GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Lähdeviitteet | Referat | Artikkelin loppu ]

Russkij Biografitšeskij Slovar - elämäkerrastojen aatteellinen tausta

Fil. tri Jyrki Paaskoski, Punkaharju

Määritelmänsä mukaisesti biografia eli elämäkerta on historiallinen kuvaus yksilön elämästä, toiminnasta ja luonteenpiirteiden kehityksestä. Hyvässä biografiassa pyritään myös tarkastelemaan tutkittavan henkilön toiminnan intentioita eli päämääriä ja niiden seurauksia. Elämäkerta on siten analyyttisempi kuin sen historiallinen edeltäjä eli nekrologi, joissa äskettäin edesmennyttä vainajaa ja hänen elämäänsä muistellaan joko muistinvaraisesti tai ainakin ilman perinpohjaisia historiallisia tutkimuksia.

Elämäkerta on usein laaja ja pohdiskeleva katsaus henkilön persoonaan, toisin kuin matrikkelit, paimenmuistot, erilaiset aikalaiskirjat, nimikirjat ja kalenterit. Kun useita biografioita liitetään yhteen, syntyy suuria moniosaisia, tavallisimmin aakkosjärjestyksessä eteneviä elämäkerrastoja. Yksilöön kohdistunut tutkimus saattaa kasvaa myös laajaksi yhtä ihmistä koskevaksi elämäkerraksi, joka julkaistaan yhtenä tai useampana kirjana.


Historismi ja kansallisuusaate

Varsinaisen modernin elämäkerrastotyyppisen kirjallisuudenlajin tausta on löydettävissä 1700-luvun lopun historismista ja 1800-luvun kansallisuusaatteesta. Saksalaisessa yliopistomaailmassa 1700-luvun jälkipuoliskolla syntynyt historismi, joka korosti yksilön merkitystä yhteisöllisyyden ja luonnon kustannuksella, johti merkittävään henkilöhistorialliseen tutkimukseen. Yksilö oli kaiken mittapuu, ja historian käsittäminen vaati menneisyyden ihmisen olosuhteiden, arvojen ja 'totuuden' ymmärtämistä. Siten historia kiinnittyi yksilöihin ja heidän tekoihinsa, ei siis taloudellisiin tai sosiaalisiin rakenteisiin tai kollektiivisiin aatteisiin. Historia oli geneettinen prosessi, jota jäsensi kehityksen käsite, jossa menneisyyden kokemus, nykyhetken todellisuus ja tulevaisuuden mahdollisuudet kytkeytyivät toisiinsa. Historistien mukaan jokaisella menneisyyden epookilla oli oma ainutlaatuinen henkensä, jota ei millään muulla aikakaudella aikaisemmin ollut tai myöhemmin tulisi olemaan. Yksilö, hänen toimintansa ja intentionsa, olivat tämän hengen kirkkain ilmentymä. [1]

Historistinen traditio nivoutui 1800-luvun alkupuolella hegeliläiseen historianfilosofiaan, joka perustui teoriaan valtiota muodostavasta ja Kaitselmuksen johdattamasta kansakunnasta. Wilhelm von Humboldtin (1767-1835) ja Leopold von Ranken (1795-1886) teoretisoima saksalainen Historismus huipentui 1800-luvun jälkipuoliskolla Johan Gustav Droysenin (1808-1884), Heinrich von Sybelin (1817-1895) ja Heinrich von Treitschken (1834-1896) edustamaan piensaksalaiseen koulukuntaan, joka korosti poliittisen historian merkitystä. Kansakunnan historia nähtiin menneisyyden välttämättömyyttä korostavana kehitystienä, jonka maamerkkeinä ja tunnuskuvina olivat erilaiset suurmiehet eli merkittävät valtiomiehet, poliitikot ja sotapäälliköt. [2]

Kansallisuusaate, joka historismin traditioon nojautuen korosti erityisesti valtiollisia suurmiehiä, näkyi myös kaikissa 1800-luvun alkupuolella aloitetuissa mittavissa kansallisissa elämäkerrastohankkeissa. Historismin aatteellisen vaikutuksen kukoistusaikana 1700-luvulla ja aivan 1800-luvun alussa elämäkerrastot eivät korostaneet henkilöiden kansallisuutta, toisin kuin hieman myöhemmällä nationalismin kaudella. Tunnetuimpia historismin leimaamia biografioita olivat kahdeksanosainen Joh. Matthias Schröckhin Allgemeine Biographie (1767- 1791), Johann Gottfried Grohmannin kymmenosainen Neues historisch-biographisches Handwörterbuch (1796-1808) ja Thomas Flloydin 12-osainen A New and General Biographical Dictionary (1761-1767). Anglosaksisessa maailmassa Flloydin perintöä jatkoi Alexander Chalmersin Lontoossa julkaistu 32-osainen The General Biographical Dictionary (1812-1817). Chalmersin biografia, jossa oli 9 000 pienoiselämäkertaa, oli ensimmäisiä tämän kirjallisuudenlajin suurteoksia. [3]

