GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Viitteet | Referat | Artikkelin loppu ]

Historiallisen ajan arkeologia ja henkilöhistoriallinen tutkimus

Fil. lis. Georg Haggrén, Espoo


Historiallisen ajan arkeologia - kasvava tieteenala

Arkeologia on Suomessa perinteisesti keskittynyt esihistoriaan, historiantutkimus puolestaan aikaan keskiajalta nykypäivään. Vaikka jo historiallisen ajan arkeologian kaivausmenetelmät poikkeavat selvästi perinteisestä esihistoriaa tutkivasta arkeologiasta, on näiden kahden tieteenalan välillä kyse paljon suuremmista eroista.

Historiallisen ajan arkeologia tai keskiajan arkeologia [1] on uusi, kasvava tieteenala, joka ei ole pelkästään arkeologiaa tai historiantutkimusta, vaan koostuu joukosta toisiaan täydentäviä tieteitä, joiden menetelmät muodostavat yhdessä synteesin tutkittavasta ajanjaksosta. Historiallisen ajan arkeologia käyttää arkeologian, historiantutkimuksen ja taidehistorian sekä useiden luonnontieteiden mm. geologian, kasvi- ja eläintieteen metodeja. Eri tieteenalat tarjoavat näin oman, tutkimuskohteen kokonaiskuvaa täydentävän panoksensa. Tällöin tutkimus etenee hermeneuttisen kehän tavoin: useiden tieteiden menetelmät täydentävät kokonaiskuvaa tutkimuskohteesta ja herättävät samalla uusia kysymyksiä. Suomessa historiallisen ajan arkeologinen tutkimus keskittyy keskiaikaan ja uuden ajan alun vuosisatoihin eli lähinnä välille 1200-1700, monesti kuitenkin käytännössä myös lähemmäs nykyaikaa, aina 1800-luvun ensi vuosikymmeniin asti.

Arkeologia tutkii ensisijaisesti ihmisten maaperään jättämiä jälkiä, mutta yltää harvoin tulkintoihin itse ihmisistä. Osin tämä johtuu luonnontieteellisten metodien 1960-luvulta alkaen kasvaneesta vaikutuksesta alkujaan humanistisista lähtökohdista syntyneeseen tieteenalaan. Kvantitatiivisten metodien käyttö ja korostunut pyrkimys luonnontieteelliseen objektiivisuuteen on aiheuttanut sen, että humanistinen näkökulma ja kysymyksenasettelu ovat helposti jääneet paitsioon. Kun tutkimuskohde ajoittuu esihistoriaan, on luonnollista, että paikalla asuneet ihmiset jäävät tutkimukselle etäisiksi, sillä meillä ei ole heistä kirjoitettua tietoa. Historiallisen ajan kohteissa tilanne on toinen.

Varsinaiset arkeologit ovat Suomessa - kuten monissa muissa Euroopan maissa - harvoin tutkineet historiallisen ajan kohteita. Ne ovat sen sijaan kuuluneet taidehistoriallisen tutkimuksen piiriin, jolloin suurimman kiinnostuksen kohteena ovat olleet muuratut rakenteet, joita ei esihistoriallisissa kohteissa ole. Historiallisen ajan kaivaukset ovatkin pitkään keskittyneet ensisijaisesti muurattuihin rakennuksiin kuten kirkkoihin, linnoihin tai kartanoihin. Vuosikymmenten varrella monissa kohteissa rauniot on paljastettu maamassojen peitosta, jotta kohteen rakennushistoria olisi saatu selvitettyä. Taidehistorioitsijat ovat keskittäneet huomionsa rakennukseen ilman, että he olisivat arkeologien tavoin huolellisesti dokumentoineet ympäröivät maakerrokset ja tallettaneet esinelöydöt saati kokonaisvaltaisen kysymyksenasettelun avulla selvittäneet paikalla vaikuttaneiden ihmisten historiaa. Toisaalta myös historiantutkijat ovat tyytyneet käyttämään arkeologisia löytöjä pääasiassa tutkimustensa kuvitukseen sen sijaan, että he olisivat käsitelleet niitä tutkimustensa lähteinä.

Maaperässä olevat historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset tai esinelöydöt on yleensä mahdollista yhdistää johonkin ihmisryhmään, joskus jopa tiettyyn sukuun tai henkilöön. Arkistolähteistä tunnettuihin henkilöihin tai rakennuksiin keskittymisessä on toisaalta vaarana, että muut ilmiöt jäävät huomiotta, kuten varhaisessa kaupunkiarkeologiassa usein kävi. Toisaalta arkistolähteiden kautta arkeologisesta tutkimuskohteesta saadaan paljon monipuolisempi kuva. Henkilöhistoriallisella tasolla näin on alettu tehdä vasta aivan tuoreimmissa kaivausjulkaisuissa, kuten esimerkiksi Helsingin Presidentinlinnan ja Siuntion Suitian kartanon tutkimuksissa. Myös eräissä viime vuosien museonäyttelyissä, kuten Turun Aboa Vetuksessa sekä Helsingin Kaupunginmuseossa, on kaupunkikaivausten löytöjä vastaavalla tavalla yhdistetty kaivauksissa tutkittujen kortteleitten asukkaisiin. Näin on mahdollista tavoittaa entistä paljon monipuolisempi kuva menneisyyden ihmisistä. Vaikka erilaisia löytöjä on pystytty suoraan liittämään vain harvoihin henkilöihin, voidaan tulokset tietyin varauksin yleistää laajempaankin ihmisryhmään esim. kaupungin porvaristoon tai lähiseudun kartanoihin.

