GENOS
- Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja

[ Referat | Artikkelin loppu ]

Kansallisen elämäkerraston sukuartikkelit

Fil. tri Veli-Matti Autio, Järvenpää


Biografinen tutkimus myötätuulessa

Historiankirjoituksen aaltoliikkeessä on 1980- ja 1990-luvulla yksilöiden historiaan kohdistuvan tutkimuksen asema jälleen vahvistunut. Ainakin kollektivismia kannattaneen reaalisosialismin romahtaminen ja uusisänmaallisuuden viriäminen voidaan nimetä muutokseen vaikuttaneiksi yleisiksi tekijöiksi. Käsite "vapaus" on saanut uutta merkityssisältöä niin kokonaisen kansan kuin yksilönkin kannalta. Tunne siitä, että valinnanvapaus on vahvistunut, ruokkii yksilöllisyyden arvostusta ja tällä on vaikutusta siihen kamppailuun, joka on yksityisyyden ja julkisuuden välillä alati käynnissä. Ihmiset hamuavat yhteiskunnalta kaikkia mahdollisia palveluja, kunhan heidän yksityisyytensä ei vaarannu kohtuuttomasti. Privatisoitumisen intensiteetti on korkea, koska perin tehokkaaksi kehittynyt tiedonvälitys ja markkinatalous synnyttävät myös epäluuloa, vastustusta ja suoranaista pelkoakin. Se johtaa tiedonsaantia vaikeuttavaan "legitimoituun salailuun" ja tutkijan mielestä monasti ylireagointiinkin oman intimiteetin suojelussa.

Yleisessä ilmapiirissä on toisaalta runsaasti suopeutta biografista tutkimusta kohtaan. Käyttövoimana tässä on laaja harrastus sukututkimukseen, joka elää vahvassa symbioosissa henkilöhistorian kanssa. Tietoa suurmiehistä, vaikuttajista ja sankareista janotaan; ihmisethän tarvitsevat esikuvansa ja idolinsa, ja heitä pitäisi ehdottomasti olla myös elossa. Tämä on kuitenkin sohaisu intohimojen ampiaispesään, koska "virallisen akateemisen historiankirjoituksen" on tunnetusti hyvin vaikea antaa armoa muille kuin vainajille.

Tätä nykyä aivan loppusuoralle ehtineen J.V. Snellman-projektin käynnistyminen 1980-luvun alussa heti noihin aikoihin valmistuneen Suomen Kulttuurihistorian uuden laitoksen valmistumisen perään todisti biografisella tutkimuksella olevan suotuisat näkymät. Ehkäpä juuri suurmiesprojekti erikoisuudellaan oli se oikea "muurinmurtaja". Kyseistä projektia ovat seuranneet sittemmin pienoiselämäkertoja tuottava laaja Kansallisbiografia-projekti ja suppeampi Kansallisgalleria sekä eräät muut suurmiehiin kohdistuneet hankkeet. Vastaavanlaisia on tekeillä monissa maissa. Tutkimussuuntaus, joka on kartoittanut ihmisten toimintaa vain massana tai jonkin kollektiivin jäsenenä, näyttää saaneen tiukkenevan vastuksen tutkimukselta, jonka lähtökohtana on nimeltä mainittu yksilö.

Genealogis-biografisilla suurteoksilla on jo pitkät ja velvoittavat perinteet maassamme. Rovasti Elias Robert Alceniuksen 1850 julkaisema Genealogia Sursilliana, jonka J.R. Aspelin ihailevasti ja kauhunsekaisesti määritteli "sukutieteelliseksi hirviöksi", antoi vauhtia alan kehitykselle ja juuri Aspelininkin toiminnoille. S.G. Elmgren teki myös sarallaan uraauurtavaa työtä julkaisemalla 1850-luvulla vihkosina elämäkertakokoelman Finlands minnesvärde män. Tässä lyhyessä artikkelissa ei kuitenkaan ole mahdollista yksityiskohtaisesti tarkastella jatkokehitystä, vaan myöhemmissä alaluvuissa kartoitetaan lähinnä 1920-1930 -lukujen Kansallisen Elämäkerraston genealogisia artikkeleita.


Mikä on sukuartikkeli?

Yksittäisiä merkkihenkilöitä koskevien elämäkertojen kirjoittamiseen liittyy kiintoisa kysymys myös sukuartikkeleista. Sukututkijat kuulivat Suomen Sukututkimusseuran lokakuun 1997 kokouksessa asiasta esitelmän, jonka piti Kansallisbiografia-projektin toimituspäällikkö, filosofian lisensiaatti Aulikki Litzen. Keskustelussa yleisön joukosta esitettiin myös kysymys, mitä tarkoittaa sukuartikkeli? Kysymys on aiheellinen ja problemaattinen niin periaatteelliselta kuin käytännölliseltäkin kannalta.

Sukututkija ehkä mieltänee sukuartikkelin jonkin sukututkimuksen aikakauslehden tai alan muun julkaisun yksittäiseksi artikkeliksi, jossa kuvataan suhteellisen suppeasti jokin suku tai sen osa. Sukututkimushan itsessään tuottaa useimmiten juuri sukuartikkelin, joka tarpeeksi laajana versiona voi kiteytyä myös kokonaiseksi sukukirjaksi. Muodossa tai toisessa julkaistu sukututkimus voi olla pelkkä tekninen luettelo, mutta se sisältää toki monasti runsaasti yksityiskohtaisiakin tietoja suvun jäsenistä riippuen siitä, miten hyvin ja laajasti sukututkija on asiaan paneutunut.

Sukuartikkeli voi kyllä merkitä muutakin. Elämäkerrallisiin monografioihin ja kokoomateoksiin sijoitettu sukuartikkeli on eri asia kuin tavallisena artikkelina julkaistu valmis sukututkimus. Yhden ihmisen elämäkertaan kuuluu luonnostaan jonkinasteinen sukutaustojen selvittäminen. Elämäkerta usein alkaa sukuartikkelilla, vaikka sen ei välttämättä tarvitse ilmetä elämäkerran sisällysluettelosta. Monografiana julkaistussa elämäkerrassa päähuomio pysyy kuitenkin koko ajan kuvattavassa henkilössä, ja vaikka kerronta hänestä saattaa sisältää paljonkin sukua koskevaa tietoa, tuskin kukaan erehtyy pitämään tällaista teosta sukuartikkelina.

Mikä siis olisi sukuartikkelin paikka elämäkerrallisessa kirjallisuudessa? On ilmeistä, että vaikka sukuartikkeli aina kiertyy jonkun kuuluisan tai jollakin tapaa kansallisesti merkittävän henkilön ympärille, täytyy olla joukko muita hänen sukulaisiaan, joko menneistä tai elävistä polvista, jotka ovat myös ylittäneet merkittävyyskynnyksen. Sen määrittely sinänsä voi olla hyvin pulmallista. Näistä aineksista koostuvaan sukuartikkeliin on perinteisesti pyritty saamaan sekä korkeutta että leveyttä eli henkilöitä monesta polvesta ja monista sukuhaaroista. Tämäntyyppinen poimintoihin perustuva sukuartikkeli sopii periaatteessa hyvin pienoiselämäkertoja sisältäviin kokoomateoksiin, joissa niitä onkin viljelty jo runsaan sadan vuoden ajan.


