GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Kirja-arvosteluja - Recensioner

Jaakko Haltia

Laatokan Mantsi. Härkäuhrin saari. Toimittanut Valto A. Peiponen. Karjalan Kirjapaino Oy. Lappeenranta 1997. 491 s.


Mantsinsaari on ollut vaienneena sodanjälkeiset vuosikymmenet. Mantsin nimi on tullut mainituksi korkeintaan sotahistorioissa ja yksittäisissä kotiseutumuistelmissa. Nuorempi sukupolvi tuskin tuntee Laatokan saarista muita kuin Valamon, ja harvat ovat selvillä siitä, miten mielenkiintoinen on Pohjois-Laatokan merellinen luonto. Jo 1800-luvun lopulla kareliaanit olivat löytäneet Sortavalan saariston, jonka luonnonkauneutta etenkin tunnettu valokuvaaja I. K. Inha on kuvateoksissaan esitellyt. Myös Mantsinsaari oli jo noina aikoina tullut arvokkaalla tavalla julkisuuteen. Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900 nimittäin esiteltiin Akseli Gallen-Kallelan suunnittelemassa Suomen näyttelypaviljongissa Mantsinsaaren korkokuvakartta, joka oli laadittu vuonna 1898 geologi ja muinaistieteilijä Julius Ailion saaren litorinakautisia rantamuodostumia koskeneen tutkimustyön perusteella. Korkokuva edusti näyttelyssä suomalaista tieteellistä tutkimusta.

Ajatus Mantsinsaaren ja sen menneisyyden kartoittamisesta syntyi vuonna 1990 kolmenkymmenen mantsinsaarelaisen kotiseuturetkellä. "Hämmästys oli suuri ja mykistävä, kun saari oli tyhjä ja jäljellä ei ollut kuin muutama ränsistynyt talo. Vain pitkä laivalaituri ja hoitamaton hautausmaa, jota venäläisetkin olivat käyttäneet vainajien leposijana, loivat muistikuvan meidän aikanaan asuttamasta saaresta." Näin kirjoittaa teoksen toimittaja retkeläisten tunnelmista kirjan esipuheessa. Venäläisessä aluepolitiikassa Mantsinsaari oli nimetty ns. perspektiivittömäksi alueeksi, jolla ei asuinalueena ollut tulevaisuutta. Ennen niin kukoistavassa saaressa, jossa oli viljeltyä maata noin 1200 hehtaaria ja jossa talvisodan alkaessa asui useassa kylässä yhteensä 1600 ihmistä, on viime vuosina asunut vakinaisesti vain yksi asukas. Matkalla saatujen vaikutelmien tuloksena perustettiin filosofian tohtori Valto A. Peiposen johdolla toiminut työryhmä, jonka tehtäväksi tuli koota aineistoa saarta kuvaavan kirjan aikaansaamiseksi jälkipolvia varten.

Teos koostuu noin viidestäkymmenestä eri aihealueita käsittelevästä kirjoituksesta, joiden tekijöinä ovat olleet paria poikkeusta lukuunottamatta syntyperäiset mantsinsaarelaiset henkilöt. Kysymys ei ole kuitenkaan pelkästä muistelmakirjoittelusta, vaan kukin artikkeli perustuu yleensä ilmoitettuihin haastatteluihin ja dokumentoituun lähdekirjallisuuteen.

Keskeisen ja paljon työtä vaatineen aihepiirin muodostavat kyläkuvaukset ja niihin liittyvät kylien talo- ja asukasluettelot sekä kartat. Olosuhteet huomioon ottaen ei voida edellyttää, että tiedot olisivat täysin virheettömiä. Tuskinpa mantsinsaarelaisia on aikaisemmin luetteloitu yksien kansien väliin niin täydellisesti ja samalla helposti luettavasti kuin nyt on tapahtunut. Etenkin syntyperäiselle mantsilaiselle lienee taloluettelon ja sitä täydentävän kyläkartan tarkastelu muistoja herättävä tapahtuma. Luettelon laatijat talouskapteeniluutnantti Ali Peltonen ja Valto Peiponen ovat tietoja hankkiessaan joutuneet tekemään vaivalloisen työn istumalla eri arkistoissa selaamassa kirkon- ja henkikirjoja ja jopa kiertelemällä hautausmailla. Asukasluettelot ovatkin lähes täydellisiä. Erikseen on syytä mainita Valto Peiposen osuus myös kirjoittajana, sillä hän on joko yksin tai yhdessä toisen henkilön kanssa laatinut teokseen kymmenen eri tutkielmaa ja artikkelia.

