GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Viitteet | Referat | Artikkelin loppu ]

Virolaiset Suomen etelärannikolla 1700- ja 1800-luvulla

Fil. tri Eljas Orrman, Vaasa

Ruotsin tappio suuressa Pohjan sodassa ja sen sinetöiminen Uudenkaupungin rauhassa 1721 merkitsivät Virolle kuten muillekin Ruotsin Baltiassa oleville omistuksille pitkän venäläisherruuden alkamista. Kehitys johti 1700-luvulla siihen, että saksalaisen aatelin asema jatkuvasti vahvistui talonpoikien oikeudellisen ja sosiaalisen aseman vastaavasti heiketessä, niin että vuosisadan lopulle tultaessa talonpojat olivat oikeudellisesti vajonneet orjan asemaan. Virossa rahvaan taloudellinen kurjistuminen saavutti sellaiset mittasuhteet, että väestönkasvu tässä osassa Baltiaa tyrehtyi 1700-luvun lopulla.

Uudenkaupungin rauhan jälkeen suuri osa Viroa oli autiona, mikä synnytti vilkkaan muuttoliikkeen Suomesta Viroon heti rauhan jälkeen. Tämä siirtolaisuus, joka oli jatkoa Suomesta Viroon 1600-luvulla suuntautuneelle muuttovirralle, alkoi kuitenkin ajan mittaan vähetä ja tyrehtyi vuosisadan jälkipuoliskolle tultaessa. [1] Tilalle tuli päinvastaiseen suuntaan käyvä muutto, kun virolaisten talonpoikien elinolojen jatkuva heikkeneminen sai aikaan sen, että heitä alkoi hakeutua pois kotimaastaan Suomenlahden pohjoispuolelle. Siellä, Ruotsin valtakuntaan kuuluneessa Suomessa, rahvaan olot olivat aivan toisenlaiset kuin Baltiassa. Myös pelko joutua pitkäaikaiseen venäläiseen sotapalvelukseen sai monet nuoret miehet liikkeelle. Pakolaisten virta Virosta Suomeen alkoi saada laajemmat mittasuhteet vuosina 1741-1743 Ruotsin ja Venäjän välillä käydyn sodan jälkeen, kuten huomattava virolainen tutkija Otto Liiv on todennut. Kesällä lähdettiin kokonaisina venekuntina matkaan, ja talvella mahdollisti jäätynyt Suomenlahti paon pohjoiseen. [2]

Virolaisten talonpoikien pako Suomenlahden yli oli luonnollisesti laitonta. Ruotsi oli kahdessa rauhansopimuksessa, Uudessakaupungissa 1721 ja Turussa 1743, sitoutunut palauttamaan Venäjän valtakunnasta laittomasti lähteneet ja Venäjä vastaavalla tavalla Ruotsin valtakunnasta laittomasti poistuneet. [3]

Suomenlahden eteläpuolelta paenneet eivät tulleet Suomeen viranomaisten tietämättä, ja tehokkaalla hallintokoneistolla oli käytössään keinot, joilla se olisi voinut ottaa kiinni tulijat ja palauttaa heidät takaisin. Ruotsin valtiovalta päätti kuitenkin 1700-luvun puolivälissä sallia pakolaisten asettumisen Suomeen, mutta tämä merkitsi kansainvälisten sopimusten rikkomista eikä siten ollut ongelmatonta. Olihan Venäjä edellisen sodan aikana 1741-1743 miehittänyt koko Suomen ja sekaantui sen jälkeen hyvin aktiivisesti Ruotsin sisäpolitiikkaan.

