GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Räätäli Emil Peltosen elämä

Fil.tri JYRKI PAASKOSKI, Punkaharju

Vapunpäivänä 1926 Tampereen poliisilaitoksen järjestysosasto pidätti kadulla juovuksissa kulkeneen räätäli Emil Johan Leskisen, joka vietiin kieltolakirikkomuksesta syytettynä poliisikamarille. Kuulustelussa kävi ilmi, että räätäli Leskinen liikkui väärällä nimellä, ja kun viranomaisilla oli syytä epäillä, että Leskisellä oli jotain salattavaa vuoden 1918 tapahtumiin liittyen, hänet pidätettiin Tampereen Etsivän keskuspoliisin alaosaston toimesta viikkoa myöhemmin. Kuulusteluissa kävi ilmi, että räätäli Leskinen esiintyi kuolleen miehen papereilla ja että todellisuudessa pidätetty oli Punaisen Suomen eduskuntaa vastanneen Työväen pääneuvoston jäsen ja sen sota- ja talousvaliokunnan puheenjohtaja Anders Emil Peltonen.[1]

Oli varsin harvinaista, että monet vuoden 1918 aikana johtavissa asemissa olleet punaiset olivat onnistuneet piiloutumaan viranomaisilta ja pakoilemaan maanpetossyytteitä ja valtiorikosoikeuksien tuomioita aina 1920-luvun jälkipuoliskolle saakka. Työväenliikkeen kannattajat suojelivat omiaan, ja vasta kun pahin kostoaalto oli takanapäin, monet uskaltautuivat itse ilmoittautua poliisille. Oli myös sellaisia, jotka uskoivat, että pakoilemalla ja henkilöllisyyttä vaihtamalla oli mahdollista aloittaa uusi elämä. Räätäli Peltosen tapaus osoittaa sen, että pienikin lipsahdus yksityiselämässä saattoi aiheuttaa huolella varjellun salaisuuden paljastumisen.

Eräs henkilöhistorian monista eduista on siinä, että yksityisten ihmisten elämänkaaria tutkimalla on mahdollista tehdä yleistyksiä aikakauden omista erityispiirteistä. Analysoimalla yksilöitä, heidän mielipiteitään ja ratkaisujaan sekä sijoittamalla heidät osaksi menneisyyden tapahtumia henkilö- ja sukuhistorian merkitys osoittautuu tärkeäksi.

Vuoden 1918 tapahtumat ja niiden jälkiseuraukset ovat tässä suhteessa haasteellinen tutkimusongelma niin historioitsijoille kuin sukututkijoillekin. Jälkimmäisten kannalta mahdollisuudet pienoiselämäkerran laatimiseksi ovat hyvät, sillä muistitiedon lisäksi tutkijoilla on käytettävissä runsaasti yksityisiä henkilöitä koskevia arkistokokonaisuuksia. Niistä tunnetuimpia ovat Kansallisarkistossa säilytettävät vuoden 1918 tapahtumien valtiorikos- ja valtiorikosylioikeuksien asiakirjat sekä Etsivän keskuspoliisin (EK) ja Valtiollisen poliisin (Valpo) arkistot, joiden avulla voidaan seurata poliittisesta toiminnasta epäiltyjen liikkeitä 1920- ja 1930-luvuilla. Niitä punaisia, jotka ehtivät paeta Neuvosto-Venäjälle ennen huhtikuuta 1918, ei voitu tutkia ja tuomita, mutta myöhemmin Suomeen palanneita seurattiin EK/Valpon toimesta.

Puuttumatta tässä yhteydessä EK/Valpon henkilömappien käytössä huomioitavaan lähdekritiikkiin voidaan todeta, että monissa tapauksissa niihin on saatu tietoja niistä ihmisten elämänvaiheista, joista muuten olisi tuskin jäänyt minkäänlaisia jälkiä. Räätäli Anders Emil Peltosen vaiheet 1910- ja 1920-luvulla ovat tästä hyvä esimerkki.

