GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Kirja-arvosteluja - Recensioner

KLAUS CASTRÉN

Paul Gustafsson: Koulupoika, korpraali, konsuli. Kirjayhtymä. Jyväskylä 1995. 621 sivua, kuvitettu.

 

Suurlähettiläs Paul Gustafssonin sukukronikaksi luonnehditun teossarjan monisatasivuista kolmatta osaa voisi - päinvastoin kuin edellisiä osia - paremminkin kutsua perhekronikaksi. Varsinaista sukuhistoriallista ainesta siinä on vähän. Sen sijaan teos sisältää runsaasti sukututkijoillekin aina tärkeätä tapakulttuuri-, miljöö- ja yleensäkin ajankuvausta. Uutta tässä teoksessa on omaelämäkerrallinen aines. Se kattaa vuodet 1929-55 eli kirjoittajan kouluvuodet, jatkosodan aikaisen asepalveluksen, sodanjälkeiset vaaran vuodet ja diplomaatinuran alkuvaiheet.

Kouluelämän kuvaukset herrasväen lapsien eliittikoulusta, Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta, ovat kiintoisaa luettavaa muillekin kuin tuota koulua käyneille. Siinä saa oman selostuksensa muun muassa 1930-luvun porvarillisen koulunuorison tuonaikaiseen ymmärrettävään "ryssänvihaan" pohjautunut oikeistoradikalismi. Tuon nyt ahdasmieliseltä ja jotenkin viattomalta tuntuvan vuosikymmenen henkeä ja tapoja valotetaan tyttöluokkatoverien päiväkirjojen eloisilla lainauksilla. Tuolloinen de facto sääty-yhteiskunta tulee aina asumiskaupunginosia myöten selvästi esille teoksessa.

Suuren osan kirjasta muodostaa kirjoittajan ja hänen äitinsä, tunnetun oopperalaulajatar Annie Margaretha (Greta) Augusta von Haartmanin (1889-1948) sodanaikainen vuoropuhelu usein pitkienkin kirjelainausten muodossa. Niissä kuvataan yhtäältä sodan aikana vänrikiksi kohonneen kirjoittajan sammakkoperspektiivistä ilmatorjuntajoukkojen arkipäivää lähinnä luonnonkauniissa Vienassa, toisaalta äidin kotirintamatunnelmia ja erityisesti hänen kulissientakaisia elämyksiään Suomalaisessa Oopperassa. Pojastaan aktiiviupseeria toivoneen kirjoittajan kiireisen isän jääkärikenraalimajuri Gustaf Verner Gustafssonin (1890-1959) osuus jää äitiin verrattuna tässä kirjeenvaihdossa taka-alalle. Kirjoittajan ainoa sisar, sairaanhoitajatar Ida Margaretha mainitaan vain ohimennen. Myös eräiden lähisukulaisten vaiheita seurataan.

Sodanjälkeiset vaaran vuodet koskettivat konkreettisesti Gustafssonien perhettä. Kenraali-isä joutui näet armeijamme upseerikunnan "puhdistuksen" aikoihin pidätetyksi 1947 intendenttilaitoksen toimintaa koskevien tutkimusten nimissä. Monien muiden upseerien tavoin hänkin jätti tuolloin eroanomuksensa siirtyen siviilialalle; muutamia vuosia tämän jälkeen hän avioitui uudelleen leskimiehenä. Joutuipa kirjoittaja itsekin punaisen VALPOn kanssa tekemisiin sen löydettyä kotietsinnässä kaksi hänen pistooliaan, jotka kuitenkin palautettiin. Noita ankeita aikoja kirjoittaja kuvaa pisteliäästi, sanojaan säästelemättä.

Sodasta palattuaan Gustafsson keskittyi tarmokkaasti lainopillsiin opintoihinsa päinvastoin kuin eräät hänen osuvasti kuvaamansa, sodanjälkeisen rajun huvielämän pyörteisiin antautuneet toverinsa. Tehtyään päätöksen diplomaattiuralle antautumisesta Gustafsson matkusti heti opintonsa päätettyään vielä 1940-luvulla harvinaiselle ulkomaanmatkalle Ranskaan kielitaitoaan kehittämään.

