GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Viitteet | Referat | Artikkelin loppu ]

Oliko teollistuminen uhka työläisperheelle?

Fil. tri Pirjo Markkola, Tampere

Työläisten perhe-elämä herätti viime vuosisadan vaihteessa huolestusta monissa piireissä. Kaupungit kasvoivat huikealla vauhdilla ja maaseudulta virtasi koko ajan tehtaisiin nuoria naisia ja miehiä, jotka etsivät paremman elämän edellytyksiä kaupunkien vilinässä. Maalle jääneet vanhemmat saattoivat ainoastaan varoitella kaupunkilaiselämän vaaroista, joista heillä ei itselläänkään ollut selkeää kuvaa. Kaupunkien herrasväkikin huolestui, kun nuoret työläiset eivät enää olleet isäntiensä tarkassa valvonnassa, vaan kuljeskelivat vapaa-aikoinaan kaupunkien kujilla ja kaduilla aikaa tappamassa ja huvituksia etsimässä.

Tuota aikakautta - 1800-luvun loppupuolta ja 1900-luvun alkua - on nimitetty ensimmäiseksi teollistumiskaudeksi. Suomalainen yhteiskunta oli teollistumassa, ja vanhan sääty-yhteiskunnan rakenteet joutuivat väistymään hahmottumassa olevan kansalaisyhteiskunnan tieltä. Palveluspakkoon ja isäntävaltaan perustunut järjestys oli kumottu ja työläisistäkin oli tulossa kansalaisia, jotka vastasivat itse sekä omasta että perheensä elämästä ja toimeentulosta. Työmiehen ja työläisvaimon oli kannettava vastuu itsensä lisäksi lapsistaan, joiden varassa lepäsi tulevaisuuden yhteiskunta. Perhekysymys oli vuosisadan vaihteen yhteiskuntapolitiikan keskeisiä kysymyksiä, jossa oli kyse paljon suuremmasta asiasta kuin senhetkisen työväestön hyvinvoinnista tai rappiosta. Jos tehdastyöläiset hylkäävät perhe-elämän ja villiintyvät holtittomaan, epäsiveelliseen elämään, koko yhteiskunnan kestävyys joutuu koetukselle. Siinä oli kyse koko kansakunnan tulevaisuudesta.

Vaikka teollisuus kasvoi nopeasti, on toki muistettava, että suurin osa 1800-luvun työläisistä asui maaseudulla ja sai toimeentulonsa maataloustöistä. Tilaisuuden tullen kaikki perheenjäsenet kävivät taloissa työssä ja hankkivat osansa perheen elatuksesta. Tyttäret ja pojat lähtivät viimeistään rippikouluikäisinä vieraan palvelukseen ja helpottivat siten vanhempiensa elantohuolia. Tässä artikkelissa keskityn kuitenkin kaupunkityöväestöön, koska se oli väestöryhmä, jonka elämään viime vuosisadalla alkanut teollistuminen vaikutti voimakkaimmin ja jonka perhe-elämästä oltiin laajasti huolestuneita. [1] Tarkoitukseni on selvittää, missä määrin teollistuminen ja kaupungistuminen antoivat syytä huoleen perheen häviämisestä ja millä tavoin työväestö ratkaisi perhe-elämän ongelmakohdat, joista keskeisin oli kamppailu toimeentulohuolia vastaan.


Paperitehtaalaisen perhe

Vuonna 1909 naisammattientarkastaja Vera Hjelt keräsi työväestön toimeentulosta tarkkoja tietoja, jotka antavat mahdollisuuden tutustua perheellisten työläisten jokapäiväiseen elämään. Esittelen aluksi yhden tamperelaisen työläisperheen. [2] Tampere oli ensimmäinen suomalainen kaupunki, jonka elämää suuret tehtaat leimasivat. 1890-luvulla kaupungin väkiluku kaksinkertaistui ja siitä oli 1900-luvun alkuun tultaessa muodostunut hyvin selvästi juuri tehdastyöläisten kaupunki.

Viisihenkisen perheen isä oli 44-vuotias paperitehtaan työmies, tiikelikoneen hoitaja. Hänen vaimonsa oli 46-vuotias entinen palvelijatar. Aviopari oli ollut naimisissa 15 vuotta. Perheeseen oli syntynyt viisi lasta, joista 12- ja 9-vuotiaat pojat sekä 5-vuotias tytär olivat elossa ja asuivat kotona, kaksi lasta oli kuollut. Lapset olivat siististi puettuja, puhtaita ja hyväkäytöksisiä - näin perheeseen tutustunut ulkopuolinen havainnoitsija heitä kuvaili. Äiti ompeli vaatteet lapsille ja itselleen.

Perhe asui omassa talossa kaupungin laidalla. Asuntoon kuului huone, keittiö, eteinen ja kaksi komeroa sekä kesäasuttava ullakko. Talo oli uusi ja siihen oli aikaisempien säästöjen lisäksi sijoitettu vaimon saama 700 markan perintö. Asunnon kalustus oli suhteellisen täydellinen ja koti hyvässä järjestyksessä. Perheen isä kertoi olevansa tyytyväinen työhönsä tehtaassa eikä hänellä sen lisäksi ollut muuta ansiotyötä. Äiti hankki lisätuloja toimimalla pidoissa keittäjänä ja tarjoilijana. Isän osuus yhteisistä vuosiansioista nousi 86 prosenttiin.

Vanhempien yhteiskunnallista valveutuneisuutta osoittivat työväenyhdistyksen aktiivinen jäsenyys ja kotiin tilattu päivittäin ilmestyvä sanomalehti. Sekä isä että äiti olivat luku- ja kirjoitustaitoisia, vaikka koulu olikin jäänyt käymättä. He lukivat kaunokirjallisuutta mieluummin kuin uskonnollista kirjallisuutta. Perhe ei käynyt kirkossa, sen sijaan vanhemmat harrastivat valtiollisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Työväenyhdistyksen illanvietot ja teatteriesitykset toivat vaihtelua elämään. Vanhemmilla oli tapana ottaa lapset mukaan huvitilaisuuksiin, mutta kovin tiuhaan tahtiin niissä ei ollut varaa käydä. Vierailuja perheen tuttavapiirissä ei juuri harrastettu. Molemmat vanhemmat olivat maalta kotoisin ja kesäisin äiti vietti lasten kanssa muutaman viikon entisellä kotiseudulla. Mies kävi siellä mahdollisuuksien mukaan. Uuden kesäharrastuksen tarjosi soutuvene, jolla perhe haaveili tekevänsä yhteisiä retkiä kodin lähellä olevalla järvellä.