Vuoden 1918 tapahtumien jälkimainingeissa Peltonen pakeni monien muiden tapaan Neuvosto-Venäjälle. Tavallisimmin järjestökokemusta omaavat suomalaiset jäivät Neuvosto-Karjalaan, jossa heille osoitettiin tehtäviä paikallisessa puoluekoneistossa, talouselämässä, kulttuuri- ja opetustoimessa.[2] Kyvykkäimmät ja kielitaitoisimmat, kuten esimerkiksi Otto Ville Kuusinen, siirrettiin Kominternin palvelukseen Moskovaan. Monet suomalaiset liittyivät myös puna-armeijan Neuvosto-Karjalan joukko-osastoihin ja osallistuivat puna-armeijan upseerikoulutukseen Leningradissa.[3] Oman suomalaisen lisänsä Neuvosto-Karjalan elämään toivat amerikansuomalaiset, jotka 1930-luvun alussa saapuivat USA:sta ja Kanadasta rakentamaan Karjalan Autonomista Sosialistista Neuvostotasavaltaa. Uutta suomalaista väestöä Neuvosto-Karjala sai myös 1930-luvun pulavuosista ja poliittisesta vainosta kärsineistä vasemmistolaisista, jotka loikkasivat rajan yli itään.[4] Räätäli Emil Peltosen elämä ei kuitenkaan muistuttanut näiden tyypillisten suomalaisten vasemmistolaisten vaiheita Neuvosto-Venäjällä.

 

Räätäli Peltonen ja vallankumous

Anders Emil Peltonen syntyi Askolassa Itä-Uudellamaalla 4. elokuuta 1881 maatyömies Antti Peltosen ja hänen vaimonsa Sofia Johanneksentyttären vanhimmaksi lapseksi. Emil hankkiutui räätälinoppiin ja siirtyi Helsinkiin 1900-luvun alussa. Hän avioitui vuonna 1882 syntyneen Amanda Väisäsen kanssa, mutta heille ei tiettävästi syntynyt lapsia.

Emil Peltonen osallistui aluksi rivijäsenenä Vaatetustyöväenliiton Helsingin räätäleiden ammattiosaston toimintaan. Organisatoristen kykyjensä perusteella hänet valittiin vuonna 1913 syntyneen vaatetustyöläisten lakon Helsingin lakkokomitean johtoon ja seuraavana vuonna ammattiosaston puheenjohtajaksi.[5] Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen Peltonen, joka nautti laajaa luottamusta helsinkiläisissä ammattiyhdistyspiireissä, valittiin niin sanottuun työväenjärjestöjen eduskuntaan ja kesällä 1917 perustettuun Helsingin kaupungin hätäapukomiteaan. Jälkimmäinen oli laajapohjainen luottamuselin, joissa työväenjärjestöllä oli kaksi edustajaa. Peltosen johdettavaksi annettiin noin 60-miehinen työhuonekunta, joka valmisti vaatteita työttömyystöinä.

Räätäliammattiosaston puheenjohtajauus kasvatti Peltosesta johtajaa ja organisaattoria, jonka kyvyt huomattiin ammatillisen työväenliikkeen sisä- ja ulkopuolella. EK:n raportin mukaan Peltonen korosti kuulusteluissa ay-taustaansa ja teki selvän eron punakaartiin, jonka radikaalia toimintaa esimerkiksi marraskuun suurlakon aikana 1917 hän ei voinut hyväksyä. Muut lähteet kuitenkin osoittavat, että Peltonen olisi kuulunut Helsingin punaisen järjestyskaartin johtavaan toimikuntaan, eli olisi ollut kokeneena lakko-organisaattorina muotoilemassa myös uutta radikaalia politiikkaa.[6] Kun kuitenkin muistetaan yleinen vuoden 1917 poliittinen innostus ja tietämättömyys tulevasta sisällissodasta, Peltosen oma arvio maltillisesta poliittisesta linjastaan näyttää pitävän paikkansa. Tämä tulkinta vahvistuu, kun Peltosen vaiheita tarkastellaan talven ja kevään 1918 aikana.