Venäjän ja Ruotsin välille 1740-luvun jälkipuoliskolla kehittynyt ulkopoliittinen kriisi huipentui vuonna 1749. Venäjä liittolaisineen pyrki nimittäin silloin varmistumaan siitä, että Ruotsin valtiojärjestystä ei muutettaisi lisäämällä hallitsijan valtaa. Ruotsi joutui 1749 voimakkaan venäläisen painostuksen kohteeksi, ja sodan uhka leijui ilmassa, niin että sekä armeijan että laivaston valmiutta nostettiin. Lepyttääkseen venäläisiä kruununperijä Adolf Fredrik joutui heinäkuun 12. päivänä 1749 antamaan julkilausuman, jossa vakuutettiin, että yksinvaltiutta ei tulla palauttamaan Ruotsiin. [4] Samana päivänä annettiin kuitenkin Ruotsin hallituksen toimesta kuningas Fredrik I:n nimissä aivan toisenlainen kuninkaallinen käskykirje, jossa allekirjoitukseen käytettiin kuuluisaa kuninkaallista nimileimasinta. [5] Tämä käskykirje oli osoitettu Suomen läänien maaherroille ja tuomiokapituleille. Kirjeessä kuningas, käytännössä kansliapresidentin, kreivi Karl Gustaf Tessinin johtama valtaneuvosto, ilmoitti, että Inkerinmaalta ja Liivinmaalta eli Virosta isäntiensä kovaa kohtelua paenneet evankelis-luterilaista uskoa tunnustavat, mikäli eivät olleet syyllistyneet raskaisiin rikoksiin ja tihutöihin, oli otettava ystävällisesti vastaan ja heitä oli avustettava asettumaan maahan. Tämän käskykirjeen taustalla oli hallituksen Porvoon tuomiokapitulilta saama tiedustelu, jossa pyydettiin kannanottoa, miten tulisi menetellä eräässä ongelmalliseksi katsotussa yksityistapauksessa.

Muutamat asiakirjat osoittavat, että maaherrat noudattivat tarkasti tätä kuninkaallista käskykirjettä. Tämä näkyi selvästi 1751, kun Suomen kenraalikuvernööri Gustaf Fredrik von Rosen ryhtyi toimenpiteisiin kreivi Karl Magnus Stenbockin Virosta karanneiden talonpoikien palauttamiseksi takaisin. Kun lääninhallitus tällöin vetosi edellä selostettuun kuninkaalliseen kirjeeseen, nämä toimenpiteet keskeytettiin.

Kysymys suhtautumisesta virolaispakolaisiin ei kuitenkaan jättänyt Ruotsin hallitusta rauhaan. 1750-luvun alussa se joutui vaikeaan tilanteeseen. Tähän aikaan pakolaistulva kasvoi nopeasti, mikä käy ilmi mm. virolaisten viranomaisten aktiviteetista. [6] Samaan aikaan viranomaiset, erityisesti kenraalikuvernööri von Rosen, olivat huolissaan venäläisten oletetuista vehkeilyistä suomalaisten kanssa. Pakolaisten kohtelua koskeneisiin Suomen viranomaisten tiedusteluihin Tukholman hallitus katsoi välttämättömäksi virallisissa vastauksissaan ilmoittaa, että pakolaiset tuli pyydettäessä rauhansopimuksen mukaisesti palauttaa takaisin. Maaherroille annettiin kuitenkin salaisissa kirjeissä aivan toisenlaiset ohjeet. Syyskuussa 1752 uusi kansliapresidentti, siis "pääministeri", Anders Johan von Höpken kirjoitti henkilökohtaisesti salaiset kirjeet Suomen maaherroille. Hän ilmoitti, että pakolaiset oli edelleenkin otettava vastaan ja sijoitettava huomiotaherättämättä siten, että nämä toimenpiteet eivät tulisi venäläisten tietoon. Perusteluksi von Höpken ilmoitti, että Kuninkaallinen Majesteetti katsoi valtakunnan edun mukaiseksi, että valtakunnan alamaisten lukumäärä tällä tavoin saatiin kasvamaan.