Kirjoitusten aiheet kattavat laajasti eri elämänalueet. Saaren luontoa, asutushistoriaa, kirkollista elämää, kansansivistystä, elinkeinoja sekä kauppaa ja liikennettä on käsitelty monipuolisesti. Lisäksi kirjassa on kerrottu muun muassa saaren ruokakulttuurista ja vanhoista naimatavoista.

Maamme itsenäisyyden aikana Mantsista tuli linnakesaari ja tärkeä lenkki Laatokan puolustuksessa. Kun linnakkeen henkilökunta ja varusmiehet olivat pääosin muualta Suomesta, paikallinen väestö suhtautui sotilaisiin aluksi varovaisesti, sillä oudot tulijat eivät tietenkään kyenneet heti ymmärtämään saarelaisten puhumaa salmin murretta ja ortodoksisia tapoja. Muidenkaan "Suomesta" muuttaneiden ei aina ollut helppo sopeutua saaren elämään varsinkin jos sattui olemaan "luteranskoi ja ummikko ruotši". Ajan myötä tultiin kuitenkin tutuiksi ja armeijan läsnäololla oli suotuisa vaikutus saarelaisten aineelliseen hyvinvointiin. Linnakkeen osuudesta viime sotien taisteluissa on kirjassa seikkaperäiset kuvaukset.

Mantsinsaari on tunnettu myös siitä, että vielä viime vuosisadalla oli Työmpäisten kylässä ollut tapana Pyhän Iljan päivän aikaan heinäkuussa toimittaa härkäuhri, jotta taattaisiin karjaonni ja vältyttäisiin karjan vahingoittumiselta. Ortodoksinen kirkko kuitenkin tuomitsi pakanallisen häränpäivän vieton. Tästä oli aikanaan aiheutunut papiston ja kansan kesken riitaisuuksia. Viimeisen kerran "häkiniskentä" lienee tapahtunut vuonna 1892. Suhtautuminen tähän traditioon näyttää tänä päivänäkin vaikuttavan mantsilaisten tunteisiin, sillä härkäuhrin mainitseminen kirjan nimessä on maakunnista kantautuneiden tietojen mukaan herättänyt mantsilaisten keskuudessa arvostelua. Mielestäni kirjan nimi alaotsikkoineen on iskevyydessään onnistunut ja viittaa sopivasti saaren myyttiseen historiaan. Kansikuvassa Mantsinsaaren kirkko ja Heinäluodon majakka kuvaavat vertauskuvallisesti niitä ortodoksisen kirkon ja Laatokan meren viitoittamia kulkureittejä, jotka ovat vahvasti ohjanneet mantsilaisten vaellusta.

Kirjassa julkaistut runsaat 300 valokuvaa kertovat koruttomalla tavallaan eletystä elämästä. Kuvien anti on etenkin mantsilaisille itselleen merkittävä ja suo mahdollisuuden myös pelkästään selaamalla tutustua aiheeseen.

Tutkimuskohteena Mantsinsaari on kiitollinen, sillä alue on maantieteellisesti ja väestöllisesti selkeästi rajattu, mutta kuitenkin lähdeaineiston osalta riittävän suuri. Työryhmä on onnistunut tehtävässään oivallisesti ja teos hakee vertaistaan kotiseutujulkaisujen joukossa. Teoksen sisältö on yleiseltäkin kannalta siinä määrin mielenkiintoinen, että sen arvo tulee vuosien myötä yhä kasvamaan ja uskon, että kirjan lukijapiiriin mantsilaisten ja muiden salmilaisten ohella kuuluvat myös "ruotšit".


Genos 69(1998), s. 37-39

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1998 hakemisto | Vuosikertahakemisto