EK:n etsiville antamansa kertomuksen mukaan tammikuun 1918 tapahtumat olivat tulleet Peltoselle täytenä yllätyksenä. Epäilemättä tämä pitikin paikkansa, sillä suurin osa ammatillisen työväenliikkeen aktiiveista ei ollut perillä sosiaalidemokraattisen puolueen johtoryhmän ja punakaartien radikalisoitumisesta. Helmikuun lopulla Peltonen valittiin Punaisen Suomen eduskunnan eli Työväen pääneuvoston varajäseneksi ja maaliskuun alussa varsinaiseksi jäseneksi.[7] Työväen pääneuvosto ei ollut ratkaisevassa asemassa Punaisen Suomen politiikan muotoilussa, vaan valta oli hallituksena toimineella kansanvaltuuskunnalla ja punakaartien esikunnilla. Vaikka kuulusteluissa Peltonen vähätteli omaa osuuttaan Punaisen Suomen hallinnossa, niin joka tapauksessa hänelle kasaantui useita merkittäviä luottamustoimia, kuten esimerkiksi puheenjohtajuus pääneuvoston sota- ja talousvaliokunnassa ja jäsenyys vallankumousoikeudessa. Lisäksi Peltonen valittiin kansanvaltuuskunnan työasiainosastoon vaatetusteollisuuden edustajaksi.[8]

Maaliskuun lopussa 1918 Peltonen ymmärsi monien muiden punaisten tapaan, että tappio oli tulossa. EK:n etsiville hän kertoi lähteneensä junalla Pietariin 20. maaliskuuta ja ilmoitti lähdöstään vain vaimolleen. Kuulusteluissa Peltonen painotti, ettei ollut matkustanut kenenkään määräämissä tehtävissä, vaan ainoastaan paetakseen. Kertomuksensa mukaan hän asui Pietarissa Suomen aseman lähellä sijainneessa Finlandia-hotellissa pari viikkoa täysin joutilaana. Hän palasi uudelleen Helsinkiin huhtikuun alussa hakeakseen kotoaan puhtaita vaatteita ja lähti uudelleen kohti Pietaria 4. huhtikuuta.

Tämä osa Peltosen kertomuksessa herättää kaikkein eniten epäilyksiä. Peltosella ei ollut erityisempää halua kertoa EK:n etsiville viime vaiheen roolistaan punaisen hallinnon luottamusmiehenä. Toisaalta henkilökohtaisten vaikuttimien painottaminen saattoi olla tottakin, eikä Peltosta tältä osin voitu syyttää valehtelusta. Lisävalaistusta Peltosen vaiheisiin on kuitenkin mahdollista saada, kun tarkastellaan hänen Pietariin lähtöpäiviään.

Kansanvaltuuskunnan evakuointi Helsingistä Viipuriin alkoi 4. huhtikuuta eli samana päivänä, jolloin Peltonen lähti toisen kerran kohti Pietaria. Peltosella saattoi olla jokin rooli evakuoinnin järjestämisessä, mutta se vaikuttaa epätodennäköiseltä. Yhtä epätodennäköistä on myös se, että Peltonen olisi kuulunut Edvard Gyllingin ja Yrjö Sirolan seurueeseen, joka lähti samana päivänä Moskovaan hankkimaan viime hetken apua Leninin johtamalta neuvostohallitukselta.