Ruokaan meni yli puolet perheen kuluttamista varoista. Lämmin ateria syötiin päivittäin; siihen kuului pääasiassa maitotaloustuotteita ja vihanneksia, joskus myös lihaa. Hiivaleivän äiti leipoi itse. Kahvia juotiin kaksi kertaa päivässä, mutta alkoholia ei käytetty lainkaan. Lapset söivät ja joivat samoja ruokia ja juomia kuin vanhempansakin. Muuten perheen kulutus jakaantui melko pieniin kulueriin. Asuinkustannukset nousivat kuudesosaan menoista, mutta mikään muu yksittäinen menoerä ei ylittänyt kymmenesosaa vuoden aikana käytetyistä varoista.

Paperitehtaalaisen perhe vaikutti mallikelpoiselta työläisperheeltä, jonka elämä oli raitista, työteliästä ja perhekeskeistä. Jokapäiväinen elämä ei kuitenkaan ollut niin idyllistä kuin edellinen kuvaus antaa ymmärtää. Ongelmia aiheutti terveys, mistä kahden lapsen menettäminenkin kertoo. Äidin ja lasten terveydentila oli ennenkin ollut heikko, mutta erityisen vaikeaa oli vuonna 1909, jolloin kaikki lapset sairastivat tulirokkoa yhteensä yhdeksän viikkoa. He toipuivat, vaikka tulirokko oli ankara tauti, johon pahimmassa tapauksessa menehtyi jopa lähes kolmasosa potilaista. Pienessä työläiskodissa tulirokon hoito oli erityisen vaivalloista, sillä potilas piti eristää muista noin seitsemäksi viikoksi.

Kevättalvella perheen toimeentulo oli vaarassa, kun isä joutui kolmeksi kuukaudeksi sairaalaan tapaturman aiheuttaman verenmyrkytyksen vuoksi. Hänellä oli tehtaan puolesta tapaturmavakuutus, joten vakuutusyhtiö maksoi sairausajan ylläpidon. Tehtaan sairaskassa maksoi 10 markan viikkokorvauksen. Korvaukset vastasivat vain noin puolta normaaleista kuukausituloista, mutta auttoivat vaikeimman ajan yli. Ilman onnettomuutta perheenisän vuositulot olisivat ylittäneet 1000 markan rajan.

Paperitehtaalaisen perhekuvaus antaa ymmärtää, että työläisperheiden elämä oli suhteellisen vakaata, elleivät taudit ja tapaturmat järkyttäneet tasapainoa. Kuvauksen perusteella voi myös pohtia työväestön perheellistymistä ja perheiden toimeentuloa, jotka nousivat vuosisadan vaihteen yhteiskunnallisissa keskusteluissa toistuvasti esiin. Esimerkkipariskunta oli avioitunut kolmenkymmenen ikävuoden paikkeilla ja vaimo oli pari vuotta miestään vanhempi. Perhe oli suhteellisen pieni: viisi lasta, joista kaksi oli kuollut jo pienenä. Toimeentulo koostui pääasiassa isän ansioista, mutta äidinkään osuus ei ollut mitätön. Tämä perhe-elämän kuvaus kattoi ajan 1890-luvun puolivälistä vuoteen 1909. Oliko perhe ajalleen tyypillinen vai ei?


Naimattomuus vai perhe?

Nuoruus ja naimattomuus leimasivat Tampereen työväestöä koko 1800-luvun ajan. Lähes kaikki aikuiset työmiehet olivat naimisissa, mutta nuoria työläisiä oli niin paljon, että vielä vuosisadan puolivälissä perheenisiä oli vain runsas kolmasosa yli 20-vuotiaista työmiehistä. 1870-luvulta lähtien perheellisiä oli selvä enemmistö koko työväestöstä, kun otetaan huomioon myös työläisten puolisot ja lapset. Kaupunkityöväestön määrän kasvaessa naimattomuus sai uuden ulottuvuuden. Mitä enemmän kaupungissa oli työläisperheitä, sitä enemmän oli naimattomia työläisiä, jotka itse asiassa olivat myös 'perheellisiä' eli työläisperheiden lapsia.

Naisten naimattomuus teki työväestöstä muista kaupunkilaisista poikkeavan ryhmän. Työväestöön kuului paljon enemmän naisia kuin miehiä, mikä näkyi varsinkin naimaikäisten keskuudessa. Vuonna 1870 jokaista 15-24-vuotiasta miestä kohti kaupungissa asui kaksi samanikäistä naista. Erotus oli miltei yhtä suuri vuonna 1910. Jo pelkästään määrällisten suhteiden vuoksi kaikki tamperelaiset nuoret naiset eivät voineet avioitua oman kaupungin nuorten miesten kanssa.

Tampereen työväestön miesten perheellistyminen oli niin korkea, että perheen häviämisestä ei voida puhua. Sen sijaan naimattomien naisten korkea osuus oli ilmiö, jonka myös aikalaiset havaitsivat ja saivat syytä huoleen perheen heikkenemisestä. Naimattomuuden taustalla ei kuitenkaan ollut pelkästään nuorten naisten haluttomuus solmia avioliittoa. Tämän voi päätellä siitä, että työläisnaisten naimattomuus seurasi miesten ja naisten määrällisten suhteiden vaihtelua. Ikäluokassa, joka vietti nuoruutensa Tampereella 1860- ja 1870-lukujen vaihteessa, oli naisten naimattomuus yleistä. Kaksikymmentä vuotta nuorempi ikäluokka aikuistui aikana, jolloin 'miespula' oli pienempi ja tämä näkyi naisten avioitumisen yleistymisenä. Avioliitto ja perhe eivät menettäneet merkitystään, vaikka ne eivät kaikkien naisten elämänvaiheisiin mahtuneetkaan.

