GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Lähteet | Referat | Artikkelin loppu ]

Ortodoksisukujen tutkiminen

Hum.kand. Tuula Kiiski, Joensuu


Ortodoksisukujen asuinalueiden vaiheita

Ortodoksisten seurakuntien edeltäjiä nimitetään pogostoiksi. Aluksi pogostat [1] olivat hallitsijalle ja arkkipiispalle kannetun veron kokoamispaikkoja. Ortodoksien sydänalueella, Raja-Karjalassa, kunnat muodostuivat ortodoksisten seurakuntien pohjalta. Tänä päivänä pogosta sanalla on erityismerkitys Ilomantsissa, jossa se tarkoittaa Ilomantsin kirkonkylää.

Karjalan ensimmäiset pogostat lienevät muodostuneet jo 1200-luvulla. Karjalan kannaksen seurakuntia olivat Äyräpää, Jääski, Rautu, Sakkola ja Räisälä. Laatokan luoteisrannikolla sijaitsivat Käkisalmi, Kurkijoki, Sortavala ja sisämaassa Savilahti eli Savo. Salmin ja Ilomantsin pogostojen synty on ajoitettu seuraavalle vuosisadalle. Ortodoksien asuinalueet kuuluivat tuohon aikaan Novgorodille, jossa ne muodostivat oman läänin, ja niiden keskuksena oli Käkisalmen kaupunki. Kirkollisesti Karjala kuului Novgorodin arkkipiispakuntaan. Karjalan hallintaa koskevan pitkällisen sodan päätteeksi solmitussa Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 jaettiin Karjalan alue ensimmäistä kertaa: Novgorod joutui luovuttamaan Ruotsille Karjalan alueistaan Äyräpään, Jääsken ja Savilahden pogostat.

Vuonna 1570 alkoi Ruotsin ja Venäjän välillä pitkän vihan nimellä tunnettu sota. Tällöin Karjalassa oli kahdeksan seurakuntaa: Rautu, Sakkola, Käkisalmi, Räisälä, Kurkijoki, Sortavala, Ilomantsi ja Salmi. Näillä pääseurakunnilla oli lisäksi 29 kappeliseurakuntaa. 1500-luvun loppupuolella Karjalassa oli 13 luostaria, mm. Valamon ja Konevitsan luostarit, joilla oli tärkeä merkitys ortodoksisen uskon levittämistyössä. Pitkä viha päättyi Täyssinän rauhaan vuonna 1595. Rauhan tultua perustettiin Karjalan piispanistuin ja ensimmäiseksi Karjalan piispaksi tuli Silvester vuonna 1597. Silvesterin toimesta alueellisesti laajat seurakunnat jaettiin pienempiin osiin. Kurkijoen pitäjä jaettiin Lapinlahden, Miglin, Sorolan ja Tervun kappeleihin. Veijalan kappeli liitettiin Tiurulan pogostaan, Koitsanlahden seurakuntaan Koitsanlahti, Tyrjä, Sammatlampi ja Joukio. Uukuniemi oli itsenäinen pitäjä ja seurakunta. Sortavalan pogosta jaettiin Sortavalan, Suistamon, Suojärven ja Kiteen seurakunniksi. Ilomantsista muodostuivat Ilomantsin, Pälkjärven, Tohmajärven, Liperin ja Pielisjärven pogostat.

1600-luku toi tullessaan uuden sodan Venäjän ja Ruotsin välille. Sodan jälkeen vuonna 1617 solmitussa Stolbovan rauhassa Venäjä luovutti Ruotsille mm. Käkisalmen läänin. Karjala oli nyt siirtynyt "voittomaana" luterilaiseen Ruotsin valtioon. Ortodoksien asuinalueet olivat jälleen kokeneet suuria tuhoja ja Karjalan kannaksen ortodoksiset seurakunnat olivat lopettaneet toimintansa. Käkisalmen läänin pohjoisosassa sijaitsevat Ilomantsin ja Liperin alueet selvisivät sodasta vähemmillä tuhoilla kuin muu Käkisalmi.