Mikrohistoriallinen tutkimusote on 1980-luvulta alkaen vallannut alaa suomalaisessa historiantutkimuksessa. Tähän liittyen esimerkiksi tuomiokirjoja on entistä enemmän alettu käyttää tutkimuksen lähdeaineistona. Mikrohistoriallisessa tutkimuksessa entisajan ihmisten elämä ja mentaliteetti ovat keskeisenä tutkimuskohteena. Historiallisen ajan arkeologialla on runsaasti tarjottavaa mikrohistorialliselle tutkimukselle. Historiantutkimus ja arkeologia tarjoavat yhdestä tutkimuskohteesta kaksi erilaista, toisiaan täydentävää näkökulmaa. Hyvän esimerkin tästä tarjoavat Helsingin Vanhankaupungin tutkimukset.


Helsingin Vanhankaupungin tutkimukset

Helsinki perustettiin vuonna 1550 Vantaanjoen suulle, mutta siirrettiin sieltä 90 vuotta myöhemmin nykyiselle paikalleen Vironniemelle. Perinteisesti Vantaan Helsinkiä on pidetty köyhänä ja kituliaana pikkukaupunkina; jouduttiinhan se lopulta kokonaan siirtämään. Kun Helsingin kaupunginmuseo vuosina 1989-1993 tutki Vanhaakaupunkia laajoin kaivauksin, paljastui vähitellen uudenlainen kuva Vaasa-ajan Helsingistä. [2] Jo arkistolähteiden pohjalta tiedettiin, että kaupungin porvarien asunnot olivat suomalaisen rakennusperinteen mukaisesti yksinkertaisia puutaloja. Puurakennuksia ei ole Suomessa syytä pitää merkkinä köyhyydestä, sillä ne sopivat Suomen ilmastoon kivitaloja paremmin. Kaivauksissa löytyneet puurakennusten jäänteet eivät tuoneet suuria yllätyksiä, mutta muutoin helsinkiläisten materiaalinen kulttuuri osoittautui paljon rikkaammaksi ja monipuolisemmaksi kuin pelkkien arkistolähteiden pohjalta on uskottu. Yksi kaivetun alueen lähes kymmenestä rakennuksesta oli löydöiltään erityisen rikas. [3]

Yllätys oli, että esimerkiksi keramiikka-astioiden määrä ja monipuolisuus Vaasa-ajan helsinkiläisporvarien keittiöissä ja tuvissa ei juuri jäänyt jälkeen Itämeren piirin eteläosien kaupunkitalojen inventaarioista. Keitto- ja tarjoiluastioina Helsingissä käytettiin mm. saksalaista ja hollantilaista punasavikeramiikkaa. Juoma- ja muina pöytäastioina oli puolestaan kivisaviastioita Saksista tai Reininmaalta mm. Siegburgista, Westerwaldista, Kölnistä ja Raerenista. [4]

Lasiastioita on perinteisesti pidetty hyvin harvinaisina 1500- ja 1600-lukujen Suomessa. Helsingin kaivauksissa paljastui yllättäen, että lasipikarit kuuluivat yleisesti helsinkiläisporvarien juhlaan ja jopa arkeen. Kaivausten runsaslöytöisimmästä asuinrakennuksen perustasta tai sen lähiympäristöstä talletettiin palasia yli sadasta lasipikarista. Myös muissa taloissa lasia oli käytetty, toisissa paljonkin. Pääosa sirpaleista oli saksalaista metsälasia, mutta joukossa oli palasia myös yksittäisistä hienoista emalikoristeisista tuopeista ja venetsialaisista filigraanilasipokaaleista. [5]

parituvan
perustus

Helsingin Vanhastakaupungista paljastunut parituvan perustus, jonka alueelta saatiin talletettua erityisen runsaasti löytöjä 1500- ja 1600-luvuilta.

Liitupiippuja kutsutaan usein ensimmäisiksi kertakäyttötavaroiksi. Niiden palaset ovatkin tärkeitä ajoittavia löytöjä, sillä ne on heitetty lyhyen käytön jälkeen särkyneinä pois. Vantaan Helsingissä käytettiin lähes pelkästään hollantilaisia piippuja, jotka levisivät sinne kaupan mukana. Lukuisat liitupiippujen palaset osoittavat, että tupakanpoltto yleistyi Helsingissä 1620-1630-luvuilla eli samaan aikaan kuin muuallakin Itämeren rannoilla. [6]

Helsingin Vanhankaupungin kaivauksilta kertyneen aineiston tutkimukset ovat vielä kesken, joten tietomme kaupungista kasvavat, kun nykyinen tutkimusprojekti saadaan päätökseen. Helsingin Vanhakaupunki muistuttaa tutkimuskohteena keskiaikaisia kaupunkejamme, joiden asukkaista Turkua lukuunottamatta on vain vähän tonttikohtaista tietoa. Tällaisissa kohteissa tehdyt kaivaukset lisäävät tietoamme kaupunkilaisten elämästä, mutta löytöjä voidaan vain harvoin yhdistää tiettyihin menneisyyden henkilöihin.