Naimattomille naisille teollisuustyö tarjosi uudenlaisen vaihtoehdon avioliiton rinnalle. Tehdastyö turvasi naiselle taloudellisen itsenäisyyden eri tavalla kuin piian ja palvelijattaren työ, joka edusti enemmän elämänvaihetta kuin ammattia. Perheellisten naisten tehdastyö oli 1800-luvun Tampereella harvinaista, joten avioituminen merkitsi hyvin konkreettista valintaa. Tätä valinnanvapautta rajoittivat arvostukset, joiden mukaan ihanteena oli perheen perustaminen. Aviosäätyyn astuminen nosti naisen 'vanhanpiian' yläpuolelle.

Naisten taloudellinen mahdollisuus elää naimattomina tehdastyöläisinä ei ollut vain uhka työläisperheelle. Parhaassa tapauksessa se vahvisti perhettä ja lähensi puolisoiden välejä, koska tehtaissa työskentelevillä naisilla oli toimeentulonsa puolesta varaa valita mieleinen puoliso. "Jos hyvää ei saanut, ei huonoa tarvinnut huolia." Työläisnaisilla oli varaa ajatella avioliittoa rakkauteen ja keskinäiseen mieltymykseen perustuvana suhteena. Tehdastyö ei vienyt pohjaa edes työläisnaisten perhe-elämältä, ellei sellaiseksi lasketa sitä, että tekstiiliteollisuus keräsi yhdelle paikkakunnalle niin paljon naisia, että kaikki eivät voineet avioitua, vaikka miehet olisi jaettu tasan naisten kesken.

Naisten ja miesten avioliittomarkkinoiden erilaisuus näkyi avioitumisiän eroina. Perhehistorian tutkijat ovat havainneet, että paikkakunnan naisenemmistö nostaa naisten ja laskee miesten avioitumisikää; vastaavasti miesenemmistö alentaa naisten ja nostaa miesten avioitumisikää. [3] Tämä piti paikkansa myös Tampereella, jossa - kuten tekstiiliteollisuuskaupungeissa yleensä - työläismiehet avioituivat suhteellisen nuorina (taulukko 1). Naisten keskimääräinen avioitumisikä oli korkeampi kuin koko maan keskiarvo. Työläisnaiset kävivät vihillä vanhempina kuin muut naiset. Myös maaseudulla piiat ja muut maatyöläisnaiset avioituivat jonkin verran vanhempina kuin talollisten tai muun itsenäisen väestön tyttäret.


Taulukko 1. Tampereen työväestön keskimääräinen avioitumisikä 1800-luvun loppupuoliskolla.

Syntymävuosi naiset miehet
1826-30 25,9 24,7
1846-50 27,9 25,1
1866-70 26,2 27,5

Lähde: Markkola 1994, 49.


Miesten ja naisten keskimääräisen avioitumisiän ero oli suurin 1840-luvun lopulla syntyneillä. Heidän avioitumisensa ajoittui vuoden 1870 tienoille, jolloin sukupuolten määrällinen suhde oli Tampereella kaikkein epätasaisin. 1890-luvun naimaikäiset naiset avioituivat edellistä sukupolvea nuorempina, samoin naimattomuus oli harvinaisempaa (taulukko 2). Perheen perustaminen oli varsin suuressa määrin väestörakenteesta riippuva ilmiö.


Taulukko 2. Tampereen työväestön avioitumisiän jakauma 1800-luvun loppupuoliskolla.

Naiset Miehet

Syntymävuosi

Syntymävuosi

Avioitumisikä 1846-50 1866-70 Avioitumisikä 1846-50 1866-70
-24 21 33 -24 47 28
25-29 23 18 25-29 20 28
30- 14 15 30- 12 13
Ei avioitunut   42   34 Ei avioitunut   20   31
Yhteensä % 100 100 Yhteensä % 100 100
lkm. 120 120 lkm. 59 122

Lähde: Markkola 1994 s. 50.


Tampereen väestörakenne suosi miesten perheellistymistä. Runsas kolmasosa kahta 1800-luvun sukupolvea edustaneista työläismiehistä oli avioliiton satamassa jo ennen kuin täytti 25 vuotta. Miehillä, jotka vuonna 1870 olivat 20-24-vuotiaita, oli erityistä kysyntää. Heistä lähes puolet perheellistyi alle 25-vuotiaana. Naisista oli samaan ikään mennessä avioitunut joka neljäs, tosin naistenkin avioituminen yhä nuorempana yleistyi 1800-luvun lopulle tultaessa.

Nuorena avioituminen ei työmiesten keskuudessa ollut merkki kevytmielisyydestä tai vastuuttomuudesta, vaikka sivistyneistö sitä joskus epäilikin. Sivistyneistön miesten oli ennen avioitumistaan hankittava itselleen turvattu asema, joka mahdollisti perheen elättämisen, mutta työmiesten ei sellaisesta kannattanut edes haaveilla. Avioitumalla nuorena työmiehet turvasivat sekä oman että lastensa tulevaisuuden paremmin kuin avioitumista siirtämällä. Ruumiillisessa työssä miesten ansiot olivat parhaimmillaan 30-45 ikävuoden paikkeilla, jonka jälkeen ne alkoivat heikentyä. Palkkatyön varassa elävissä perheissä nuorena avioitunut mies oli parempi elättäjä kuin vanhana avioitunut, koska oli todennäköistä, että nuori isä jaksoi osallistua perheen elatukseen siihen asti, kunnes lapset varttuivat työikään.

Sivistyneistön ja keskiluokan perheihanteiden mukaan vaimon kuului olla miestään nuorempi. Ihanteellisen perhe-elämän edellytys oli, että elämänkokemusta omaava mies pystyi ohjaamaan ja kasvattamaan nuorta vaimoaan hyväksi puolisoksi. [4] Työläiset kuitenkin särkivät tämän perheihanteen keskeisen ulottuvuuden eli aviopuolisoiden välisen 'oikean' ikäeron, sillä työväestön keskuudessa ei ollut mitenkään poikkeuksellista, että aviovaimo oli miestään vanhempi.