Stolbovan rauhansopimus sisälsi määräyksiä mm. Venäjälle muutosta. Vain ortodoksisilla aatelisilla, porvareilla sekä munkeilla oli lupa muuttaa. Myös talonpojat ja ortodoksipapit muuttivat Ruotsin harjoittaman uskonvainon ja raskaiden verojen takia Venäjälle, luvatta. Näin autioituneille Käkisalmen läänin tiloille tuli luterilaista väestöä lännestä Viipurin Karjalasta, Savosta ja Pohjanmaalta. Lääniin perustettiin myös luterilaisia seurakuntia.

Käkisalmen läänissä toimi 1600-luvun loppupuolella ainakin seitsemän ortodoksista seurakuntaa: Suojärvi, Sortavala, Salmi, Suistamo, Ilomantsi, Taipale ja Tiurula. 1650-luvun jälkeen ortodoksit olivat jo vähemmistöasemassa.

1700-luvun alussa käytiin uusi, isonvihan nimellä tunnettu sota Karjalassa. Sodan päätteeksi solmitussa Uudenkaupungin rauhassa 1721 Ruotsi luovutti Venäjälle mm. Viipurin ympäristöineen sekä Käkisalmen läänin lukuunottamatta entisen Pohjois-Karjalan aluetta. Vuosina 1741-43 käyty Ruotsin ja Venäjän välinen sota päättyi vuonna 1743 solmittuun Turun rauhaan, jossa Venäjälle luovutettiin vielä Kymijoen itäpuolella ja Saimaan eteläpuolelle oleva osa Suomea, mm. Hamina ja Lappeenranta sekä Savonlinnan seutu. Karjalan ortodoksisesta väestöstä suurin osa asui Viipurin läänissä eli Vanhassa Suomessa. Muun Suomen alueella ortodokseja asui eniten entisen Pohjois-Karjalan alueella. Vanhan Suomen ortodoksien asema muuttui nyt olennaisesti: alue kuului Venäjään, jossa ortodoksinen usko oli valta-asemassa.

Vuonna 1809 Suomi liitettiin Venäjään suuriruhtinaskuntana ja kolme vuotta myöhemmin Vanhan Suomen nimellä tunnettu alue yhdistettiin muun Suomen yhteyteen Viipurin lääninä. Suomi sai kahdeksan ortodoksista seurakuntaa lisää ja ortodoksien määrä lisääntyi huomattavasti. 1800-luvulla Suomen kaupunkiseurakuntien venäjänkielisten ortodoksien määrä kasvoi nopeasti. Kaupunkeihin muutti mm. venäläisiä kauppiaita, käsityöläisiä ja sotaväkeä, ja osa heistä jäi maahan pysyvästi saaden Suomen kansalaisoikeudet. Maaseudulla ortodoksiset seurakunnat olivat melkein kokonaan suomenkielisiä, poikkeuksena muutamat Kannaksen seurakunnat.

Eniten ortodokseja asui Viipurin ja Kuopion lääneissä, muissa lääneissä vain 2-5 prosenttia ortodoksien koko määrästä. Suurimmat ortodoksiset seurakunnat olivat vuoden 1875 tilaston mukaan Salmi, Suistamo, Taipale, Suojärvi ja Ilomantsi. 1800-luvun lopulla Suomessa oli kaikkiaan parikymmentä ortodoksista seurakuntaa.

Talvisodan seurauksena ortodoksien pääasiallisena asuinalueena ollut osa Karjalaa menetettiin, ja sen väestö joutui evakkotielle uuteen asuinpaikkaan Sisä-Suomeen. Vuoden 1941 syys-lokakuun vaihteen jälkeen alkoivat ortodoksit palata kotiseuduilleen, ja Suistamon ja Korpiselän seurakunnat aloittivat toimintansa. Vuoden 1942 syksyyn mennessä kaikki Raja-Karjalan ortodoksiset seurakunnat toimivat jälleen. Karjalan alueen toinen evakuointi aloitettiin kesäkuussa vuonna 1944.