Ulkoasiainministeriöön pääsy ei tuottanut Gustafssonille vaikeuksia. Noihin aikoihin sinne pääsemiseksi vaaditun ainoan pakollisen vieraan kielen, ranskan, taitoisia ja tarkoin määrätyn aineyhdistelmän sisältävän akateemisen loppututkinnon suorittaneita oli harvoja. Lisäksi hänellä oli työhön ottajiensa silmissä erikoisvaltti: olihan yksi hänen kahdesta vaaditusta suosittelijastaan peräti hänen äitinsä serkku, ulkoasiainhallintomme lyömätön grand old man lähettiläs Georg Achates (G. A.) Gripenberg (1890-1975)! Aluksi nuori virkamiesharjoittelija joutui henkilöresursseiltaan tuolloin vielä pienen ja kodikkaan, virkamieskunnaltaan täysin miespuolisen ulkoasiainministeriön oikeudelliselle osastolle tilapäisen kanslistin vakanssille. Tehtävänään Gustafssonilla oli häntä - työtovereittensa hämmästykseksi - kiehtoneet perintöasiat sukuselvitysten rakenteluineen. Eräitä tuolloisia kaikenkarvaisia ministeriöön ulkopuolelta tulleita "uusia kasvoja" kirjoittaja kuvaa kärkevästi. Parin vuoden ministeriössä palvelun jälkeen hänellä oli 1951 edessään siirto aina suurin toivein odotettuun ensimmäiseen ulkomaanpaikkaan. Lähdön kynnyksellä Gustafsson avioitui musikaalisesti lahjakkaaseen, Säämingistä lähtöisin olevaan sukuun kuuluneen Aune Sirkka Inkeri Hannikaisen kanssa. Samalla hänen suhteensa ulkoasiainhallintoon vahvistui perhesitein: morsian itse toimi ministeriön lehdistötoimistossa, hänen isänsä Lauri Juhani Hannikainen (1889-1921) oli ollut lähetystöneuvos, hänen äitinsä Siiri Maria, os. Väänänen (1889-1968) oli ministeriön kirjaamon pitkäaikainen työntekijä ja toimi nuorenparin ulkomaankomennusten aikana tehokkaana ministeriön tapahtumien ja sen ainaisten juorujen raportoijana, hänen Heikki Juhani-veljestään (1915-89) tuli sittemmin suurlähettiläs ja tämän Juhani Heikki Lauri-poikakin on nykyisin ministerineuvos perheen jo kolmatta diplomaattisukupolvea edustaen.

Gustafssonin ensimmäiset ulkomaankomennukset suuntautuivat aluksi attašeana Belgradiin 1951 ja sitten 2. luokan lähetystösihteerinä Ottawaan 1953. Vaikuttaa siltä, että jo Belgradissa hänelle paljastui usein ihannoidun dipiomaattielämän todellisuus, myös sen arkipäivän karut puolet. Samalla virkamieshierarkialle kuuliaisen nuoren miehen korkeat käsitykset esimiehistä tuntuvat noiden vuosien aikana saaneen melkoisia kolhaisuja. Kun nämä kummatkin lähetystöt olivat vain kahden karriäärivirkamiehen edustustoja, on ymmärrettävää, että niissä lähettilään persoonallisuus merkitsi paljon viraston henkilökunnalle, varsinkin sen kakkosmiehelle. Syyttä ei Gustafsson uhraakaan melkoisesti sivuja nimenomaan kahden esimiehensä värikkäälle kuvaamiselle. Toinen on hänen vähemmän myönteisin piirtein "eriskummalliseksi" luonnehtimansa Belgradin lähettiläs Ville Niskanen (1887-1970), jolle on omistettu kokonainen luku. Toinen on niinikään omalaatuinen Ottawan lähettiläs Hans Ruben Martola (ent. Flemming) (1905-67), jonka "sivistyneen herran" kanssa Gustafsson kertoo tulleensa hyvin toimeen. Yleensäkin kirjoittaja piirtää lyhyin vedoin usein herkullisia ja sattuvia pika- ja pilakuvaa monista ulkoasiainhallinnon jäsenistä lähettiläistä autonkuljettajiin ansioineen, heikkouksineen ja omalaatuisuuksineen, tavallisesti ironiassaankin empaattisella huumorilla, joskus kriittisesti, harvoin ilkeästi. Paluu kotimaahan koitti Gustafssoneille 1955; mukana seurasi nyt Belgradissa syntynyt tytär.

Teosta lukiessa voi seurata kiltin "Pikku-PauIin" kehitystä huilun soittamisensa vuoksi luokkatovereistaan hieman poikkeavasta koululaisesta ensin rintamasotilaaksi, sitten metsänhoitajan uraa suunnitelleesta nuoresta miehestä ahkeraksi juridiikan opiskelijaksi ja vihdoin pitkän virkamiesuransa alkuaskeleita ottavaksi, valppaita havaintoja ihmisistä ja ympäristöstä tekeväksi diplomaatiksi ja perheenisäksi, joka mielellään luonnehtii itseään "erakoksi" ja "äreäksi" konservatiiviksi.

Tiettävästi kustantaja on toivonut sujuvakynäisen Gustafssonin jatkavan teossarjaansa. Jos näin tapahtuu, on odotettavissa epäilemättä mielenkiintoiset diplomaattimuistelmat.


Genos 67(1996), s. 88-89

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1996 hakemisto | Vuosikertahakemisto