GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Kirja-arvosteluja - Recensioner

Mikko Huhtamies

Ali Pylkkänen: Talonpojan vainiolta sotilaan ruokapöytään. Tilojen ja niiden verojen osoittaminen sotilaille ja heidän perheillensä Suomessa 1636-1654. Bibliotheca historica 17. Helsinki 1996. 288 s.


Peter Englundin tapaan 1600-luvun suurvalta-Ruotsia voi verrata kuningatar Kristiinan kruunajaisten aikoihin Tukholmaan pystytettyyn riemukaareen. Se oli päällisin puolin suuri ja komea - roomalaisten esikuviensa kaltainen - mutta rakenteeltaan kuitenkin heikko paperista ja puusta tehty kyhäelmä, jonka tuuli helposti kaatoi. Kun suurvallan loppu 1700-luvun alussa tuli, se oli yhtäkkinen ja lähes täydellinen romahdus. Suurvalta-Ruotsin luhistuminen johtui nimenomaan sisäisistä tekijöistä. Sen väestölliset ja taloudelliset voimavarat olivat riittämättömät. Koko suurvalta-ajan ongelmana oli se, että kun hyökkäävän sotapolitiikan tielle kerran oli lähdetty, ei siitä enää ollut helppo poiketa, sillä valtaisan kenttäarmeijan kotiuttaminen olisi tuottanut ylivoimaisia vaikeuksia jo pelkästään rästiytyneiden palkkojen takia.

Oli kuitenkin ihme, että suurvalta-asema ylipäätään pystyttiin vakiinnuttamaan lähes sadaksi vuodeksi. Tämä oli mahdollista tehokkaan hallintokoneiston ja kansallisen armeijan avulla. Köyhän maan voimavarat hyödynnettiin sodankäynnin tarpeisiin äärimmäisen tehokkaasti. Käytännössä tämä merkitsi kovenevaa verotusta ja toistuvia väenottoja. Merkittävällä sijalla suurvalta-aseman ylläpidossa oli ns. vanhempi jakolaitos, jonka avulla hoidettiin kansallisen sotaväen ylläpito. Ali Pylkkäsen väitöskirja Talonpojan vainioilta sotilaan ruokapöytään. Tilojen ja niiden verojen osoittaminen sotilaille ja heidän perheillensä Suomessa 1636-1654 on ensimmäinen kotimainen aiheesta tehty laajempi tutkimus. Vanhemman jakolaitoksen perusajatushan oli se, että armeijan palveluksessa olevat henkilöt sotamiehestä everstiin saivat vuosipalkkansa siten, että tietyt tilat suorittivat veronsa suoraan heille. Tiloilta kerätyt verot jaettiin siis suoraan palkkoina armeijalle ilman, että ne olisi ensin kerätty valtion keskuskassaan. Järjestelmä eliminoi turhan verovarojen liikuttelun ja mahdollisti kotimaisen armeijan palkkojen maksun luontaistaloudessa elävässä maassa, jossa käteistä rahaa ei juuri ollut. Kaikki käytettävissä ollut raha meni pääpiirteissään ulkomaisten palkkasotilaiden kuluihin.

Pylkkänen on lähtenyt tutkimaan vaikeaa ja aiemmin lähes tutkimatonta aihetta. Perustutkimus aiheesta puuttuu, joten kyseessä on tervetullut lisäkartoitus. Sotaväen palkkauksen järjestäminen on liittynyt keskeisesti 1600-luvun jokapäiväiseen elämään, joten aihe on sosiaali- ja taloushistoriallisesti erittäin tärkeä. Pylkkänen tarkastelee järjestelmää lähinnä makrotasolla, mikä lienee ollut työekonomiasta johtunut valinta. Lähteinä hän on käyttänyt mm. kameraalisia sekä ylätason hallinnollisia lähteitä. Esimerkkeinä mainittakoon sotilasmaakirjat sekä sotakollegion registratuura. Myös muita valtakunnan keskushallintoon liittyviä lähteitä on käytetty runsaasti. Pylkkäsen käyttämien lähteiden tulkintaa ja riittävyyttä on käsitelty toisaalla (ks. Historiallinen Aikakauskirja 1997:3 ja 1998:1), joten en siihen tässä puutu. Lähteiden painottumiseen ja valintaan lienee vaikuttanut Pylkkäsen työskentely Ruotsin sotakorkeakoulun Sotahistorian osastolla.

