GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Kirja-arvosteluja - Recensioner

Klaus Castrén

Leonid Vlasov: Mannerheim Pietarissa 1887-1904. Gummerus. Jyväskylä 1994. Suomentanut Kari Klemelä. 154 sivua. Kuvitettu.


Ensimmäinen entisen neuvostoliittolaisen laatima teos Suomen Marsalkka vapaaherra Carl Gustaf Emil Mannerheimista (1867-1951) on viisitoista vuotta kestäneen tutkimustyön tuloksena valmistunut. Kirjan takakannessa ilmoitetaan sen olevan »laatuaan ensimmäinen venäläinen» Mannerheim-tutkimus. Näin ei kuitenkaan ole: jo 1942 julkaistiin ruotsinkielisenä käännöksenä elämäkerta »Mannerheim krigaren och människan», jonka oli kirjoittanut Mannerheimin rykmenttitoveri Chevalierkaartissa ja sittemmin Ison-Britannian armeijan eversti Pavel (Paul) Pavlovitš Rodzjanko (1880-1965).

Kuten kirjan nimestä ilmenee, se käsittelee (lähinnä) Mannerheimin Pietarin vuosia. Kun ne on jo pääpiirteittäin kartoitettu Stig Jägerskjöldin teoksessa »Den unge Mannerheim» (1964) ja J. E. O. Screen'in suomenkielelle käännetyssä teoksessa »Mannerheimin muukalaisvuodet» (1972), ei tässä ole aihetta enää näitä elämänvaiheita toistella. Päähuomio kiinnitetään esiteltävän kirjan henkilöhistorialliseen puoleen ja eräisiin aikaisemmin julkaisemattomiin asioihin. Lisäksi mainitaan eräistä teokseen sisältyvistä vajavaisuuksista ja häiritsevistä asiavirheistä. On vahinko, että asiavirheet tässä teoksessa ovat lukuisia. Myös sotilasterminologisia käännösvirheitä esiintyy. Kritiikki on tehty rakentavassa hengessä toivoen, että mahdollisessa uudessa painoksessa se otettaisiin huomioon.

Kirjan tekijä on pietarilainen kasvatustieteen lisensiaatti, professori Leonid Vlasov (1926-). Kimmokkeen Mannerheim-tutkimuksiinsa hän on kertonut saaneensa palvellessaan 1954 Suursaaressa ja löydettyään siellä erään tyhjän talon ullakolta kaksi mapillista Mannerheimia käsittelevää aineistoa. Ehkä tuohon hänen kiinnostukseensa on vaikuttanut myös se, että yksi hänen neljästä isovanhemmastaan on suomalaissyntyinen. Tekijä lähestyy tutkimuskohdettaan kunnioittavasti, ihailevastikin. Silti hän ei salaile Mannerheimille ehkä epäsuotuisasti tulkittavia tosiasioita.

Johdannossa luetellaan eräitä tunnetuimpia Mannerheim-tutkijoita, joiden todetaan »pinnallisesti ja usein yhdenmukaisin fraasein» käsitelleen töissään Mannerheimin Pietarin-kautta. Samalla kuitenkin mainitaan ne syyt, jotka tekevät tämän ymmärrettäväksi - ei vähiten sikäläisiin arkistoihin pääsyn mahdottomuus neuvostovallan aikana. Ihmetystä herättää, ettei nimenomaan Mannerheimin Venäjän kauden ansioitunutta tutkijaa, edellä esitettyä Screen'iä missään yhteydessä mainita.


valokuva

Gustaf Mannerheim Chevalierkaartin kornettina 1892 (Kirjoittajan omist.)


Mannerheimia koskevien venäläisten arkistolähteiden osalta teos on pettymys. Hänen Suomessa jo entuudestaan tunnettua ansioluetteloaan lukuunottamatta ei venäläisarkistojen avautuminen näytä tuoneen tutkijoiden käyttöön juuri mitään uusia nimenomaan häntä koskevia asiakirjoja. Kaikesta päätellen ne ovat edelleen salaisen poliisin hallussa ellei niitä peräti ole hävitetty; olihan kyseessä neuvostovallan aikainen »kansanvihollinen». Ryhtyessään kirjoittamaan teostaan Vlasovilla ei ollut käytettävissään Mannerheimista siihen mennessä julkaistuja elämäkertoja eikä hänellä tunnu olleen mahdollisuutta viime vuosinakaan - kieliongelmista johtuen - niihin tutustua muuta kuin pinnallisesti kääntäjän avustuksella. En kuitenkaan näkisi tätä pelkästään kielteisenä asiana: se antaa tiettyä tuoreutta tälle venäläisnäkemykselle, jolle psykologista vaistoa omaava myötäeläytymiskyky kuvattavan suurmiehemme moniulotteiseen persoonallisuuteen on luettava ansioksi. Tämä kompensoi omalla tavallaan kirjoittajan historiallisen koulutuksen puutetta.