Kaupunkien, kartanoiden sekä maalaiskylien arkeologinen tutkimus ja henkilöhistoria

Erityistä henkilöhistoriallista arvoa on niillä historiallisen ajan arkeologisilla tutkimuksilla, joiden kohteena ovat asuinrakennukset tai niiden välitön ympäristö. Tällaisia ovat etenkin 1500-1700-lukujen kaupungit, kartanot ja maalaiskylät. Myös pappilat ovat hedelmällisiä tutkimuskohteita, mutta niistä ei ole viime vuosina julkaistu kaivauksiin perustuvia tutkimuksia. Poikkeuksena tästä on Kökarin pappila, joka sijaitsi vanhan fransiskaaniluostarin alueella. Paikkaa on 1980-luvun alusta lähtien tutkittu monipuolisin keskiajan arkeologian menetelmin, mikä on merkittävästi kartuttanut tietojamme elämästä luostarissa ja sitä seuranneessa pappilassa. [7]


Kaupungit

Kaupungeista on runsaasti arkistolähteitä ja historiallisia karttoja. Erilaisten 1600-1700-lukujen katselmusten lisäksi monista kaupunkitonteista on tarkkoja palovakuutusasiakirjoja, jotka auttavat löydettyjen raunioiden tulkitsemisessa. Jälkimmäisistä arvokkaan kokonaisuuden muodostaa 1800-luvun alkupuolelta lähtien kertynyt ns. Sampo-Tarmon arkisto Kansallisarkistossa. Eräistä kaupungeista on lisäksi kerätty laajoja kortistoja tonttien historiasta ja rakennuskannasta. Tällaisista kokoelmista voidaan mainita Svante Dahlströmin Turusta ja Berndt Aminoffin Helsingistä keräämät kortistot. [8]

Turkua lukuunottamatta maamme kaupungeissa on tehty varsin vähän arkeologisia kaivauksia. Kaikissa keskiaikaisissa kaupungeissa on toki tehty yksittäisiä, yleensä suppeita kaivauksia, mutta niiden tuloksia ei juuri ole julkaistu. [9] Vaasa-ajan kaupungeista on Vantaan Helsinki parhaiten tutkittu. Sen sijaan esimerkiksi Tammisaaren ja Vanhan Vaasan kaupunkialueella ei varsinaisia kaivauksia ole tehty. Porissa on aiemmin etsitty kaivauksin kaupungin vanhaa kirkkoa, mutta porvareiden asuttamat korttelit ovat vasta kuluneena kesänä 1998 olleet ensi kertaa tutkimusten kohteena.

Suuressa osassa suurvalta-ajan kaupunkeja ei ole lainkaan tehty arkeologisia tutkimuksia. Nykyisin 1600-luvun kaupunkialueet ovat uuden rakentamisen ja lukuisten putki- ja kaapelikaivantojen myötä pahoin tuhoutuneet. Monissa kaupungeissa on vain suppeilla alueilla jäljellä vanhoja häiriytymättömiä rakenteita ja löytökerroksia. Nyt on korkea aika tutkia edes ne alueet, jotka ovat tulevan rakentamisen myötä tuhoutumassa. Museovirasto onkin ottamassa kyseiset kaupunkialueet erityisen huomion kohteeksi.

Turussa vuosikymmenien kuluessa tehdyistä lukuisista kaivauksista osa on julkaistu. Näistä huomattavimpia ovat vuosien 1952-1953 viemäritöiden yhteydessä tehdyt tutkimukset sekä 1975 ja 1982 tutkitut Mätäjärven korttelin alueet. Lähes puoli vuosisataa sitten tehdyt viemärikaivaukset ovat erityisen merkittäviä siksi, että ne halkoivat keskiaikaisen Turun ydinkeskustan. Vaikka kaivausten dokumentointi jäi puutteelliseksi, talletettiin tuolloin runsaasti löytöjä, jotka kertovat turkulaisten elämästä. [10] Mätäjärven kaivaukset koskivat keskiajan ja sen jälkeistenkin vuosisatojen Turun köyhintä korttelia ja kertovat siten vähävaraisempien kaupunkilaisten elämästä eri vuosisatoina. [11] Viime vuosien kaivauksista kannattaa mainita ns. Rettigin tontin eli nykyisen Aboa Vetus - Ars Nova-museon alueen tutkimukset, jotka ovat paljastaneet runsaasti uutta keskiajan Turusta. Esimerkkinä tästä ovat eurooppalaisessakin mittakaavassa rikkaat 1300-luvun lopun ja 1400-luvun lasiastialöydöt. [12] Aboa Vetuksen alueen tutkimustuloksia ei vielä ole ehditty paljoa julkaista, mutta osa niistä selviää museon näyttelystä. [13] Vuoden 1998 aikana tutkitaan Åbo Akademin uudisrakennuksen alue, joka on yksi viimeisistä laajoista tuhoutumattomista alueista Tuomiokirkkopuiston ulkopuolella. Nyt tutkittava tontti on lähempänä kaupungin entistä ydinkeskustaa kuin mikään aiempi modernein keskiajan arkeologian menetelmin kaivettu laaja tutkimusalue Turussa.

lasipikari

Hienon venetsialaistyylisen 1600-luvun lasipikarin katkelma Aboa Vetus-museon kaivauksilta. Kellari, josta lasi löytyi, kuului 1600-luvulla pitkään Bartold Festing -nimiselle rikkaalle porvarille.