Kansallisten suurmiesten elämän kokoamisesta tuli 1800-luvun puolivälin jälkeen tärkeä valtiollinen tehtävä, joka ilmeni monien kansallisten biografiahankkeiden lähes samanaikaisena käynnistymisenä. Leopold von Ranke teki Baijerin Kuninkaallisen Tiedeakatemian historian komission vuosikokouksessa 1868 ehdotuksen erityisen yleisen saksalaisen elämäkerraston laatimisesta. Ensimmäinen osa ilmestyi 1875 eli kolme vuotta Saksan yhdistymisen jälkeen, mikä antoi hankkeelle kokonaan uutta kantavuutta. Saksalaisuus käsitettiin hankkeessa laajasti, sillä siihen otettiin mukaan henkilöitä kaikista ilmansuunnista, Hollannista, Ranskasta, Sveitsistä, Itävaltaan tuolloin kuuluneelta Sudeettialueelta ja Baltiasta. Von Ranken ideoimasta Allgemeine Deutsche Biographiesta tuli yhdistyneen Saksan symboli, jonka suurmiehet esitettiin kansallisuusaatteen johdattaman Saksan yhdistymisen värittämästä näkökulmasta käsin. Peräti 55-osainen teos valmistui 1910, ja siinä oli 26 000 biografiaa. [4]

Allgemeine Deutsche
Biographie

Vuonna 1910 valmistunut Allgemeine Deutsche Biographie oli eräs yhdistyneen Saksan symboleista.


Ruotsissa puolestaan jatkettiin 1830-luvun alussa siitä, mihin 1770- ja 1780-luvulla julkaistu G. Gezeliuksen neliosainen Försök til et biographiskt lexicon öfver namnkunnige och lärde svenske män (1778-1787) oli jäänyt. Kirjallisuushistorioitsija P. A. Sondénin (1792-1837) ideoima ja historioitsija Vilhelm Fredrik Palmbladin (1788-1852) johtama uusi hanke Biographiskt Lexicon öfver namnkunnige svenske män, jonka ensimmäinen osa ilmestyi 1835, käsitteli kansakunnalle tärkeitä valtiomiehiä, poliitikkoja, sotilaita, tiedemiehiä, runoilijoita ja muita taiteilijoita. Alunperin kuusiosainen hanke oli suunniteltu toteutettavaksi muutamassa vuodessa, mutta se paisui 23-osaiseksi suursarjaksi, jonka valmistuminen kesti yli 20 vuotta. [5] Kun hanke 1857 päättyi, päätettiin samantien valmistaa siitä uusi versio, jonka nimeksi tuli Svenskt Biographiskt Lexikon, Ny följd. Se ilmestyi kymmenosaisena vuosina 1857-1892. Toinen samanniminen kokonaan erillinen hanke aloitettiin 1917, eikä se ole vieläkään päättynyt. Vuonna 1997 julkaistussa sarjan 29:nnessa osassa ollaan R-kirjaimessa.

Myös suomalaisissa 1800-luvun elämäkerrastoissa kansallisuusaatteen vaikutuksella oli keskeinen asema. Helsingin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston varakirjastonhoitaja Sven Gabriel Elmgrenin (1817-1897) loppuunsaattama Finlands minnesvärde män heijasteli aikakautensa muita esikuvia niin toteutuksensa kuin aatteellisen taustansakin puolesta. Toimituksen laatimassa ensimmäisen vihkon esipuheessa hankkeen tausta ja tavoitteet kävivät selviksi; päämääränä oli estää kansallisuudeltaan suomalaisten merkkimiesten tekojen joutuminen unohduksiin. Hegeliläis-snellmanilaisin sanakääntein toimitus korosti suomalaisen itsenäisesti kehittyneen sivilisaation syntyä ja yksilöiden tutkimusta, joka oli "- - en helig plikt för samtiden att undan förgängelsen och glömskan rädda de minnen af berömvärda personer från forntid, - -". Tavoitteena oli julkaista kaikkiaan 500 pienoiselämäkertaa, ja mikä mielenkiintoisinta, toimitus kertoi suunnittelevansa myös tärkeiden naisten elämäkertojen mukaanottamista. [6]