Virolaisten pakolaisten Ruotsin hallitukselle tuottama ongelma ei kuitenkaan päättynyt kansliapresidentin kirjeisiin. Asiaan palattiin jälleen vuonna 1753, jolloin ylimarsalkka ja valtaneuvos, kreivi Klas Ekeblad, joka käytännössä oli ulkoministeri, syyskesällä ja syksyllä kirjoitti Suomen maaherroille ja piispoille pakolaisasiassa. Hän vaati, että vuoden 1749 kuninkaallinen käskykirje ja myös hänen oma kirjeensä oli kaikessa salaisuudessa palautettava takaisin hänelle. Mitään kopioita ei näistä asiakirjoista saanut jättää lääninhallitusten ja tuomiokapitulien arkistoihin. Tästä huolimatta oli vuoden 1749 käskykirje jäävä edelleen voimaan, ja maaherrojen tuli jatkossakin toimia sen mukaisesti.

Viranomaiset ryhtyivätkin toimiin. Porvoon piispa Johan Nylander poisti tuomiokapitulin pöytäkirjasarjasta hankalan pöytäkirjan ja korvasi sen toisella. Vaasassa taas maaherra Gustaf Abraham Piper kiiruhti heti poistamaan vaarallisen kirjeen arkistosta. Maaherralle jäi kuitenkin vielä yksi ongelma: kuinka saada huomaamatta pois maistraateilta ja kruununvoudeilta käskykirjeen kopiot, jotka oli niille lähetetty. Piper kävi kuitenkin itse salaa leikkaamassa pois lääninkanslian registratuurasta alaisilleen viranomaisille tässä asiassa lähettämiensä kirjeiden konseptit. Viranomaisten osoittamasta uutteruudesta olikin seurauksena, että kaikki edellä selostetut asiakirjat, jotka liittyvät vuoden 1749 käskykirjeeseen, sisältyvät yhteen asiakirjanippuun Ruotsin valtionarkistossa.

Ilmeisesti on vuoden 1749 kuninkaallisen käskykirjeen ansiota, että Virosta saapuvat pakolaiset saivat aina Ruotsin ajan loppuun saakka kaikessa rauhassa asettua Suomeen. Tämä ei merkinnyt sitä, ettei pakolaisia yksittäistapauksissa olisi palautettu, mutta näissä tapauksissa oli ilmeisesti kyse rikoksiin syyllistyneistä henkilöistä. - Turvapaikan antaminen virolaisille pakolaisille rauhansopimuksen vastaisesti ei kuitenkaan mitenkään estänyt Suomen viranomaisia pyytämästä Viron venäläishallinnolta virka-apua, kun oli syytä epäillä, että Suomesta oli lähdetty sotapalvelusta, rästiytyneitä veroja ja velkoja tai muita rikkomuksia pakoon Suomenlahden eteläpuolelle. [7]

Kuten edellä jo todettiin, sai virolaisten pako Suomen puolelle massamuuton luonteen 1700-luvun jälkipuoliskolla. Toistaiseksi ei ole olemassa mitään kattavaa tutkimusta pakolaisista ja heidän sijoittumisestaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Tätä tematiikkaa käsitelleistä tutkijoista on syytä mainita David Papp, joka on tarkastellut pakolaisvirtaa Ahvenanmaalle. Paikallishistoriallisissa tutkimuksissa, ensi sijassa pitäjänhistorioissa, on kuitenkin runsaasti hajatietoja virolaispakolaisista. Valtaosa pakolaisista saapui ilmeisesti Uudellemaalle, ja on tunnettua, että he yleisesti sijoittuivat kalastajiksi rannikolle ja saaristoon. Virolaista kaupunkiväestöä, jota ei voitane luonnehtia pakolaisiksi, asettui Uudenmaan kaupunkeihin. [8] Seuraavassa tarkastellaan virolaispakolaisten saapumista ja sijoittumista uusmaalaiseen yhteiskuntaan kahdella suppealla alueella. Toisen näistä alueista muodostaa Espoon pitäjä, nykyinen kaupunki, Helsingin länsipuolella. 1700-luvulla pitäjän itäraja oli noin seitsemän kilometrin päässä Helsingistä, ja Viaporin suuresta linnoituksesta oli linnuntietä runsaat kymmenen kilometriä Espoon rannikolle. Toisen tarkastelun kohteeksi valitun alueen muodostaa suurehko Emsalön saari Porvoon kaupungin edustalle.