Vaikka Turussa on paljon kaivettu, havaintoja on vain harvoin yhdistetty tonteilla asuneisiin henkilöihin. Jo kaupungin keskustan viemärikaivaukset julkaissut Niilo Valonen liitti löydetyt rauniot toki karttamateriaaliin ja vanhoista kuvista tunnistettaviin rakennuksiin. [14] Myös Mätäjärven tutkimuksissa Juhani Kostet tarkasteli erikseen korttelin historiallista kehitystä. [15] Arkeologisia havaintoja ei kuitenkaan ole paljoa käytetty hyväksi hahmotettaessa menneisyyden kaupunkilaisten elämää, arkea ja juhlaa. Osin tämä johtuu siitä, että ennen varsinaisten arkeologisten tutkimusten aloittamista on kustannussyistä usein poistettu 1700-luvun kerrokset, joista olisi hyvät arkistolähteet.

Turun ohella toinen kaupunki, jossa on tehty runsaasti kaivauksia on Helsinki. Jo edellä tulivat esiin Vanhankaupungin kaivaukset, mutta niiden ohella myös Vironniemen Helsinkiä on 1990-luvulla alettu tutkia kaupunkiarkeologisin menetelmin. Valtioneuvostonlinnan alueen kaivauksia, joissa paljastui mm. kaupungin vanhimman kivitalon, ns. Burgmanin talon, perustuksia ja runsaita 1600-1700-lukujen esinelöytöjä, ei ole vielä julkaistu. Sen sijaan Presidentinlinnan pihalla kesällä 1997 tehdyistä kaivauksista on jo lyhyt artikkeli, jossa tontin asukkaat on otettu huomioon. [16]

Presidentinlinnan korjausten yhteydessä paljastui linnan sisäpihalta hyvin säilynyt 1700-luvun lopun piha sekä jäänteitä kolmesta rakennuksesta. Pääosa löydöistä ajoittui 1700-luvulle. Vuosisadan alkupuolelta aina Viaporin ja Helsingin linnoitustöihin asti nyt tutkitut tontit kuuluivat Erhardin suvulle. Tulli- ja verokirjuri Jürgen Erhard oli ollut isonvihan aikana vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa sotaa paossa Ruotsissa. Palattuaan takaisin Helsinkiin Erhard lunasti vuonna 1725 jo vuosisadan alussa omistamansa itäisen kaupunginosan tontin numero 11 sekä sen viereisen rantatontin numero 18. Nämä tontit sekä sittemmin niihin liitetty naapuritontti numero 12 tunnettiin tästä lähtien yhteisellä nimellä Erhardske gården, Erhardin talo. Jürgen Erhardin jälkeen tontit peri hänen poikansa tulliylitarkastaja Henric Johan Erhard. Helsingin linnoitustöiden käynnistyttyä kruunu lunasti vuonna 1759 koko Erhardin talon, koska se jäi Helsinkiin suunnitellun maalinnoituksen alle. Linnoitus ei koskaan toteutunut, mutta tontit jäivät kruunulle. Tämän jälkeen niissä asui mm. luutnantti, sittemmin everstiluutnantti David Adam Gyllenbögel. [17]

Kesän 1997 kaivauslöydöistä osa voidaan yhdistää Erhardien perheeseen, osa 1700-luvun jälkipuolen upseereihin ja virkamiehiin. Presidentinlinnan kaivausten tutkimustulokset ovat vasta alustavia, mutta jo nyt voidaan todeta, että tutkimuksissa kertyneiden havaintojen ja löytömateriaalin avulla saadaan paljon entistä tarkempaa tietoa niin Erhardien kuin everstiluutnantti Gyllenbögelin arjesta. Korttelista numero 11 paljastunut 1700-luvun jälkipuolella vanhaan kellarinraunioon kertynyt paksu jätekerros sisälsi runsaasti talousesineistön sirpaleita, luita ja erilaisten kasvien siemeniä. Korttelin asukkaat käyttivät tupakoidessaan mm. helsinkiläisen Sunnin tehtaan liitupiippuja, aterioidessaan mm. ruotsalaisia Rörstrandin ja Marienbergin fajanssitehtaiden lautasia sekä juomien säilytyksessä mm. Someron Åvikin ja ruotsalaisen Björknäsin lasitehtaiden pulloja. Ruokapöydässä oli kalan ja kotieläinten ohella riistaa mm. teeriä, metsoja, pyitä, riekkoja ja sorsalintuja. [18] Nämä löydöt voidaan liittää tiettyihin helsinkiläistalouksiin, mutta samalla ne antavat konkreettisia viitteitä elämästä kaupungin muiden porvarien ja virkamiesten kotona.