Kansallisuusaatteen aikakaudella julkaistujen elämäkerrastojen tavoitteena oli siten valtiollisten suurmiesten kodifioiminen, jolla piirrettiin viivaa kansallisen kehityksen tapahtumahistoriasta. Suurmiehet olivat murrosaikojen yksilöitä, jotka olivat vieneet kansakunnan kehitystä eteenpäin kohti täydellistymistä eli valtion syntyä. Tästä syystä oli tärkeää tarkastella myös kaukaista menneisyyttä ja kirjoittaa elämäkertoja keskiajan ja uuden ajan alun merkkihenkilöistä.

Elämäkerrastojen tavoitteet olivat myös tieteellisiä, sillä 1800-luvulla biografinen tutkimus oli historiantutkimuksen yksi päähaara. Edellisellä vuosisadalla tutkimukselliset ansiot eivät olleet elämäkerrastojen ja elämäkertakirjallisuuden keskeisin tavoite, kuten esimerkiksi Voltairen kirjoittamasta Kaarle XII:n elämäkerrasta käy ilmi. Sen sijaan 1800-luvun jälkipuoliskolla biografiseen tutkimukseen tuli mukaan pyrkimys tieteelliseen kriittisyyteen, kuten esimerkiksi todelliset elämäkertojen kestoklassikot eli J. G. Droysenin kolmiosainen Leben des Feldmarchalls York von Wartenburg (1851-1852) tai filosofi Wilhelm Diltheyn (1833-1911) Leben Schleiermachers (1870) osoittavat.

Elämäkerrastojen julkaisemisen taustalla vaikuttivat myös aikakauden ilmapiiri ja poliittinen lähihistoria. 1800-luvun suuri aatteellinen taistelu käytiin kollektivismia korostaneen marxilaisen työväenliikkeen ja yksilöllisyyttä painottaneen kuningas- ja keisarivallan välillä. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna esimerkiksi von Ranken ideoima Allgemeine Deutsche Biographie edustaa jo toimeksiantajansakin puolesta kollektivismia vastustavaa ajattelua. Toinen vastaavanlainen kollektivismin vastainen suurhanke oli venäläinen Russkij Biografitšeskij Slovar, jonka harvakseltaan alkanut julkaiseminen vain kiihtyi ennen vuoden 1917 vallankumouksia.


Venäjän Historiallinen Seura ja hallitsijat keisarikunnan turvana

Venäjän Historiallinen Seura (Russkoje Istoritšeskoje Obštšestvo) aloitti vuonna 1876 kruununperillisen Aleksandr Aleksandrovitšin eli tulevan keisari Aleksanteri III:n määräyksestä valmistella monumentaalisen Venäjän Biografisen Sanakirjan (Russkij Biografitšeskij Slovar, jatkossa lyhennetään RBS) julkaisemista. Vuonna 1866 perustetun Venäjän Historiallisen Seuran tehtävänä oli koota ja julkaista Venäjän historiaa koskevia asiakirjoja ja tutkimuksia. Sen jäseninä olivat muun muassa Venäjän tuon ajan huomattavimmat historiantutkijat S. M. Solovjev (1820-1879) ja V. O. Kljutševskij (1841-1911) sekä suomalaisten paremmin tuntema Ja. K. Grot (1812-1893). Keisariperheen jäsenet toimivat Seuran suojelijoina.

Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi 1896, ja vuoteen 1917 mennessä, jolloin hanke keskeytyi, kaikkiaan 25 osaa oli ehtinyt ilmestyä. Alkuperäisenä tavoitteena oli 60 000 elämäkertaa "- - eri aloilla toimineista isänmaan vaikuttajista". Vallankumouksen jälkeen julkaisematta jäänyt aineisto takavarikoitiin. Bolševikit puolestaan aloittivat oman vallankumouksen sankareita kuvaavan elämäkerrastonsa laatimisen. Neuvostoliiton häviämisen jälkeen 1991, jolloin kollektivismi oli pois muodista, Moskovassa ryhdyttiin ottamaan näköispainoksia Russkij Biografitšeskij Slovarista. [7] Lännessä julkaistiin kylmän sodan aikana Venäjän ja Neuvostoliiton vaikuttajista oma 59-osainen tietosanakirjasarja Modern Encyclopedia of Russian and Soviet History (MERSH), jossa oli runsaasti elämäkerrallisia tietoja.