Jo 1700-luvun puolivälissä asui ilmeisesti huomattava määrä virolaispakolaisia Espoossa, vaikka kirkollisissa väestörekistereissä ei löydykään mainintoja heidän virolaisesta syntyperästään. Eräitä Espoon saaria koskevista asiakirjoista käy kuitenkin ilmi, että heitä pidettiin itsestään selvänä elementtinä saariston väestössä. Ruotsin kruunu pyrki 1700-luvun puolivälistä lähtien edistämään kalastuselinkeinoa ja antoi tässä tarkoituksessa kalastusyhtiöiden perustajille huomattavaa taloudellista tukea. Muutamia tällaisia yrityksiä syntyikin Uudenmaan rannikolle. Espooseen perustettiin kaksi kalastusyhtiötä. Toisen perustaja oli pitäjän kirkkoherra Elias Cajander, kun taas toinen kuului Espoon kartanon omistajalle everstiluutnantti Anders Henrik Ramsaylle, joka myöhemmin kohosi maaherraksi ja kenraaliksi. Kalastajiksi he palkkasivat erityisesti virolaisia, mikä johtui siitä, että näiden avomerikalastustekniikka oli huomattavasti kehittyneempi kuin suomalaisten.

Virolaisten kehittyneemmän kalastustekniikan merkitystä heidän sijoittumistaan helpottavana tekijänä on erityisesti Bo Lönnqvist korostanut. Useat aatelismiehet, jotka omistivat maata ja kalavesiä rannikolla ja saaristossa, perustivat mailleen kalastajatorppia ja ottivat mielellään virolaisia torppareiksi. [9] Tilanne oli tällainen pitkin koko Uudenmaan rannikkoa. Niinpä Uudenmaan maaherra, kreivi Gustaf Samuel Gyllenborg ilmoitti 1750-luvun alussa hallitukselle Tukholmaan, että Anders Henrik Ramsayn lisäksi myös majuri Karl Fredrik Nordenskiöld, jonka tilat olivat pääasiassa Sipoossa Helsingin itäpuolella, oli ottanut palvelukseensa virolaisia kalastajia. [10]

Vaikka edellä esitetyt hajatiedot osoittavat selvästi, että Espoossa oli Virosta tulleita pakolaisia jo 1700-luvun puolivälissä, on vasta 1770-luvun puolivälistä lähtien mahdollista saada jotenkin luotettava kuva pitäjään asettuneista virolaisista, sillä siitä lähtien alettiin rippikirjoihin tehdä virolaisten kohdalle kansallisuutta osoittava merkintä "est".

Espoon väestö oli 1700-luvulla pääasiassa ruotsinkielistä. Poikkeuksen muodosti pitäjän harvaanasuttu pohjoisosa, jossa väestö oli suomenkielistä. 1700-luvun viimeisellä neljänneksellä Espoon väkiluku kohosi arviolta n. 2 500 henkilöön. Vähintään 120 Virosta lähtöisin ollutta henkilöä, pääasiassa pakolaisina saapuneita, oleskeli tässä paikallisyhteisössä viisivuotisjaksona 1776-1780. Samanaikaisesti oleskelleiden määrä oli kuitenkin huomattavasti alhaisempi. Mitään tarkkoja lukumääriä ei kuitenkaan voida esittää, sillä samalla tavoin kuin kotimainen tilaton väestö muuttivat Suomenlahden eteläpuolelta tulleet jatkuvasti paikasta toiseen. Laskettaessa virolaisten lukumäärää rippikirjasta on kukin henkilö pyritty ottamaan huomioon vain yhden kerran. Toisaalta on kuitenkin ilmeistä, että kauan sitten pitäjään tulleiden kohdalle ei rippikirjaan katsottu tarpeelliseksi tehdä merkintää virolaisuudesta. Monet Espooseen tulleet virolaiset eivät myöskään tulleet suoraan Suomenlahden eteläpuolelta vaan saapuivat naapuripitäjistä, erityisesti Kirkkonummelta. Toisaalta monet siirtyivät lyhyen ajan kuluttua muualle, mm. Kirkkonummelle ja Helsinkiin. [11]