Pariskunnat, joissa vaimo oli miestään vanhempi, olivat 1800-luvulla yleisempiä kuin 1900-luvulla. Vuosina 1880 ja 1890 Tampereella solmituista työläisavioliitoista miltei puolet oli sellaisia, joissa vaimo oli miestään vanhempi. Käytäntö kuitenkin muuttui nopeasti - itse asiassa hämmästyttävän nopeasti, kun ottaa huomioon, että kyse on niinkin perustavaa laatua olevasta ratkaisusta kuin aviopuolison valinnasta. Vuonna 1910 vain joka viides työläismorsian oli sulhastaan vanhempi. Tamperelaisen työväestön avioitumismalli alkoi muistuttaa muiden yhteiskuntaluokkien käytäntöä eli mies oli entistä useammin vaimoaan vanhempi. Joitain eroja silti säilyi, sillä ikäero pysyi työläispariskuntien keskuudessa pienempänä kuin työväestöön kuulumattomien keskuudessa. Työmiehen tavoitteena ei ollut kasvattaa somasta neidosta itselleen pikku puolisoa, vaan hän arvosti vaimossa muita ominaisuuksia. Monilla työläisvaimoilla oli elämänkokemusta, työkykyä ja ansiotyöstä kertyneitä säästöjä, jotka vahvistivat heidän asemaansa perheessä. Työläistytölle avioliitto ei 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa merkinnyt toimeentulohuolista vapautumista ja kaikkivoipaisen miehen huolenpitoon heittäytymistä, vaan hänellä oli useimmiten varsin realistinen käsitys perhe-elämän mukanaan tuomista velvollisuuksista.


Lapsikatras

Työväestö tunsi sanonnan 'lapsi tuo leivän tullessaan', mutta työläisperheissä sitä leipää oli odotettava toistakymmentä vuotta. Perheen perustamisen ja toimeentulon suhteesta puhuttiin myös työläisten kokouksissa. "Tule omakseni ihana neito ja sinun elämäsi tulee olemaan kuin enkelin. Se on ei mitään syötävää eikä mitään päälle pantava ei kiitoksia paljon kysymästä", kirjoitti tuntematon kirjoittaja Tampereen työväenyhdistyksen puhuja- ja keskusteluseuran lehdessä vuonna 1901. [5]

Entisajan perheistä on vallalla yleinen käsitys, jonka mukaan uusia ruokittavia suita syntyi joka vuosi ja kymmenlapsiset tai sitä suuremmat perheet olivat tavanomaisia. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan todella monilapsiset perheet olivat verrattain harvinaisia sekä maaseudulla että kaupunkityöväestön keskuudessa. [6] Aiemmin esitelty malliperhe, jonka viidestä lapsesta kaksi oli kuollut, edusti lasten lukumäärän suhteen hyvin aikaansa (taulukko 3).


Taulukko 3. Tampereen työläisperheisiin syntyneiden lasten määrä

otosvuosi 1850 1870 1890
lapsia 6.0 5.4 4.9
kuolleita* 2.7 1.8 1.4
elossa 3.3 3.6 3.5

*Alle 11-vuotiaana kuolleet lapset, sekä avioliitossa että sen ulkopuolella syntyneet.

Lähde: Markkola 1994 s. 56.


Työläisperheiden elämään ajoittui 1800-luvun jälkipuoliskolla kaksi ratkaisevaa muutosta. Vaikka lapsia syntyi vähemmän, perheiden keskikoko hieman kasvoi, koska perhekokoa säädellyt lapsikuolleisuus aleni tuntuvasti. Imeväiskuolleisuus alkoi Suomessa laskea 1870-luvulta lähtien. Pikkulasten kuolleisuus oli kaupungeissa 1920-luvulle asti korkeampi kuin maaseudulla. Ensimmäisellä ikävuodellaan kuoli 1880-luvulla Tampereella syntyneistä keskimäärin 19 prosenttia ja 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä 15 prosenttia. Erilaiset vatsavaivat olivat tavallisimpia pikkuvauvojen kuolinsyitä. Ensimmäinen elinvuosi oli työläisperheen lapselle kohtalokkain. Jos siitä selvisi hengissä, oli jo huomattavasti paremmat mahdollisuudet saavuttaa aikuisikä.

Vaikka lapsikuolleisuus aleni, tavallisen tamperelaisen työläisperheen tunnusmerkiksi ei missään vaiheessa noussut kymmenpäinen lapsikatras. Toki suuriakin perheitä oli, mutta ne olivat siitä huolimatta pikemminkin poikkeuksia kuin tyypillisiä perheitä. Joka neljänteen perheeseen syntyi vähintään seitsemän lasta, mutta vain vajaa kymmenesosa työläisperheistä onnistui kasvattamaan seitsenpäisen tai sitä isomman lapsijoukon aikuisiksi.

Yksi perhekokoon vaikuttanut tekijä oli naisten avioitumisikä. Nuorena avioituneita työläisvaimoja vuodet siunasivat mittavimmalla lapsikatraalla. Alle 25-vuotiaana avioituneista naisista yli puolet synnytti vähintään viisi lasta. Vain joka neljännen lapsiluku jäi alle kolmen. Sitä vastoin yli 30-vuotiaana perheen perustaneista naisista peräti joka toinen synnytti korkeintaan kaksi lasta ja vain runsaalla neljäsosalla oli vähintään viisi lasta.

Eri tekijät huomioon ottaen tamperelainen työläisperhe oli suurimmillaan 1800-luvun lopulla. Siihen asti naisten avioitumisikä ja lapsikuolleisuus olivat pitäneet perhekokoa kurissa. Myös varhainen leskeksi jääminen rajoitti lasten lukumäärää. Vuosisadan vaihteen jälkeen lapsikuolleisuus putosi nopeasti, mutta perhekokoa alettiin ainakin jossain määrin rajoittaa.

Uusia oppeja syntyvyyden säännöstelystä ei suinkaan otettu vastaan kauan kaivattuna helpotuksena työläisvaimon raskaaseen osaan eikä työväestön suhtautuminen ollut varauksettoman myönteistä. Vuonna 1905 Tampereen työväenyhdistyksen puhujaseura keskusteli ehkäisystä. Toiset pelkäsivät "maailmanloppua", jos perheisiin ei synny lapsia. Muutamat keskustelijat näkivät syntyvyyden säännöstelyssä hyviäkin puolia. He olivat sitä mieltä, että oli siveetöntä hankkia enemmän lapsia kuin pystyi elättämään. "Parempi on että vähän terveitä ja kyvykkäitä kuin paljon sairaita ja tylsäpäitä". [7] Helmikuussa 1910 Tampereen Pellavatehtaan työläiset keskustelivat perheestä ja avioliitosta. Heille ehkäisy oli ajatuksena luonnoton ja he kirjasivat pöytäkirjaan seuraavan päätöksen: "...pidettiin välttämättömänä noudattaa luonnon lakia eikä koetettava millään ehkäisykeinolla vähentää sukupolven lisääntymistä ja yhteiskunta on saatava järjestettyä sellaiseksi, että se voi elättää ja turvata enemmän ihmisiä kuin tähän asti". [8] Keskusteluun osallistuneet työläiset eivät pitäneet ongelmana lasten lukumäärää vaan perheiden elinoloja.