Russkij Biografitšeskij Slovarin julkaisemiseen eivät vaikuttaneet vain naapurivaltioiden elämäkerrastoesimerkit, vaan myös Venäjän sisäpoliittinen tilanne. Vallankumouksellisen työväenliikkeen voimistuminen heijasteli kollektivististen aatteiden nousua, jota vastaan oli tehostettava niin konkreettista kuin ideologistakin taistelua. Sensuurin kiristäminen, poliisi- ja santarmihallinnon tehostaminen ja rajavalvonnan lisääminen olivat niitä konkreettisia päivänkohtaisia toimia, joilla vallankumouksellisten aatteiden etenemistä pyrittiin estämään. Toinen taso oli ideologinen, ja siinä oli olennaista silloista valtiojärjestelmää tukeneiden instituutioiden eli hallitsijan, aatelin, viranomaisten ja kirkon aseman vahvistaminen. Yhtenä keinona monien joukossa oli suuren, edellä mainittuja instituutioita edustaneiden yksilöiden ainutlaatuisuuden ja merkittävyyden korostaminen massan kustannuksella. Kollektivismin vastustamisesta tuli biografia-hankkeen yksi keskeisimmistä aatteellisista tavoitteista vuoden 1882 jälkeen, jolloin venäläiset nihilistit murhasivat Aleksanteri II:n Pietarissa. Sisäpoliittisten syiden lisäksi Venäjän Historiallinen Seura ja RBS saivat toimia venäläisen historiantutkimuksen ikkunana Eurooppaan. 1890-luvulla Venäjän vaikutusvalta eurooppalaisessa suurpolitiikassa lisääntyi. Siihen liittyi myös kulttuuripoliittinen suuntaus, jonka tavoitteena oli aktiivisesti markkinoida venäläistä kulttuuria ja tiedettä ulkomailla.

Vuonna 1896 julkaistussa sarjan ensimmäisessä niteessä toimitus määritteli hankkeen päämäärän. Elämäkerraston tuli kertoa Venäjän kansan menestyksestä ja historiasta suurmiestensä kautta. Projektin johtoon määrättiin Venäjän Historiallisen Seuran puheenjohtaja, senaattori ja valtiosihteeri Aleksandr Aleksandrovitš Polovtsov (1832-1909), joka kuolemaansa saakka valvoi hankkeen etenemistä.

Vuoden 1905 epäonnistuneen niin sanotun Venäjän ensimmäisen vallankumouksen jälkeen julkaisutahti kiihtyi. Osittain tämä tietenkin johtui artikkeleiden valmistumisesta, mutta koska niteitä ei julkaistu aakkosjärjestyksessä, on vedettävä sellainen johtopäätös, että hanke haluttiin myös ideologisista ja poliittisista syistä viedä mahdollisimman nopeasti päätökseen. Hankkeen syntytaustasta ja koko toteutuksesta on havaittavissa, että elämäkerrasto oli läheisesti kytkeytynyt keisarikunnan valtaeliittiin, jonka horjuvaa asemaa pyrittiin tukemaan tällaisella laajalla yksilöllisyyttä korostaneella kampanjalla.

Elämäkerraston ytimen muodostivat laajat hallitsija-artikkelit. Vuonna 1896 julkaistussa ensimmäisessä osassa olivat mukana Aleksanteri I ja Aleksanteri II. Edellistä käsiteltiin Nikolai Šilderin kirjoittamassa lähes 250-sivuisessa ja jälkimmäistä Sergei Tatievin kirjoittamassa noin 500-sivuisessa kaksipalstaisessa "artikkelissa". [8] Ensimmäisen osan 900 sivusta peräti 750 oli varattu 1800-luvun Venäjän keisareille. Sarjan muissa osissa oli myös suuria hallitsijaelämäkertoja. Hallitsijoiden lisäksi sarjassa oli hyvin edustettuna myös Romanovien suku; lähes kaikki suuriruhtinaat eli hallitsijoiden veljet saivat pitkät ja perinpohjaiset esittelyt. Erityisesti tämä koski 1800-luvun suuriruhtinaita eli Konstantin Pavlovitšia (1779-1831), Konstantin Nikolajevitšia (1827-1892) ja Konstantin Konstantinovitšia (1858-1915).