Espoossa virolaiset keskittyivät hyvin selvästi rannikolle ja saaristoon, sen sijaan vain muutamia tavataan pitäjän suomenkielisessä, karussa pohjoisosassa, vrt. kuvio 1. Viisivuotiskautena 1776-1780 rannikon ja saariston osuus oli henkilömäärästä 75 % (n. 90 henkilöä). Samalle alueelle keskittyi myös enemmistö, 17 eli 77 %, 22 virolaisperheestä.


kuvio 1

Kuvio 1. Espoon virolaiset. Merkkien selitys: 1) kylä, jossa viisivuotiskauden aikana ei oleskellut virolaisia; 2) kylä, jossa virolaisia oleskeli lyhytaikaisesti, ja nämä henkilöt esiintyvät muissa kylissä; 3) virolaisperhe; 4) perheetön virolainen henkilö. Viivoitettu alue osoittaa kielirajan.


Espoon saaristossa oli 1770-luvun jälkipuoliskolla kaksi merkittävää virolaiskeskusta. Toinen sijaitsi Lövön eli Lehtisaarten saariryhmässä, jonne kirkkoherra Cajander oli perustanut kalastamonsa. Siellä oli 5 virolaistaloutta, joihin kuului n. 20 henkilöä. Kockbyn talonpoikaisen rusthollarin omistamassa Karlössä eli Miessaaressa oli puolestaan 3 virolaistaloutta, joihin kuului n. 10 henkilöä.

Vuosisadan lopussa, viisivuotiskautena 1796-1800, Espoossa oli huomattavasti enemmän virolaisia kuin pari vuosikymmentä aikaisemmin. Heidän kokonaismääränsä kohosi edellä esitetyin varauksin mainittuna jaksona yhteensä n. 180:een. Koko pitäjän väkiluku oli tällöin n. 3 000 henkilöä. Virolaiset jakaantuivat 1700-luvun lopussa huomattavasti tasaisemmin Espoon eri puolille kuin 1770-luvulla. Rannikon ja saariston osuus oli nyt vain n. 53 % (n. 100 henkilöä).

Virosta saapuneet sijoittuivat Espoossa samoihin työtehtäviin kuin kotimainen tilaton väestö. Kuten jo aikaisemmin on todettu, he saivat yleisesti elantonsa kalastuksesta. Suurelta osin heidän ansiostaan syntyi Espooseen - samalla tavoin kuin muualle Uudellamaalle - 1700-luvun jälkipuoliskolla elinvoimainen torppari- ja mäkitupa-asutus saaristoon ja merenrannan tuntumaan. Virolaisia sijoittui myös palkollisiksi, rengeiksi ja piioiksi, maanviljelyskylien taloihin ja kartanoihin. Heitä tavataan myös tavallisia palkollisia vaativammissa tehtävissä. Siten oli Espoon kartanossa lyhyen aikaa virolaissyntyinen kartanovouti, ja kenraali Nathanael af Klerckerillä oli Träskändan kartanossa virolainen puutarhuri. Nupurbölessä mainitaan taas virolainen renkivouti, ja jokunen lienee päässyt jopa maalaistalon isännäksi.

