GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Tapaus Waldburg

Mitä Keisari-Venäjän "ohranan" asiamiehen paljastukset kertovat valtiollisesta poliisista?

Dos. ANTTI KUJALA, Vantaa

Salaisille poliiseille tai valtiollisille poliiseille, joita myös eufemistisesti kutsutaan turvallisuus- tai tiedustelupalveluiksi, näyttää olevan tyypillistä, että niiden entiset virkailijat rahastavat suurta yleisöä tekemällä erilaisia paljastuksia julkisuuden henkilöistä. Venäjä on aina ollut valtiollisten poliisien luvattu maa. Sen salaisia palveluja, niin keisarivallan aikaista "ohranaa" kuin neuvosto-KGB:täkin, on pidetty kaikkivaltiaina macchiavellistisinä järjestöinä, joiden manipulaatioiden edessä tavallinen ihminen niin maan rajojen sisä- kuin ulkopuolellakin on ollut voimaton. Nämä käsitykset joutuvat kuitenkin outoon valoon, kun muistetaan, ettei enempää "ohrana" kuin KGB:kään pystynyt estämään puolustamansa järjestelmän luhistumista. Organisaatiota, joka epäonnistuu päätehtävässään näin perusteellisesti, ei voi pitää pätevänä ja vielä vähemmän kaikkivoipana.

Järjestelmän muutos tietää aina myös virkaheittoja turvallisuuspoliiseja. Salaisen poliisin tiedostoille jää kuitenkin vielä kaupallinen ja muu sensaatioarvo, jota neuvostoaikana Suomessa tai Suomen asioissa toimineet KGB-virkailijat nyt käyttävät hyväkseen ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä. Sitten kun riittävän paljon kontrolliaineistoa on aikanaan avautunut, kriittisen tutkimuksen tehtävänä on todeta, missä määrin Suomen valtiollisen elämän johtopaikoilla on ollut KGB:n agentteja.[1] Toistaiseksi ei voida antaa täysin kestävällä pohjalla olevia vastauksia, sillä juuri mitkään niistä tiedostoista, joiden avulla todellisesta asiaintilasta voitaisiin päästä selville, eivät ole käytettävissä. Vastaukset löytynevät Venäjän presidentin arkistosta (eli NKP:n pääsihteerien entisestä arkistosta) ja KGB:n arkistosta, joihin ei ole pääsyä. Sitä paitsi näiden arkistojen mahdollisesti sisältämiä raskauttavia väitteitä on vielä testattava niistä riippumattomilla suomalaisilla aineistoilla, ennen kuin asioista voidaan sanoa mitään varmaa. Sitä ennen jokainen voi toki turvautua omaan terveeseen järkeensä, jonka käyttäminen näissäkään asioissa ei liene kiellettyä.

Pientä osviittaa siitä, mitä KGB-yhteyksistä tulee aikanaan selviämään, saadaan ehkä tarkastelemalla niitä paljastuksia, joita keisarivallan aikaisen "ohranan" entiset virkailijat aikanaan tekivät itsenäisen Suomen alkuvuosikymmeninä.

Kaikkein sensaatiomaisin oli varmaan se Eino Parmasen vuonna 1941 julkaisemassaan "Taistelujen kirjan" neljännessä osassa esittämä väite, että Suomen vuotta 1918 edeltäneen työväenliikkeen pääideologi Edvard Valpas (oikealta nimeltään Hänninen) olisi ollut "ohranan" agentti.[2] "Taistelujen kirja" oli autonomian ajan lopun venäläisvastaisen taistelun populaarihistoria, tutkimukselliselta kannalta katsoen varsin kelvoton tekele. Sen kirjoittaja Eino I. Parmanen oli itsenäisen Suomen Etsivän keskuspoliisin entinen virkailija, joka oli vuonna 1919 kuulustellut Valpasta Sortavalassa, kun tämä oli palannut kapinan jälkeiseltä pakomatkaltaan Neuvosto-Venäjältä Suomeen.[3] Parmanen oli ollut venäläisvallan ja siis myös "ohranan" jyrkkä vastustaja, mutta hänen Valpasta koskevan väitteensä lähteenä oli "ohranan" entisenä virkailijana esiintyvä mies. Parmanen ilmoitti tämän kirjassaan Valppaan suomalaiseksi esimieheksi "ohranassa" ja käytti salaperäisestä "syvästä kurkustaan" peitenimeä Waldburg.

