GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Referat | Artikkelin loppu ]

Pyhärannan suku

Lääninrovasti Tapio Vähäkangas, Muurame

Eric Anthoni on teoksessaan Finlands medeltida frälse och 1500-talsadel liittänyt Suomen keskiaikaisen rälssin ja 1500-luvun aatelin selvityksen yhteyteen luettelon kaikista rälssitiloista. Siihen hän on pyrkinyt kokoamaan tiedot kustakin tilasta erikseen. Tehtävä on niin suurisuuntainen, että ymmärrettävästi aukkoja on jäänyt. Eräs näistä aukollisista tiloista on Mietoisten, entisen Mynämäen suurpitäjän Pyhäranta.

Kylän nimi viittaa siihen, että paikalla on sijainnut pakanuuden aikainen palvontapaikka. Monet tällaiset lehdot tai kalmistot siirtyivät kirkon omistukseen, mutta eivät kaikki. Ne pysyivät asumattomina pitkiä aikoja, koska niiden tabu-luonne säilyi paikallisten asukkaiden mielissä seudun kristillistyttyäkin. Pyhäranta onkin saanut asukkaat vasta keskiaikaisella uudisasutuskaudella, sillä se ja naapurikylät kuuluivat ns. ruotsalaiseen oikeuteen. Sieltä maksettiin piispan ruokalisä 1500-luvulla voina eikä viljana, toisin kuin vanhimman asutuksen ns. suomalaisen oikeuden piirissä (VA 684:9, 685:6; Kauko Pirinen, Kymmenysverotus Suomessa, s. 63; Ruokalisän maksaminen Vehmaan, Maskun ja Piikkiön kihlakunnissa 1500-luvulla, kartta Maskun kihlakunnasta, THArk 5, 89). Kylä ei silti ole aivan nuori. Sen iästä todistaa se, että siellä on suoritettu sarkajako jo 1300-luvun puoliväliin mennessä.

Ensimmäisen kerran Pyhäranta mainitaan asiakirjoissa 1373. Bengt Galne ja hänen todennäköinen poikansa Olof Bengtinpoika myivät silloin Pyhärannassa sijainneen 12-tankoisen Kumiruonan Olof Jönsinpojalle (Tavast) 100 markan kauppahinnasta (REA 223). Kaksi vuotta myöhemmin tehtiin uusi vaihto. Tavast antoi Kumiruonan takaisin ja sai Bengt Galnelta Alasjoen tilan Mynämäeltä ja maksoi välirahana 150 mk (REA 232). Seuraavan kerran Kumiruona esiintyy asiakirjoissa vasta 1540. Silloin siellä oli kuusi tankoa flöteveromaata Olavi Pietarinpojan ja kuusi Tuomas Matinpojan hallussa. Tuomasta seurasi 1557-79 isäntänä Jaakko Tuomaanpoika ja Olavia Reko Olavinpoika (SAYL Mynämäki, Kumiruona). Bengt Galnen nimi esiintyy asiakirjoissa 1346-1385. (REA 115, 223, 232, 260; FMU 629, 823). Hän kuului selvästi rälssimiehiin (Eric Anthoni, Finlands medeltida frälse, 1970, s. 80, 87). Koska toisena myyjänä 1373 nimestä päätellen oli Bengt Galnen poika, on Galne tullut omistajaksi avioliiton välityksellä.

Galne-sukua tavataan Suomessa jo 1300-luvun alkupuolella. Maamme huomattavimpia miehiä aikanaan oli Johannes Galne, joka tunnetaan vuosilta 1327-33 (Anthoni 1970, s. 76, 215). Anthonin mielestä hän on voinut olla Bengt Galnen isä tai ainakin sukulainen, vaikka hänen tunnettu toimintansa liittyykin Hämeeseen. Raisiossa erään kaupan sinettitodistajana esiintyy 1419 Ragvald Galne (REA 382), mahdollisesti Bengtin poika. Vuonna 1412 Sauvossa Holinger Galne oli erään kaupan toiseksi viimeisenä todistajana. Hän näyttää olleen talonpoika (bolfasta mannom, FMU 1377). Galnien jälkeläiset eivät ole enää jaksaneet varustaa ratsasta tilan puolesta, jolloin se on joutunut flöteveron alaiseksi. Flötevero oli eräänlainen odotusvero, jota kannettiin vanhoilta rälssitiloilta sinä aikana, jolloin ne eivät pystyneet hoitamaan ratsasvelvollisuuttaan.