Todennäköisintä oli kuitenkin, että Peltonen kuului niin ikään samana päivänä Helsingistä kohti Pietaria lähteneeseen Oskari Tokoin ja Matti Turkian johtamaan ryhmään, joka osallistui suomalaisten työläisten huoltotoimiston Pietarin osaston kokoukseen. Peltonen ilmeisesti työskenteli huoltotoimiston palveluksessa, sillä se perustettiin maaliskuun lopussa eli juuri niihin aikoihin, jolloin hän lähti ensimmäisen kerran Pietariin. Huoltotoimiston tehtävänä oli rekrytoida ja varustaa suomalaisia punakaartiin, joten on selvää, että Peltonen halusi kuulusteluissa vaieta osuudestaan tämänkaltaisessa hankkeessa.[9]

Peltonen osallistui myös niihin Viipurissa pidettyihin tunnettuihin kokouksiin, joissa punaiset yrittivät vielä viime hetkellä ryhmittää puolustustaan uudelleen. Yhdessä parin muun punaisen toimihenkilön kanssa Peltonen saapui 10. huhtikuuta Viipuriin osallistuakseen kokoukseen, jossa tehtiin päätös Kullervo Mannerin valitsemisesta Punaisen Suomen diktaattoriksi. Paikalla olivat olleet kaikki punaisen hallinnon johtomiehet ja punakaartien päälliköt. Peltosen osallistuminen tähän kokoukseen osoittaa sen, että hän oli edelleen vaikutusvaltainen vallankumoushallinnon jäsen, vaikka kuulusteluissa hän pyrki systemaattisesti kieltämään tämän.[10]

 

Pietarista Shanghain ja Jaavan kautta takaisin Suomeen

Vallankumouksen kukistumisen myötä suomalaisia punapakolaisia virtasi Pietariin. Suurin osa pakolaisista, kuten Emil Peltonenkin, sijoitettiin Pavlovskin kasarmeille. Elintarvikepula ja kurjat asuinolosuhteet pakottivat etsimään elämän edellytyksiä muualta. Pakolaisten asioita hoitamaan perustetulle erityiselle huoltotoimistolle osoitettiin 650 kilometrin päästä Pietarista itään Kostroman kuvernementista Buin pikkukaupungin lähettyviltä maailmansodan aikainen sotavankileiri, joka luovutettiin pakolaisille kommunistisen ideaaliyhteiskunnan perustamiseksi. Leirillä oli aikaisemmin ollut itävaltalaisia sotavankeja. He olivat rakentaneet asunnoikseen 183 parakkia, joihin suomalaiset pakolaiset sitten siirtyivät. Toukokuun puolivälissä Buissa oli noin 3 300 suomalaista, mutta ankeat olot ja elintarvikkeiden puute supisti asukkaiden lukumäärän jo parin kuukauden päästä noin 500:aan. Osa pakolaisista lähti kohti Arkangelia ja Muurmanskia päästäkseen Norjaan ja sitä kautta Pohjois-Amerikkaan. Osa kääntyi itään kohti Uralia sama päämäärä mielessään, ja osa matkasi etelään kohti Ufaa, jossa tiedettiin olevan huomattavasti paremmat elämisen mahdollisuudet.[11]

Yhdessä räätälitoverinsa A. Lehtisen kanssa Emil Peltonen liittyi pakolaisten huoltotoimiston järjestämään kolmanteen junakuljetukseen, joka lähti Pietarista kohti Buita kello 3 vapunpäivän aamuna.[12] Olosuhteet leirillä olivat Peltosen mukaan olleet mahdottomat, joten toverukset jatkoivat Omskiin ja myöhemmin Tatarskajan kaupunkiin. Pian amiraali Koltshakin johtama valkoisten venäläisten armeija valloitti sen ja heidän piti palata Omskiin. Kertomuksensa mukaan Peltonen oli työskennellyt räätälinä Tatarskajassa marraskuun loppuun 1918 saakka.[13]

Aluksi Peltonen ja Lehtinen olivat Buista lähdettyään todennäköisesti siinä Oskari Tokoin johtamassa pakolaisryhmässä, joka pyrki Semipalatinskin alueelle. Matka kuitenkin katkesi Koltshakin joukkojen hyökkäykseen, kuten Peltonen kuulusteluissa kertoikin. Tokoin johtama ryhmä kääntyi kohti Permin kuvernementtia, ja heinäkuussa 1918 se asettui aloilleen noin 100 kilometriä Permistä länteen.[14]