Parmasen kirjan jälkeen ilmestynyt tutkimus ei yleensä ottanut omakseen Waldburgin esittämää väitettä, mutta silti se heitti raskaan varjon 1937 kuolleen Valppaan nimen ylle. Kun tein 1970-luvun loppupuolella yliopistollista pro gradu -työtäni, kävin tarkkaan läpi Kansallisarkistossa olevan Parmasen kokoelman. Aivan sen viimeisistä kansioista löysin ratkaisun arvoitukseen. Waldburg oli todellisuudessa hovioikeuden auskultantti Torsten Georg Walmqvist. Hänen Parmaselle 30-luvun lopussa antamansa muistio ja haastattelu paitsi identifioivat hänet myös osoittivat hänen tietojensa kuuluvan samaan luokkaan Münchhausenin tarinoiden kanssa. Lukuisat asiavirheet paljastivat, ettei Walmqvist kelvannut todistamaan Valppaan suhteista "ohranaan". Parmanen oli kirjassaan karsinut pahimpia Walmqvistin erheitä, mutta jokunen niistä oli silti pujahtanut "Taistelujen kirjan" tekstiin.[4]

Kuka tämän Waldburg-Walmqvist sitten oikein oli? Kun kerroin löydöstäni silloiselle opettajalleni professori Yrjö Blomstedtille, hän muisteli kenties nuoruudessaan nähneensä raitiovaunussa samaisen Walmqvistin. Vanhemmat ihmiset olivat varoittaneet, että miehestä olisi syytä pysyä loitolla.

Walmqvistin (1873-1941) todellisen elämän värikkyys ei juuri häviä hänen muistiolleen. Ns. routavuosina 1904-05 Walmqvist toimi ensin Hangon ja sitten Porvoon vt. pormestarina nauttien Uudenmaan läänin venäläisen kuvernöörin M. N. Kaigorodovin luottamusta, mikä tarkoitti, ettei hän missään tapauksessa nauttinut näiden pääasiassa ruotsinkielisten kaupunkien asukkaiden luottamusta. Selvittämättömät raha-asiat tekivät lopun hänen pormestarin urastaan vuonna 1905.[5] Hän siis kompastui samaan kiveen kuin monet myöhemmät kunnallispoliitikot. Tämän jälkeen Walmqvist oleskeli useita vuosia keisarikunnassa. Itse hän ilmoitti olleensa 1905-14 Petrokovin kuvernementinhallituksen osastopäällikkönä Puolassa, mutta Helsingfors lyceumin matrikkeli puhuu Pietarin valtiollisesta poliisista. Ongelman ratkaisu löytyy Venäjän valtionarkistossa Moskovassa sijaitsevasta poliisidepartementin henkilökortistosta, jonka mukaan Walmqvist toimi Petrokovin (Piotrkówin) etsivän osaston päällikkönä 1908-12.[6] Tällainen poliisi hoiti ainakin osaksi valtiollisia rikoksia ellei sitten keskittynyt pelkästään niihin.

Itsenäisyyden ajan Suomessa Walmqvist syyllistyi erilaisiin taloudellisiin petoksiin ja pakeni vuosiksi ulkomaille, kunnes hänet lopulta luovutettiin Suomeen tuomittavaksi. Sen ajan suorapuheiseen tyyliin lehtiotsikot leimasivat hänet väärentäjäksi.[7] Nykyään häntä sanottaisiin taloudelliseksi rikolliseksi. Liiketoiminta ei nähtävästi vankilassa istumisen jälkeen ottanut luonnistuakseen, minkä vuoksi hän ryhtyi tekemään rahaa routavuosien aikaisilla kokemuksillaan. Vuonna 1939 hän julkaisi Georges Walin salanimellä teoksen "Konnia ja kiipijöitä keisarin palveluksessa".

Walmqvistin Parmaselle 30-luvun lopussa laatimasta muistiosta käy ilmi, että hän oli henkisesti epänormaali ihminen, jonka mielessä keksitty ja todellisuus punoutuivat saumattomasti yhteen. Hänen routavuosien ajan tuntemuksensa ei lukuisista virheistä huolimatta kuitenkaan ollut halveksuttava. Osan tiedoistaan hän oli tietenkin saanut toimiessaan Kaigorodovin suojeluksessa pormestarina 1904-05. Täydennystä hän ammensi Parmasen kirjan jo ilmestyneistä ensimmäisistä osista ym. routavuosien kirjallisuudesta ja todennäköisesti myös puhuttamalla haastattelijaansa. Salaisen poliisin agentit yleensä pyrkivät vaistoamaan, millaisia tietoja heidän esimiehensä haluavat saada ja sitten antavat niitä; vääränlaisten tietojen toimittaminen saattaa merkitä työsuhteen ja myös rahantulon loppumista. Haastattelutilanteessa Parmanen todennäköisesti käyttäytyi kuin valtiollisen poliisin virkailija ja Walmqvist kuin hänen agenttinsa.