Tälgen säännössä 1345 määriteltiin rälssin edellytykset. Verovapautta sai nauttia vain suorittamalla ratsaspalvelua. Rälssimaata on siis ollut ennen sitäkin, muutenhan sääntöä ei olisi tarvinnut antaakaan. Alsnön sääntö vuodelta 1280 oli vahvistanut Ruotsissa suurmiesten vanhastaan veroista vapaan maan pysymisen ennallaan. Suomessa tällaista maata lienee ollut varsin vähän, jos ollenkaan. Vuonna 1351 suoritettiin Maunu Eerikinpojan määräyksestä maassa rälssintarkastus. Kumiruona on säilynyt sen yli rälssimaana. Se kuuluu siis maamme vanhimpiin rälssitiloihin.

Kumiruona oli siis puolet Pyhärannan kylästä. Se käy ilmi Turun tuomiokapitulin Mustasta kirjasta: "predium dictum Kwmirona, situm in Pöharantha parrochie Wirmo" ja "godz j Pöharantha, som kallas Kumirona" (REA 223, 232). Vanhimmista maakirjoista lähtien Kumiruona ja Pyhäranta olivat yksinäistiloja. Sellaisia ne olivat myös isojakoa suoritettaessa 1801. Molempien kylien osalta isojakoasiakirjat ovat säilyneet puutteellisina. Niissä ei mainita, mihin jakokuntaan kylät kuuluivat tai muodostivatko ne yhdessä jakokunnan (Turun Maanmittaustoimiston arkisto, Mynämäki, Pyhäranta ja Kumirona). Kylillä oli yhteinen raja Vehmaan pitäjää vasten, ja tilat toisistaan erottava raja jakaa alueen selvästi kahtia. Näiden naapurina on Aarlahti, sekin keskiaikainen asumakartano.

Pyhärannan nimi puuttuu vanhimmasta maakirjasta ja ilmestyy veronkantoluetteloihin vasta 1556, kuten muutkin vanhat rälssitilat Suomessa. Senkin rälssioikeudet ovat siis palautettavissa 1300-luvulle. Vuonna 1373 Pyhärannassa asui Ihanti Pyhäranta (REA 223). Kun Bengt Galne näyttää olleen Kumiruonan eli puolikkaan Pyhärannan omistaja avioliiton välityksellä, täytyy Ihantia siis pitää toisen Pyhärannan tilan perijättären miehenä. Selvittämättä jäänee, kuka rälssioikeudet oli aikanaan hankkinut.

Seuraavan kerran Pyhärannan nimi mainitaan sata vuotta myöhemmin. Jakob Pyhäranta oli kolmantena maakuntakatselmusmiehenä vuoden 1477 paikkeilla Vehmaalla rälssimiesten joukossa (REA 654).

Ivar Flemingin maakirjaan sisältyy sukuselvitys Maarijärven suvusta (s. 35-36). Siellä mainitaan, että Jakob Pyhärannan puoliso Gertrud oli Maarijärven Olof ja Henrik Larsinpoikien sisar. Molemmat veljet olivat naineet Balk-suvusta. Olof oli muuten samassa tilaisuudessa kuin Jakob Pyhäranta viidentenä katselmusmiehenä.

Toista sukupolvea varmasti todennettavassa Pyhärannan suvussa edustaa Jakobin ja Gertrudin poika Klemet. Klemet Pyhäranta mainitaan vuosien 1512 ja 1519 välisenä aikana maakuntakatselmusmiehenä rälssimiesten joukossa (Ivar Flemingin maakirja, s. 55, 98; FMU 5576, 5807, 5968). Klemet antoi haarniskaa vastaan vaimonsa osuuden Vehmaan Hinnuraisesta Jacob Flemingille kuten muutkin osakkaat (I. Flemingin maakirja, s. 34). Osuuden täytyy kuitenkin olla Klemetin äidin eikä vaimon. Hänellä oli vain kaksi tytärtä: Katri, joka naitettiin Ulvilaan, ja Barbara, joka muistiinmerkintäaikana asui Pyhärannassa.