8.12.1949 annetulla asetuksella lakkautettiin 18 siirtoseurakuntaa. Samalla asetuksella määrättiin myös perustettavaksi 14 uutta ortodoksista seurakuntaa: Iisalmen, Jyväskylän, Kajaanin, Kiuruveden, Lahden, Lapin, Lieksan, Mikkelin, Nurmeksen, Oulun, Pielaveden, Rautalammin, Tampereen ja Varkauden seurakunnat. Uusi seurakuntajako astui voimaan vuoden 1950 alussa.


Sukututkimuksen aloittaminen

Sukututkimus-käsite on viime aikoihin asti totuttu yhdistämään nimenomaan luterilaisten sukujen tutkimukseen. Tämä tulee esille sukututkijan apuvälineissä, oppaissa, sanastoissa ja sukututkimuskurssien sisällöissä, jotka ovat painottuneet luterilaisten kirkonkirjojen sanaston ja luterilaisten sukujen tutkimusmetodien selvittämiseen. Uusimmissa tähän mennessä ilmestyneissä sukututkimusoppaissa on ortodoksisten sukujen tutkimista ja ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjoja jo jossain määrin esitelty.

Tästä huolimatta on julkaistu ilahduttavan paljon ortodoksisten sukujen historiasta kertovia sukukirjoja. Mm. luovutetun Karjalan alueella asuneiden ortodoksisten sukujen vaiheiden selvittämisessä on menneinä vuosikymmeninä ollut kolme tapaa. Kotoa tai sukulaisilta löytyneiden vanhojen asiakirjojen, perheraamattujen, perukirjojen, maatila-asiapapereiden sekä elämäkerrastojen, matrikkeleiden ym. avulla on koottu sukutietoja. Suvun perimätiedon merkitystä ei voi myöskään vähätellä, joskin sen sisältämiä tietoja pitäisi mahdollisuuksien mukaan tarkentaa asiakirjatiedoilla. Toiseksi, sukututkimus on jo vanhastaan totuttu aloittamaan tilaamalla virkatodistus suvun asuinpaikan seurakunnasta tai sukuselvitys maakunta-arkistosta. Nämä todistukset ja selvitykset sisältävät aina 1800-luvulle saakka ulottuvia perustietoja suvun jäsenistä. Kolmanneksi, ortodoksisukujen tutkijat ovat käyttäneet lähteinään valtion toiminnan tuloksena syntyneitä asiakirjasarjoja, mm. henki- ja maakirjoja. Nämä ruotsinkieliset asiakirjat täydentävät yleensäkin sukututkimusta sekä ovat erityisen tärkeitä selvitettäessä suvun historiaa kirkonkirjoja edeltävältä ajalta.

Aloittaessaan päälähteiden, kirkonkirjojen, tutkimisen on moni tutkija kokenut yllätyksen. Ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjat ovatkin venäjänkielisiä, vasta vuodesta 1919 lähtien ne kirjoitettiin suomeksi. Kirkonkirjojen tutkiminen on useinkin jäänyt niiden suomenkielisen osan varaan.

Suomalaiset pitävät venäjää vaikeana kielenä. Ensimmäiseksi tulee esille se, että aakkoset, kyrilliset kirjaimet, ovat erilaisia kuin länsimaiset. Sukututkijan kannattaakin käyttää hyväkseen venäjän kielen kursseja, joita järjestävät kansalais- ja vapaaopistot kautta maan. Huomionarvoinen seikka on lisäksi se, että kirkonkirjat kirjoitettiin omalle aikakaudelleen ominaisella käsialalla ja kielellä. 1700- ja 1800-lukujen kirkonkirjoissa tapaa myös vanhoja kirjaimia, jotka poistettiin kielestä 1900-luvun alkupuolella. Näitä ongelmakohtia voi opiskella myös erityisillä ortodoksisten sukujen tutkimuskursseilla, joita on viime vuosina pidetty useilla paikkakunnilla.