Artikkelit olivat perinpohjaisia tutkimuksia hallitsijoiden elämästä, toimista, vaikuttimista ja merkityksestä, ja niiden avulla piirrettiin kuvaa Venäjän historiallisesta kehityksestä ja vaikutusvallan kasvusta, joiden taustalla olivat nimenomaan olleet yksilöt, heidän ratkaisunsa ja tekonsa. Kun muistetaan Venäjän sisäpoliittinen kuohunta ja yksinvaltiuden voimistuva arvostelu, voidaan elämäkerraston hallitsija-artikkelit nähdä selvästi ideologisena puolustautumisena kritiikkiä vastaan. Artikkeleiden rivien välistä saattoi lukea, että Venäjän menestys oli aina ollut hallitsijoiden ansiota, ja että näin tulisi olemaan myös tulevaisuudessa.

Elämäkerrastossa oli aatelista niin yksilö- kuin sukuartikkeleita. Siinä esitettiin kaikki tärkeimmät venäläiset aatelissuvut, myös niiden merkittävimmät naispuoliset edustajat, jotka pääsivät mukaan nimenomaan yhteiskunnallisen toimintansa perusteella, joskus myös suuren laupeutensa tai uskonnollisen esimerkkinsä vuoksi, kuten esimerkiksi kreivitär Anna Orlova-Tšesmenskaja (1785-1848). Erityisesti huomattavimmat sotapäälliköt, kuten esimerkiksi Napoleonin armeijan kukistanut sotamarsalkka Mihail Illarionovitš Kutuzov (1745-1813), olivat laajasti edustettuina.

Aatelin lisäksi toinen keisarikuntaa tukeva voima eli ortodoksinen kirkko sai elämäkerrastossa runsaasti tilaa. Sen kirkolliset johtajat, metropoliitat, arkkimandriitat ja luostareiden kilvoittelijat saivat kuka suuremman, kuka pienemmän elämäkerran. Joukossa olivat tietysti tunnetut luostareiden perustajat Sergei Radonezilainen ja Kirill Belozerskij, mutta myös vähäisempiä kirkonmiehiä, kuten esimerkiksi suomalaisia kiinnostava Valamon luostarin perustaja Sergei Valamolainen. Olennaista uutta näiden kirkonmiesten pienoiselämäkerroissa oli hagiografisten uskomusten erottaminen todellisesta historiallisesta tiedosta.

Venäjän talonpoikaisto ei saanut tsaari M. F. Romanovin pelastanutta I. O. Susaninia (k. 1613) ja kapinoitsija Jemeljan Pugatšovia (1726-1775) lukuunottamatta muita edustajiaan elämäkerrastoon. Venäjän historian käännekohtien kannalta talonpoikaistossa, josta yksilöt eivät nousseet massan yläpuolelle, ei ollut mitään mainitsemisen arvoista, ja Pugatšovkin oli päässyt elämäkerrastoon kokonaan toisesta syystä. Pugatšovin kaltaisen konnan avulla esitettiin lukijoille kollektivismin kielteiset seuraukset eli sekasortoiset olot ja väkivalta. Myös kapinoitsijan kiinnijääminen ja teloittaminen Moskovassa viestitti moisen toiminnan järjettömyydestä. Elämäkerraston avulla haluttiin osoittaa lukevalle yleisölle, ettei kollektivistisilla aatteilla tulisi olemaan menestystä Venäjällä.

Mutta talonpoika saattoi myös olla kuolemaansa asti tsaarin uskollinen palvelija, kuten I. O. Susaninin esimerkki osoitti. Syksyllä 1612 puolalaisten maahantunkeutujien vangiksi jäänyt Susanin pakotettiin neuvomaan tie vasta tsaariksi valitun M.F. Romanovin kartanolle Kostroman kuvernementtiin. Susanin petkutti puolalaisia ja vei heidät soiseen metsään, jossa murhamiehille sattui kaikenlaisia hankaluuksia ja vahinkoja. Lopulta puolalaiset huomasivat petoksen ja tappoivat Susaninin. Sankarillisen talonpojan kuolematon maine sinetöityi Mihail Glinkan (1804-1857) suositussa oopperassa Elämä tsaarin puolesta (1836), joka tunnetaan myös nimellä Ivan Susanin.


RBS:n merkitys suomalaiselle historian- ja henkilöhistorian tutkimukselle

Russkij Biografitšeskij Slovarin kaltaisessa suurkirjasarjassa on monia elämäkertoja, joissa käsitellään Suomea koskevia asioita. Suomalaiselle historian- ja henkilöhistoriantutkimukselle elämäkerrastolla on kahdenlaista merkitystä. Ensinnäkin sarjassa on runsaasti sellaisia venäläisiä, jotka ovat vaikuttaneet Suomen historiaan, ja toiseksi sinne on kelpuutettu kansallisuudeltaan suomalaisia, jotka ovat joko vaikuttaneet Suomessa tai sitten olleet muualla keisarikunnan palveluksessa.

Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat Venäjän hallitsijat, joiden elämäkerroissa vilahtelee Suomenkin historia. Esimerkiksi Aleksanteri I:n kohdalla kannattaa lukea ainakin Suomen sotaa (1808-1809) ja Porvoon valtiopäiviä (1809) koskevat kohdat. Hallitsijoiden neuvonantajien elämäkerroista ehkä arvokkain on Mihail Mihailovitš Speranskin (1772-1839) elämäkerta, joka valaisee Suomen autonomian syntyä laajemmassa kontekstissa. Lisäksi kaikki suuriruhtinaskunnan ennen vuotta 1892 kuolleet kenraalikuvernöörit ovat RBS:ssä mukana. Sotapäälliköistä kannattaa mainita laaja Mihail Bogdanovitš Barclay de Tollyn (1761-1818) elämäkerta, koska hänen sotilaallisen uransa huippua edustava Suomen sota ja Merenkurkun ylittäminen on elämäkerrassa tarkasti kuvattu. Myös Vanhan Suomen eli Venäjään 1700-luvulla kuuluneen Viipurin kuvernementin monet vaikuttajat, kuten esimerkiksi tärkeimmät kuvernöörit, ovat saaneet tilaa sarjasta.

Elämäkerrastosta löytyy myös pieniä Suomen historian kuriositeettejakin. Esimerkiksi marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin apesta Moskovan ylipoliisipäälliköstä, kenraalimajuri Nikolai Ustinovitš Arapovista (1825-1884) on laadittu lyhyt pienoiselämäkerta, joka tosin kuvaa vain hänen sotilaskarriääriään. Suomessa hallintomiehenä paremmin tunnettu Suomen sodan aikaisen kenraali Friedrich Wilhelm von Buxhoevdenin siviilikanslian päällikkö Nikolai Emin (k. 1814) tunnetaan Venäjällä kokonaan toisenlaisista ansioista. Hän oli nimittäin ansioitunut runoilija ja 1700-luvun tärkeimmän venäläisen runoilijan Gavril Derzavinin läheinen ystävä. Derzaviniin hän oli tutustunut Petroskoissa 1780-luvulla, jolloin jälkimmäinen toimi Aunuksen kuvernementin kuvernöörinä.

Suomalaisiakin RBS:ssä on paljon. Joukossa on suuriruhtinaskunnan virkamiehiä, muun muassa Suomen asian komitean puheenjohtajia/ministerivaltiosihteereitä (esimerkiksi Gustav Mavrikij Armfelt, Aleksandr Gustavovitš Armfelt), senaattoreita (esimerkiksi Johan Vilhelm Snellman) ja keskusvirastojen päälliköitä (kuten esimerkiksi Carl Ludvig Engel). Meriupseerit, joiden urat tietenkin tunnetaan hyvin E. Pikoffin tutkimuksen Landsmän i ryska marinen 1808-1918 (SSJ 14) perusteella, ovat hyvin edustettuina. Erikoisuuksiakin löytyy niitä etsivälle. Sellaiseksi sopinee Helsingissä 11.5.1800 syntynyt Christian Adolfovitš Ekeblad, joka opiskeli eläinlääkäriksi Pietarin Mediko-kirurgisessa akatemiassa ja nimitettiin myöhemmin Harkovin yliopiston eläinlääketieteen professoriksi.

G. M. Armfelt

Aleksanteri I:n suosikki Gustaf Mauritz Armfelt oli tärkeä vaikuttaja Venäjän politiikassa vuosina 1811-1814.


Suomessa Russkij Biografitšeskij Slovar on suhteellisen vähän käytetty henkilöhistoriallinen hakuteos. Tämä on johtunut sarjan venäjänkielisyydestä, mutta myös siitä, että sen on katsottu edustavan niin sanottujen sortovuosien isovenäläisyyttä. Olisikin kiinnostavaa vertailla RBS:ssä julkaistujen suomalaisten pienoiselämäkertoja siihen kuvaan, jonka suomalainen historiantutkimus on heistä antanut. Esimerkiksi Vladimir Grekovin kirjoittama Johan Vilhelm Snellmanin pienoiselämäkerta perustuu Thiodolf Reinin kirjoittamaan kaksiosaiseen biografiaan, joka ilmestyi venäjänkielisenä laitoksena 1903. Miten Grekov tulkitsi Snellmania niin sanottujen sortovuosien kontekstissa, kun hänellä oli lähteenä kohdehenkilönsä elämäntyötä ihannoineen Th. Reinin kirjoittama elämäkerta? [9]