Kartanot

Vuosisatamme alussa paljastettiin monien kartanolinnojen muurit, mutta niiden dokumentointi jäi vähiin eikä löytöjä juurikaan tallennettu. Tarkimmin näistä kartanokohteista dokumentoitiin 1930-luvulla kaivettu Karjaan Grabbacka. Tämän jälkeen ennen 1980-luvun loppua kartanoita ei juurikaan tutkittu. Viimeisen runsaan vuosikymmenen aikana tilanne on muuttunut. Pieniä kaivauksia on tehty mm. Hornien asuinkartanossa Maskun Kankaisissa sekä Boije-suvulle kuuluneessa Pohjan Gennäsissä ja Kurki-suvun hallussa olleessa Vesilahden Laukossa, joista on kertynyt mm. 1500- ja 1600-lukujen löytöaineistoa. [19] Perniön Melkkilän jo kadonneeksi luullun, Erik Slangin 1570-luvulla rakennuttaman kivilinnan kellareita löytyi SUKKA-projektin (= SUomen Keskiaikaisen KArtanolaitoksen tutkimus- projekti) kaivauksissa. Vanhan kivirakennuksen kolme kellaria oli nykyisen päärakennuksen alla yllättäen yhä käytössä. Osa kivilinnan lopuista neljästä kellarihuoneesta tavoitettiin pienten koekaivausten avulla. Esinelöydöt jäivät Melkkilässä vähäisiksi. Vanhan kivirakennuksen rauniot samoin kuin alkuperäinen maanpinta ovat paksun täytemaakerroksen peittämiä ja niiden paljastaminen olisi hyvin kallis ja vaikea tehtävä. [20]

SUKKA-projektin kaksi muuta kartanokohdetta Perniössä olivat kuninkaankartanoita. Niistä Helgå eli Pyhäjoki ajoittuu 1300-1400-luvuille ja sen seuraaja Näse puolestaan aikaan 1556 - n. 1650. Kuninkaankartanot olivat osa kruunun hallinto-organisaatiota eikä niillä ole samanlaista henkilöhistoriallista antia kuin rälssi- ja aateliskartanoilla. Näsen osalta voidaan kuitenkin todeta, että kaivauksissa eniten tutkittu rakennus lienee ollut kartanon päärakennus. Tämän itäpäässä oli poikkeuksellisen runsaslöytöinen huonetila, mahdollisesti voudinkamari. Sen alueelta talletetuista löydöistä etenkin monet ns. laskurahat viittaavat voudin tilityksiin ja kirjanpitoon. Ehkä todennäköisin henkilö, johon osa näistä löydöistä voitaisiin yhdistää, oli kartanoa 1500-luvun lopussa kolmisenkymmentä vuotta hallinnut kihlakunnanvouti Jören Olofinpoika Galt. [21]

Siuntion Suitia eli Svidja on henkilöhistorian kannalta mielenkiintoisin viime vuosina keskiajan arkeologian menetelmin tutkittu kartano: olihan se 1500-luvulla Flemingien asuinkartano. Suitian nykyisen päärakennuksen kellarit ja perustus kuuluvat Erik Flemingin 1540-luvulla rakennuttamaan kartanolinnaan. Sen länsipuolelta löytyi vuosien 1996 ja 1997 kaivauksissa kolmen 1500-1600-lukujen rakennuksen jäänteet, joihin oli kertynyt poikkeuksellisen rikkaat jätekerrokset. Ne kertovat Flemingien renessanssin ajalla viettämästä ylellisestä elämästä. [22]

Varhaisin nyt paljastuneista rakennuksien perustuksista ajoittuu noin vuoteen 1500 eli valtaneuvos Joakim Flemingin aikaan. Sen päälle on vuosisadan puolivälissä tehty uusi rakennus, joka on siis valmistunut samoihin aikoihin kuin vieressä sijainnut kivilinna. Rakennus voidaan yhdistää joko Erik Flemingin tai viimeistään hänen puolisonsa Hebla Sparren ja poikansa Klaus Flemingin aikaan. Tämän 1600-luvun vaihteessa, mahdollisesti nuijasodassa tai Kaarle-herttuan ja Sigismundin kannattajien välien selvittelyn tuoksinassa hävinneen rakennuksen tilalle pystytettiin vielä kolmas rakennus. Se on puolestaan tuhoutunut 1600-luvun puolivälissä, mahdollisesti vuoden 1663 tulipalossa.

Vanhimman eli 1500-luvun alkupuolen rakennuksen löydöt sisältävät talousjätteitä sekä merkkejä käsityöstä (mm. metallin ja mahdollisesti luuesineiden valmistuksesta). Kahden nuoremman, ja erityisesti niistä vanhemman eli 1500-luvun loppupuolen rakennuksen löydöt kertovat sekä Flemingien korkeasta sosiaalisesta statuksesta että heidän vilkkaista yhteyksistään manner-Eurooppaan. Osa löydöistä oli punasavisia keittoastioita, jotka kuuluivat kartanoiden ohella myös kaupunkilaisten ja jopa talonpoikien talouksiin. Reiniläisiä ja saksilaisia kivisavisia juomakannujakin tai korkeita vihreitä olutlaseja, ns. passglaseja oli myös 1500-luvun suomalaisten kaupunkiporvarien pöydissä. Sen sijaan toscanalainen majolika ja aidot venetsialaiset filigraanilasipokaalit tai lehtikullalla koristetut lasiastiat ovat 1500-luvulla olleet kallista ylellisyyttä, johon vain harvoilla on ollut varaa. Samoilta ajoilta ovat peräisin Suitiaan rakennetut uunit, joiden olemassaolo on paljastunut kaivauksilla talletettujen ns. renessanssikaakeleiden ansiosta. [23]

