GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Kirja-arvosteluja - Recensioner

Jyrki Paaskoski

Raimo Ranta: Kaupan ja Karjalan puolesta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Cityoffset Oy. Tampere 1997. 175 s.


Apulaisprofessori Raimo Rannan tutkimus Uhtuan pitäjän Lamminpohjan kylästä kotoisin olevista Sofronoffeista kertoo siitä, miten vienankarjalainen laukkurisuku siirtyi Suomeen harjoittamaan liiketoimintaa. Kankaita, nappeja ja muuta pientavaraa myyneet laukkukauppiaat olivat 1800-luvun jälkipuoliskolla tuttu näky läntisimmässäkin Suomessa. Elinkeinovapaudesta säädettyjen lakien ja asetusten jälkeen 1879 monet entisistä laukkurisuvuista hakivat lupaa oman kauppaliikkeen perustamiselle.

Suvun kantaisänä pidetään uhtualaista Timo Sofronoffia (s. 1756), jonka pojan Ivan vanhemman sukuhaaraa tutkimuksessa varsinaisesti seurataan. Ranta onkin ensimmäisiä, joka on käyttänyt Arkangelin valtionarkistossa säilytettävää ja vuodet 1793-1916 käsittävää Kemin kihlakunnan pääkirjasarjaa (fondi 29). Rannan mukaan se on jokseenkin luotettava ja joka tapauksessa alueen paras henkilöhistoriallinen lähde. Lisäksi hän on käyttänyt rippikirjoja ja metrikoita, eli syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luetteloita, jotka Uhtuan osalta ovat kuitenkin harmittavan aukollisia. Jostain syystä Arkangelin arkistot ovat jääneet pois lähdeluettelosta.

Nikolai Ivaninpoika Sifronoff (tai Sofronoff, taulu 3) (1844-1907) muutti Ala-Satakunnan Kiukaisten pitäjän Panelian kylään ja nuorempi veli Ivan (1852-1909) Raumalle 1870-luvulla. Molemmat veljekset olivat aiemmin käyneet laukkukaupalla Satakunnassa ja Pohjanmaalla, jopa Ruotsin Länsipohjassa saakka. Raumalle ensimmäisenä muuttanut Ivan houkutteli sisaruksiaan Suomeen, ja lopulta hänen molemmat veljensä, edellä mainittu Nikolai ja Simon (1857-1919), tulivat Suomeen. Veljesten sisaren Jevdokia Dorofejeffin (1849-1916) lapset muuttivat aluksi sukulaistensa luo Kiukaisiin ja Raumalle ja perustivat myöhemmin omat maakauppansa.

Ranta ei pohdi sitä kiinnostavaa kysymystä, kuinka venäläinen "laukkuryssä" sopeutui suomalaiseen paikallisyhteisöön, vaikka aineksia tämänkaltaiseen analyysiin olisi selvästi ollut. Nikolai Sofronoffin vanhimman pojan Jeremein (1877-1918) lukuisat luottamustehtävät muun muassa Kiukaisten Panelian VPK:n päällikkönä, paikallisen säästöpankin vastaavana virkailijana ja sähköyhtiön perustajajäsenenä kertovat nopeasti tapahtuneesta sopeutumisesta. Sen näkyvimpinä merkkeinä olivat luopuminen ortodoksisesta uskosta sekä venäläisperäisistä etu- ja sukunimestä sekä avioliitot suomalaisten kanssa. Sofronoff-nimi vaihdettiin suvun alkuperäistä lähtökylää Lamminpohjaa mukaillen Lammelaksi ja suomennetuksi Soveroksi.

Sukunimien ensimmäinen suomalaistamiskausi oli alkanut heti suurlakon jälkeen vuosina 1906-1907, jolloin Vienan Karjalaisten Liitto ja sen lehti Karjalaisten Pakinat ajoivat muutoksia nimikäytäntöön. Toinen suomalaistamiskampanja oli Venäjän vallankumousten jälkeen vuodesta 1917 lähtien. 1920-luvun alussa venäläiset nimet eivät olleet erityisen suosittuja, joten viimeistään tässä vaiheessa muun muassa useimmat Suomessa asuvat vienankarjalaiset muuttivat sukunimiään.

Sofronoffit, Lammelat, Soverot ja Alangot (ent. Dorofejeffit) toimivat aktiivisesti Vienan Karjalaisten Liitossa ja Karjalan Sivistysseurassa. Vuosisadan vaihteen kansallistunne heijastui myös Vienaan, jossa puuhattiin alueelle itsehallintoa, suomenkielistä koululaitosta, kirjastoja, kehitettiin kauppasuhteita ja levitettiin osuustoiminta-aatetta. Suomessa asuvien Viena-aktivistien toiminta, jonka tavoitteena oli alueen liittäminen Suomeen, ei saanut varauksetonta kannatusta Itä-Karjalassa, jossa vienalaiset ortodoksit ja tietenkin venäläiset vierastivat luterilaisiksi kääntyneiden heimoveljien puuhia. Ranta kuvaa laajan suvunsisäisen kirjeenvaihdon avulla Vienan Karjalaisten Liiton poliittista toimintaa, Venäjän vallankumouksen herättämiä toivon hetkiä ja 1920 solmitun Tarton rauhan aiheuttamaa täydellistä lamaantumista.

Ranta siteeraa sivutolkulla Sofronoffien kirjeenvaihtoa, sanomalehtikirjoituksia, tilikirjoja ja lainaa lopulta myös pitkiä pätkiä muiden kirjoittamista kirjoista. Lainausten käyttö ylittää lopulta kaiken sopivuuden rajat, sillä mukaan on kelpuutettu jopa hautajaisseppeleiden muistokirjoituksia. Keskittyessään kuvaamaan Sofronoffien vaiheita Ranta ei ole loppujen lopuksi ollut kiinnostunut esittämään yleisiä luonnehdintoja esimerkiksi vienankarjalaisten laukkukauppiaiden asemasta maakauppiaina Suomessa.

Kirjan ulkoasu on kiireessä tehdyn näköinen, ja suttuista lopputulosta korostaa liian ahdas taitto. Näyttää myös siltä, että kaikki käsiin saadut valokuvat ovat päässeet kirjaan mukaan. Harmillista kyllä, hyvätkin valokuvat ovat kärsineet huonosta painojäljestä. Lisäksi kirjasta puuttuvat henkilö- ja paikannimihakemistot. Sen sijaan lähde- ja kirjallisuusluettelo on laaja ja osoittaa kirjoittajan lukeneisuutta.

Kirjan heikkouksista huolimatta Ranta on tehnyt tarkkaa perustutkimusta yhdestä Suomeen siirtyneestä vienalaissuvusta. Tutkimuksen lopussa on 80 taulua Timo Sofronoffin jälkipolvista jaettuna Ivan vanhemman ja nuoremman haaroihin, jotka ulottuvat nykyaikaan saakka.


Genos 69(1998), s. 145-146

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1998 hakemisto | Vuosikertahakemisto