Räätälitoverukset olivat kuitenkin tässä vaiheessa jättäytyneet pois Tokoin ryhmästä, ja he saapuivat Harpin kaupunkiin joulukuussa 1918. Heidän suunnitelmissaan oli päästä Tyynen valtameren rantaan ja siitä laivalla Pohjois-Amerikkaan. Peltonen saattoi kuulua myös siihen kymmenmiehiseen suomalaisryhmään, joka jäi Semipalatinskin alueella rintaman taakse ja joka toimi yhdessä punaisten venäläisten talonpoikaiskapinoitsijoiden kanssa. Päästäkseen itään miehet joutuivat aina tarpeen mukaan käyttämään joko punaista tai valkoista käsivarsinauhaa.[15]

Matkakumppanistaan erilleen joutunut Peltonen saapui Etelä-Mantshuriassa Kvantungin niemimaan kaakkoisosassa sijaitsevaan Dairen satamakaupunkiin kesäkuun alussa 1919. Venäläiset olivat perustaneet kaupungin Mantshurian radan päätepisteeksi vuonna 1899, mutta joutuneet luovuttamaan sen Japanille vuonna 1905 solmitussa rauhassa. Täältä Peltonen jatkoi laivalla Shanghaihin, jossa sai henkensä pitimiksi elintarpeita englantilaiselta merimieslähetysasemalta. Elokuun puolivälissä 1919 Peltonen sai pestin norjalaiseen Korsnäs-laivaan, joka oli matkalla Jaavalle. Helmikuussa 1920 laiva jatkoi matkaansa Jaavalta Suezin kanavan kautta Hampuriin.[16]

Peltonen ei uskaltanut vieläkään palata Suomeen, vaan otti Hampurista pestin New Yorkiin lähtevään laivaan. Peltosen matka pysähtyi Silas-nimiseen kaupunkiin, jossa laiva täytti hiilivarastojaan. Epäselvien passiasioiden vuoksi paikallinen USA:n konsuli ei päästänyt häntä jatkamaan matkaa. Silasissa hän vietti kolmisen viikkoa, kunnes jatkoi matkaa Astrea-laivalla Suomeen. Peltonen saapui 12. elokuuta 1920 Turkuun, jossa hänen passinsa leimattiin, ja suureksi hämmästyksekseen hän sai kävellä vapaana miehenä Suomeen.[17]

Räätäli Peltosen matkavaiheiden tarkastaminen Dairesta eteenpäin on ollut mahdotonta. Vertailtaessa Peltosen kertomusta kokonaisuudessaan muihin aikalaislähteisiin ja myöhempään tutkimuskirjallisuuteen voidaan kuitenkin todeta, että se vaikuttaa vuoden 1918 Suomen tapahtumia lukuun ottamatta luotettavalta. Pietari ja vallankumous olivat kaukana takanapäin eivätkä seikkailut Siperiassa, Kiinassa ja Jaavalla olisi mitenkään vaikuttaneet mahdolliseen tuomioon. Peltosella ei ollut mitään syytä valehdella, joten tällä perusteella hänen kertomuksensa vaikuttaa uskottavalta.

 

Salaisuus paljastuu

Suomeen palattuaan Emil Peltonen jäi Turkuun, jossa hän työskenteli Heikkisen vaatturiliikkeessä. Paljastumista peläten hän esiintyi Emil Pahlmanin nimellä ja karttoi kaikenlaista ammattiyhdistys- tai poliittista toimintaa. Syksyllä 1923 Peltonen muutti Tampereelle, josta hän oli saanut työpaikan Parosen vaatturiliikkeessä. Tällöin hän käytti erään Emil Leskisen ay-jäsenkirjaa. Peltosen uusi poliittinen tuleminen alkoi vuonna 1925, jolloin hänet valittiin räätäleiden Tampereen ammattiosaston puheenjohtajaksi.