Kun Kaarle-herttua oli saanut Suomen haltuunsa, Suitia takavarikoitiin vuosiksi 1599-1602 kruunulle. Vaikka Suitian omistajat eivät tämän jälkeen enää pysyvästi asuneet kartanossaan, heidän lyhytaikainenkin oleskelunsa on jättänyt todisteita hienostuneesta aatelistaloudesta, johon on kuulunut mm. eri puolilla Eurooppaa valmistettua lasi- ja keramiikkaesineistöä. Suitian tutkimukset ovat tuoneet uutta valoa renessanssiajan suomalaisen rälssin ylimmän kerroksen elämään. On selvää, että Suitian löydöt ovat Suomen kulttuurihistorian kannalta merkittäviä, mutta niillä on myös kansainvälistä merkitystä. Äskettäin Suomessa vieraillut tutkija David Gaimster British Museumista totesi, että Suitian keramiikkalöydöt ovat jopa eurooppalaisessa mittakaavassa hyvin rikkaita. [24]

Viime vuosien tutkimukset ovat osoittaneet, että keskiaikaiset ja uuden ajan alun kartanot ovat arkeologian kannalta hedelmällisiä tutkimuskohteita. Suuri osa kartanoista on yksityisten hallussa, joten niiden tutkiminen riippuu omistajien suopeudesta. Toisaalta moni kartano kuuluu julkisyhteisöille, joiden velvollisuus on kustantaa uusien rakennus- ja kunnostustöiden vaatimat arkeologiset kaivaukset, joihin ei 1980-luvulle asti juuri ryhdytty. Voimme siis odottaa, että etenkin julkisyhteisöjen hallussa olevista kartanoista kertyy vähitellen uutta rälssin ja aatelin elämää valaisevaa tietoa.


Maalaiskylät ja -talot

Maalaiskylät ja muut talonpoikien asuinsijat ovat kaupunkeja ja kartanoita hankalammin tutkittavia historiallisen ajan arkeologian kohteita. Puurakenteisten maalaiskylien jäänteiden tunnistaminen on vaikeaa eikä niistä ole yhtä hyvää kartta-aineistoa kuin kaupungeista tai kartanoista. Lisäksi on syytä muistaa, että talonpoikien keskuudessa pääosa taloustarvikkeista on ollut orgaanista ainetta kuten puuta, joka ei maaperässämme yleensä säily. Kaupungeille ja kartanoille tyypilliset tuontitavarat olivat sen sijaan maalaisrahvaan keskuudessa paljon harvinaisempia. Lisäksi vanhat rakennusten paikat ovat useimmiten nykyisen asutuksen alla, mikä vaikeuttaa niiden tutkimista.

Rautakautisten asuinpaikkojen rakennusjäänteitä on manner-Suomesta onnistuttu löytämään vasta 1970-luvulta alkaen. Keskiaikaisia tai sitä nuorempia kohteita on puolestaan alettu tutkia vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana eivätkä tähänastiset tutkimukset ole olleet erityisen laajoja. Niinpä niistä julkaistuja tuloksia on vähän. Mainitsemisen arvoisia ovat mm. Liedon Pahkan [25] ja Rovaniemen Ylikylän [26] sekä Torniojokilaakson Oravaisensaaren ja Kainuunkylän tutkimukset [27]. Uutta tutkimustietoa on kuitenkin luvassa mm. Raision Mullista, Lahden Lahdenkylästä ja Espoon Kuninkaisista eli Konungsbölestä sekä Itä-Suomen ortodoksien asuttamilta paikoilta Uukuniemeltä ja Polvijärven Sotkumasta.

Maaseudulla keskiaikaiset ja uuden ajan alun kylätontit ovat yleensä nykyisten maalaistalojen talouskeskusten alla. Asutus on ollut jatkuvaa ja vaikka isossajaossa hajautettiin taloja kylätonteilta, osa jäi yhä vanhalle paikalle. Maaseudun asuinpaikoilla kulttuurikerrokset ovat usein paljon ohuempia kuin kaupungeissa, joten niitä on vaikea huomata ja ne tuhoutuvat helposti. Tulevan tutkimuksen kannalta olisikin tärkeätä kartoittaa jo kauan sitten autioituneet kylätontit, joissa puurakennusten jäänteet ja muut asutuksen jättämät merkit voitaisiin arkeologian menetelmin yhä tavoittaa.


Historiallisen ajan arkeologian mahdollisuudet

Arkeologia on paljon työtä ja runsaita resursseja vaativaa tutkimusta. Arkistolähteiden parissa puurtava historiantutkija ei ole riippuvainen toisten työpanoksesta vaan pystyy yksin viemään tutkimustaan eteenpäin. Sen sijaan arkeologiset kaivaukset vaativat paljon työvoimaa. Itse kaivausten jälkeen täytyy puhdistaa ja konservoida löydöt, analysoida näytteet, piirtää puhtaaksi kartat sekä kirjoittaa Museovirastolle toimitettava tutkimusraportti. Kaikki nämä tutkimuksiin liittyvät kustannukset on otettava huomioon ennen kuin kaivauksiin voidaan ryhtyä. On myös muistettava, että historiallisen ajan muinaisjäännöksillä on lain suoja: niihin ei saa luvatta kajota. Tämän vuoksi kaivauksille on aina anottava Museovirastolta tutkimuslupa, ja ne on toteutettava ammattitaitoisen arkeologin johdolla.