Barbaran mies näyttää olleen Anders Pederinpoika. Anders Peersson aff Pyherandta mainitaan 1540 aatelisten todistajien joukossa (Ivar Flemingin maakirja, s. 17-19). Vuotta myöhemmin hän oli toisena syynimiehenä Taivassalossa. Silloin hänen nimensä kirjoitettiin "Anders Persson Pyhäranda, väpnare i Gudmarby" (BFH III:163). Se merkinnee, ettei hän vakituisesti asunutkaan Pyhärannassa, vaan oli kotoisin Taivassalosta. Ivar Flemingin maakirjassa esiintyy myös kerran nimi Gudmarby. Taivassalon käräjillä 1536 lautamiehenä oli Erich i Gwdmarby ja vuotta myöhemmin Erich Gwmmela (s. 71, 72). Kylässä asuikin Erkki Heikinpoika erästä taloa. Antti Pietinpojan nimeä kylästä ei kuitenkaan löydy, ei myöskään Kunnaraisista, joka kirjoitettiin Gwnnarsby (Suomen Wanhin Maakirja, s. 172, 181; SAYL Taivassalo). Sen sijaan Kunnaraisen veropiirissä Salmitun kylässä omisti Anders Pedersson -niminen mies sekä veromaata että flöteveromaata (s. 181, 184). Hän oli ilmeisesti Pyhärannan vävy. Vielä vuonna 1536 hän oli talonpoikaisena lautamiehenä Taivassalon käräjillä nimellä "Andirs i Salmit" (I. Flemingin maakirja, s. 71).

Vehmaan ruotsalaisen oikeuden Lahdenrannassa oli eräällä Anders Pederinpojalla 12 tankoa rälssimaata, jonka arvo oli vain 60 mk (Suomen Wanhin Maakirja, s. 207, kirjoitettu: Lakiaranta). Tila on kirjattu hänen nimiinsä 1540-45 sekä 1570, mutta vuoden 1568 maakirjassa sen sanotaan olleen Kaarina-lesken, joka oli Louhisaaren Herman Flemingin lampuoti (SAYL Vehmaa, Lahdenranta). Greger Andersinpoika (Garp) antoi Naantalin luostarille 1447 Lahdenrannan (Laderante, FMU 2730). Tämä Anders Pederinpoika näyttäisi olevan Petrus Andreaen (Garp) poika (Tapio Vähäkangas, Genos 1995:2, Eräs genealoginen lähde, s. 58).

Neljättä sukupolvea edustaa vuosina 1556-58 kymmenysveroa Pyhärannassa maksanut Simon Andersson. (SAYL Mynämäki, Pyhäranta). Ratsupalveluluettelossa 1556 mainitaan Simon Pyhäranta, mutta 1562 Anders Pederinpojan lapset (Anthoni, Finlands medeltida frälse, s. 349.) Kerran hänen nimensä kirjoitettiin ratsupalveluluetteloon muodossa "Sune i Pyhäranda, sätegord" (VA 334:52). Simonin leski lienee Birgitta, joka 1563-64 vastasi kymmenysverosta. Vuonna 1570 mainitaan Pyhäranta Bertil Mattsinpojan säterinä (SAYL Mynämäki, Pyhäranta). Hän saattoi olla Huggut-sukua. Hänen vaimonsa nimi näet oli Anna Andersintytär (Jully Ramsay, Frälsesläkter i Finland intill den stora ofreden, s. 192). Pyhärannan säterin haltijana 1576-94 mainitaan Erik Andersinpoika, hänkin ilmeisesti Anders Pederinpojan lapsia. Rääf-suvun alkaja hän ei ollut, koska tämä oli kuollut jo 1570-luvulla (Ramsay, s. 364). Vuoden 1589 Suomen aatelin luettelossa esiintyy nimi Erik Simonsson (VA R. Hausenin arkisto V:455). Hän on ehkä sama kuin Erik Andersinpoika. J.W. Lagus on lukenut nimen Erik N (Lagus: Finska adelns gods och ätter, s. 172).