Ensimmäiset sukuartikkelit jo Biografiseen Nimikirjaan

Edellä mainittuja genealogis-biografisia kytkentöjä on pohdittu ennenkin. Tässä yhteydessä päähuomio kohdistuu 1927-1934 ilmestyneeseen viisiosaiseen Kansalliseen Elämäkerrastoon, jonka toimituskunta joutui puntaroimaan samoja kysymyksiä. Ensin on kuitenkin syytä luoda silmäys Kansallisen Elämäkerraston edeltäjään eli Biografiseen Nimikirjaan, jonka Suomen Historiallinen Seura julkaisi 1879-1883. Merkittävä rooli teoksen aikaansaamisessa oli arkeologian professori J.R. Aspelinilla, joka Suomen Muinaismuistoyhdistyksen puitteissa käynnisti juuri 1879 laajan "sivistyneen keskiluokan" sukutietojen keruun, joka tuotti lukuisia henkilö- ja sukuartikkeleita Biografiseen Nimikirjaan. Useimmat tuolloin mukaan otetut sivistyssuvut ovat säilyneet niin elinvoimaisina, että niillä on sijansa vielä nykypäivänkin Kansallisbiografiassa. Tuolloin monet näistä artikkeleista olivat vielä hyvin lyhyitä tiedonantoja.

Biografisen Nimikirjan julkaiseminen oli tietysti huomattava kulttuuriteko suomen kielen aseman ja leviämisen kannalta. Ruotsinkielisellä taholla sitä seurasi Tor Carpelanin vuosina 1895-1903 julkaisema kaksiosainen Finsk biografisk handbok, jonka teksti pohjautui paljolti Biografiseen Nimikirjaan, mutta jossa oli otettu huomioon myös välillä tapahtunut tutkimuksen kehitys. Seuraava askel otettiin jälleen suomenkielisellä puolella. Historiantutkija, professori E.G. Palmén, joka oli kirjoittanut useita sukuartikkeleita jo Biografiseen Nimikirjaan, kaavaili ensimmäisen maailmansodan aikoihin uutta suurteosta. Tämä tavattoman tuottelias ja monipuolinen historioitsija oli välillä muun muassa toimittanut muhkean, henkilöhistoriallisestikin arvokkaan sarjan Oma Maa (1907-1911). Menestys rohkaisi häntä jatkamaan suurteoshankkeita, ja hän laati 1915 alustavan suunnitelman Kansallisen Elämäkerraston kokoamisesta. Ajankohta oli kuitenkin epäedullinen ja pian oli edessä täydellinen yhteiskunnallinen myllerrys eikä Palmén ehtinyt saada työtä alkuun ennen vuonna 1919 tapahtunutta kuolemaansa.


Sukututkimus vahvassa roolissa Kansallisen Elämäkerraston käynnistyessä

Varsinainen liikkeellelähtö uuden elämäkerrallisen kokoomateoksen aikaansaamiseksi viivästyi pitkälle 1920-luvulle, mutta vastaavat projektit Ruotsissa ja Norjassa ja sittemmin myös Eestissä antoivat toiminnalle puhtia. Projektin päätoimittajaksi tuli 1924 historian professori Kustavi Grotenfelt, joka oli myös nuoren, 1917 perustetun Suomen Sukututkimusseuran esimies. Hän oli jo runsaat neljäkymmentä vuotta aikaisemmin kirjoittanut Biografiseen Nimikirjaan sukuartikkeleita lähinnä keskiajan rälssisuvuista. Vuoden 1928 alussa kuolleen Grotenfeltin seuraajaksi toimituskuntaan tuli historian dosentti, sittemmin professori Gabriel Rein, joka seurasi Grotenfeltia myös Suomen Sukututkimusseuran esimiehenä. Erittäin merkityksellistä projektille oli, että se juuri tärkeässä alkuvaiheessa sai laskea hyväkseen myös seuran sihteerin Osmo Durchmanin dynaamisen työpanoksen.

Elämäkerrastohanke kieltämättä siis sai ja asian luonteesta johtuen tarvitsikin vahvaa tukea sukututkimuksen taholta. Asiaa auttoi se, että sukututkimuksella oli nyt oma elin sen etuja valvomassa. Tietyssä mielessä voi ajatella, että sukuartikkeleiden sijoittaminen elämäkerrastoon oli sukututkijoiden antamasta tuesta suoritettu hyvitys, joka saattoi kiinnostaa kustantajaakin ajatellen teossarjan tulevaa myyntiä. Liittyisivätkö samannimiset kuuluisat henkilöt genealogisesti toisiinsa vai eivät, oli kysymys, joka herätti lukijoissa uteliaisuutta ja kiinnosti ainakin sukututkijoita eli teossarjan potentiaalisia ostajaehdokkaita. Pelkissä pienoiselämäkerroissa sukukytkennät eivät mitenkään välttämättä olisi päässeet esiin.

Toisaalta voidaan kyllä väittää, ettei kysymys sukuartikkeleiden oikeutuksesta Kansallisessa Elämäkerrastossa ollut teossarjan toimittajille mikään periaatteellinen kynnyskysymys. He olivat aikansa lapsia ja joutuivat kuvaamaan ennen muuta sääty-yhteiskunnan ihmisiä ja olosuhteita, joiden jälkivaikutuksessa he itsekin vielä elivät. Valmista tutkimusta oli pääasiassa vain säätyläisistä, joita oli kaikkiaankin suhteellisen vähän ja jotka miehittivät tärkeimmät yhteiskunnalliset asemat nojautuen usein laajaan sukuverkostoon. Aspelin oli todella pontevasti puolustanut juuri sivistyneistön vahvojen sukusiteiden merkitystä ja tehnyt perustyön ottamalla sukuartikkelit mukaan Biografiseen Nimikirjaan. Kansallisen Elämäkerraston toimituskunnassa tuskin oli ketään, jolla olisi ollut voimaa ja rohkeutta tehdä tässä suhteessa radikaalia leikkausta. Esiinnousevat ongelmat olivatkin epäilemättä enemmän käytännöllisiä ja teknisiä. Teossarjan viimeisen osan (1934) esipuheessa toimituskunta lausui: "Toimituskuntaa on työssä ohjannut se periaate, ettei sen ole ollut laadittava genealogista "sukukirjaa" eikä "aikalaiskirjaa", vaan luotava ''historiallinen elämäkerrasto". Työssään tasapainoillut toimituskunta, jota tuolloin johti valtionarkistonhoitaja Kaarlo Blomstedt, nähtävästi joutui jo olemaan hyvinkin tarkkana genealogisen aineksen suhteen. Elämäkerrastoon oli pyrkimässä uusia aloja ja uutta väkeä, jolle oli vaikea perustella vanhan sivistyneistön sukusiteiden mukanaolon välttämättömyyttä. Huolenaihe oli myös se, että elämäkerroissa liiaksi vain toisteltaisiin matrikkelifaktoja.


