GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Kirja-arvosteluja - Recensioner

Klaus Castrén

Arkkimandriitta Panteleimon: Iloitse Karjalan maa. Kertomus kulttuuritaistelusta 1900-luvun alun Karjalassa. WSOY. Juva 1996. 259 s.


Uuden Valamon luostarin entisellä monivuotisella johtajalla, arkkimandriitta (nykyisin Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan apulaispiispa, Joensuun piispa) Panteleimonilla (oikeastaan Mauri Petri Sarho) on ollut hyvät edellytykset teoksensa kirjoittamiseen. Vaikka hän itse ei olekaan syntynyt ja kasvanut luovutetussa Karjalassa vaan siirtolaisperheessä, hänen juurensa ovat siellä: isä (alkuaan Stenius) oli Impilahden luterilaisia ja äiti Ivakko-sukuun kuuluva ortodoksi Salmin pitäjän Lunkulansaaresta. Jo lapsuudessa uskon asiat kiinnostivat häntä, ja lukiolaisena hän myös siirtyi ortodoksiseen uskoon. Lisäksi hänellä on takanaan laaja kirjallinen tuotanto ja harrastuksenaankin kirjallisuus.

Kirjan aihekehyksenä on kulttuuritaistelu 1900-luvun alun Karjalassa, tarkemmin sanottuna ajanjakso vuoden 1913 keväästä vuoden 1914 kevääseen. Monisärmäinen taistelu ortodoksisten karjalaisten sieluista ja heidän kuulumisestaan joko Venäjän tai Suomen yhteyteen kärjistyi noihin aikoihin äärimmilleen. Olivathan nämä identiteettiään etsineet karjalaiset kirkon ja uskonnon kautta jo vuosisatoja kuuluneet Venäjän yhteyteen, mutta kielellisesti ja kansallisesti yhtä kiistattomasti taas Suomen yhteyteen. Tämän taistelun kuvauksen yhteydessä Panteleimonin kirjassa on näyttävästi esillä venäläisyyttään usein korostanut Sortavalan kiistelty lyhytaikainen nuori piispa Kiprian (oikeastaan Aleksei Jakovlevitš Šnitnikov) (1879-1914). Hän toimi Suomen tuolloisen arkkipiispan, venäläisen Sergein (oikeastaan Ivan Stragorodski) (1867-1944) apulaispiispana paimenalueenaan Suomen suuriruhtinaskunnan lisäksi rajan toisella puolella Aunus ja Vienasta lähinnä vain Kemin kihlakunta. Horjumatonta suomalaiskansallista linjaa taas edustaa kirjassa usean miespolven Karjalan kirkon palveluksessa olleeseen suistamolaiseen sukuun kuulunut rovasti Sergei Nikolainpoika Okulov (1853-1940), jota kirjoittaja luonnehtii muun muassa "kultaisen keskitien kulkijaksi kirkon asioissa". Tämä monissa eri tehtävissä ansioitunut ja kunnioitettu kirkonmies oli tuolloin Sortavalan seurakunnan kirkkoherrana.

Eräiden kirjan henkilöiden kuvaukset kietoutuvat eri yhteisöjen ympärille. Niistä mainittakoon lahjoitusvaroin 1880 perustettu Sortavalan Seminaari Kymölässä. Tällä maamme järjestyksessä toisella suomenkielisellä seminaarilla tuli olemaan suuri merkitys suomalaisen kulttuurin kehittäjänä ja suomalaiskansallisen itsetunnon herättäjänä Laatokan-Karjalassa. Vielä mainittakoon ensimmäisen sortokauden päätyttyä 1906 perustettu Raja-Karjalan ainoa kansanopisto eli Itä-Karjalan Kansanopisto Impilahdella. Myös sillä oli tärkeä merkitys suomalaiskansallisen ajattelutavan herättäjänä ja ylläpitäjänä.

Saatesanoissaan Panteleimon ilmoittaa kirjoittaneensa kuvauksensa "romaanin keinoin". Mistään tavanomaisesta juoniromaanista ei nyt kuitenkaan ole kysymys, paremminkin voitaneen puhua dokumentaarisesta historiallisesta romaanista. Siinä romaanimaista ainesta eräine kuvitteellisine henkilöineen käytetään tosiasioiden lisukkeena ja elävöittäjänä. Tämänlaatuinen kirjallisuuslajien välimuoto ei ainakaan itseäni ole koskaan erityisesti ihastuttanut: mieluummin hyvin kirjoitettu puhtaasti kaunokirjallinen romaani tai sitten dokumentoituihin lähteisiin pohjautuva historiateos. Esimerkkinä siitä, että jälkimmäisenkin laatuinen teos saattaa olla kiehtovaa luettavaa, tulkoon mainituksi Panteleimonin teoksen aihepiiriä sivuava Kaija Heikkisen väitöskirja "Karjalaisuus ja etninen itsetajunta. Salmin siirtokarjalaisia koskeva tutkimus" (Joensuun Yliopiston humanistisia julkaisuja n:o 9. Joensuu 1989).

Vaikuttaa siltä, että Panteleimonin teoksen dokumentaarisissa tiedoissa ei ole virheitä. Toisaalta kirjoittaja tuntuu aidosti sisäistäneen kuvaamansa aikakauden. Sen vuoksi teosta lukee mielellään, vaikkei itse kirjallisuuslajista ehkä pitäisikään. Ja mikä tärkeintä - tämä kirja panee ajattelemaan ilman mustavalkoista asennetta siinä kuvattuja ilmiöitä ja henkilöitä. Varsinaista genealogista ainesta teos ei ymmärrettävästi sisällä. Mutta se valottaa syvällisesti ja samalla maanläheisesti niitä ongelmia, jotka ovat liittyneet ei ainoastaan kahden eri kirkkokunnan vaan myös kahden eri kulttuuripiirin - läntisen ja bysanttilaisen - välimaastossa asuneen Laatokan-Karjalan väestön elämään. Näiden ongelmien tunteminen on epäilemättä hyödyllistä varsinkin ortodoksisten ja uskonnoltaan seka-avioliittoisten karjalaissukujen tutkijoille.

Teoksen viimeinen luku on otsikoitu "Isä Georgin päiväkirjasta". Siinä tämä kirkonpalvelija tilittää tuntojaan saatuaan kirjeen entiseltä vienalaiselta oppilaaltaan Irinjalta, joka kertoo muuttaneensa nimensä Irjaksi ja liittyneensä luterilaiseen kirkkoon. Isä Georgin päiväkirjaansa tämän johdosta merkitsemä reaktio on kuin Panteleimonin koko kirjan sanoma pähkinänkuoressa: "...Olkoon jokainen ihminen - karjalainen, venäläinen ja suomalainen - onnellinen omassa uskossaan ja elämänvakaumuksessaan. Ja ennen kaikkea juuri omassa vakaumuksessaan, johon ei ulkopuolisen ole lupa koskea, sillä se on hänen sydämensä herkintä aluetta...."


Genos 69(1998), s. 36-37

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1998 hakemisto | Vuosikertahakemisto