Sukututkimukselle riittävän vanhan venäjän kielen opettelu ei ole mitenkään mahdotonta. Aikaa ja työtä se vaatii enemmän kuin vanhan ruotsin kielen opiskelu, mutta työn tuloksena on erityistaito, avain omien sukujuurien selville saamiseen.


Ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjat

Ortodoksisukujen tutkijalle tärkeimmät kirkonkirjasarjat ovat rippi-, pää- ja metrikkakirjat. Rippikirjasarja alkaa suurimmassa osassa ortodoksisia seurakuntia 1800-luvun alkupuolelta, muutamissa seurakunnissa jo 1700-luvun loppupuolelta (Hamina 1784, Käkisalmi 1778, Lappeenranta 1796, Ruotsinsalmi 1795, Sortavala 1791 ja Suistamo 1786).

Rippikirjoissa suvun henkilöt on sijoitettu aikaan, paikkaan ja perhe-yhteyteen. Rippikirja on ripillä ja Herran Ehtoollisella käyneiden seurakuntalaisten luettelo. Siitä löytyvät myös ripillä ja ehtoollisella käymättömienkin nimet ja tiedot sekä poissaolon syy. Näitä syitä olivat mm. oleskelu toisella paikkakunnalla ja huolimattomuus. Rippikirjan merkinnät ovat melkeinpä ainoa viite toisella paikkakunnalla oleskelun selville saamiseksi.

Rippikirjassa on koko perhe. Ortodoksisella puolella ei ole itäsuomalaisille seurakunnille ominaista erillistä lastenkirjasarjaa, vaan lapset merkittiin heti synnyttyään perheensä yhteyteen. Jokaiselle vuodelle on oma, erillinen rippikirjansa ja näin muutokset perheen elämäntilanteessa, lasten syntyminen, naimisiinmenot ja kuolemantapaukset tulivat tuoreeltaan esille rippikirjassa. Viimeisin (uusin) rippikirja on vuodelta 1916.

Rippikirjan alussa ovat hengellisen säädyn edustajien tiedot. Hengelliseen säätyyn kuuluivat mm. seurakunnan pappi, diakoni, lukkari, ponomari ja ehtoollisleivän paistaja (leskinainen) perheineen. Tämän jälkeen rippikirjassa ovat seurakunnan jäsenet kylittäin, vanhimmissa rippikirjoissa venäjän kielen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Kylien alussa ovat yleensä talonpojat perheineen ja heidän jälkeensä kylässä asuvat populit eli tilattomat (ven. bobyl). Rippikirjoissa perheet erotettiin toisistaan ns. perhenumerolla. Tilan maarekisterinumero ja muut tilalla asuneet henkilöt (rengit, piiat jne.) saadaan selville henkikirjasta.

Kaupunkien asukkaat on rippikirjassa ryhmitelty ammattien mukaan. Näitä olivat sotaväki, porvarit ja kauppiaat, valtion virkamiehet jne. Erityisissä sotilasseurakuntien rippikirjoissa henkilöt ovat sotilasarvonsa mukaisessa luettelossa.

1800-luvun loppupuolelle saakka ortodoksisiin kirkonkirjoihin ei yleensä merkitty sukunimiä. Poikkeuksia tästä merkintätavasta ovat Ilomantsin ja Taipaleen ortodoksiset seurakunnat. Näiden seurakuntien kirkonkirjoissa sukunimet esiintyvät jo kaikkein vanhimmista kirkonkirjoista lähtien, mikä lienee luterilaisen ympäristön vaikutusta. Luterilaisuus näyttää heijastaneen vaikutustaan myös näiden ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjojen rakenteeseen. Rippikirja on kaksiosainen, joista ensimmäisessä ovat talonpojat kylittäin ja toisessa seurakunnassa asuneet populit.