Elämäkerrastojen sukuartikkelit - katoavaa kulttuurivarantoako?

Nykyajan näkökulmasta sukuartikkeli elämäkerrallisessa kokoomateoksessa herättää kyllä enemmän kysymyksiä, kenties aikaisempaa enemmän varautuneisuuttakin. Demokraattisessa, sukupuolten tasa-arvoa korostavassa yhteiskunnassa haraa jotenkin vastaan se, että sukuartikkeli perinteisessä muodossaan nojaisi enää yhteen ainoaan biologiseen polkuun pelkkää mieslinjaa pitkin kaukaiseen kantaisään. Biologisessa suhteessa se väistämättä onkin täydellinen kummajainen. Mitä sitten on vastapuolella? Yhden nimen "taika" ja tradition valtava paino, voisi sanoa. Vaikka perheiden sukunimikäytäntö onkin kehittynyt väljempään suuntaan, vaikuttaa se kokonaisuutena vielä varsin hennolta miestä suosivan vanhan linjan rinnalla. Kuvaava tuore esimerkki löytyy tämän kirjoittajan toimittamasta Helsingin yliopiston professorimatrikkelista 1918-1996, jossa satojen professoreiden joukossa yksi ainoa avioliitossa olevista on antanut kaikille lapsilleen vaimonsa sukunimen. Avoliittojen osalta tilanne saattaa olla hieman toinen, mutta kyse on myös hankalasti tutkittavasta harmaasta alueesta tietojen salailun takia. Yleinen johtopäätös joka tapauksessa on, että sukunimistössä tapahtunut kehitys ei ole ainakaan vielä oleellisesti murentanut pohjaa isännimen perusteella muotoutuvan sukuartikkelin laatimiselta. Esimerkiksi: minkä suvun nimiin sitten pantaisiinkaan sukukirjana palkittu Aini Sarsan tutkimus Äidit ja tyttäret (SSJ 44)?

Mieslinja siis dominoi Kansallisen Elämäkerraston sukuartikkeleita. Naiset jäävät niissä sivuosan esittäjiksi, vaikka heitä välähdyksittäin nostetaankin esiin. Paljon paremmin naiset pääsevät teossarjassa esiin omalla elämäntyöllään yksittäisissä henkilöartikkeleissa. Tässä suhteessa silloinen toimituskunta osoittikin tunnustusta ansaitsevaa edistyksellisyyttä sen vedettyä esiin naisuranuurtajia esiin mitä erilaisimmilta aloilta. Bergrothien kulttuurisukuun kuulunut oppikoulunopettaja, naisasianainen ja kansanedustaja Ilmi Hallstén (1862-1936) teki tärkeää työtä monien naisartikkelien kirjoittajana.

Teossarjan sukuartikkeleissa eräät kirjoittajat kyllä harrastivat laajempaa perheiden kuvausta, mikä toi mukanaan paremmin myös naisten osuutta sekä vävyjen ja miniöiden omia sukuja. Se kirjavoitti kokonaisvaikutelmaa, mutta toi myös esiin metodisesti erilaisen tavan kirjoittaa sukuartikkeleita. Sen leviämismahdollisuudet riippuivat kuitenkin oleellisesti sukututkimuksen kasvusta. Nykyisen sähköisen viestinnän kehittyneisyys lisää merkittävästi tehoa, mikä helpottaa "yhden polun orjuudesta" irrottautumista ja parantaa mahdollisuuksia kytkeä toisiinsa merkkihenkilöitä, jotka erinimisyydestä huolimatta ovat sukulaisuussuhteessa toisiinsa. Tuore televisio-ohjelma Sukujuhla edustaa ja varmasti osaltaan voimistaakin tätä linjausta. Oli kieltämättä häkellyttävää nähdä näyttelijä Tarmo Manni ja arkkipiispa John Vikström samassa ohjelmassa sukututkimuksen osoitettua yhtymäkohdan heidän juurissaan. Sitä voi pitää kuriositeettina, mutta ainakin sukuartikkeleiden kirjoittamisen kannalta se nostaa esiin myös ongelmallisen kääntöpuolen. Voiko yhdistelmämahdollisuuksien suuri kasvu romuttaa "yhden nimen periaatteen" ja kyseenalaistaa vaikkapa siihen nojaavat sukuseurat?

Jännittäviä, jopa pelottavia visioita voi tietysti aina esittää, mutta samalla tulee muistaa myös säilyttävien voimien vastapaine. Tuskinpa uudet mahdollisuudet kuitenkaan vielä pitkään aikaan kykenevät oleellisesti heikentämään, saati nujertamaan perinteistä isännimen mukaista sukuartikkelikäytäntöä. Historiallinen traditio on luonut sille - sinänsä perusteettoman - "vanhan suvun" imagon ja puolustaa sitä varmasti edelleenkin tehokkaasti. Se on useimmille ihmisille valmiiksi annettuna ilmiselvyys, joka omalla tavallaan raamittaa elämää. Se muodostaa myös luontevan torjuntamekanismin tilanteessa, jossa ihmisen pitäisi ottaa kantaa siihen, kuinka monien sukujen toimintaan hän lopulta haluaa aktiivisesti osallistua. Käytännössä rajat tulevatkin hyvin äkkiä vastaan. Sukuartikkelien kirjoittajalle sukutiedon massoittuminen antaa paitsi uusia mahdollisuuksia, myös huomattavia rajoittamisongelmia, varsinkin jos hän rupeaa miettimään, miltä kaikilta tahoilta merkittävä suvun jäsen on voinut saada suotuisia perintötekijöitä.


Paljon sukuartikkelien kirjoittajia - todellisia puurtajia harvassa

Kansallisen Elämäkerraston sukuartikkelien kirjoittajina ehti toimi 46 kirjoittajaa, jotka olivat kaikki miehiä. Koko projektissa kirjoittajina esiintyi kaikkiaan 226 henkilöä, joista 16 prosenttia kirjoitti sukuartikkeleita. Puolet sukuartikkelien kirjoittajista esiintyi käytännössä kuitenkin enemmän yksittäisten elämäkertojen kirjoittajina. Tähän joukkoon lukeutuivat ennen kaikkea oppineet historiantutkijat eli professorit ja dosentit.