Mistä leipä?

Työläisperheiden elinolot riippuivat käytettävissä olevista tuloista. Tätä tähdensi myös työväenliike, jonka edustajat muistuttivat toistuvasti, että työläisisien ansiotulot eivät riittäneet perheen elättämiseen. Työväenyhdistysten edustajakokouksessa 1899 opettaja Karvonen esitteli helsinkiläisen muurarin tilikirjaa, jonka mukaan nelihenkisen perheen elinkustannukset olivat vuoden 1896 aikana nousseet 1350 markkaan. Samaan aikaan muurarien vuosiansiot olivat noin 1200 markkaa, jos työtä riitti koko vuodeksi. Työttömyys, joka koetteli ammattimiestenkin taloutta, vaikeutti tilannetta. Vielä tiukempaa oli Karvosen tietojen mukaan ammattitaidottomilla työläisillä, joiden palkat olivat alhaisemmat ja työttömyysriski suurempi. Tavallisen ulkotyömiehen vuosiansiot olivat noin 600-900 markkaa. Perheet kuroivat elinkustannusten ja perheenisän ansioiden välisen kuilun umpeen pitämällä alivuokralaisia; vaimot pesivät pyykkiä tai olivat työmailla apureina ja lapset hankkivat tuloja esimerkiksi myymällä sanomalehtiä. Samanlaista perhetaloutta on hahmotettu myös muista teollistuvista maista. [9]

Näitä havaintoja on syytä tarkastella työväestön yleisten toimeentuloehtojen valossa, jotta kuva teollistumisesta ei muodostu liian yksiulotteiseksi. Teollistuminen nimittäin kohensi suomalaisen työväestön elintasoa ja ansiotaso nousi selvästi 1800-luvun puolivälistä 1910-luvulle tultaessa. Teollisuustyöläisten reaalipalkka lähes kaksinkertaistui. Myös kaupunkien sekatyöläisten reaalipalkat kaksinkertaistuivat. Palkkakehitys ei kuitenkaan ollut tasaista, vaan suhdanteista johtuneet vaihtelut olivat tuntuvia ja ajoittain reaalipalkat jopa laskivat. Vuosina 1909-1913 teollisuustyöläisen keskimääräinen vuosiansio oli noin 1000 markkaa, mutta palkkaerot olivat suuria. Kun kirjapainotyöntekijöiden keskimääräinen vuosipalkka oli noin 1500 markkaa, oli tulitikkuteollisuuden vuosipalkka vain noin 560 markkaa ja muut alat sijoittuivat palkkatasossa näiden ääripäiden väliin. [10] Palkkoihin vaikuttivat työntekijän iän ja sukupuolen lisäksi myös paikkakunta ja työnjako teollisuudenalan sisällä.

Kirjapainotyöläisten perheissä toimeentulo oli vakaampi kuin tulitikkutehtaalaisten perheissä, jos katsotaan pelkästään teollisuuden haarojen keskiansioita. Asetelma ei toki ollut näin yksinkertainen, vaan tulitikkutehtaalaiset olivat monasti lapsia ja nuoria. Alan keskiansiotaso jäi muita alhaisemmaksi juuri työntekijöiden lapsi- ja naisvoittoisuuden vuoksi. Sukupuolten palkkaerot olivat nimittäin tuntuvia. Teollisuustyössä naisten palkka oli 57 prosenttia miesten palkasta 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Ulkotöissä naisille maksettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla noin 60 prosenttia miesten palkasta.

Vuosisadan vaihteessa suomalaisen työläisperheen toimeentulominimiksi määriteltiin 800 markan vuositulot. Alle 800 markkaa ansaitsevat olivat varattomia ja 800-2000 markkaa ansaitsevat vähävaraisia. Verottajakin laski vähintään 800 markkaa vuodessa ansainneiden selviytyvän kunnallisista maksuistaan: muun muassa Tampereella heille ei myönnetty verohelpotuksia. Kuukautta kohti laskettuna tämä perheen toimeentulominimi oli noin 67 markkaa ja viikkoa kohti jaettuna 15-16 markkaa. Naiset jäivät rajan alle, samoin nuoret miehet.

Työväestön ryhmät poikkesivat toisistaan niin työsuhteen luonteen, ammattitaidon kuin perheellisyydenkin suhteen. Parhaassa asemassa olivat tehtaalaiset, koska tehdas turvasi ympärivuotisen työllisyyden paremmin kuin rakennus- tai sekatyö. Tehtaiden apukassat takasivat tehdastyöläisille ja heidän perheilleen edes jonkinlaisen turvan kriisitilanteiden varalta. Kausityöttömyys varjosti erityisesti kaupunkien sekatyöläisten elämää. Tämä näkyi selvästi esimerkiksi vuosien 1908 ja 1909 vaikean työttömyystalven aikana, jolloin noin puolet suomalaisista kulkulaitosten työntekijöistä ja 31-43 prosenttia kaupunkien seka- ja ulkotyöläisistä kärsi työttömyydestä. [11] Sekatyöläisten asema oli heikoin, silloinkin kun he olivat työssä, ansiotaso oli alhainen. Ammattitaitoisten rakennusmiesten ansiot nousivat parhaina aikoina kirkkaasti tehtaalaisten palkkojen yläpuolelle, mutta työttömyys ja siihen yhdistynyt hiljaisten aikojen palkkatason lasku tekivät toimeentulosta epävarman.

Joko työnpuutteen tai sairauden aiheuttama työttömyys oli kipeä ongelma tamperelaisten työläisperheiden toimeentulossa. Tiedot työväestön toimeentulosta osoittivat, että palkansaajan sairastuminen uhkasi perheen toimeentuloa vakavasti. Yhden palkkapussin varassa eläneet perheet olivat haavoittuvia. Työläisperhe saattoi milloin tahansa joutua tilanteeseen, jossa isän palkkatuloihin ei voinut turvautua, vaan oli mietittävä muita keinoja jokapäiväisistä menoista selviytymiseen.