Vuonna 1978 kirjoittamassani pro gradu -työssä olen eritellyt Walmqvistin muistion ja haastattelun virheitä ja todennut niiden pohjalla, ettei hän missään tapauksessa ollut toiminut Valppaan "ohranayhteytenä" eikä Valppaan yhteyksistä "ohranaan" ole siis minkäänlaisia todisteita.[8] Työni löytyy Helsingin yliopiston historian laitoksen kirjastosta enkä ryhdy tässä toistamaan kaikkea siinä esitettyä. Walmqvist lähestyi väitteineen Parmasta vasta Valppaan kuoltua ja voimatta enää vastata syytöksiin.

Walmqvist syytti "ohranan" asiamiehiksi myös kirjailijoita Algoth Untolaa (Maiju Lassilaa) ja Hella Wuolijokea sekä vuonna 1905 murhattua vanhasuomalaista prokuraattoria E. Soisalon-Soinista (Johnssonia). Parmanen jätti nämä paljastukset kirjastaan pois, ilmeisesti koska tajusi niiden paikkansapitämättömyyden. Wuolijoen pelasti varmaankin se seikka, että hän oli 1941 elossa eikä vielä ollut sekaantunut desantin piilotteluun.

Vaikka Valpas ei ollut osallistunut juuri lainkaan vuoden 1918 punakapinaan, tämä ei toiseen maailmansotaan mennessä ollut pystynyt muuttamaan sitä negatiivista kuvaa, joka valkoiselle Suomelle hänestä oli ennen vuotta 1918 syntynyt. Parmasen Valpasta kohtaan tuntemissa ennakkoluuloissa ei siis ole ihmettelemistä. Sitä paitsi he olivat vuonna 1919 olleet kuulustelija ja kuulusteltu, mikä antoi heidän suhteisiinsa erikoislaatuisen lisän.

On mahdollista, että Parmanen käytti Walmqvistin Valppaasta antamaa lausuntoa täysin tietoisena sen valheellisuudesta. Koska Parmanen kuitenkin osoittautuu "Taistelujen kirjansa" sivuilla aineistojensa hyväuskoiseksi kompilaattoriksi, selitys ei ehkä ole aivan näin mutkaton. Valtiollisen poliisin entisenä virkailijana ja venäläisvastaisen taistelun veteraanina Parmaselle oli muodostunut miltei pakkomielteeksi käsitys, että keisarillinen hallitus harjoitti Suomessa laajamittaista provokaatiota (eli "ohranan" provokaattori-agentit lietsoivat työväenliikettä yhteiskunnalliseen vallankumoukseen). Kun sitten Walmqvist ilmaantui osoittamaan sormella Valppaan kaltaista kiistanalaista henkilöä, Parmanen tunsi löytäneensä kokoamansa palapelin puuttuvan osan ja katsoi tietolähteensä epäuskottavia piirteitä läpi sormien.

Oli miten hyvänsä, kumpikaan selitys ei ole Parmaselle erityisen mairitteleva. Sen minkä hän voittaa vilpittömyydessä, hän vastaavasti menettää tutkijan ammattitaidossa.

Tapaus Waldburg on vain pieni historian sivujuonne, mutta mielestäni se kertoo paljon valtiollisten poliisien toimintatavoista. Voimakkaat päähänpiintymät ohjaavat niiden virkailijoiden työskentelyä ja ajattelua. Asiamiehet ovat usein moraaliltaan kelvotonta ainesta, jotka laulavat "työnantajilleen" niitä lauluja, joita tietävät näiden heiltä haluavan kuulla. Kun salaisen poliisin tiedonhankinta perustuu pitkälti urkintaan ja toisten luottamuksen pettämiseen, poliisi elää merkillisessä maailmassa, jossa valhe ja petos punoutuvat yhteen toden kanssa. Jos tosiasiat puhuvat toista kuin tämä "virtuaalitodellisuus", ne pakotetaan sen mukaisiksi. Ei ihme, että salaisten poliisien tietojen perusteella toimivat hallitukset kaatuvat, sillä ne eivät todellisuudessa ymmärrä, mitä niiden ympärillä tapahtuu. Nämä hallitukset saavat valtiolliselta poliisilta sellaisia tietoja kuin itse haluavat ja kantavat vastuun seurauksista.