Varsinaisten kaivausten lisäksi historiallisen ajan arkeologian menetelmiin kuuluu inventointi eli muinaisjäännösten systemaattinen etsintä ja kartoitus. Etenkin maaseudulla muinaisjäännösten inventointi lisäisi merkittävästi tietojamme asutus- ja elinkeinohistoriasta. Esimerkiksi tiedot niin Länsi-Suomen autioituneista kylätonteista kuin Itä-Suomen lyhytaikaisista kaskikulttuurin talonpaikoista ovat sangen puutteellisia. Huolellisesti tehtyyn inventointiin kuuluvat sekä vanhoista kartoista että muista arkistolähteistä kerätyt tiedot että maastossa tehdyt havainnot. Inventointiin ei erityistä lupaa tarvita, mutta inventoijan on varottava, ettei vahingoita muinaisjäännöstä.

Historiallisen ajan arkeologialla on paljon annettavaa kulttuurihistorialliselle, mutta myös henkilöhistorialliselle tutkimukselle. Tämä pätee erityisesti asutushistoriallisiin kohteisiin kuten kaupunkeihin, kartanoihin, pappiloihin ja talonpoikaiskyliin. Kaivauksissa tehdyt havainnot luovat menneisyyteen eri näkökulman kuin perinteinen historiantutkimus. Historiallisen ajan arkeologia täydentää siten käsitystämme menneisyyden elämästä. Tähän mennessä modernia historiallisen ajan arkeologista tutkimusta on Suomessa tehty varsin vähän, suurin osa tästäkin vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana. Suomalaisen historiallisen ajan arkeologian kasvu ja pyrkimys luoda entistä kokonaisvaltaisempi kuva menneisyydestä liittyy alan voimakkaaseen kehitykseen ympäri Eurooppaa, mikä kävi ilmi keskiajan arkeologien viimesyksyisessä konferenssissa Medieval Europe - Brügge 1997.

Tähänastiset tulokset ovat osoittaneet, että historiallisen ajan arkeologian menetelmin menneisyydestä voidaan saada paljon uutta ja arvokasta, monesti jopa yllätyksellistä tietoa. Kaivausten ja inventointien lisääntyessä voidaan lähivuosina odottaa runsaasti uusia löytöjä ja tutkimustuloksia. Tämä edellyttää kuitenkin, että tiedot vielä tuhoutumattomista arvokkaista kohteista saadaan koottua. Muinaisjäännökset (esim. kaupunkien vanhat kulttuurikerrokset tai autioituneet kylätontit), jotka ovat esimerkiksi rakentamisen vuoksi tuhoutumassa, on muinaismuistolain mukaisella tavalla joko säilytettävä tai vähintään tutkittava, jotta edes niiden sisältämä arvokas informaatio saadaan talteen.

Parhaassa tapauksessa arkeologisen tutkimuksen kohde voidaan yhdistää historiallisista lähteistä tunnettuihin henkilöihin. Tällöin kaivauksilla voidaan saavuttaa henkilöhistorian kannalta arvaamattoman arvokasta tietoa, mistä Siuntion Suitian kartano on hyvä esimerkki.


Viitteet

[1]   Historiallisen ajan arkeologia on terminä moniselitteinen. Euroopassa se kattaa lähinnä ajan keskiajalta 1700-luvulle, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa historiallisen ajan arkeologiset tutkimuskohteet ovat harvoin 1700-lukua vanhempia, mutta toisaalta jopa 1900-luvun alkupuolen kohteita tutkitaan arkeologian menetelmin. Myös muinaisen Egyptin tai Kiinan kirjallisten kulttuurien arkeologista tutkimusta voidaan pitää historiallisen ajan arkeologiana. Siksi on perusteltua kutsua Euroopan keskiaikaa ja uuden ajan alkua tutkivaa historiallisen ajan arkeologiaa yhteisnimellä keskiajan arkeologia. Yksi merkki kasvavasta kiinnostuksesta alaa kohtaan on Suomen keskiajan arkeologian seura ry:n (SKAS) perustaminen kymmenisen vuotta sitten.

[2]   Narinkka 1994, Helsinki 1550-1640, Helsingin kaupunginmuseon vuosikirja. Jyväskylä 1994.

[3]   Markku Heikkinen, Pihlajan varjossa - Talo tutkimuksen kohteena. Narinkka 1994. Jyväskylä 1994.

[4]   Marianna Niukkanen, Renessanssi keittiössä - Vanhankaupungin keramiikka-astiat. Narinkka 1994. Jyväskylä 1994.

[5]   Georg Haggrén, Pikarit, ikkunat ja muut lasit - Helsingin porvarien haurasta ylellisyyttä ja arkiesineistöä. Narinkka 1994. Jyväskylä 1994.

[6]   Jaana Mellanen, "..päiväni ovat haihtuneet kuin savu .." - 1600-luvun tupakkapiiput Helsingin Vanhassakaupungissa. Narinkka 1994. Jyväskylä 1994.

[7]   Kenneth Gustavsson, Franciskanerklostret på Kökar. Nytt ljus över medeltiden i Skärgårdshavet. HTF 1994:3.

[8]   Dahlströmin kortistoa säilytetään Turun maakunta-arkistossa ja Berndt Aminoffin kokoelmaa Helsingin kaupunginarkistossa.

[9]   Keskiaikaisten kaupunkiemme arkeologisesta tutkimuksesta ks. Markus Hiekkanen, Porvoo, Keskiajan kaupungit 1. s.l. 1981.; Markus Hiekkanen, Rauma. Keskiajan kaupungit 2. s.l. 1983.; Aki Pihlman & Juhani Kostet, Turku, Keskiajan kaupungit 3. s.l. 1986.; Markus Hiekkanen, Naantali. Keskiajan kaupungit 4. s.l. 1988.; Aki Pihlman, Ulvila - Myöhäiskeskiaikainen taajama Kokemäenjoen varrella. HArk 78. Vammala 1982.