Mainituista 46:sta sukuartikkelin kirjoittajasta ylivoimainen osa eli 34 kirjoitti yhden, korkeintaan kaksi artikkelia. Käytännössä vain tusina kirjoitti useampia sukuartikkeleita, ja heidänkin joukossaan oli vain kourallinen todellisia artikkeleiden suurtuottajia. Eniten artikkeleita (65) kirjoitti filosofian maisteri Harald Hornborg (1890-1966), joka toimi tuolloin ulkoasiainministeriössä lähetystösihteerinä, sittemmin Kustannusliike Holger Schildtin toisena johtajana ja viimeksi Suomen Puunjalostusteollisuuden Työnantajaliiton virkamiehenä. Hornborg aloitti Kansallisen Elämäkerraston sukuartikkelien kirjoittamisen 1929 ilmestyneestä II osasta. Toimituskunta tarvitsi tuolloin kiperässä tilanteessa apua, sillä sukuartikkeleita ensimmäiseen osaan ahkerasti kirjoittanut professori Kustavi Grotenfelt kuoli vuoden 1928 alussa ja häneltä jäi toiseen osaan vain kaksi artikkelia (Fordell, Freidenfelt).

Nuori, heti tositoimiin joutunut Hornborg oli sukututkijana vielä verraten kokematon, sillä häneltä oli ilmestynyt vain artikkeli Heintzius-suvusta Suomen Sukututkimusseuran vuosikirjassa 1925 sekä vuosikirjassa 1927 artikkeli Wittingeistä. Tämä oli ulkomaisperäinen aatelissuku, jota ei ollut introdusoitu Suomen Ritarihuoneeseen. Hornborgin kiinnostus aatelissukuihin näkyy selvästi myös Kansallisessa Elämäkerrastossa, sillä hänen artikkelinsa koskevat voittopuolisesti juuri aatelissukuja. Hornborgista tuli aikaa myöten tuottelias historiallisten romaanien ja elämäkertojen kirjoittaja, vaikka hän lieneekin jäänyt tässä suhteessa poliitikkona ja voimakkaana kulttuuripersoonana tunnetun vanhemman veljensä Eirik Hornborgin varjoon. Harald Hornborgin voima näyttää olleen eritoten tehokkuudessa, tuotteliaisuudessa ja hyvässä historiallisessa yleistietämyksessä. Jotkut hänen artikkeleistaan ovat niukahkoja ja kuivakiskoisia, mikä viittaa siihen, ettei aikaa, ehkei intoakaan riittänyt laajempaan perustutkimukseen.

Toiseksi eniten sukuartikkeleita kirjoitti kamreeri ja kustannusvirkamies Osmo Durchman (1890-1959), joka toimi tuohon aikaan Kustannus Oy Otavan palveluksessa sekä Suomen Sukututkimusseuran sihteerinä ja kirjastonhoitajana. Myöhemmin kanslianeuvoksen arvonimellä palkittua Durchmania voi täydellä syyllä pitää suomalaisen sukututkimuksen voimamiehenä, jolla oli takanaan jo runsaasti suku- ja henkilöhistoriallista julkaisutoimintaa Kansallisen Elämäkerraston sukuartikkelien kirjoittajaksi ryhtyessään. Hän kirjoitti kokonaan omissa nimissään 53 täyttä sukuartikkelia jakaen yhden Haartman/Hartman -sukuartikkelin laatimisen Hornborgin kanssa. Durchman kirjoitti peräti 39 artikkelia jo ensimmäiseen osaan, toiseenkin vielä kymmenen, mutta kolmeen viimeiseen osaan jäi vain rippeitä. Ankara ponnistelu vaati tietysti veronsa; arvailun varaan jää, liittyikö hiipumiseen myös toimituksellisia ristiriitoja. Joka tapauksessa niin Durchman kuin hänen esimiehensä Suomen Sukututkimusseurassa Kustavi Grotenfelt (21 sukuartikkelia) antoivat todella vahvan panoksen etenkin Elämäkerraston ensimmäisen osan sukuartikkeleille luoden muille velvoittavia tavoitteita työn jatkamisessa. Grotenfeltia seuran esimiehenä seurannut professori Gabriel Rein sai hänkin kasaan kahdeksan sukuartikkelia koko projektissa.

Varsin näkyvästi puursi sukuartikkelien laatimisessa Kansallisen Elämäkerraston toimitussihteeri, Valtionarkiston amanuenssi, maisteri Ragnar Rosén (1898-1964). Viimeksi Helsingin kaupunginarkistonhoitajana toiminut professori Rosén kirjoitti erinomaisella tyylillä 27 täyttä artikkelia jakaen lisäksi yhden artikkelin Heikki Klemetin kanssa. Rosén oli tuolloin vielä kokematon historiantutkija, eikä hän tähän työhön ryhtyessään ollut ehtinyt julkaista mitään enempää sukututkimuksen kuin henkilöhistoriankaan alalta. Toimituskunta ilmeisesti tunsi luottamusta hänen kykyihinsä ja saattoipa laskelmoida silläkin, että Rosén sukuartikkelien kirjoittajaksi "kouluttautumalla" antaisi niille toivottua historiantutkimuksellista arvoa. Artikkelien näet pelättiin - ja osaksi varmaan aiheellisestikin - varsinaisten sukututkijain käsissä muodostuvan liian puiseviksi "polkujen luetteloimiseksi". Rosén ei aristellut sen enempää aatelisten kuin muidenkaan säätyläisten sukujen tarkastelua. Itä-Suomen ja erityisesti niin sanotun Vanhan Suomen historian hyvä tuntemus välittyy myös hänen sukuartikkeleistaan.


Arkistomiehet näkyvässä osassa

Ragnar Rosén ajautui elämäkertojen ja sukuartikkeleiden kirjoittajana Valtionarkiston "työrukkaseksi" tässä projektissa. Valtionarkistonhoitaja J.W. Ruuth kuului Kansallisen Elämäkerraston toimituskuntaan ja kirjoitti itsekin sarjaan muutamia sukuartikkeleita. Ruuth kuoli maaliskuussa 1928 pian Grotenfeltin jälkeen viimeisenä vanhan Biografisen Nimikirjan toimittajista. Hänen seuraajakseen Valtionarkiston päälliköksi tuli Kaarlo Blomstedt, joka toimi projektin toimitussihteerinä 1924-28 ja päätoimittajana Grotenfeltin jälkeen vuodet 1928-34. Blomstedt kirjoitti keskiajan ja uuden ajan varhaishistorian tuntijana yhdeksän sukuartikkelia varhaisten vuosisatojen mahtisuvuista. Hänhän oli väitellyt aikoinaan Henrik Klaunpoika Hornista. Blomstedtin vaikutus tuntuu kieltämättä häntä projektin toimitussihteerinä seuranneen nuoren Roséninkin artikkeleissa.

Useita sukuartikkeleita (14) kirjoitti Kansalliseen Elämäkerrastoon myös Valtionarkiston arkistonhoitaja John Erik Roos (1893-1972, myöhempi arkistoneuvos ja professori). Hän oli jo 1924 julkaissut paksun sukukirjan Krogiuksista. Arkistovirkamiehistä sukuartikkelitalkoisiin osallistuivat pienemmällä panoksella myös Albert Hästesko, Martti Kerkkonen, Lauri Kujala, Folke Landgrén, Yrjö Nurmio, K.W. Rauhala ja Kaarlo Österbladh, joten Valtionarkiston johdon genealogis-biografiset harrastukset olivat virittäneet kiinnostusta muissakin arkistojen virkamiehissä.