Parmanen haastatteli myös eräitä muita keisarillisen hallituksen salaisen poliisin virkailijoita (tai ainakin sellaisiksi itseään väittäviä), mutta näiden antamat tiedot ovat osin paikkansapitämättömiä ja osin aivan triviaaleja.

Suomessa toimi kuitenkin myös sellainen "ohranan" virkamies, joka myöhemmin teki totuudenmukaisia paljastuksia. Kysymys oli 1906 Suomeen perustetun etsivän agentuurin johtajasta L. P. Menshtshikovista, joka ensimmäistä maailmansotaa edeltävinä vuosina loikkasi vallankumouksellisten puolelle ja paljasti tietojaan Venäjän salaisesta poliisista, muun muassa sen toiminnasta Suomessa ja täkäläisista agenteista.[9] Hänen tietonsa pitävät hyvin yhtä sen Venäjän poliisidepartementin Suomen haaraosastostaan 1912 tekemän salaisen selvityksen kanssa, joka on avautunut tutkimuksen käyttöön vasta Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen.[10] Menshtshikovin antamat tiedot hautautuivat kuitenkin pian alkaneen maailmansodan jalkoihin eikä niillä koskaan ollut sen suurempaa vaikutusta Suomessa. Mutta niinhän usein käy, että markkinahumu peittää alleen vakavasti otettavan tiedon.

Itsenäinen Suomi, YYA-sopimuksen kahlitsemakin, oli tietenkin eri asemassa kuin Venäjän keisarien alainen suuriruhtinaskunta.[11] KGB oli keisarillista "ohranaa" häikäilemättömämpi organisaatio ja sen takana oli supervallan murskaava ylivalta. Toisin kuin "ohrana" aikanaan, KGB ei Suomessa toiminut sille vihamielisessä ympäristössä, vaan valtakunnan mahtavimpienkin herrojen ovet olivat sille avoinna. KGB:n tuottamat tiedostot ovat siksi nähtävästi kovinkin erilaisia kuin "ohranan" vastaavat, jotka jo tunnemme. Silti molemmille on varmasti yhteistä se sama valheen ja toden yhdistymisestä seuraava keinotekoinen maailma, jota selvittävän tutkimuksen on suhtauduttava siihen äärimmäisen kriittisesti.

Tämän tutkimuksen tekijöiden olisi muistettava myös se periaate, ettei kukaan ole syyllinen, ennen kuin hänet on sellaiseksi kestävin perustein osoitettu.

 

[1] Jo nyt esillä olleiden tietojen perusteella on selvää, että KGB:n virkailijat liioittelivat sisäisissä raporteissaan otettaan suomalaisista poliitikoista, sillä se edisti heidän omaa virkauraansa ja samalla toteutui myös KGB:n "tulosvastuu". Jokaisen salaisen poliisin laatiman raportin yhtenä tarkoituksena on todistella laatijansa tarpeellisuutta, mikä pitäisi aina muistaa arvioitaessa tietojen luotettavuutta.

[2] Eino I. Parmanen, Taistelujen kirja IV. Porvoo, 1941, s. 437-457.

[3] Jäljennöksiä Edvard Valpas-Hännistä koskevista kuulustelupöytäkirjoista, Eino I. Parmasen kokoelma (EIP) III, Kansallisarkisto (KA).

[4] Georg Waldburgin haastattelu lokak. 1938, EIP XXIX (Parmanen on merkinnyt haastattelun salaiseksi); Walmqvistin anonyymi otsikoton muistio aikaisintaan vuodelta 1939, EIP XXV; Parmasen luettelo aineistosta, joka liittyy hänen teokseensa "Suuren murroksen vuosilta", EIP XXXV, KA.

[5] T. f. borgmästaren i Borgå Walmqvist, Fria Ord 1.4.1905, s. 2; Valmqvistska kassabalansmålet, Hufvudstadsbladet 15.6.1905; Aug. Holmberg, Blad ur Hangö stads historia I. Hangö, 1922, s. 41-42; Edvard Rindell, Öfversikt öfver den kommunala verksamheten i Borgå stad 1875-1911. Borgå 1914, s. 225, 232.

