GENOS - Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Artikkelin loppu ]

Kirja-arvosteluja - Recensioner

Anneli Mäkelä-Alitalo

Petri Karonen, Toivo Nygård, Heikki Rantatupa ja Kustaa J. H. Vilkuna: Vanhojen käsialojen lukukirja. Kampus Kustannus. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan julkaisusarja 40. s. a. s. l.


Nykyään puhutaan paljon yliopistojen ja korkeakoulujen sekä yleensäkin tiedemaailman tulosvastuusta. Valtiolta ei heru rahaa, mikäli tulokset jäävät syntymättä. Samalla on ihmetelty, miten elinkeinoelämästä yksinkertaistettu rahan tekeminen ja saavutusten suora mittaaminen sopii akateemiseen maailmaan. Jos vain tutkintojen ja julkaisujen määrät ratkaisevat, ei väitöskirjojen, muiden opinnäytteiden tai yliopiston opettajien muun tuotannon laatu, niin koska alkaa tieteen inflaatio? Trendikästä kvasitiedettä, muista julkaisuista puhumattakaan, voi tuottaa paljon näennäistehokkaammin kuin merkityksensä säilyttävää tositutkimusta.

Vanhojen käsialojen lukukirja, Jyväskylän yliopiston historian laitoksen professorin ja kolmen dosentin julkaisema opas eli takakantensa mukaan "yleistajuinen oppikirja kaikille menneisyyteen katsojille", osoittaa ettei tason laskua ole pelätty suotta. Kirjaa voi nimittäin luonnehtia vanhalla määritelmällä yritys hyvä kymmenen, mutta sen perään on heti lisättävä ikävä toteamus: tulos kehno kuutonen. Ruotsin vallan ajan asiakirjojen oppaita toki tarvitaan, sitä ei kiistäne kukaan, mutta oppikirjan on täytettävä eräitä kriteerejä.

Miksi opiskella vanhoja käsialoja? "Käsiala on osa ihmisen luonnetta mutta toisaalta osa sitä mentaliteettia, joka luonnehtii hänen elämäänsä." Näin mystisellä tavalla professori Toivo Nygård kannustaa esipuheessaan opiskelijoita, sukututkijoita ja muitakin historian harrastajia opiskelemaan. Jos hänen lauseensa jääkin käsittämättömäksi, seuraavan virkkeen ajatus ei kaipaa selittelyjä, sillä sen mukaan opiskelijan ei tarvitse olla näistäkään eli luonteesta tai mentaliteetista kovin paljon selvillä. Tutkijan ei näet tarvitse Nygårdin mielestä osata lukea tekstiä kirjaimellisesti, koska hänelle "riittää se, että käsikirjoituksen ilmaisema asia saa kokonsa ja muotonsa ja tietenkin sisältönsä".

Jos oppikirjan odotetaan motivoivan opiskeluun, Vanhojen käsialojen lukukirja epäonnistuu pahasti. Nygårdin metodi eli postmodernistinen sanoilla leikittely ja hyvän lukutaidon vähättely eivät rohkaise syventymään kirjan sisältöön.

Muina oppikirjan laatukriteereinä voidaan pitää selkeyttä, perusasioiden mahdollisimman kattavaa esittämistä ja tietojen todenperäisyyttä. Nykyaikana on lisäksi otettava huomioon tasa-arvo, koska vuonna 1995 uusittu tasa-arvolaki velvoittaa erityisesti yliopistot ja korkeakoulut ottamaan tasapuolisesti huomioon molemmat sukupuolet opetuksessaan ja tutkimuksessaan. Huumori olkoon mausteena ja mielenkiinnon ylläpitäjänä.

Vanhojen käsialojen lukukirja ei täytä yhtään näistä vaatimuksista. Sen lähtökohta on klassinen eli valitaan mahdollisimman edustavia tekstinäytteitä, tässä tapauksessa erityisesti Jyväskylän arkistomahdollisuuksien mukaan, valokuvataan ne, kirjoitetaan alkukielinen tulkinta kirjaimelleen, käännetään teksti suomeksi ja kerrotaan asiakirjan taustasta. Tämän ohella kirjassa on sanasto ja kirjallisuusluettelo.