Useat Virosta pakomatkalle lähteneistä miehistä päätyivät Suomen puolella sotaväkeen, eivät kuitenkaan aina vapaaehtoisesti. 1750-luvulla tiedetään Viaporista tulleiden aliupseereiden suorittaneen pakkovärväyksiä Lövön virolaiskalastajien keskuudessa. Molempina tarkasteltuina viisivuotiskausina tavataan Espoossa kymmenkunta sotapalveluksessa olevaa tai ollutta virolaista.

Emsalön saaressa Porvoon edustalla ja sen kyljessä olevassa Haxalön saaressa oli 1800-luvun alussa neljässä pienessä kylässä yhteensä 31 taloutta, joista 19 oli talonpoikaistalouksia. Väkiluku oli tällöin n. 180-200 henkeä. Saariyhteisön elämään kuuluivat 1700-luvun jälkipuoliskolta lähtien kiinteänä osana Suomenlahden eteläpuolelta tulleet pakolaiset, joista moni asettui pysyvästi saarelle osan jatkaessa hetken viivähdettyään matkaansa muualle. Emsalön ja Haxalön saarille asettui rippikirjojen mukaan lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi ainakin 70 henkilöä, minkä lisäksi kymmenkunta henkilöä on saanut vain yhden merkinnän ripilläkäynnistä rippikirjaan. Rippikirjaan on pakoonlähdön ajankohta merkitty 50 Emsalön-Haxalön alueelle asettuneen virolaisen kohdalle - moni heistä ei kuitenkaan saapunut suoraan Virosta Emsalöön. Näiden 50:n lähtö Virosta ajoittui seuraavasti: [12]

1785-1790 6
1791-1795 18
1796-1800 12
1801-1805 7
1806-1810 7

Valtaosa saapuneista virolaisista, myös sellaisista, jotka eivät tulleet suoraan Virosta, asettui alueen eteläosiin Haxalön saarelle sekä Varlaxin kylään, mistä he usein siirtyivät saaren muihin kyliin tai muuttivat muualle. 1700-luvun lopulla asui Emsalön-Haxalön saariyhteisössä jatkuvasti 12-16 virolaismuuttajaa, mikä vastasi noin 7-10 % alueen väestöstä. Useat virolaisperheet saivat talollisilta luvan asettua asumaan siihen saakka asutusta vailla olleille rannoille. Tulijat ja heidän jälkeläisensä hankkivat yleisesti toimeentulonsa kalastajina, merimiehinä, luotseina, metsänvartijoina sekä luonnollisesti palkollisina taloissa.

1700-luvun jälkipuoliskolla ja 1800-luvun alkuvuosina Emsalön ja Haxalön rannoille asettuneiden virolaismuuttajien jälkeläiset osoittivat suurta kotipaikkauskollisuutta asettumalla yleisesti useassa sukupolvessa asumaan suvun ensimmäisen tulijan asuinpaikan läheisyyteen, vaikka elämänuran aikana usein asuttiin pitempiä tai lyhyempiä kausia muualla lähisaaristossa ja rannikolla. Toisaalta voidaan myös havaita muuttajien jälkeläisten vähittäistä sijoittumista saaren kyläkeskuksiin mm. avioitumalla talollissukuihin. Myös muuttoa kauemmaksi kotipitäjään ja muualle maahan esiintyi. Jotkut päätyivät siirtolaisiksi valtamerentakaisiin maihin. Kuvion 2 kartakkeet valaisevat sitä, kuinka yhden 1700-luvun lopulla ja toisen 1800-luvun alussa saapuneen virolaisperheen jäsenet sijoittuivat kolmessa jälkeläispolvessa Porvoon pitäjään.