Historian professorit sukuartikkelien kirjoittajina

Yliopistojen historian professoreista sukuartikkeleita kirjoittivat eniten Kustavi Grotenfelt ja Gabriel Rein. Tätä heiltä voitiin odottaakin, koska he organisatorisissa asemissaan kantoivat vastuuta tietystä symbioosista elämäkerrastoprojektin ja sukututkijain välillä. Gunnar Suolahti ja Väinö Voionmaa kuuluivat myös projektin toimituskuntaan ja kirjoittivat muutamia sukuartikkeleita elämäkertojen lisäksi. Kyse oli eräänlaisesta profiilin säilyttämisestä ja huomaavaisuuseleestä, laajempi paneutuminen työlääseen sukututkimukseen ei varmastikaan heitä innostanut. Turkulainen professori Einar Juvelius (Juva) sekä helsinkiläinen kirkkohistorian professori Martti Ruuth kuuluivat myös sukuartikkelien kirjoittajiin.

Kielipolitiikalla ja opillisilla näkemyseroilla lienee ollut osuutta siihen, ettei 1800-luvun alun poliittisia ja kulttuurivaikuttajia laajalti tutkinut professori Carl von Bonsdorff kelvannut Kansallisen Elämäkerraston toimituskunnalle sen enempää henkilö- kuin sukuartikkelienkaan kirjoittajana. Professori A.R. Cederberg puolestaan vaikutti 1920-luvulla professorina Tartossa ja uhrasi voimansa sikäläisen Eesti Biograafilise Leksikonin (1926-1929) päätoimittajuuteen. Keskiajan historiaan pureutunut nouseva tähti dosentti, sittemmin professori Jalmari Jaakkola kirjoitti puolestaan vain elämäkertoja Kansallisen Elämäkerraston eri osiin.


Silmäys sukuartikkelien muihin kirjoittajiin

Yksittäisten sukuartikkeleiden kirjoittajien joukkoa voi sanoa varsin kirjavaksi, mitä "perussukututkijat" yleensäkin ovat. Aiemmin nimeltä mainittujen lisäksi mukana olivat muun muassa yliopistonsihteeri, vapaaherra Tor Carpelan, kouluneuvos Gunnar Sarva, lääketieteen oppi- ja henkilöhistorian tuntija, professori Gunnar Johnsson (myöhemmin Soininen) ja kirjastonhoitaja Paul Nyberg, dosentti Arvo Sotavalta sekä filosofian tohtori Heikki Impiwaara (entinen Imberg), jotka kaikki olivat ja ainakin sittemmin tulivat sukututkijain piirissä arvostetuiksi ja julkisesti palkituiksi. Aatelis- ja yliopistomatrikkeleita tuottaneen Carpelanin sukuartikkeleiden määrä (neljä) jäi niukaksi. Tällä Finsk Biografisk Handbok -teoksen toimittajalla jos kenellä olisi luullut olevan potentiaalia sukuartikkeleiden kirjoittamiseen. Virkatyö ja ikä (60 vuotta 1927) kuitenkin jo hillitsivät tutkimustahtia, ja epäilemättä myös yliopistomatrikkelityöt verottivat hänen voimiaan, joten vetäytymiseen taustalle oli myös luonnollisia syitä, vaikka kielipolitiikka lienee ollutkin oleellisin tekijä. Elämäntyönsä oppikoulun opettajana tehnyt ja hyvin korkeassa iässä eläkeläisenä tohtoriksi väitellyt Heikki Impiwaara kirjoitti värikkääseen tyyliin seitsemän artikkelia pohjalaisista suvuista. Suuri perehtyneisyys Raahen historiaan antoi hänelle tässä suhteessa vahvan pohjan.

Suku- ja henkilöartikkeleiden kirjoittajia tarkastellessa kiinnittyy huomio siihen, että sukuun kuuluvasta henkilöstä elämäkerran kirjoittanut esiintyy kyseisen suvun sukuartikkelin kirjoittajana harvemmin kuin oikeastaan odottaisi. Henkilöartikkelien kirjoittajat eivät selvästikään tohtineet ryhtyä vaivalloiseen sukututkimukseen, ellei heillä jo etukäteen ollut riittävän hyvä suvun tuntemus. Sukuartikkeleiden laatiminen jäi varsinaisille sukututkijoille tai henkilöille, jotka varta vasten paneutuivat kokoavien sukuartikkelien tekemiseen. Etenkin Hornborg, Durchman ja Rosén saivat näin runsaasti kirjoitustehtäviä.

Kriittisyyttä ja objektiivisuutta painottavat tieteelliset ambitiot selittävät puolestaan sitä, että varsinkin yliopistomiehet Carpelan, Grotenfelt, Rein ja Martti Ruuth varoivat itse kirjoittamasta oman sukunsa artikkelia. Tämän periaatteen toteuttaminen ei kuitenkaan ollut joka tilanteessa mahdollista eikä järkevääkään. Ainakin Osmo Durchman, Harald Hornborg, Yrjö Könni, Paul Nyberg, J.E. Roos, Yrjö Vuorjoki (Wegelius) ja Iivar Ahava (Winter) kirjoittivat omaa sukuaan koskevan artikkelin. Tämä toteutui puolittain myös von Konow -suvun osalta, sillä artikkelin kirjoittivat yhdessä maisteri Walter von Konow ja J.E. Roos. Sukuartikkelin kirjoittamisen jakaminen useammalle henkilölle rajoittui vain muutamaan tapaukseen.


Mukaan otettavien sukujen karsinta oma pulmansa

Kansallisen Elämäkerraston sukuartikkeleiden valinnoissa oli monentasoista vaikeutta. Edellä on jo tarkasteltu artikkelien kirjoittajia ja heidän valikoitumistaan. Oman ongelmansa muodosti myös kysymys siitä, mitä sukuja otettaisiin tarkastelun kohteeksi. Alemmalla portaalla oli vielä ratkaistava, keitä henkilöitä suvusta poimittaisiin erikseen mainittaviksi ja millä tekniikalla sukua kokonaisuutena kuvattaisiin. Ensimmäisellä portaalla sukuartikkeleiden valintaan tuli varsin suuressa määrin vaikuttamaan jo olemassaoleva genealogis-biografinen kirjallisuus. Toimituskunnalla ei ollut paljoa mahdollisuuksia ryhtyä hidassoutuiseen sukututkimukseen siinä toivossa, että todella uutta oleellisessa määrin löytyisi. Projekti sinänsä varmasti stimuloi sukututkimusta, mutta sen tulosten käyttöön saantia ei ollut varaa kovin kauan odottaa. Nojautuminen jo olemassaoleviin sukututkimuksiin oli toisaalta etu, mutta toisaalta myös pakkopaita, josta irtautuminen oli ylen vaikeaa.