Mannerheimin sotilasura Venäjällä alkoi mainehikkaassa, pennalistiset perinteet omanneessa Nikolain Ratsuväkikoulussa Pietarissa 1887. Hän menestyi loppututkinnossa erittäin hyvin. Kirjoittajan mukaan hän olisi saanut nimensä opiston marmoritaululle ellei olisi vähän ennen kurssinsa päättymistä syyllistynyt humalapäissään vakavaan käyttäytymisrikkeeseen siitä seuranneine alentamisineen. Opiston painetussa matrikkelissa (1898) hän esiintyykin 62. kurssin kohdalla I luokan junkkarien joukossa toiseksi parhaana, edellään myös kurssin vahtimestari ja 27 menestyksellisintä junkkaria eli porte d'épée-junkkarin arvon saaneet. Tuo Mannerheimin nuorena junkkarina tekemä törmäily tuo osaltaan esille inhimillisiä piirteitä hänen yhtäältä herkästä, toisaalta lujasta luonteestaan. Kirjoittajan mukaan Mannerheim kypsyi vastoinkäymistensä myötä voimakkaan itsekurin omaavaksi ja vastuuntuntoiseksi. Vlasov mainitsee (s. 18) Nikolain Ratsuväkikouluun pyrkineitä suomalaisia olleen vuosina 1864-89 yksitoista. Tässä hän erehtyy: heitä valmistui ainakin 29. Tekijä erehtyy myös Mannerheimin suomalaisten kurssitoverien lukumäärässä: heitä oli kuusi eikä viisi (s. 144). Ainoana suomalaisena porte d'épée-junkkarina tuolta kurssilta valmistunut vapaaherra Rudolf Gottlieb von Mend (1867-1940) on jäänyt häneltä huomaamatta. Lisäksi hän mainitsee Mannerheimin kurssitovereina Karl Ernst »ja» Arthur Blomquistin, vaikka kyseessä on Arthur Fredrik Blomquist (1867-1946) ja Carl Gustaf Conrad Ernst (1868-1952). Vanhempaan kurssiin kuuluneena Mannerheimin »valvojana», eräänlaisena nuoremman kurssin junkkarin simputtajana, toimi hänen maanmiehensä porte d'épée-junkkari Emil Franz August Grönlund (1866-1921). Vanhemmalla kurssilla oli toinenkin maanmies, porte d'épée-junkkari Edvard Alexander Elfvengren (1867-1934).

Uutena tietona Mannerheimin palvelusaikaan Chevalierkaartissa 1890-1903 Vlasov mainitsee (s. 86) hänen toimimisensa rykmentin kuormaston päällikkönä 1895-97. Tätä virkauravaihetta ei jostain syystä ole merkitty hänen ansioluetteloonsa (lokak. 1917). Chevalierkaartin aikaan sisältyi myös hänen avioitumisensa edesmenneen rikkaan Moskovan ylipoliisimestari, kenraaliluutnantti (ei kenraalimajuri, kuten Carpelanin Ättartavlor, III, s. 718) Nikolai Ustinovitš Arapovin (1825-84) tyttären Anastasian (1871-1936) kanssa. Morsiuspari vihittiin 2.5.1892 (uutta lukua) ensin Chevalierkaartin kirkossa ja tämän jälkeen samana päivänä evankelisluterilaisin kirkonmenoin morsiamen »mosterin» puolison, salaneuvos Ivan Aleksandrovitš Zvegintsovin (1842-1917) talossa. Jälkimmäisen vihkimisen suoritti tiettävästi Pietarin ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra Herman Kajanus (1852-1913); vihkimismerkintää ei tämän kirjoittaja ole kuitenkaan löytänyt kyseisen seurakunnan vihittyjen luettelosta. Avioliiton solmimisen myötä Mannerheim liittyi sukuun, jolla oli perinteellisesti hyvin kiinteät siteet aristokraattiseen Chevalierkaartiin. Mannerheimin tähän asti yleensä tabuna pidetyn avioliiton kariutumista valotetaan muun muassa eräillä uusilla emigranttilähdetiedoilla.