Sukunimen korvasi rippikirjoissa isännimi. Onkin huomattavissa, että monet sukunimet juontavat juurensa näistä varhaisten esi-isien etunimistä. Vasta 1800-luvun loppupuolelta lähtien alkoi sukunimen merkintä yleistyä mm. Raja-Karjalassa. Viimeistään 1920-luvulla kaikilla ortodokseilla on sukunimi kirkonkirjoissakin. Vuoden 1920 sukunimilain mukaan jokaisella Suomen kansalaisella oli oltava määrätty sukunimi, joko sellainen joka hänellä jo oli tai jonka hän itse tai seurakunnan pappi oli valinnut.

Varsinaisen rippikirjaosan jälkeen sijoitettiin useita erillisiä luetteloita, mm. luettelo seurakunnan alueella asuvista vanhauskoisista henkilöistä. Vanhauskoiset eli starovertsit (tai raskolnikit l. lahkolaiset) eivät hyväksyneet Moskovan patriarkka Nikonin vuonna 1667 toimeenpanemaa liturgisten kirjojen ja kirkollisten käsikirjojen uudistusta ja muodostivat oman uskonnollisen lahkonsa. Vaikka vanhauskoiset vastustivat ortodoksista kirkkoa, heidät merkittiin rippikirjoihin. Joidenkin rippikirjojen yhteydessä on myös toinen mielenkiintoinen luettelo, johon on merkitty ripillä ja Herran Ehtoollisella käynnin laiminlyöneen henkilön kohdalle tieto siitä, milloin viimeksi on osallistunut näihin sakramentteihin. Luetteloon on merkitty myös montako virstaa kyseisen henkilön kotoa on matkaa kirkkoon.

1800-luvun lopulta ja pääasiassa 1900-luvulta alkavat pääkirjat ovat jatkoa rippikirjoille. Pääkirjan pitoa velvoittava asetus annettiin vuonna 1905. Asetuksessa Suomen kreikkalais-katolisesta kirkkokunnasta vuodelta 1918 seurakunnan esimiestä velvoitettiin pitämään pääkirjaa suomen kielellä.

Pääkirjan alussa ovat tiedot seurakunnan papistosta, virkamiehistä, kauppiaista, opettajista jne. Maaseutukylissä asuvat talonpojat ovat tilojensa maarekisterinumeron mukaisessa järjestyksessä. Populit ovat pääkirjoissa joko talonpoikien jälkeen tai omassa pääkirjassaan. Erillisessä pääkirjassa olivat ne seurakunnan jäsenistä, jotka eivät olleet Suomen kansalaisia.

Pääkirja sisältää seurakuntalaisista huomattavasti enemmän ja tarkempia tietoja kuin rippikirja. Henkilöhistoriallisten päivämäärätietojen lisäksi siinä ovat tiedot paikkakunnalla tai paikkakunnalta muuttamisesta, koulutuksesta, asevelvollisuuden suorittamisesta, sakoista jne.

Kolmas päälähde ortodoksisukujen tutkijalle on metrikkakirjasarja. Metrikkakirjat ovat venäjänkielisiä noin vuoteen 1919 asti. Vanhimmat säilyneet metrikat ovat Käkisalmen (1772), Kitelän (1783), Lappeenrannan (1786), Suistamon (1792), Sortavalan (1795) ja Korpiselän (1799) ortodoksisista seurakunnista. Metrikkakirjoista sukututkija saa tarkat henkilöhistorialliset päivämäärätiedot (syntymä-, vihkimis- ja kuolinpäivämäärät). Metrikoista löytyvät myöskin ammatti tai sääty, paikkakunta, kuolisyy yms. seikat.