Olemassaolevasta genealogisesta kirjallisuudesta keskeisessä asemassa olivat tietysti Biografinen Nimikirja sekä Carpelanin Finsk Biografisk Handbok sekä Suomen Muinaismuistoyhdistyksen sukutietokeräyksen jäljiltä julkaistu Sukukirja Suomen aatelittomista suvuista (1901). Tämä Axel Bergholmin toimittama, mutta paljolti Aspelinin työhön nojaava kaksiosainen teos, muodosti vielä 1920-luvulla tukevan kulmakiven sukuartikkeleiden toimittamiselle. Bergholmin Sukukirja sisälsi kaikkiaan 207 sukua - todellinen määrä oli kuitenkin suurempi, koska eräiden otsikoiden alla käsiteltiin useampia samannimisiä, mutta erillisiä sukuja. Kansallisen Elämäkerraston toimituskunta kelpuutti projektiinsa 91 sukua eli vähän alle puolet Sukukirjassa olevista. Svenska Litteratursällskapetin julkaisema ja maisteri, kirjastonhoitaja Atle Wilskmanin (1883-1921) toimittama Släktbok ilmestyi vuosina 1912-1920 viitenä vihkosena (6. vihko vasta 1933). Tämä sarja sisälsi noin 80 tutkimusta lähinnä ruotsinkielisistä sivistyssuvuista, joista neljännes kelpuutettiin Kansalliseen Elämäkerrastoon. Vuonna 1920 ilmestyi myös aktuaari Folke Landgrénin toimittama Släktkalender, mutta niukassa luettelomaisuudessaan siitä tuskin oli sukuartikkeleiden laatijoille kovin paljoa hyötyä.

Ruotsinkielisten sivistyssukujen suhteellisen alhainen mukaanottoprosentti on sinänsä kiintoisa kysymys, joka epäilemättä ainakin jossakin määrin liittyy 1920- ja 1930-lukujen kielipoliittisesti arkaan tilanteeseen. Ei olisi ollut mikään ihme, jos toimituskunnassa olisi haudottu ajatuksia painaa ruotsinkielisten sivistyssukujen määrä teossarjassa "väestöllistä osuutta" vastaavaan lukemaan. Todellinen vaikeus tässä suhteessa syntyi kuitenkin siitä, että kielellinen raja monasti kulki sivistyssuvun sisällä. Mahdollista on tietysti sekin, että ruotsinkielisen tahon odotettiin ennemmin tai myöhemmin käynnistävän oman projektinsa, kuten edellisellä kierroksella oli käynyt.

Karsinta oli siis tiukkaa, ja ainakin 1900-luvun lopun näkökulmasta katsottuna voi sanoa, että Kansallisesta Elämäkerrastosta poisjätetyt suvut tuskin nytkään tulevat kysymykseen sukuartikkelin kohteina. Itse asiassa voi sanoa, että linjassa olisi ollut vieläkin hieman kiristämisen varaa. Mukaan näet pääsi sukuartikkeleita, joissa oli vain kourallinen suvun jäseniä. Heidät olisi hyvin voitu mainita henkilöartikkelissa päähenkilön yhteydessä. Maantieteilijä Granötä ja hänen pappisisäänsä koskevassa yhteisartikkelissa tätä mahdollisuutta käytettiin, mutta sen laajempi soveltaminen näyttää jääneen kovin niukaksi.

Kansallisen Elämäkerraston sukuartikkeleista 110 oli sellaisia, joiden kuvaamista suvuista oli julkaistu tuorein tutkimus Bergholmin ja Wilskmanin sukukirjoissa. Muista noin 150:stä sukuartikkelista ylivoimainen osa oli aatelissukuja koskevia artikkeleita, joita oli jo Biografisessa Nimikirjassa ja joihin uutta perusaineistoa antoivat ruotsalaisen Gustaf Elgenstiernan sekä suomalaisten Oscar Wasastjernan ja Jully Ramsayn aatelismatrikkelit sekä aateliskalenterit. Tor Carpelan vasta suunnitteli tässä vaiheessa urakointia aatelismatrikkelien uudistamiseksi. Kansallisen Elämäkerraston toimitus karsi sukuartikkeleista luonnollisesti myös aatelissukuja, eihän yksittäisen henkilön aatelointi mitenkään taannut sitä, että hänen jälkeläisensä omin voimin saavuttaisivat yleistä merkittävyyttä. Kysymys siitä, saiko aateli asemastaan ylimääräistä etua kirjoitettavista elämäkerroista päätettäessä, vaatii aivan oman tutkimuksensa.

Kansallisen Elämäkerraston sukuartikkeleista voi yleisesti sanoa, että säätyläissukutradition pakkopaidasta ei juuri päästy irti eikä pystytty antamaan sanottavasti tilaa yhteiskunnan moniarvoistumiselle. Tämä haaste olikin toivoton vastattavaksi, koska sukututkimus varsinaisen kansan parissa oli vielä perin niukkaa. Olihan sukututkimuksissa (mm. Bergholmin Sukukirjassa) kyllä tarkasteltu myös säätyläissukujen rahvaaseen kuuluvia haaroja, mutta usein puutteellisesti ja ennen kaikkea käsittelemällä niitä vain joukon jatkona. Heikki Klemetin artikkelit kirkonrakentajasuvuista (Hakola, Kuorikoski) ja Yrjö Könnin artikkeli kuulusta pohjalaisesta Könnin kelloseppäsuvusta olivat nekin Hakola-artikkelia lukuunottamatta vain Biografisen Nimikirjan artikkelien uusia versioita.


Huomioita sukuartikkelien rakenteesta

Sisällöllisesti niin elämäkerta- kuin sukuartikkelitkin olivat Kansallisessa Elämäkerrastossa vaihtelevia. Toimituskunta ei kertomansa mukaan edes pyrkinyt suureen yhtenäistämiseen, koska halusi antaa sijaa myös kirjoittajien persoonallisille esitystavoille. Historiantutkija kuvasi sukuartikkelissaan historiaa tiettyyn sukuun kuuluvien henkilöiden kautta sukututkijan painottaessa sukuun kuulumisen näkökulmaa. Variaatioita tältä väliltä oli runsaasti. Durchmanin ja Hornborgin artikkeleissa sukututkimuksellinen lähestymistapa ilmeni pelkistetyimpänä. Heidän kirjoitusurakkansa oli niin paljon muita mittavampi, että se jo itsessään pakotti priorisointeihin ja keskittymään sukututkimuksellisiin faktoihin. Durchman kiinnitti huomiota myös esitystekniikkaan viljelemällä joissakin laajoissa artikkeleissa sisarusten numerointia.

Sukuartikkeleista paljastui myös eräänlaisena punaisena lankana kiihkeä pyrkimys löytää mahdollisimman kaukainen kantaisä. Useissa oikaistiin ja täydennettiin aikaisempien tutkimusten tuloksia nimenomaan suvun alkujuurta koskevissa kysymyksissä. Tässä onkin kyseessä yleisinhimillinen ilmiö, johon sukututkijoilla edelleenkin on intohimoinen suhde ja joka helposti kytkeytyy myös näkemyksiin sukututkimuksen tieteellisyydestä. Uuden tiedon tuottaminen vaikeimmin tutkittavista asioista voidaan näet helposti nähdä tieteellisestikin arvokkaana saavutuksena. Se voi toki joissakin tapauksissa pitää paikkansa, mutta pitkiä ajanjaksoja käsittelevissä sukututkimuksissa kantaisää koskevaa tutkimusta tulisi kuitenkin aina katsoa myös osana kokonaisuutta, eli täyttyvätkö tietyt kriteerit tutkimuksessa myös muulta osalta.

