan asti
ym.

Edellisessä inventaariossa 1841 sanottiin, että syntyneiden, kuolleiden ja vihittyjen luettelon ensimmäinen sidos sisälsi vuodet 1744-1779 (1779 on varmastikin vain kirjurin virhe, vuosiluvun pitää olla 1799) ja toinen sidos 1800-1829. Nämä molemmat sidokset, rippikirjasidokset vuoteen 1805 asti ja tilikirjat tuhoutuivat Noormarkun kirkon palossa kansalaissodan aikana 30.3.1918. Osmo Durchmanin [7] ensimmäisessä tuhoutuneita kirkonarkistoja käsittelevässä artikkelissa mainitaan Noormarkusta, että rippikirjat ovat tuhoutuneet vuodesta 1747 ja historiankirjat vuodesta 1774. Historiankirjoja koskeva tieto on mahdollisesti peräisin juuri siitä kirkon arkistotoimikunnan lausunnosta, johon Durchman viittaa täydennysartikkelissaan [6]. Tässä täydennysartikkelissa viitataan myös Harry Wallinin tiedonantoon, että Noormarkussa olisi alettu omat kirkonkirjat 1740-luvulla. Edellä olevan valossa Harry Wallinin tiedonanto on epäilemättä oikea. Koska Pomarkku sai 12.1.1802 [3] saarnahuonekunnan aseman ja siellä aloitettiin omat rippi- ja historiakirjat 1804, niin Pomarkun osalta Noormarkun kirkon palossa tapahtunut vahinko on pienempi, vaikka sekin on korvaamaton.


Viitteet

[1]   J. Puumala, Noormarkun pitäjän vaiheita, Pori 1933, s. 32.

[2]   Ala-Satakunnan tuomiokirjat, toim. John E. Roos, Valtionarkisto, Helsinki 1964, s. 52.

[3]   T. Hirsjärvi, Ulvilan Seurakunta, Forssa 1932.

[4]   K. Virkkala, A. Kopisto ja E. Lehtinen, Suur-Ulvilan historia I, Pori 1967, s. 620.

[5]   U. Heino, Ahlaisten historia, Pori 1979, s. 300.

[6]   Osmo Durchman, Kirkonarkistojen tuhoutumiset. Täydennys VIII, Genos 1944 s. 56-84.

[7]   Osmo Durchman, Kirkonarkistojen tuhoutumiset, Genos 1932 s. 1-27.

[8]   Ahlaisten, Noormarkun ja Porin kirkonarkistojen mikrofilmit Turun maakunta-arkistossa.

[9]   Ala-Satakunnan kihlakunnan läänintilien ja henkikirjojen mikrofilmit Turun maakunta-arkistossa ja Valtionarkistossa.


Referat

Raimo E. Harju: Den kyrkliga befolkningsregistreringen i Påmark och Norrmark byar intill början av 1800-talet

Invånarna i Påmark, Norrmark, Sörmark, Lassila och Vittisbofjärd byar i Nedre Satakunda härads norra del är upptagna i Björneborgs historieböcker som fördes av den under Ulfsby församling hörande kaplanen i Björneborg. Böcker finns från 1666, och alla dessa byar ingår där till 1696, då det nygrundade Vittisbofjärds kapell fick egen kaplan. Härifrån och fram till 1721 ingår inga uppgifter om invånarna i Vittisbofjärd, fåtaliga uppgifter rörande Påmark och Lassila, något rikligare rörande Norrmark och Sörmark. Dessa byar tillhörde Vittisbofjärds kapell. Kyrkoarkivet för detta kapell har tyvärr inte bevarats under denna tidsperiod. Efter stora ofreden finns uppgifter om bybor i Påmark och Norrmark i Björneborgs historieböcker, men ofta saknas personer som sedan uppträder i mantalslängderna. Därtill synes patronymerna ovanligt ofta vara felaktiga. Samtliga ovannämnda byar finns upptagna i den tidigaste kommunionboken för Björneborgs landsförsamling (1737-43). Om också Norrmark blev egen kapellförsamling först 1771, fördes där en egen kommunionbok redan från 1747. Där ingår även befolkningen i Påmark, tills Påmark fick eget bönehus i början av 1800-talet och fick egen präst. Tyvärr kom de äldsta kommunion- och historieböckerna i Norrmark att bli lågornas rov då kyrkan brann ned under medborgarkriget våren 1918. Mantalslängderna har dock bevarats och genom kombination av deras uppgifter med de uppgifter som står till buds i bevarade kyrkoböcker ges i de flesta fallen en rätt tillförlitlig bild av förhållandena. Också länsräkenskapernas lysningsskatteuppgifter kan vara oersättliga.


Genos 64(1993), s. 73-75, 88

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Viitteet | Referat ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1993 hakemisto | Vuosikertahakemisto