Vanhempaa jakolaitosta olisi kiinnostavaa tutkia enemmän myös paikallisella tasolla, mihin Pylkkänen ei liiemmin aiheen laajuuden takia ole juuri ryhtynyt. Toki joitakin paikallisiakin esimerkkejä tutkimuksesta löytyy. Paikallistason tutkiminen edellyttää kuitenkin tuomiokirjojen käyttöä, mitä Pylkkänen pääasiassa ylätasolla liikkuessa ei ole tehnyt. Olisi esimerkiksi kiinnostavaa saada valaistusta siihen, millaista elämä sodan jälkeen sotilaille annetuilla autiotiloilla todellisuudessa oli. Yhtä taloa saattoi asuttaa jopa parikymmentä entistä veteraania. Herää kysymys, tuliko maanviljelyksestä tällaisissa yhteisöissä yhtään mitään. Samoin olisi kiinnostavaa tietää kuinka paljon 30-vuotisen sodan aikana yleistynyt sijaissotamiesten palkkaus sotki virallista palkkajärjestelmää ja samalla koko vanhempaa jakolaitosta. Sijaisten palkkaus oli talonpoikien välistä keskinäistä toimintaa, jossa määräsivät kysynnän ja tarjonnan lait. Kruunu ei juurikaan tähän toimintaan voinut vaikuttaa. Vanhempi jakolaitos oli täysin maatalouden varassa, ja oma erityiskysymyksensä olisikin esimerkiksi katovuodet jakolaitoksen sisäisenä muutostekijänä.

Pylkkäsen väitöskirjassa on kiitettävän systemaattinen ote. Tästä ovat osoituksena selkeä jako päälukuihin sekä näiden jakaantuminen osaltaan "kysymyspattereihin" (tekijän käyttämä nimitys). Myös terminologiaan on kiinnitetty erityistä huomiota teoksen lopussa olevassa erillisessä luvussa. Tämä onkin välttämätöntä, sillä tutkimus vilisee verotukseen ja sotalaitokseen liittyvää sanastoa, kuten esimerkiksi etuustila, jakotila, "hemkall"-tila, leivinuuniraha, ruoturaha, aseraha, väenottoraha sekä ruisapu. Sukututkijaa Pylkkäsen teos auttaa ymmärtämään esimerkiksi Suomen asutuksen yleisluettelossa (SAY) talojen verotietojen kohdalla olevia lyhenteitä, jotka liittyvät juuri jakolaitokseen - lähinnä siihen, kenelle talo maksoi veronsa. Paikoin olisi ollut syytä käyttää karttoja, esimerkiksi päällystön vapaatilojen sijoittumisen ja miehistön rekrytoinnin selvittämisen yhteydessä. Teoksessa on myös kaksi kaaviota, jotka ovatkin aivan välttämättömiä monimutkaisen veropalkkahallinnon hahmottamisessa. Vastaavanlaista visualisointia olisi voinut harrastaa enemmänkin, esimerkiksi eri palkkatilatyyppien esittelyssä.

Pylkkäsen tutkimuksessa on paljon sotalaitoksen toimintaan liittyviä mielenkiintoisia tietoja. Esimerkkinä mainittakoon lesken armovuosikorvaus, mikä tarkoitti leskelle maksettua korvausta sotamiespuolison kuoleman takia: jos sotapalveluksessa oleva mies kuoli juhannuksen-elokuun aikana, leski sai todellisuudessa vain puolen vuoden palkan. Syys-toukokuussa kuolleesta kruunu taas maksoi koko vuoden palkan. Tämän tiedon perusteella eräiden joukko-osastojen katselmusluetteloissa olevien kuolinpäivien todenperäisyys voidaan asettaa kyseenalaiseksi. Kuolivatko miehet todella silloin kun luettelossa kerrotaan, vai oliko päivämäärä väärennetty leskelle maksettavien korvausten minimoimiseksi? Edellä oleva on otettava huomioon linnoituskuolleisuutta tutkittaessa, vaikkakin myös elinolosuhteet olivat juhannuksen ja elokuun välillä monesti pahimmat.

Pylkkänen on tehnyt väitöskirjaansa varten valtavan työn selvittäessään sotalaitoksen palkkauksen vihoviimeistä pillipiiparia myöten. Työssään hän on mielestäni myös onnistunut. "Talonpojan vainioilta sotilaan ruokapöytään" lisää vanhempaa jakolaitosta ja samalla 1600-luvun yhteiskuntaa koskevaa tietoa. Uusien aihetta koskevien tutkimusten on hyvä tästä jatkaa, ja teoksensa lopussa Pylkkänen esittääkin luettelon jatkotutkimuskysymyksistä.


Genos 69(1998), s. 143-145

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1998 hakemisto | Vuosikertahakemisto