[10]   Niilo Valonen, Turun viemärikaivantolöydöistä. Turun kaupungin historiallisen museon vuosijulkaisu 1956-1957. Turku 1958.

[11]   Turun Mätäjärvi - Mätäjärvi i Åbo. Turun maakuntamuseon raportteja 10. s.l. 1989.

[12]   Georg Haggrén, Looking through Glass. Recent Glass Finds and Material Culture in Medieval Turku, Finland. Material Culture in Medieval Europe, Papers of the 'Medieval Europe Brugge 1997' Conference. Vol. 7. Zellik 1997.

[13]   Ks. kuitenkin Aboa Vetus - Ars Nova Magazine No 1. Helsinki s.a.(1995).

[14]   Valonen 1958.

[15]   Juhani Kostet, Mätäjärven seutu historiantutkimuksen osana. Turun Mätäjärvi - Mätäjärvi i Åbo. 1989.

[16]   Marianna Niukkanen, Helsingin pienoishistoriaa Presidentinlinnan sisäpihalla. Muinaistutkija 1998:2.

[17]   Niukkanen 1998, s. 13-16.

[18]   Ibid., s. 18-20.

[19]   Kari Uotila, Laukko ja sen kivikellari keskiajalla. Vesilahti 1346-1996. Toim. Leena Honka-Hallila; Kari Uotila, Kankaisten kivitalon kalkkikivilöydöt. SKAS 1996:2.

[20]   Karim Peltonen, Melkkilän kartanolinnan varhaisvaiheet ja arkeologiset tutkimukset. Perniö - Kuninkaan ja kartanoiden pitäjä. Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen julkaisuja XV. Helsinki 1997.

[21]   Perniö - Kuninkaan ja kartanoiden pitäjä. Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen julkaisuja XV. Helsinki 1997.

[22]   Marianna Niukkanen, "Al ting aer forgaengelich...". Excavations at the Medieval Manor of Svidja in 1996-1997. Fennoscandia Archaeologica XV (painossa).

[23]   Ibid.

[24]   Ibid.; Ph.D. David Gaimster pers. comm. 8.5.1998.

[25]   Jukka Luoto, Keskiaikaista maaseutukulttuuria valaisevia löytöjä Varsinais-Suomessa. Historiallisen ajan arkeologia Suomessa - Den historiska tidens arkeologi i Finland. Turun maakuntamuseon raportteja 6. Turku 1984.

[26]   Kirsti Närhi, Rovaniemen maalaiskunnan Ylikylän tutkimukset. Historiallisen ajan arkeologia Suomessa - Den historiska tidens arkeologi i Finland. Turun maakuntamuseon raportteja 6. Turku 1984.

[27]   Pentti Koivunen, Oravaisensaari och Kainuunkylä - medeltida boplatser i Tornedalen. HTF 1977:4, s. 427-434.


Referat

Georg Haggrén: Arkeologin rörande historisk tid och den personhistoriska forskningen

Den historiska tidens arkeologi är en tvärvetenskaplig disciplin som utnyttjar metoder från såväl arkeologin som historieforskningen och ett flertal andra vetenskapsgrenar. Arkeologin rörande historisk tid har mycket att ge både den kulturhistoriska och personhistoriska forskningen. Detta gäller i synnerhet bosättningshistoriska objekt såsom städer, herrgårdar, prästgårdar och bondbyar.

Till följd av observationer som gjorts i samband med utgrävningar ser forskaren på det förflutna ur en annan synvinkel än den traditionella historieforskningens. Arkeologin förande historisk tid kompletterar sålunda vår uppfattning om livet i förgången tid. I Finland har modern arkeologisk forskning rörande historisk tid tillsvidare utförts i synnerligen liten skala; största delen av denna forskning har ägt rum först under de tio senaste åren. Det faktum att den finländska arkeologiska forskningen rörande historisk tid vuxit kraftigt och strävar efter att åstadkomma en mer helhetsmässig bild av det förflutna än tidigare, hänger samman med disciplinens kraftiga utveckling på olika håll i Europa. Detta framgick senaste höst vid medeltidsarkeologernas konferens Medieval Europe - Brügge 1997.

Till dags dato har resultaten från bl.a. Åbo, Helsingfors, Svidja i Sjundeå, Laukko i Vesilax och herrgårdar i Bjärnå visat att man kan erhålla ny och värdefull, och många gånger t.o.m. överraskande, information med hjälp av de metoder som den historiska tidens arkeologi utnyttjar. När antalet utgrävningar och inventeringar ökar kan vi under de närmaste åren vänta oss en stor mängd nya fynd och forskningsresultat.

I bästa fall kan det arkeologiska forskningsobjektet kombineras med personer som man känner till via historiska källor. På detta sätt kan man erhålla information som är oväntat värdefull för personhistorien. De arkeologiska utgrävningar som genomfördes åren 1996-1997 på den av Joakim, Erik och Klas Fleming ägda Svidja gård i Sjundeå utgör ett gott exempel på detta.


Genos 69(1998), s. 102-110, 156

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Viitteet | Referat ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1998 hakemisto | Vuosikertahakemisto