Metrikkakirja koostuu kolmesta osasta, joista ensimmäinen on syntyneiden osa. Syntyneiden osassa ovat tiedot tuona vuonna syntyneistä kastamispäivämäärän mukaisessa järjestyksessä. Metrikan toinen osa sisältää vihittyjen tiedot. Kolmannessa osassa ovat kuolleiden tiedot hautauspäivämäärän mukaisessa järjestyksessä. Tähän osaan merkittiin myös kuolleen henkilön hautapaikka, joka oli kotikylän/naapurikylän tsasounan tai pääkirkon hautausmaa.


Ortodoksisten kirkonkirjatietojen saatavuus

Ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjat (lähinnä rippi-, pää-, metrikka- ja vihkimäkirjat) ovat sukututkijoiden käytössä mikrojäljenteinä. Nämä mikrokortit ovat Kansallisarkistossa Helsingissä sekä Joensuun ja Mikkelin maakunta-arkistoissa. Mikrokortteja voi myös ostaa itselleen, jolloin kirkonkirjojen tutkimista voi harrastaa kotona oman aikataulun mukaan. Luovutetun alueen ortodoksisten seurakuntien alkuperäiset kirkonarkistot ovat Mikkelin maakunta-arkistossa.

Impilahtelaisia ja suojärveläisiä sukuja tutkivat voivat käyttää työssään kirkonkirjasuomennoksia. Ensimmäisenä laajempana suomennoshankkeena on toteutettu Impilahden kunnan alueella sijainneen Kitelän ortodoksisen seurakunnan rippi- ja metrikkakirjojen sekä pääkirjojen venäjänkielisen osan suomennos. Myös samalla alueella sijainneen Pitkärannan ortodoksisen seurakunnan venäjänkieliset vuodesta 1899 alkavat kirkonkirjat on suomennettu. Suojärven ja siitä eronneen Annantehtaan alueen ortodoksisten seurakuntien rippi- ja metrikkakirjat on käännetty suomen kielelle ja ovat tietokonelevykkeillä. Kaikkia edellä mainittuja suomennoksia myydään ao. pitäjäseuroissa.


Ortodoksisukujen tutkimusta Venäjän arkistoissa

Suuri osa luovutetun Karjalan kirkonarkistoista jäi evakuoimatta toisen maailmansodan aikana. Evakuoimatta jäänyt arkistomateriaali sijoitettiin aluksi entiseen Viipurin maakunta-arkistoon. 1980-luvun lopussa se hajoitettiin sieltä entisen Neuvostoliiton hallintoalueiden mukaisesti eri arkistoihin. Petroskoissa sijaitsevaan Karjalan tasavallan valtion keskusarkistoon sijoitettiin Raja-Karjalan ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjat. Tässä arkistossa ovat lisäksi Sortavalan, Salmin ja Kurkijoen kihlakuntien arkistot sekä 1800-luvun alkupuolen konseptituomiokirjoja mm. Parikkalasta. Vuodesta 1995 lähtien on Suomesta tehty sukututkijamatkoja Petroskoihin, jossa keskusarkiston lisäksi on vierailtu myös 1920-lukua nuorempia asiakirjoja säilyttävässä siviilirekisteriarkistossa. Tämän arkiston tietoja on käytetty mm. 1920-30-luvuilla Neuvostoliittoon muuttaneiden sukulaisten vaiheiden selvittämiseksi.

Petroskoin arkistossa ovat myöskin Suomen silloisina rajanaapureina sijainneiden venäläisten seurakuntien kirkonkirjat. Näistä ovat monet ortodoksisukujen tutkijat löytäneet sukulaisiaan. Suomen ja Venäjän rajahan oli 1800-luvulla avoin, sen yli solmittiin lukuisia avioliittoja, Venäjän puolella käytiin töissä ja saatettiinpa sinne jäädä asumaankin. Suomen Karjalan ja Venäjän Karjalan ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjojen rakenteella ja kirjainmalleilla ei ole suurtakaan eroa, joten sukututkijan työ on yhtä helppoa molempien maiden arkistoissa.