kuvio 2

Kuvio 2. Kahden Emsalön saarelle 1800-luvun alussa asettuneen virolaisperheen jälkeläisten sijoittuminen Porvoon pitäjään kolmessa jälkeläispolvessa. Vasen kartake: Rörvikiin asettunut perhe. Oikea kartake: Lervikiin asettunut perhe. Merkkien selitys: 1) Virosta tulleiden asuinpaikka; 2) heidän lastensa asuinpaikat; 3) lastenlasten asuinpaikat; 4) lastenlastenlasten asuinpaikat. Vanhempiensa kotona asuneet nuorena kuolleet eivät sisälly kartakkeisiin.
Lähteet: Ramsay, Tuulikki, Jarl-Erik Eugen Michelssons förfäder (käsikirjoitus); Panelius, Samuel, Bosättningen på Lervik (käsikirjoitus).


Pakolaiset ja heidän jälkeläisensä integroituivat Porvoon saaristossa nopeasti ja nähtävästi ilman suurempia ongelmia talonpoikais- ja kalastajayhteisöön. Valtaosa virolaispakolaisista oli ilmeisesti vironkielisiä, mutta tulijat omaksuivat ruotsin kielen, mikä olikin integroitumisen välttämätön edellytys. Tieto esi-isien vironkielisyydestä näyttää kadonneen varsin nopeasti, vaikka viron taidosta on saaristoyhteisössä aivan selvästi ollut hyötyä autonomian aikana purjehdittaessa Tallinnaan ja oltaessa tekemisissä etelästä kalastus- ja satokauden ajaksi saapuneen sesonkityövoiman kanssa. [13]

Kun Suomi Haminan rauhassa 1809 liitettiin Venäjän imperiumiin, muuttuivat samalla edellytykset virolaispakolaisten sijoittumiselle Suomeen, minkä lisäksi Viron talonpoikien asemassa tapahtui muutoksia uuden vuosisadan alkupuoliskolla. Maaorjuus lakkautettiin Virossa 1816, mutta virolaisen rahvaan liikkumisvapaus jäi edelleen hyvin rajoitetuksi aina 1840-luvun lopun uudistuksiin saakka. Pakolaisten virta Virosta Suomeen jatkui vielä 1800-luvun alussa, mutta sen laajuutta ja loppumista ei ole tarkemmin selvitetty.


Viitteet

[1]   Esim. Loit, Aleksander, Invandringen från Finland till Baltikum under 1600-talet. HTF 1982, s. 193-198; Püvi, Toomas, Invandrare från Finland i norra Estland på 1700-talet. HTF 1982, s. 215-222, 230-231; Palli, Heldur, Suomalaiset Virossa 1600- ja 1700-luvulla. Genos 1995:1.

[2]   Liiv, Otto, Eestiläisten siirtymisestä Suomeen 1700-luvulia. HArk XLIII (1937), s. 3, 7-10.

[3]   Uudenkaupungin rauhansopimus 23 § ja Turun rauhansopimus 20 §. Utdrag af de emellan Hans Konglige Majestät och Cronan Sverige å ena och Utrikes Magter å andra sidan sedan 1718 slutna Alliance-traktater och Afhandlingar, utg. af G. R. Modée. Stockholm 1761, s. 123; Sveriges Traktater med främmande magter jämte andra dit hörande handlingar VIII, utg. af B. Boëtius. Stockholm 1922, s. 400.

[4]   Malmström, Carl Gustaf, Sveriges politiska historia från konung Karl XII:s död till statshvälfningen 1772 III, 2 uppl. Stockholm 1897, s. 453-454; Jägerskiöld, Olof, Den svenska utrikespolitikens historia II:2. Stockholm 1957, s. 174-181; Alanen, Aulis J., Suomen historia vapaudenajalla. Suomen historia LX. Porvoo-Helsinki 1963, s. 335-337.

[5]   Svenska riksarkivet, Utrikesdepartementets arkiv, F 1 A:9, vol. 53 (nippu on aikaisemmin sisältynyt kokoelmaan Handlingar rörande namnstämpeln). - Kaikki seuraavassa selostetut käskykirjeen salaamistoimiin liittyvät asiakirjat sisältyvät tähän yksikköön.