Jotkut Kansallisen Elämäkerraston sukuartikkelit herättävät epäilyksiä perustyön tasapainottomuudesta. On kenties uhrattu hyvinkin paljon aikaa ja vaivaa kantaisään, ja sitten hypätty lakonisesti yli useita sukupolvia suoraan myöhempien aikojen merkkihenkilöihin. Väliin jääneet polvet on tavallaan leimattu suoralta kädeltä merkityksettömyyteen, ehkei tarkoituksella, vaan siksi, että on saattanut olla ylivoimaisen työlästä selvittää väliin jäävien ihmisten todellista merkitystä. Tästä tullaankin metodiseen kardinaalikysymykseen: onko biografisen tutkimuksen tehtävä osoittaa, ketkä ovat omana aikanaan olleet suuria vaikuttajia vai onko sen keskityttävä vain niihin, joiden maine on kantautunut myöhempiin aikoihin ja joilla on merkitystä vielä nykypäivänäkin?

Teossarjassa keskiajan ja uuden ajan alkupuolen sukuartikkelit poikkeavat luonteeltaan muista huomattavasti. Niiden kirjoittajat olivat lähes yksinomaan oppineita historiantutkijoita, joiden käsissä perin niukasta lähdeaineksesta poimitut henkilöt ja suvut melkein "jauhautuvat yleiseksi historiaksi". Soveltavaa tietoa viljelevillä tavallisilla sukututkijoilla ei ollut mitään sijaa tässä prosessissa. Tieteelliseksi historiankirjoitukseksi tarkoitetussa elämäkerrastossa tuntui suhtautuminen suvun alkujuurta koskeviin oletuksiin ja sepittelyihin olevan huomautuksista päätellen hyvin kriittistä.

Tietty kiinnostavuutensa on huomiolla, että Suomen Sukututkimusseuran vuonna 1930 perustettu oma aikakauslehti Genos ei ottanut kantaa Kansallisen Elämäkerraston henkilö- eikä sukuartikkeleihinkaan. Liekö kyse ollut akateemisen oppineisuuden ylenmääräisestä arvostuksesta ja eräänlaisesta arkuudesta. Lehden toimituskunnassa näet istui samoja henkilöitä, jotka toimivat aktiivisesti myös projektissa. Aikakauslehdistön arvosteluissa ei muutenkaan puututtu projektin sukuartikkeleihin. Teologi Ilmari Salonen (Salomies) sentään mainitsi pappissukuartikkelit kirjoitettuaan yhden sellaisen itsekin. Arvostelujen välinpitämättömyydestä voisi tehdä sen johtopäätöksen, että toimituskunta onnistui ripottelemaan suhteellisen lyhyet sukuartikkelit teoksen sivuille siten, etteivät sukuartikkeleihin nuivasti suhtautuvat huomanneet nostaa meteliä palstatilan käytöstä heidän mielestään kenties turhaan tarkoitukseen.


Sukuartikkelien paikka Kansallisbiografiassa

Edellä on pyritty valaisemaan Kansallisbiografia-projektiin sisältyvistä sukuartikkeleista käytävää keskustelua pidemmässä aikaperspektiivissä. Tähän on ilmeisesti todellista tarvetta senkin takia, että vastaavaa pohdiskelua samassa laajuudessa on käyty jo kovin kauan sitten. Olosuhteet ja asenteet ovat vuosikymmenien mukana suuresti muuttuneet, eikä nykyihmisillä ole selkeää kuvaa siitä, mitä edellä tarkasteltu ja kiistatta kysymyksiä herättävä sukuartikkeliproblematiikka pitää sisällään ja miten sitä tulisi nykyoloissa soveltaa. Kirjoitukseni onkin tarkoitettu avaukseksi laajemmalle keskustelulle, käydäänpä sitä sitten Genoksen palstoilla tai muilla areenoilla.

Kansallisen Elämäkerraston sukuartikkelit tarjosivat aikanaan sukututkijoille virikkeitä ja kiintoisia kirjoitustehtäviä. Tieto siitä, mitä tuolloiset sukututkijat todella tutkivat ja miten he ymmärsivät roolinsa suomalaisessa kulttuuri-ilmastossa, on epäilemättä nykypolville jo hämärä. Sen seikan, että sukututkimus oli määrällisesti vielä niukkaa ja vaikuttajien joukko varsin suppea, ei pidä antaa hämätä, sillä suppea oli sekin joukko (sivistyneistö), johon ensisijainen vaikuttaminen kohdistui. Tämä asennemuokkaus ja demokraattisuus eivät vielä kohdanneet samalla akselilla, eivätkä ainakaan kovin tehokkaasti. Tässä artikkelissa on ollut mahdollista antaa vain kapea välähdys tuolloisista ratkaisuista, niiden motiiveista ja vaikutuksista. Perusteellisempi oppi- ja kulttuurihistoriallinen analyysi olisikin jossain toisessa yhteydessä paikallaan. Sukututkimuksen rooliin toki kuuluu myös sen oman kehityksen arviointi aika ajoin uusista näkökulmista ja tuskinpa sitä kukaan ulkopuolinenkaan on valmis tekemään.


Referat

Veli-Matti Autio: Släktartiklarna i Kansallinen Elämäkerrasto

Under senare hälften av detta århundrade har den finländska livformen varit starkt färgad av en demokratisk vänstersinnad kollektivism, som även påverkat historieskrivningen. Idéströmningarna växlar dock av olika orsaker, och under senaste tid har ett ökat intresse för individens betydelse i historien börjat skönjas. Den s.k. realsocialismens sammanbrott har bara befrämjat denna trend. Samtidigt har intresset för släktforskning ökat, vilket även beror på förbättrade tekniska förutsättningar. Detta har också gynnat den biografiska forskningen, som är inriktad på individer och deras livsgärning. I dag finns det en uppsjö av biografisk litteratur, men även stormannaprojekt samt stora projekt, såsom Kansallisbiografia (Nationalbibliografin) och Kansallisgalleria (Nationalgalleriet), vilka producerar miniatyrbiografier.

Till skrivandet av biografier över enskilda bemärkta personer ansluter sig också frågan om släktartiklar. Släktartiklarnas ställning och behovet av dylika artiklar har dryftats inom Kansallisbiografia-projektet som startades på 1990-talet. Projektets redaktionschef Aulikki Litzen höll ett föredrag kring frågan vid Genealogiska Samfundets i Finland möte hösten 1997. Vanligen uppfattas en släktartikel som ett bidrag i anslutning till genealogi, som kan publiceras i mycket olika sammanhang. I verket Kansallisbiografia får släktartikeln dock en åtminstone delvis avvikande karaktär och dess principiella berättigande kan över huvud väcka debatt.