Vappuna 1926 Peltonen säikähti perinpohjaisesti, kun hänen hyvin varjeltu salaisuutensa paljastui. Marraskuussa 1926 Peltosen maanpetossyytteet raukesivat Turun hovioikeudessa, kun kävi selvästi ilmi, ettei hän ollut osallistunut varsinaisiin taistelutoimiin. Toisaalta aika oli jo toinen, eikä punaisten tuomitsemisinto ollut enää yhtä korkealla. Osansa oli varmasti myös sillä, että Peltonen sai asianajakseen vaikutusvaltaisen miehen, Tampereen silloisen kunnallispormestarin Väinö Hakkilan. Peltosella oli edelleen suojelijoita sosiaalidemokraattisessa puolueessa ja erityisesti sen ammattiyhdistyssiivessä.

Oikeusprosessin jälkeen Peltonen oli merkitty mies Tampereella. Seuraavana vuonna hän muutti takaisin Helsinkiin ja asettui asumaan Yrjönkadulle yhdessä vaimonsa Amandan kanssa.[18] Vuonna 1928 Peltonen valittiin entiseen tehtäväänsä vaikutusvaltaisen Helsingin Räätäliammattiosaston puheenjohtajaksi. Seuraavana vuonna pidettyjen osaston 40-vuotisjuhlien järjestäminen ja uuden lipun hankkiminen jäivät Emil Peltosen viimeisiksi teoiksi. Ammattiosaston toimintakertomuksessa todetaan, että " - pian 40-vuotisjuhlien (29.3.1929 -JP) jälkeen puheenjohtaja Emil Peltonen kuoli, ja hänen tarmokkaasti ajamansa uuden lipun ensimmäiseksi tehtäväksi tuli saattaa puheenjohtaja hautaan."[19]

Räätäli Emil Peltosen elämän selvittäminen on henkilöhistorian kannalta kiehtova ja haasteellinen tehtävä. Murrosaikana eläneen henkilön vaiheista olisi tuskin jäänyt mitään jäljelle, elleivät EK:n etsivät olisi kuulustelleet häntä. Tarkistamalla Peltosen antamia tietoja siinä määrin kuin se on mahdollista voidaan piirtää tarkka henkilökuva yhden ihmisen elämänvaiheista.

 

[1] Etsivä Keskuspoliisi, Anders Emil Peltonen, henkilömappi 1515, EK/Valpon arkisto, KA.

[2] Pekka Nevalainen, Ensimmäisestä maailmansodasta nykypäivään. Karjalan kansan historia. Porvoo 1994, s. 415-428.

[3] Markku Salomaa, Punaupseerit. Juva 1992, s. 96.

[4] Reino Kero, Neuvosto-Karjalaa rakentamassa, Pohjois-Amerikan suomalaiset tekniikan tuojina 1930-luvun Neuvosto-Karjalassa. Hist. Tutk. 122. Ekenäs 1983; Auvo Kostiainen, Loikkarit, Suuren lamakauden laiton siirtolaisuus Neuvostoliittoon. Keuruu 1988.

[5] Jyrki Paaskoski, Vaatetustyöväen Helsingin osasto n:o 184 100 vuotta (1889-1989). Tampere 1989, s. 23, 61.

[6] Marja-Leena Salkola, Työväenkaartien synty ja kehitys punakaarteiksi 2. Helsinki 1985, s. 181.

[7] Anders Emil Peltonen, henkilömappi 1515, EK/Valpon arkisto, KA; Osmo Rinta-Tassi, Kansanvaltuuskunta Suomen punaisena hallituksena. Helsinki 1986, s. 558-559.

[8] Anders Emil Peltonen, henkilömappi 1515, EK/Valpon arkisto, KA.