Mielenkiintoinen ja vähiten tutkittu osa Venäjältä löytyvästä Suomen ortodoksisten seurakuntien arkistoaineksesta on Pietarin valtiollisessa historiallisessa keskusarkistossa (RGIA). Siellä säilytettävät Suomen ortodoksisten seurakuntien metrikkakirjat alkavat vuodesta 1723 ja mahdollistavat näin ollen sukututkimuksen ulottamisen noin sata vuotta kauemmas historiaan. Tätä aineistoa ei valitettavasti ole vielä saatu Suomeen.


[1]   Pogosta tulee venäjänkielisestä sanasta pogostit', 'vierailla jonkin aikaa'.


Lähteet

Painamattomat lähteet

Joensuun maakunta-arkisto (JoMa), Joensuu
Suomen ortodoksisten seurakuntien mikrokorttikokoelma: Rippi-, pää- ja metrikkakirjat

Kansallisarkisto (KA), Helsinki
Arkistoluettelo Pietarin valtiollisessa historiallisessa keskusarkistossa olevista Suomen kreikkalaiskatolisten seurakuntien metrikoista.


Painetut lähteet

Asetus kreikkalais-katolisesta kirkkokunnasta 26.11.1918. Asetuskokoelma n:o 185. Helsinki 1919.

Laki sukunimestä 23.12.1920. Asetuskokoelma n:o 328. Helsinki 1921.


Kirjallisuus

Hämynen Tapio, Liikkeellä leivän tähden. Raja-Karjalan väestö ja sen toimeentulo 1880-1940. Historiallisia Tutkimuksia 170. Helsinki 1993.

Hämynen Tapio, Sukututkimukselle uudet ulottuvuudet Venäjän arkistojen avauduttua. Genos 1994:1.

Hämynen Tapio, Suomalaistajat, venäläistäjät ja rajakarjalaiset. Kirkko- ja koulukysymys Raja-Karjalassa 1900-1923. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja n:o 17. Joensuu 1995.

Kirkinen Heikki, Ortodoksisen kirkon varhaisvaihe Suomessa. Teoksessa Ortodoksinen kirkko Suomessa. Toimittajat Isä Ambrosius ja Markku Haapio. Heinävesi 1982.

Koukkunen Heikki, Uudenkaupungin rauhasta nykypäiviin. Teoksessa Ortodoksinen kirkko Suomessa. Toimittajat Isä Ambrosius ja Markku Haapio. Heinävesi 1982.


Referat

Tuula Kiiski: Att forska i ortodoxa släkter

Fram till krigen bodde största delen av Finlands ortodoxa befolkning i det avträdda Karelen, i Viborgs län, samt i två församlingar i f.d. Norra Karelens län. På 1850-talet uppkom också de gränskarelska kommunerna kring Ladoga enligt de gamla pogosternas, dvs. de senare ortodoxa församlingarnas, territoriella indelning. I våra städer bodde på 1800-talet ortodoxa köpmän, hantverkare och militärer som flyttat från Ryssland.

Forskningen i ortodoxa släkter försvåras av att kyrkböckerna är på ryska. I metrikorna och kommunionböckerna förekommer förutom gammal handstill också bokstäver och fomuleringar som inte längre används i modern ryska. Under kurser som anordnas speciellt för personer som forskar i ortodoxa släkter fördjupar man sig i dessa problem. För att underlätta släktforskning har några sockenföreningar låtit översätta ryska kyrkböcker. Metrikor, kommunion- och huvudböcker i finsk översättning finns tillgängliga för släktforskare för Kitelä, Pitkäranta och Suojärvi samt från den sistnämnda utbruten Annantehdas församling.

De ortodoxa församlingarnas kyrkboksuppgifter förvaras i Riksarkivet samt i landsarkiven i Joensuu och S:t Michel. En forskare i finländska ortodoxa släkter kan finna källor även i de ryska arkiven i Petroskoi i Karelska republiken och S:t Petersburg (RGIA).


Genos 69(1998), s. 12-17, 45-46

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Lähteet | Referat ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1998 hakemisto | Vuosikertahakemisto