[6] Georges Wal (=Torsten Georg Walmqvist), Konnia ja kiipijöitä keisarin palveluksessa: Tsaarin-Venäjän salaisen poliisin palveluksessa olleen suomalaisen muistelmia. Jyväskylä 1939, s. 9, 109, 130-138; Lakimiesmatrikkelit; Helsingfors lycei matrikel 1831-1889, utg. av Harald Dahlström. Genealogiska samfundets i Finland skrifter 21. Helsingfors, 1953, s. 141; Reallyceum Svenska Reallyceum Svenska Lyceum: Minnesskrift 1872-1922. Helsingfors 1922, s. 368. Poliisidepartementti on Venäjän federaation valtionarkiston fondi 102. Vuosina 1914-1917 Walmqvist oli Kivennavan nimismies.

[7] Helsingin kaupungin raastuvanoikeuden VI osaston rikosasiain ptk. 16.11.1932, 4 pykälä, KA; Bedrägeriaffär av stora mått har blottats i H:fors: Vicehäradshövding Torsten Walmqvist efterspanas, Borgåbladet 1.10.1925; Förfalskaren T. Walmqvist fast i Polen: Han har två år efterlysts av vår polis: Försökte komma från Danzig på falskt pass, Hufvudstadsbladet 21.4.1932.

[8] Antti Kujala, Suomen työväenliikkeen poliittisen linjan kehitys ensimmäisellä sortokaudella, erityisesti vuosina 1903-1904. HY Suomen ja Skandinavian historian pro gradu 1978, s. 162, 229-232.

[9] 5.11.1910 päivätty anonyymi venäjänkielinen luettelo Suomessa toimineista agenteista, tekijä Menshtshikov, Arvid Neoviuksen kok., KA; Russki polititsheski sysk za granitsei, pod red. L. Menshtshikov, I, Minuvsheje I. Paris 1914, s. 219-243. Menshtshikovin raportteja Suomesta vuodelta 1906 löytyy Venäjän poliisidepartementin II osaston (luettelo 2) aktista 2, osa 1, tomus 2 ja sitä seuraavista akteista vuodelta 1906, fondi 102, Venäjän federaation valtionarkisto.

[10] Fondi 102, poliisidepartementti, erityisosasto, luettelo 316, 1912, akti 315, Venäjän federaation valtionarkisto.

[11] Keisari-Venäjän salaisen poliisin toiminnasta Suomessa ks. esim. Osmo Jussila, Suomen santarmihallituksen toiminnasta toisella sortokaudella, HAik 1976, s. 197-210; Antti Kujala, Venäjän hallitus ja Suomen työväenliike 1899-1905. Helsinki 1995, monin paikoin.

 

Referat

Antti Kujala: Fallet Waldburg. Vad avslöjanden av en agent för den kejserliga ryska "ohranan" berättar om den hemliga polisen

Förändringar i ett politiskt system skapar som biprodukt alltid odugliga tjänstemän inom den statliga polisen. Så gick det när vid det kejserliga Rysslands sammanbrott 1917 och på nytt när Sovjetunionen avskaffades 1991. För att tjäna sitt dagliga bröd publicerar dessa diverse avslöjanden om prominenta personer, vilka påstås ha varit agenter för än tsarens "ohrana", än sovjetiska KGB-agenter. Sådana avslöjanden har varit lättsålda såväl mellan världskrigen som i dagens Finland.

Om eventuella KGB-agenter kan man tillsvidare inte uttala sig med någon säkerhet, eftersom de relevanta sovjetiska arkiven är slutna. Men med tanke på vad man vet om sanningshalten i avslöjandena rörande "ohranans" agenter är det befogat att förhålla sig ytterst kritiskt även till de påståenden som framförts om ledarna under VBP-paktens Finland, till dess de ovannämnda arkiven görs tillgängliga. Praktiskt taget alla de avslöjanden som "ohranans" tjänstemän framförde i mellankrigstidens Finland var antingen osanna eller triviala. Det bästa exemplet på falskt vittnesbörd framfördes av den finländske "Waldburg" alias Torsten Georg Walmqvist, som tjänstgjort vid den kejserliga polisen. Han påstod att arbetarrörelsens huvudideolog under slutet av den autonoma perioden Edvard Valpas-Hänninen skulle ha stått i "ohranans" sold. Walmqvist framförde sitt avslöjande under pseudonym, för hans verkliga identitet och rätt tvivelaktiga öden skulle ha kullkastat hans trovärdighet.

 
Genos 68(1997), s. 153-157, 190

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1997 hakemisto | Vuosikertahakemisto