I biografiska sammelverk kretsar en släktartikel ofrånkomligen kring någon person som på ett eller annat sätt är betydande. Vanligen aktualiseras frågan om det bland ifrågavarande persons antingen bortgångna eller nulevande släktingar finns någon annan som kan anses som en bemärkt person. Det kan naturligtvis vara svårt att definiera en dylik gräns. Av tradition har man dock försökt utforma släktartiklarna så att de har höjd och bredd, dvs. omfattar personer ur många generationer och många släktgrenar. Gemensamt för dem alla är att de hänför sig till samma släktnamn, som i regel givits av en stamfar. Nu då jämlikheten mellan könen stärkts kan denna struktur kritiseras för ett gammalmodigt "slaviskt följande av en biologisk stig" som kraftigt inskränker de genetiska arvsanlagens betydelse.

För dem som redigerade Kansallisbiografias föregångare, det femdelade verket Kansallinen Elämäkerrasto (publicerades 1927-1934) torde frågan om släktartiklarnas berättigande snarare ha varit teknisk än principiell. Färdig släktforskning fanns i huvudsak endast om ståndspersonerna, som var relativt få och innehade de viktigaste positionerna, ofta med stöd av ett ofta omfattande släktnätverk. Det tedde sig därför naturligt att även bland miniatyrbiografierna beskriva hela släkter åtminstone på något plan. En granskning av endast ståndspersonssläkter kan ur dagens perspektiv te sig alltför ensidig, men å andra sidan kan man undra var gränsen i så fall skall dras, ifall släkter som skall granskas börjar utväljas på andra grunder. För släktartiklarnas del är den stora allmänheten måhända mest intresserad av om kända personer med samma namn är släkt med varandra. För en dylik granskning är den sedvanliga genealogins mekaniskt enkla struktur tillräcklig. Släktartiklarna kan dock uppgöras på ett annat sätt och via bemärkta personer, som veterligen är släkt med varandra, skildra liv och förhållanden. Denna teknik lämpar sig särskilt väl för historieforskarna, men eftersom metoden är krävande hinner de inte skriva särskilt många släktartiklar.

De två anforda huvudtyperna av släktartiklar framträder rätt tydligt i Kansallinen Elämäkerrasto. Särskilt de artiklar som berör medeltiden och början av nya tiden innehåller en rätt utförligt tecknad allmän historisk bakgrund, eftersom författarna var professorer och docenter i historia. Basarbetet för släktartiklarna i Kansallinen Elämäkerrasto hade till stor del utförts redan på 1800-talet. Alcenius Genealogia Sursilliana och Elmgrens Finlands minnesvärde män var en upptakt, men särskilt betydelsefull var den insamling av släktuppgifter om den "bildade medelklassen" som professorn i arkeologi J.R. Aspelin utförde och som 1879-1883 resulterade i Biografinen Nimikirja samt 1901 i Bergholms Sukukirja; materialet låg också till grund för Finsk Biografisk Handbok (1895-1903), som redigerades av Tor Carpelan. Redan på 1800-talet fanns användbar litteratur tillgänglig även om adelsätterna (Anreps verk i Sverige, Wasastjernas i Finland) och den kompletterades under 1900-talet (Elgenstierna, Ramsay).

Den preliminära planen för Kansallinen Elämäkerrasto, som utkom efter Biografinen Nimikirja, utarbetades av professorn i historia E.G. Palmén, vars död 1919 var ett svårt slag för projektet. Arbetet kunde inledas först år 1924 under ledning av historieprofessorn Kustavi Grotenfelt. Han ledde också Genealogiska Samfundet i Finland, som grundats år 1917. Samfundets sekreterare Osmo Durchman gjorde en stark inledande insats gällande författandet av släktartiklar för Kansallinen Elämäkerrasto. I den första delen, som utkom år 1927 ingick hela 60 artiklar av Grotenfelt och Durchman. Den ålderstigne Grotenfelt avled dock redan 1928, och även Durchmans produktion avtog då projektet avancerade. Ansvaret för författandet av släktartiklarna övertogs främst av unga magistrar, av vilka verkets redaktionssekreterare Ragnar Rosén skrev 27 färgstarka "historiserande" och Harald Hornborg 65 snarare "stiguppräknande" artiklar. Inom ramen för detta projekt skrevs släktartiklarna av sammanlagt 46 personer, men det överlägset tyngsta lasset drogs av ovannämnda personer. Släktartiklarna skrevs uteslutande av män, men läroverksläraren, kvinnosakskvinnan och riksdagsledamoten Ilmi Hallstén (1862-1936), som hörde till kultursläkten Bergroth, gjorde ett gott arbete som författare av flera kvinnobiografier.

I Kansallinen elämäkerrasto inkluderades s.g.s. alla de släkter som var upptagna i Biografinen Nimikirja och knappt hälften av släkterna i Bergholms Sukukirja (91 av 207). Släktbok, som redigerades av Atle Wilskman och utgavs av Svenska Litteratursällskapet i Finland (1912-1933), innehöll nyare undersökningar om svenskspråkiga kultursläkter. Från detta verk övertog Kansallinen Elämäkerrasto dock endast 19 släkter, dvs. ca en fjärdedel. Under det språkpolitiskt brisanta 1920- och 1930-talet var man inom det finskspråkiga projektet utan tvivel frestad att minska de svenskspråkiga ståndspersonssläkternas antal. Det kunde dock vara problematiskt, eftersom språkgränsen ofta gick inom släkterna. Vissa praktiska aspekter (tidsbrist, översättningskostnader) kunde också lägga en hämsko på inkluderandet av rent svenskpråkiga släkter och skapa förväntningar på ett separat svenskspråkigt projekt av motsvarande slag som det som genomfördes i slutet av 1800-talet.

Antalet släktartiklar i Kansallinen Elämäkerrasto steg till totalt ca 260. Åtminstone ur det sena 1900-talets synvinkel torde man kunna säga att de ståndspersonssläkter som då utelämnades ur Kansallinen Elämäkerrasto knappast heller får egna artiklar i Kansallisbiografia. Släktartiklarnas antal och innehåll väckte på den tiden synnerligen ringa offentligt intresse. De korta släktartiklarna var diskret fördelade inom verket, vilket avlägsnade redaktionens uttalade oro för att detta verk som var avsett som "en samling historiska biografier" skulle ha fått en för stark prägel av "genealogisk släktbok". Artiklarna i Kansallinen Elämäkerrasto utgör i alla falla en värdefull kulturreserv, som inte heller de nu aktuella projekten kan förbigå, trots att ny information och flera nya synvinklar sedermera tillkommit.


Genos 69(1998), s. 57-67, 95-97

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

[ Artikkelin alku | Referat ]

Aiheenmukainen hakemisto | Vuoden 1998 hakemisto | Vuosikertahakemisto