[9] Rinta-Tassi 1986, s. 468, 477; Tauno Saarela, Suomalaisen kommunismin synty 1918-1923. Tampere 1996, s. 29.

[10] Anders Emil Peltonen, henkilömappi 1515, EK/Valpon arkisto, KA; Rinta-Tassi 1986, s. 474-476.

[11] Saarela 1996, s. 29; Vilho Halme, Punaisten siirtola Bujssa ynnä muita kokemuksia ja seikkailuja Venäjällä ja Muurmannissa vv. 1918-19. Helsinki 1930, s. 41-43, 65-66.

[12] Anders Emil Peltonen, henkilömappi 1515, EK/Valpon arkisto, KA; Halme 1930, s. 37.

[13] Anders Emil Peltonen, henkilömappi 1515, EK/Valpon arkisto, KA.

[14] Oskari Tokoi, Maanpakolaisen muistelmia. Helsinki 1959, s. 229; Saarela 1996, s. 30.

[15] Kansalaissodan rintamilta. Suomalaisten vallankumouksellisten muistelmia taisteluista neuvostovallan puolesta. Toim. T. Antikainen, K. Pietarinen ja T. Törmälä. Petroskoi 1930, s. 296; Salomaa 1992, s. 76. Antikainen ja Salomaa eivät tienneet mitä ryhmän jäsenille tapahtui. Hyvin suurella todennäköisyydellä Emil Peltonen ja A. Lehtinen olivat kaksi näistä kymmenestä miehestä.

[16] Anders Emil Peltonen, henkilömappi 1515, EK/Valpon arkisto, KA.

[17] Sama kuin edellä.

[18] Helsingin kaupungin henkikirja v. 1928, U 513, KA.

[19] Vaatetustyöväen liiton osaston n:o 1 toimintakertomus vuodelta 1929, TA (= Työväenarkisto).

 

Referat

Jyrki Paaskoski: Skräddaren Emil Peltonens liv

I den Detektiva centralpolisens arkiv förvaras en dossier över skräddaren Emil Peltonen. Med dess tillhjälp kan vi överblicka ett annorlunda livsöde under åren 1917-1920. Av artikeln framgår att man måste ställa sig kritisk till uppgifterna som insamlats av den hemliga polisen och de bör alltid kontrollgranskas ur andra källor eller litteraturen.

Emil Peltonen var medlem av Finlands röda riksdag och var ordförande i dess krigs- och finansutskott. Sannolikt deltog han också i slutet av mars 1918 i verksamheten vid den petersburgska avdelningen av de underhållsbyrån för finländska arbetare. Denna hade till uppgift att värva finländska flyktingar för den röda armén och sända dem tillbaka till Finland. Peltonens inflytelse-rika ställning utvisas även av att han deltog i de möten i Viborg den 10 april 1918, vid vilka Kullervo Manner utropades till det röda Finlands diktator.

Våren 1918 bestämde sig Peltonen för att stanna i Sovjet-Ryssland. Redan sommaren 1918 stod det emellertid klart att han inte hade möjligheter att leva i det av inbördeskrig drabbade landet. Han beslöt därför att ta sig stranden av Stilla havet och därifrån till USA. Efter mångskiftande öden kunde han via Shanghai och Java komma tillbaka till Europa och anlände till Finland i augusti 1920. Här uppehöll han sig flere år under falskt namn men blev avslöjad den första maj 1926, när ordningspolisen i Tammerfors anhåll honom för brott mot förbudslagen.

Vid bedömandet av brytningstider är miniatyrbiografier mycket användbara. Genom dessa privata livsöden kan man teckna en generell bild av tidsperioden och dess atmosfär. Flykten, uppträdandet under falskt namn och rädsla för en lång fängelsedom var typiska drag för alla de röda, som försökte dölja sin delaktighet i händelsena år 1918.

 
Genos 68(1997), s. 158-163, 190

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1997 hakemisto | Vuosikertahakemisto