Tavoite on siis hyvä, mutta toteutus on epäonnistunut. Kuvat ovat enemmän tai vähemmän epäselviä, tuhruisia ja liian pieniä. Parhaita ovat viimeinen eli 33 ja eräät muut, varsinkin 12, 22 ja 23, eräät kuten 21 tarvitsevat suurennuslasin ja muutamat ovat vain kokonaishahmotettavissa.

Toisaalta tekstit on valittu asiantuntevasti, sillä niissä on harvinaisuuksia, mutta läänintilien tilikirjojen runsaus hämmästyttää; miksi peräti neljä tekstiä on samalta vuodelta 1668?

Myös ladonta ja taitto ovat heikkoja. Tekijät ovat noudattaneet uskollisesti esipuheen "ei tarvitse lukea jokaista kirjainta" -ohjelmaansa valitessaan liian tiheän ladonnan ja väärän kirjasimen. Kirjan toimitustyö on yksinkertaisesti tekemättä. Suora ja kursiivi vaihtelevat sattumanvaraisesti, samoin ladonnan pistekoko; sivu 31 on kaikkein erikoisin ja kummallinen on myös sivu 27. On ikävää, että kirjan tekijät ovat perusteitta luopuneet vanhojen tekstien julkaisemisen yleisistä, selkeistä ja peräti yksinkertaisista periaatteista eli käsikirjoituksen näkyvät kirjaimet painetaan suoralla, tulkitut lyhennykset kursiivilla ja mahdolliset lisäykset ladotaan sulkeisiin.

Toivo Nygårdin esipuheen mukaan opiskelijoiden ei tarvitse oppia lukemaan tekstejä kirjaimelleen. Hänen mielestään dosenttienkaan ei kaiketi tarvitse osata hyvin, sillä kokonaistuloshan on kuitenkin likipitäen oikea. Helsingin yliopistossa ei olla näin liberaaleja; kun tekstissä lukee sivulla 24 full scatta tall, sitä ei tulkita muotoon hiell scatta tall, vaikka kokoveroon näinkin päädytään. Pienempiä lukuvirheitä kirjassa on luonnollisesti runsaasti. Hämmästyttävää on, ettei etc.-kirjaimia tarkoittavaa merkkiä tunneta.

Suomennokset ovat epätasaisia. Osittain ne puuttuvat kokonaan, osittain niissä on tavoiteltu vanhahtavaa ja svetisististä kieltä selkeyden kustannuksella, osittain niissä on kummallisuuksia kuten Turhia Suuria Alkukirjaimia, kielioppivirheitä ja epäjohdonmukaisuuksia, mutta osittain ne ovat hyviä. Eräs kömpelöimmistä on sivulla 89. Patronyymien -sson on käännettävä muotoon -npoika.

Myös asiasisällöltään kirja on hyvin vaihteleva. Heikki Rantatupaa koko hanke näyttää kiinnostaneen vähiten, Petri Karosta ja Kustaa K. H. Vilkunaa eniten. Nuoremmat Karonen ja Vilkuna ovat vaivautuneet etsimään eniten tietoja ja paneutuneet detaljeihin, kun taas heitä paljon kokeneempi Rantatupa on kirjoittanut yleisosaamistaan. Kiinnostavin yksittäinen teksti koskee Heikki Pukkia. Karonen on laatinut yksin "luettelon keskeisimmistä vanhentuneista ruotsinkielen sanoista". Valikoima on hyvin suppea. Miksi on gemene man, mutta ei allmoge? Miksi on item, mutta ei ibidem eikä dito? Miksi on kona ja frilla, mutta ei fru, fröken, madame tai matmoder? Rå och rör on kameraalinen termi. Nygårdin osuus supistunee esipuheen laadintaan. Kirjallisuusluettelossa on ilahduttavia löytöjä.

Kokonaisuudessaan Vanhojen käsialojen lukukirja on harmittava painotuote. Tällaiselle kirjalle on paljon kysyntää, mutta se pitää tehdä toisella tavalla: kunnolla toimittaen, huolella ja tasapainoisesti sekä ulkoasuun erityisesti paneutuen. Samalla sopii muistaa, että vaikka joku yksittäinen "pahatapainen vaimo" ja "rikoksella kunnostautunut" leski (s. 43 ja 55) saattavatkin virkistää miespuolisia kirjan tekijöitä, lukijoille tämä naiskuva ei riitä.


Genos 69(1998), s. 41-43

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1998 hakemisto | Vuosikertahakemisto