Individualismin ja kollektivismin ristiriita

Elämäkerrastoissa esiintyvien henkilöiden biografiat kertovat kiistatta oman aikansa aatteellisesta yhteydestä. 1920- ja 1930-lukujen Kansallinen Elämäkerrasto heijasteli omaa aikaansa aitosuomalaisuudellaan ja venäläisvastaisuudellaan, mutta sillä oli myös omat kotimaiset vastavoimansa. Gunnar Suolahden ja Väinö Voionmaan edustama kulttuurihistoriallinen kollektivismi, jonka suurtyö oli neliosainen Suomen kulttuurihistoria (1933-1936), piti Elämäkerrasto-hanketta metodologisesti ja tutkimuksellisesti vanhanaikaisena. Biografinen tutkimus ryhmittyi silloiseen Valtionarkistoon ennen kaikkea Kaarlo Blomstedtin ympärille, kun taas Suolahden ja Voionmaan edustama lamprechtilainen kollektivismi vaikutti yliopistolla. Tästä syystä esimerkiksi Väinö Voionmaata ei Elämäkerraston artikkelikirjoittajana löydä aivan paria poikkeusta lukuunottamatta.

Suomessa 1970-luvun aatteellisen kollektivismin aikana nykyisen Kansallisbiografian kaltainen suurhanke olisi ollut mahdotonta toteuttaa. Historiantutkimuksen painopisteet olivat talous- ja sosiaalihistoriassa, jossa tutkittiin muun muassa taloudellisen kasvun historiallisia edellytyksiä tai yhteiskuntaluokkien, erityisesti työväenluokan syntyä, eikä henkilöhistoriallisesti suuntautuneita tutkijoita ollut kuin muutama. J. V. Snellmanin koottujen teosten julkaisuhankkeen aloittaminen vuonna 1981 oli poliittinen vastaveto 1970-luvun käynnistyneille Lenin ja Suomi- sekä Punaisen Suomen historia 1918 -projekteille.

Nyky-yhteiskunnassa kollektivistiset aatteet ovat saaneet väistyä yksilöllisyyttä painottavien arvojen taakse. Tähän samaan murrokseen liittyy osaltaan myös sukututkimusharrastuksen nopea kasvu. Kolmekymmentä vuotta sitten kollektivistisia virtauksia suosineessa aatteellisessa ilmapiirissä suku- ja henkilöhistoriallisen tutkimuksen laajentuminen nykyisiin mittoihin olisikin ollut mahdotonta.


Lähdeviitteet

[1]   Peter Hanns Reill, The German Enlightenment and Rise of Historicism. University of California Press 1975, s. 3-7, 213-220; Matti Viikari, Die Kreise der "Historistischen" Geschichtschreibung und die Geschichtsmethodologie Karl Lamprechts. Annales Academiae Scientiarum Fennicae, Dissertationes Humanarum Litterarum 13. Helsinki 1977, s. 20-27.

[2]   George G. Iggers, The German Conception of History: The National Tradition of Historical Thought from Herder to the Present. Wesleyan University Press 1968, s. 3-28; Matti Viikari, Saksalainen historiankirjoitus 1800-luvun puolivälistä ensimmäiseen maailmansotaan. Historiankirjoituksen historia. Toim. Päivi Setälä, Pekka Suvanto ja Matti Viikari. Tampere 1983, s. 70-94.

[3]   Biografioista yleensä, ks. Gert A. Zischka, Index Lexicorum. Bibliographie der lexikalischen Nachschlagewerke. Wien 1959, s. 79-91.

[4]   Rochus von Liliencron ja Franz Xaver von Wegele, Vorrede. Allgemeine Deutsche Biographie I. Leipzig 1875, s. V-XVII.

[5]   V. F. Palmblad, Förord. Biographiskt Lexicon öfver namnkunnige svenske män I. Uppsala 1835, s. I; P. Wieselgren, Til Allmänheten. Biographiskt Lexicon öfver namnkunnige svenske män XXIII. Uppsala 1857, s. 447-455.

[6]   Finlands minnesvärde män. Samling af lefnadsteckningar. Första bandet. Helsingfors 1853-1854, s. III-VII.

[7]   Russkij Biografitšeskij Slovar 1-25. 1896-1917. Näköispainosta aloitettu ottamaan vuodesta 1992 alkaen Aspect Press Ltd:n kustantamana Moskovassa. Venäläisistä elämäkerroista ja elämäkertakirjallisuudesta yleensä ks. I. M. Kaufman, Russkie biografitšeskie i biobiografitšeskie slovari. Moskva 1955.