Teoksen parasta antia ovat epäilemättä ne monet uudet detaljitiedot Mannerheimin Pietarin vuosilta, jotka tekijä on poiminut eräistä aikaisempien tutkijoiden hyväksikäyttämättömistä tai ulottumattomissa olleista venäläislähteistä. Niiden tarkka luettelo kirjan lopussa on jo sinänsä uusi kartoitus. Myös varsinaista tekstiä täydentävät huomautukset ovat varsin hyödyllisiä. Tämä koskee erityisesti elämäkerrallisia tietoja suomalaiselle lukijalle vähemmän tunnetuista venäläisistä. Vahinko vain, että niistä on jätetty pois venäjänkielisiin nimiin niin erottamattomasti kuuluvat, tunnistamista helpottavat »ottšestvot» (patronyymit). Erityisen kiitosmaininnan ansaitsevat Mannerheimin hevosista ja hänen osallistumisistaan ratsastuskilpailuihin sekä hänen asunnoistaan ja palveluspaikkojensa rakennuksista annetut yksityiskohtaiset tiedot. Niitä täydentävät selkeät piirrokset asunnoista ja rakennuksista mainintoineen niitä reunustavien katujen niin tuolloisista kuin nykyisistäkin nimistä. Sensijaan Arapov- ja Mannerheim-suvuista esitetyt genealogiset taulukot (s. 58-59 ja 140-141) ovat osittain vaikeasti hahmotettavia vieläpä sukututkimusta harjoittaneelle. Sotilaan arkielämän kuvauksen ohella annetaan yhtä ja toista uutta tietoutta muun muassa Pietarin hovi- ja seuraelämästä tanssiaisineen, paraateista, erilaisista komennuksista, leirielämästä ja Mannerheimin avioliittonsa myötä saamista venäläisistä sukulaisista.

Läpiluettaessa havaituista asiavirheistä tulkoon tässä mainituksi vain seuraavat. Mannerheimin enopuoli John Albert Edvard von Julin (1846-1906) ei ollut »vapaaherra» (s. 13). Ensimmäinen rykmentti, jossa Mannerheim vastaleivottuna kornettina palveli pienessä puolalaisessa Kaliszin kaupungissa 1889-90 ei ollut 15. »Aleksandran» Rakuunarykmentti (s. 34), vaan paikkakunnan mukaan nimetty 15. Aleksandrijan Rakuunarykmentti. »Ratsukaartilaiset» ja »chevalierkaartilaiset» eivät ole identtisiä (esim. s. 56), vaan kyseessä on kaksi eri rykmenttiä: (Keisarin) Henkikaartin Ratsurykmentti (Leib-Gvardi Konnyi polk) ja (Keisarinnan) Chevalierkaartin rykmentti (Kavalergardski polk.) Mannerheimin olkapäille ei ratsumestarin olkaimia ylennyksen tapahduttua asettanut Grigori Jefimovitš Rasputin'in (1872-1916) murhaaja (s. 122) ruhtinas Felix Feliksovitš Jusupov, kreivi Sumarokov-Elston (1887-1938), vaan hänen samanniminen isänsä, Chevalierkaartin eversti Feliks Feliksovitš Jusupov, kreivi Sumarokov-Elston (1856-1928). Mannerheimia ei siirretty 12.(13.?)/9.1904 »everstiluutnantin arvon saaneena» Upseeriratsuväkikoulun vakinaiseen vahvuuteen (s. 129), vaan hän sai siirron »everstiluutnanttina» (kaartinratsumestaria vastannut arvo armeijaratsuväessä) ansioluettelonsa ja Chevalierkaartin matrikkelin (Sbornik biografi Kavalergardov 1824-1908, osa 4, s. 355) mukaan vasta 7.10./20.10.1904 ja tällöin 52. Nezinin Rakuunarykmenttiin. Frans Michaël Gripenbergin (1882-1941) puoliso ei ollut Mannerheimin kuuluisa sisar Eva Charlotta Sophie (1863-1928) (s. 136), vaan hänen sisarpuolensa Olga Sofia Marguerite (1882-1970). Saksalaiset joukot saavuttivat Helsingin jo 12. eikä siis vasta 14. huhtikuuta 1918 (s. 137).

Teoksen ulkoasu on tyylikäs. Useimmat valokuvat ovat erinomaisia. Valitettavaa sen sijaan on, että valokuvien ajoituksissa ja teksteissä on peräti kymmenen kuvan kohdalla löytynyt virheitä; niiden selostaminen tässä yhteydessä veisi kuitenkin liiaksi palstatilaa. Jos tekijä olisi perehtynyt Venäjän keisarillisen armeijan univormuihin, hän olisi ainakin muutamalta virheeltä välttynyt. Pettymystä aiheuttaa myös se, ettei teokseen sisälly yhtään ainoata aikaisemmin Mannerheimista julkaisematonta kuvaa; ainakin kolmessa kuvassa (s. 32, 54, 88) Mannerheimiksi ilmoitettu henkilö ei esitä häntä.

Kokonaisuutena professori Vlasovin pitkäaikaisen uurastuksen tuloksena syntynyt teos on mielenkiintoinen lisä Mannerheimin elämän yhden vähemmän tunnetun vaiheen yksityiskohtaiseksi kartoittamiseksi. Toivottavasti se julkaistaan myös venäjänkielisenä käännöksenä, jolloin se samalla oikaisisi sitä valheellista kuvaa, mikä hänestä on neuvostovallan aikana annettu venäläisille.


Genos 66(1995), s. 44-46

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1995 hakemisto | Vuosikertahakemisto