Perheen avulla köyhyyttä vastaan

Mitä pienempi tilipussi oli isällä, sitä suurempi työpanos vaadittiin muilta perheenjäseniltä. Aiemmin esitellyn paperitehtaalaisperheen toimeentuloa voi verrata saman tutkimuksen muihin ruokakuntiin, jotka kaiken kaikkiaan kuitenkin edustivat kohtalaisen vakavaraista työväestöä. Naisammattientarkastaja Vera Hjelt velvoitti tutkimukseen osallistuneet pitämään vuoden ajan tarkkaa talouskirjanpitoa. Menetelmä vaati muun muassa pitkäjänteisyyttä ja oli tällä tavoin omiaan rajaamaan kaikkein heikko-osaisimmat perheet tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimusmenetelmän valikoivuudesta huolimatta Hjeltin tulokset eivät kerro perheidyllistä, jossa äiti keskittyi kodinhoitoon, lapset koulunkäyntiin ja isä ansiotyöhön. Sivistyneistön ja keskiluokan ihanteiden mukaiset työläisperheet olivat poikkeustapauksia.

Tutkimuksessa oli mukana muutama tamperelainen työläisperhe, joiden talouskirjanpito kuvastaa kirjavuutta ja moninaisuutta, jolla työläiset selviytyivät päivästä toiseen ja hankkivat toisinaan pientä mukavuuttakin elämäänsä. Kuusihenkisen perheen isä oli ulkotyöläinen ja äiti oli 10 vuotta kiertänyt ovelta ovelle myymässä leipää. Vanhin lapsi oli 12-vuotias ja nuorin 2-vuotias. Miehen epäsosiaalisen elämän vuoksi vaimo oli perheen pääasiallinen elättäjä. Miehen ilmoitettiin olleen 8 kuukautta työttömänä ja kotoa poissa työtä hakemassa. Osan vuotta hän oli köyhäintalossa pakkotyössä. Perhe jäi aiemmin määritellyn 800 markan toimeentulominimin alapuolelle ja se näkyi myös kulutuksen rakenteessa. Ruokalaskuun meni kolme neljäsosaa vuoden aikana käytetyistä varoista.

Toista perhettä koetteli vuosien 1908-1909 työttömyystalvi. Mies oli ulkotyöläinen, vaimo torimyyjä ja pyykkäri. Kotona oli kuusi lasta, joista vanhin oli 12-vuotias ja nuorin 1-vuotias. Perheenisän työt olivat sesonkiluontoisia, vuonna 1909 hän oli työttömänä seitsemän viikkoa eikä kahden kuukauden työttömyys muutenkaan ollut harvinaista. Heikon terveytensä vuoksi mies oli joutunut luopumaan monista työpaikoista. Ajoittaisesta työttömyydestä huolimatta hänen rahapalkkansa muodosti perheen talouden rungon. Vaimo pesi pyykkiä ja myi torilla muun muassa vanhoja huonekaluja, leipää, marjoja, omenoita ja kukkia, mutta hänen ponnistelunsa yltivät vain neljäsosaan perheen tuloista. Lasten ikään ja lukumäärään nähden vaimon osuus perheen elatuksesta oli silti huomattava. Perheen 12-vuotias tytär keskeytti kansakoulun keväällä, todennäköisesti voidakseen huolehtia sisaruksistaan, kun äiti kävi työssä.

Vaikeiden aikojen yli perhettä kannusti toivo paremmasta työvuodesta, vaimon torikaupan käymisestä kannattavammaksi ja toive, että lapset voisivat avustaa vanhempia talousmenoissa. Lasten ansiotuloja ei vuonna 1909 kirjattu perheen tilikirjaan. "Usein ostavat lapset ansaitsemillaan rahoilla kahvileipää ja makeisiakin. Lapset saavat käyttää rahansa mielensä mukaan", kommentoi Hjelt. Perhe ilmoitti, että vanhemmat pojat (8- ja 11-vuotiaat) laittoivat joskus rahaa pankkiinkin. Perheen vanhin poika oli seuraavaksi vuodeksi saamassa työpaikan ja muuttamassa pois kotoa.

Kolmannen perheen isä oli puuvillatehtaassa ulkotyöläisenä. Perheessä oli seitsemän lasta, joista vanhin 12- ja nuorin 1-vuotias. Perhe ei elänyt miehen ansiotuloilla. "Hänen täytyy sallia vaimonsa ja vanhimman tyttärensä, vaikka tämä vasta on 12 vuoden vanha, hankkia perheelle lisätuloja", totesi Hjelt. Vaimo toimi kylvettäjänä joka lauantai, lisäksi hänellä oli satunnaisia ansiotuloja. Vaimon ja lasten ansiot nousivat 38 prosenttiin perheen rahatuloista, mikä oli varsin korkea osuus. Vanhin tytär oli tehtaassa töissä viisi tuntia päivässä ja kävi joka toinen päivä koulua tehtaankoulun kolmannella luokalla. 11- ja 8-vuotiaat pojat olivat kansakoulussa ja vanhemmat halusivat nuorempien lastenkin käyvän kansakoulun loppuun. Perheen 8-vuotias poika ansaitsi sanomalehtien myynnillä päivittäin 20-30 penniä, jotka hän antoi äidille. Vanhimman pojan ansiotuloista ei ole mainintaa.

Esimerkit havainnollistavat kaupunkityöväestön elämäntilannetta 1900-luvun alussa. Työttömyyden uhka oli todellinen eikä työpaikka ollut erityisen varma. Työmies saattoi sortua tautiin tai viinaan. Kaikkien perheenjäsenten ansiotulot olivat tarpeen. Naisilla oli monenlaisia tienestejä, mutta he pystyivät miltei poikkeuksetta tuomaan kotiin vain lisätuloja. Lapset vetivät vanhempiensa talouden tiukille, mutta samalla he olivat taloudellinen resurssi ja jopa investointi, jonka avulla niukkaa toimeentuloa voitiin myöhemmin kasvattaa. Vanhempien lasten saaminen 12-vuotiaiksi oli merkittävä vaihe kaupunkilaisten työläisperheiden elämässä, koska se tiesi toimeentulohuolien helpottumista.