[8]   N. Šilder, Aleksandr I ja S. Tatišev, Aleksandr II. Russkij Biografitšeskij Slovar. Sankt Peterburg 1896, s. 141-384, 385-890.

[9]   Vl. Grekov, Ioann-Vilgelm Snellman. Russkij Biografitšeskij Slovar. Sankt Peterburg 1909, s. 14-18.


Referat

Jyrki Paaskoski: Den ideologiska bakgrunden till det biografiska uppslagsverket Russkij Biografitjeskij Slovar

Bakgrunden till de moderna biografiska uppslagsverken står att finna i det sena 1700-talets historism och 1800-talets nationalitetsidéer. Historismen framhöll individens betydelse på bekostnad av samhällsgemenskapen och naturen. Individen var alltings måttstock och historien inriktade sig på individer och deras handlingar, inte på ekonomiska eller sociala strukturer eller kollektiva idéer. Den historistiska traditionen under första hälften av 1800-talet sammanlänkades med den hegelianska historiefilosofin, som baserade sig på teorin om den statsbildande nationen. Enligt Leopold von Ranke och den s.k. lilltyska skolan utgjordes landmärkena i nationens historia av olika stormän, dvs. betydande härskare, statsmän, politiker och fältherrar.

Kodifierandet av stormännens liv blev en viktig statlig uppgift efter 1800-talets mitt. Omfattande nationella biografiprojekt inleddes fr.o.m. 1870-talet. Ett av dem var Allgemeine Deutsche Biographie, som symboliserade det enade Tyskland. I Sverige hade arbetet med Biographiskt lexicon öfver namnkunnige svenske män börjat redan på 1830-talet under ledning av Vilhelm Fredrik Palmblad och i Finland började S.E. Elmgrens Finlands minnesvärde män utges på 1850-talet. De båda verkens syfte var att förhindra att de nationella stormännen föll i glömska.

Bakom utgivningen av biografiska uppslagsverk låg också tidens allmänna atmosfär och politiska närhistoria. De kollektiva idéerna, t.ex. den marxistiska arbetarrörelsen, var motståndare till kejsar- och kungamakten, som betonade individualiteten. Kampen fördes såväl på det konkreta politiska planet som på det ideella. Ett ideellt storprojekt som riktade sig mot kollektivismen var det omfattande biografiprojektet Russkij Biografitjeskij Slovar, som Ryska Historiska Samfundet startade år 1876.

Den första delen i serien utkom 1896 och t.o.m. år 1917, då projektet avbröts, hade sammanlagt 25 delar hunnit utkomma. Det ursprungliga målet var 60 000 biografier "- - om fosterlandets påverkare inom olika områden". Ledare för projektet var ordföranden för Ryska Historiska Samfundet, senatorn och statssekreteraren A.A. Polovtsov.

De omfattande artiklarna om regenterna utgjorde kärnan i det biografiska uppslagsverket. I seriens första band behandlades Alexander I och Alexander II, vilkas biografier upptog hela 750 av de totalt 900 sidorna. Också Rysslands övriga regenter behandlades utförligt i verket. Artiklarna var ingående undersökningar om regenternas och övriga ryska stormäns liv, verksamhet, bevekelsegrunder och betydelse. Med hjälp av artiklarna kunde man rita en bild av Rysslands historiska utveckling och växande inflytande, bakom vilket låg uttryckligen individer, deras avgöranden och handlingar.

Ett storverk som Russkij Biografitjeskij Slovar innehåller många biografier som också tar upp frågor rörande Finland. I serien ingår ett stort antal sådana ryssar som har påverkat Finlands historia, t.ex. Alexander I, Alexander II, statssekreterare M.M. Speranskij eller generalguvernör M.B. Barclay de Tolly. Serien omfattar också personer som till sin nationalitet var finnar och hade verkat antingen i Finland eller annorstädes i kejsardömets tjänst. Till denna grupp hör t.ex. ordföranden i kommittén för finska frågor, baron Gustaf Mauritz Armfelt, arkitekten Carl Ludvig Engel och senatorn Johan Vilhelm Snellman.

I Finland är Russkij Biografitjeskij Slovar ett föga utnyttjat personhistoriskt uppslagsverk. Detta beror delvis på att verket är ryskspråkigt, men också på att man ansett att det representerar den s.k. förtrycksperiodens storryskhet.


Genos 69(1998), s. 50-57, 94-95

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Lähdeviitteet | Referat ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1998 hakemisto | Vuosikertahakemisto