Vielä yksi sukupolvi Pyhärannan suvun listaan on kirjattavissa. Vuonna 1618 laadittiin taas luettelo Suomen aatelista. Siellä on osasto "Nämä jäljessämainitut pitävät itseään rälssimiehinä eikä heillä ole enempiä tiloja kuin mitä he itse omistavat ja asuvat." Heitä on kaikkiaan 40, yhtenä Johan Erichsson i Pyghäranda, siis Erik Andersinpoika Pyhärannan poika (VA Hausenin arkisto V:450v).

Näihin aikoihin Pyhärannan vanha suku on menettänyt tilansa kahtena osana vieraisiin käsiin. Jesper Kruusin suorittaessa 1618 rälssintarkastuksen Suomessa Lehtisen herran Henrik Flemingin haltuun oli joutunut oston kautta Pyhäranta. Myös Nils Asserinpojalla (Mannersköld) oli omistuksessaan Pyhärannassa yksi tila samoin kuin Aarlahtikin (Lagus, s. 33, 37, 56, 103).

Isonjaon aikaan Pyhäranta, Aarlahti ja Kumiruona olivat veronalaisia yksinäistiloja. Kumiruona oli joutunut veron alle jo Kustaa Vaasan aikana, mutta vielä 1618 Pyhäranta ja Aarlahti olivat rälssitiloja, jopa sätereitä. Reduktiossa ne siis ovat muuttuneet tavallisiksi verotaloiksi. Todennäköinen syy on se, että Mannersköldien omistus oli uutta rälssiä, joka voitiin peruuttaa. Kuitenkin Pyhäranta ja Aarlahti todettiin vielä 1600-luvun alussa ikivanhoiksi rälssitiloiksi "vrminnes frelsis hemman" (Lagus, s. 56).


Referat

Tapio Vähäkangas: Pyhärantasläkten

Pyhäranta i Virmo fick sina inbyggare först under den medeltida nybyggarepoken, för i likhet med grannbyarna lydde den under svensk rätt.

Namnet Pyhäranta påträffas första gångerna 1373 och 1375. Då var det Bengt Galne och troligen hans son Olof Bengtsson vilka gjorde egendomstransaktioner med Olof Jönsson (Tavast). Kumiruona, som sedan var en egen by, tillhörde då ännu Pyhäranta. Det heter nämligen "godz i Pöharantha, som kallas Kumirona". Frälsemannen Bengt Galne (1346-1385) tillhörde sannolikt samma släkt som Johannes Galne, som uppträder i ledande befattningar åren 1327-1333. Galnes arvingar kunde inte uppfylla sina frälseskyldigheter, för på 1500-talet erlade Kumiruona flöteskatt.

Pyhäranta uppträder i likhet med de andra gamla frälsegodsen först i medlet av 1500-talet i jordeböckerna. Även dess frälsenatur går således tillbaka till 1300-talet. Som vittne vid Galnes jordköp nämns Ihanti Pyhäranta, tydligen make till arvtagerskan till Pyhärantas andra hälft.

Ungefär från 1477 kan följande släktledning uppställas i Pyhäranta frälsesläkt: Jakob Pyhäranta - Klemet (1512-1519), gift med Gertrud av Maarijärvisläkten - Barbara, gift med "Anders Persson Pyhäranta, väpnare i Gudmarby" (1540-1541), synes kommen från Tövsala - Simon Andersson (1556-1557), gift med Birgitta (1563-1564), brodern Erik Andersson (1576-1594) - Johan Eriksson (1618). Vid den här tiden fick den gamla Pyhärantasläkten avstå från gården, som övergick i Henrik Flemings och Nils Asserssons (Mannersköld) ägo.


Genos 66(1995), s. 113-115, 143

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Referat ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1995 hakemisto | Vuosikertahakemisto