Lasten työn suhteen Hjeltin tutkimat työläisperheet olivat päätyneet kolmeen erilaiseen ratkaisuun. Tavanomainen käytäntö oli, että lapset toivat ansiotulonsa kotiin äidille; toiseksi he hoitivat pienempiä sisaruksiaan, jotta vanhemmat pääsivät työhön. Kolmas käytäntö löytyi perheestä, jossa lapset saivat itse käyttää tulonsa ja laittoivat myös rahaa pankkiin. Tämä kertoo lasten itsenäisemmästä asemasta ja erilaisesta roolista perhetaloudessa. Perheen vanhimman pojan oli tarkoitus muuttaa pois kotoa, kun hän saa työpaikan. Tätäkin voisi pitää individualisoitumisena, mutta ehkä siinä kuitenkin oli kyse vanhasta maatyöväestön käytännöstä, jossa lapset helpottivat vanhempiensa toimeentulohuolia muuttamalla pois kotoa muualle työhön. Muutenkin perheen vanhemmat toivoivat, että lapset voisivat tulevaisuudessa helpottaa vanhempiensa taloudellista taakkaa osallistumalla perheen yhteisiin kustannuksiin.

Isälle maksettu perhepalkka, joka vapautti muut perheenjäsenet ansiotyöstä, ei ollut vallitseva käytäntö ammattityöläisten enemmistön keskuudessa vuosina 1908-1909. Paras ja ahkerinkin perheenisä kykeni vain poikkeustapauksessa olemaan täydellinen taloudellinen auktoriteetti, joka elätti perheen omilla ansiotuloillaan. Perheissä, joiden kaikki lapset olivat alle 15-vuotiaita, isät hankkivat keskimäärin 88 prosenttia kulutetuista varoista, loppuosa jäi vaimon ja lasten osalle tai velalla katettavaksi. Etenkään ulkotyöläisperheet eivät eläneet isän ansiotulojen varassa. Ulkotyöläisten ja rakennustyöläisten perheissä isän ansiotulot kattoivat vuoden kulutuksesta keskimäärin 81 prosenttia. Kauimmaksi perhepalkkaihanteesta jäi talous, jossa vaimo ja alaikäiset lapset hankkivat yli puolet vuoden aikana kulutetusta summasta. Vain paperiteollisuuden ja graafisen teollisuuden työmiehet olivat pääasiallisia perheenelättäjiä; heidän ansiotulonsa riittivät kaikkiin perheen menoihin.

Perheissä, joihin kuului 15 vuotta täyttäneitä lapsia, isän ansiotulojen osuus jäi vielä alhaisemmaksi, koska lapset kävivät työssä. Lasten ansiot kohensivat perheen toimeentuloa, minkä lisäksi lasten varttuminen helpotti myös äidin osallistumista ansiotyöhön. Turvallisimmalla pohjalla lepäsi sellaisen perheen talous, jossa oli isän lisäksi ainakin yksi tai kaksi vakituisesti työssä käyvää lasta.


Pelko perheen häviämisestä

Tamperelaiset työläiset eivät osoittaneet minkäänlaisia perhe-elämän hylkäämisen merkkejä, pikemminkin perheen merkitys korostui kaupungeissa. Kun maatyöläisen lapsi lähti rippikouluikäisenä piiaksi tai rengiksi, jäi kaupunkilaisen työläisperheen lapsi asumaan vanhempiensa luo ja useimmiten toi oman pienen palkkapussinsa perheen yhteiseen talouskassaan. Köyhyys pakotti perheen yhteisiin ponnistuksiin toimeentulon hankkimiseksi ja jos viina vei isän - useimmitenhan niin ei kuitenkaan käynyt - oli äidin ja lasten selvittävä yhteisin ponnistuksin eteenpäin. Yksittäisissä tapauksissa ilmeni välinpitämättömyyttä ja vastuuttomuutta, mutta ne eivät olleet mitenkään leimallisesti työväestön syntejä tai teollistumisen aiheuttamia epäkohtia.

Tamperelainen työväestö tähtäsi perheen perustamiseen ja lasten hankkimiseen. Teollisuuskaupunkien avioliittomarkkinoita sääteli pikemminkin väestörakenne - sukupuolten määrällinen suhde - kuin nuorten naisten ja miesten halu hylätä perhe ja heittäytyä kaupunkielämän vietäväksi. Työväestö arvosti perhettä eikä innostunut seksuaaliradikaaleista ajatuksista, joita vuosisadan vaihteessa esitettiin. Lapset olivat työläisperheille tärkeitä eivätkä ajatukset syntyvyyden säännöstelystä herättäneet sanottavaa innostusta työväestön keskuudessa. Lapset eivät olleet välttämätön paha, joista piti päästä eroon. Halu pitää lapset koulussa kertoo myös siitä, että heille haluttiin tarjota parempi tulevaisuus.

Työläisperheet pystyivät ratkaisemaan arkielämänsä ongelmat eikä heidän perhe-elämänsä osoittanut erityisen kriisin merkkejä. Verrattuna muihin yhteiskuntaluokkiin työväestö oli vähävaraista, mutta kaupunkilaisuus edusti kuitenkin heille lupausta paremmasta elämästä. Ansiotaso kohosi ja uudenlaiselle perhe-elämälle alkoi olla edellytyksiä. Elintason kohotessa myös vaatimustaso kohosi eikä työläisperheen enää tarvinnut tyytyä yhtä vaatimattomiin oloihin kuin aiempien sukupolvien perheet olivat tyytyneet.

Viime vuosisadan lopulla esitetty epäilys siitä, että tehdastyöläiset hylkäävät perhe-elämän ja viettävät hillitöntä laumaelämää (tätä epäili mm. Yrjö-Koskinen), oli näin ollen vahvasti liioiteltu. Käsitys perheen merkityksen heikkenemisestä juontui kansallisesti heränneen ja heräämässä olevan sivistyneistön maailmankuvasta. Työläisten perhettä ja perhe-elämää koskevat ratkaisut vaikuttivat heidän silmissään huolestuttavilta. Kun työttömyys ajoi työmiehen etsimään parempaa toimeentuloa kotipaikkakunnan ulkopuolelta, pelkäsivät sivistyneistön edustajat, että mies lyö laimin velvollisuutensa perheenelättäjänä ja jättää vaimon ja lapset köyhäinhoidon varaan. Kun työläisperhe ratkaisi toimeentulo-ongelmansa laittamalla vanhimmat lapset töihin, katsoi sivistyneistö perhesiteiden särkyvän. Kun työläisperheen äiti tienasi leivänjatketta saunottajana tai pyykkärinä, näkivät hyväntekeväisyyden rouvat hänen sekaisen kotinsa ja totesivat naisten ansiotyön hävittävän työläiskodeista kaiken viihtyisyyden. Kun äiti järjesti pikkulapset vanhempien sisarusten tai naapurin mummon hoitoon, pelkäsi sivistyneistö lasten olevan heitteillä. Perheen edun ja perhe-elämän vaatimusten hahmottaminen poikkesivat toisistaan eri yhteiskuntaluokkien keskuudessa.