[6]   Liiv, mt., s. 7-14.

[7]   Orrman, Eljas, Glimtar ur Ölandets hävder från forntiden till början av 1800-talet. Emsalöboken I. Borgå 1992, s. 27; Koskimies, Y. S., Muuttoliikkeestä Suomessa 1700-luvun alkupuoliskolla. HAik 1954, s. 138-140.

[8]   Vrt. esim. Liiv, mt., s. 14-15, Lönnqvist, Bo Skärgårdsbebyggelse och skärgårdskultur i Nyland, Kustbygd. Folklivsstudier XII. Helsingfors 1980, s. 142-150; Pullat, Raimo, Muuttoliike Tallinnan ja Suomen välillä 1700-luvulla. HAik 1987, s. 17-22.

[9]   Lönnqvist, mt. s. 143-146, 157-158.

[10]   Svenska riksarkivet, Utrikesdepartementets arkiv, F 1 A:9, vol. 53.

[11]   Espoon virolaisia koskeva esitys perustuu Espoon pitäjän rippikirjoihin sekä artikkeliin Orrman, Elias, Saaristoasutuksen vaiheet. Espoon saariston ja rannikon asutus keskiajalta 1800-luvulle. Saaristo-Espoo. Espoo 1996.

[12]   Orrman, Glimtar ur Ölandets hävder, s. 45.

[13]   Rosenström, Holger, Fiske och fiskare i Borgå skärgård. Emsalöboken II. Borgå 1994, s. 100.


Referat

Elias Orrman: Esterna på den finska sydkusten under 1700- och 1800-talen

Efter freden i Nystad 1721 kom Baltikum och således även Estland under ryskt herravälde. Under 1700-talet försämrades den estniska allmogens ekonomiska och sociala situation till följd av den lokala tyska adelns förtryck. Detta ledde till att ester redan före mitten av århundradet började söka sig till Finland, och under senare hälften av 1700-talet fick flykten karaktären av en massrörelse.

Fredstraktaterna i Nystad 1721 och i Åbo 1743 ålade de fredsslutande parterna att återsända alla dem som olagligt avvikit från sitt hemland. Trots detta beslöt regeringen i Stockholm att tillåta flyktingarna att stanna i Finland. Detta skedde under den pågående krisen mellan Sverige och Ryssland under sommaren 1749. Samma dag som arvfursten Adolf Fredrik avgav deklarationen om att Sverige inte avsåg att återinföra enväldet, den 12 juli 1749, utfärdades ett kungligt brev undertecknat med den kungliga namnstämpeln där landshövdingarna och biskoparna i Finland befalldes att låta flyktingarna från Ryska riket stanna i landet. Även om de utsända brevexemplaren några år senare krävdes tillbaka av regeringen för att hemlighålla brevets existens för ryssarna, meddelade regeringen i Stockholm uttryckligen att det problematiska brevet skulle förbli i kraft. Antagligen tack vare detta brev fick esterna under hela den svenska tiden slå sig ned i Finland.

I artikeln granskas även den estniska inflyttningens omfattning i Esbo socken och på öarna Emsalö och Haxalö i Borgå socken under senare hälften av 1700-talet, och för det sistnämda områdets del görs iakttagelser om den geografiska mobiliteten bland estättlingarna under 1800-talet och i början av 1900-talet med medlemmarna i tvenne familjer som exempel. Det visar sig att esterna under de sista årtiondena av 1700-talet utgjorde flera procent av befolkningen i Esbo och att 7-10 % av de närmare 200 invånarna på öarna Emsalö och Haxalö mot slutet av 1700-talet var estniska inflyttare.


Genos 67(1996), s. 98-104, 143

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Viitteet | Referat ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1996 hakemisto | Vuosikertahakemisto