Viitteet

[1]   Artikkeli perustuu väitöskirjaani Työläiskodin synty. Tamperelaiset työläisperheet ja yhteiskunnallinen kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle. Helsinki 1994 Historiallisia tutkimuksia 187.

[2]   Hjelt, Vera, Tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista Suomessa 1908-1909. Työtilasto XIII. Helsinki 1912, s. 117-119, 142-143.

[3]   Hill, Bridget, The Marriage Age of Women and the Demographers. History Workshop Journal 28. 1989.

[4]   Häggman, Kai, Perheen vuosisata. Perheen ihanne ja sivistyneistön elämäntapa 1800-luvun Suomessa. Helsinki 1994. Historiallisia tutkimuksia 179.

[5]   Wirittäjä 2/1901. Tampereen työväenyhdistyksen arkisto D:3. Tampereen kaupunginarkisto (TKA).

[6]   Maaseudun perhekoosta Markkola, Pirjo, Emännäksi, piiaksi vai tehtaaseen. Tampereen ympäristössä syntyneiden naisten elämänvaiheita 1830-luvulta 1930-luvulle. Yksilö ja yhteiskunnan muutos. Acta Universitatis Tamperensis A 202. Tampere 1986, s. 80.

[7]   Työväenyhdistyksen puhuja- ja keskusteluseuran pöytäkirja 1.10.1905. TTY:n arkisto Cd:9. TKA. Kokouksessa oli läsnä 10 jäsentä.

[8]   Pellavatehtaan työväen ammattiosaston puhujaseuran kokous 27.2.1910. Pellavatehtaan ammattiosasto. Tampere. 331.88.677 (471). Työväen arkisto.

[9]   Suomesta Markkola 1994; Kanerva, Unto, Pumpulilaisia ja pruukilaisia. Tehdastyöväen työ- ja kotioloja Tampereella viime vuosisadalla. Helsinki 1946; Englannista mm. Anderson, Michael, Family Structure in Nineteenth Century Lancashire. Cambridge 1971; Chinn, Carl, They worked all their lives. Women of the urban poor in England, 1880-1939. Manchester and New York 1988; Ross, Ellen, Love and Toil. Motherhood in Outcast London, 1870-1918. London 1993.

[10]   Palkkakehityksestä Heikkinen, Sakari & al. Palkat, toimeentulo ja sosiaalinen rakenne Suomessa 1850-1913. Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian laitoksen tiedonantoja 13. Helsinki 1983, s. 48-54, 60-69; Heikkinen, Sakari, "Aineen voitot - 1800-luvun elintaso". Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta. Toim. Pertti Haapala. Vastapaino. Tampere 1992, s. 154-155. Tampereesta Haapala, Pertti, Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820-1920. Helsinki ja Tampere 1986, s. 229-235, 245-256. Historiallisia tutkimuksia 133.

[11]   Kuusi, Eino, Talvityöttömyys, sen esiintyminen, syyt ja ehkäisytoimenpiteet Suomen suurimmissa kaupungeissa. Taloustieteellisiä tutkimuksia XV. Helsinki 1914, s. 141-159,177-214; "Työttömyys talvella 1908-1909". Työtilastollinen aikakauslehti 5/1910, s. 421-426; Työtilastollinen aikakauslehti 1909-1911.


Referat

Pirjo Markkola: Var industrialiseringen ett hot mot arbetarfamiljen?

Då det finländska samhällets industrialisering tog fart vid slutet av 1800-talet strömmade en stor mängd unga män och kvinnor till städerna i hopp om tryggad utkomst. Familjefrågan blev ett centralt motiv för sekelskiftets samhällspolitik. Man såg med oro på en utveckling, där ungdomen inte var underställd husböndernas vakande öga utan t.o.m. hade fritid till förlustelser. I vilken mån var denna oro berättigad? Hur löste arbetarbefolkningen sina problem, av vilka kampen mot utkomstbekymmer var främst?

Artikeln baserar sig på förhållandena i Tammerfors, Finlands första verkliga industristad. På grund av textilindustrin rådde ett kraftigt kvinnoöverskott i staden, och hustrurna var ofta äldre än sina män. På grund av den relativt höga åldern vid äktenskapets ingående hade familjerna inte särkilt stora barnkullar. I medeltal föddes i familjerna fem barn, av vilka ett par dog som små. Den kraftigt sjunkande barndödligheten blev en av de viktigaste faktorerna till förändringar i familjelivet. Barnen var viktiga för arbetarfamiljerna och förespråkarna för födelsekontroll vann föga gehör. Genom utbildning ville man erbjuda barnen en bättre framtid.

Familjens betydelse kom i själva verket att framhävas i Tammerfors. På landsorten sändes barn i konfirmationsåldern bort hemifrån som pigor och drängar, men i staden förblev barnen hemma och deras löner blev tillskott i hushållskassan.

Oron för att arbetarbefolkningen skulle försumma familjelivet var kraftigt överdriven. Denna oro emanerade från det bildade skiktet. Då en arbetare sökte sin utkomst utom den egna socknens gränser, oroades man av tanken att han lämnat sin familj och hustrun och barnen skulle falla fattigvården till last. Då arbetarfamiljens mor skaffade sig inkomst som bykerska eller tvätterska, såg fruarna i välgörenhetskretsarna hennes ostädade hem och konstaterade att kvinnornas förvärvsarbete förintar trevnaden i arbetarhemmen. Uppfattningarna om vad som var familjens fördel och familjelivets betingelser varierade i samhällsklasserna.


Genos 67(1996), s. 58-66, 95-96

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Viitteet | Referat ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1996 hakemisto | Vuosikertahakemisto